LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
© Pekka Masonen
Ihmisviha on tauti, joka tappaa
Heinäkuussa 1490 alkoi Segovian kaupungissa oikeudenkäynti, jolla oli kohtalokkaat seuraukset monille Iberian niemimaan asukkaille. Muuan Benito García oli haastettu inkvisition eteen selittämään, miksi hänen hallustaan oli löytynyt öylätti. Vakavaksi asian teki se, että García oli ”converso” eli kristinuskoon kääntynyt juutalainen.
Viiden päivän kidutuksen jälkeen hän tunnusti kuuluvansa salaliittoon, jonka tavoitteena tuhota kristinusko ja alistaa Espanja juutalaisten valtaan. Hanke toteutettaisiin väkivahvan manauksen avulla, jonka suorittamiseen tarvittiin ehtoollisleipä sekä kristityn lapsen sydän. Siksi García oli osallistunut Toledon lähellä sijaitsevassa kotikaupungissaan La Guardiassa iljettävään rituaaliin, jossa salaliittolaiset ristiinnaulitsivat kristityn pikkupojan.
Garcían nimeämät kumppanit pidätettiin ja vietiin Segoviaan. Kuulustelut kestivät runsaan vuoden, sillä syytettyjen puheissa ei ollut päätä eikä häntää. Mitään ei todisteita verisestä rituaalista ei löytynyt eikä yhtään lasta oltu ilmoitettu kadonneeksi La Guardian alueella.
Koko oikeudenkäynti oli pelkkä farssi, mikä ei estänyt inkvisitiota mainostamasta rikosta tapahtuneena tosiasiana - eikä La Guardian asukkaita palvomasta olematonta lapsimarttyyria (Santo Niño de La Guardia), jonka muistoa vaalitaan kaupungissa yhä. Mielipuolisinkin valhe muuttuu vähitellen todeksi, kunhan sitä toistetaan riittävän usein.
Benito García ja muut salaliittolaiset – joista osa oli jo ehtinyt kuolla vankeudessa – poltettiin Ávilan torilla 16.11.1491.
Oikeudenkäynnin taustalla oli suurinkvisiittori Tómas de Torquemada, joka oli päättänyt puhdistaa Espanjan uskon vihollisista. Vaarallisimpia hänen mielestään olivat conversot, joiden hän kuvitteli vain teeskentelevän kristittyjä mutta harjoittavan salassa entistä uskontoaan. Siksi heidät olisi tutkittava perusteellisesti. Lisäksi uskonsa säilyttäneet juutalaiset pitäisi karkottaa maasta, jotta he eivät viettelisi conversoja luopioiksi. Torquemadan tausta on hämärä mutta hän lienee itsekin ollut isoäitinsä kautta juutalaista syntyperää. Näin hänen leppymätön vihansa conversoja kohtaan edustaisi käännynnäisille ominaista kiihkoa ja tarvetta todistaa ehdottomuudellaan oman uskon aitous sekä itselleen että ympäristölleen.
Kyse ei ollut mistään marginaalisesta väestönosasta. Muslimien vallan perintönä Iberian niemimaalla asui Euroopan suurin juutalainen yhteisö. Suurin osa heistä oli tosin kääntynyt kristityiksi kesän 1391 jälkeen. Tuolloin Sevillassa oli puhjennut mellakka, jonka yhteydessä tuhansia juutalaisia surmattiin. Väkivaltaisuudet levisivät pian kristityn Espanjan muihin kaupunkeihin viranomaisten kykenemättä ja haluamatta estää juutalaisiin kohdistuvia murhia, ryöstöjä ja raiskauksia.
Vihaa lietsoivat kiertelevät fransiskaani- ja dominikaanimunkit, jotka eivät säästäneet sanojaan demonisoidessaan juutalaisia. Viimeisen tuomion väitettiin olevan ajankohtainen ja juutalaisten piti kuolla sitä ennen. Profetia upposi helposti mustan surman kurittamaan väestöön.
Muslimeihin ei kajottu – vielä. Kuten kronikoitsija Pero López de Ayala kommentoi kesän 1391 tapahtumia, juutalaisten kimppuun käytiin enemmän ”ryöstämisen halusta kuin hurskaudesta. Ihmiset olisivat halunneet tehdä saman muslimeille mutta eivät uskaltaneet, koska he pelkäsivät Granadan muslimien kostavan maansa kristityille asukkaille.” Rohkeus ei ole koskaan ollut ihmisvihaajien hyve.
Kääntyminen kristinuskoon ei silti tehnyt juutalaisista tasa-arvoisia tai edes yhteiskunnan hyväksyttyjä jäseniä. Conversoihin suhtauduttiin epäluuloisesti ja he olivat yhtä alttiita vainoille kuin oikeat juutalaiset. Jo ennen Segovian oikeudenkäyntiä satoja conversoja oli poltettu kerettiläisinä ja tuhansia rangaistu muilla tavoin.
Vuonna 1473 Córdobassa puhkesi väkivaltainen mellakka, kun juutalaistaustaisen pikkutytön väitettiin häväisseen Pyhän Neitsyen patsaan heittämällä sen päälle sangollisen virtsaa. Kukaan ei vaivautunut pohtimaan väitteen todenperäisyyttä: miksi tyttö olisi halunnut häväistä patsaan – ja jos patsaan päälle roiskuikin jotain, mitä ainetta se oikeasti oli? Pohdiskeluun ei ollut mitään tarvetta: kaikkihan tietävät, kuinka ilkeitä ja irstaita juutalaiset ovat. He tekevät pahaa vain, koska he nauttivat pahanteosta. Mellakan seurauksena kaikki Córdoban conversot karkotettiin kaupungista.
Oikeiden juutalaisten osa vielä huonompi. Heidät oli eristetty ghettoihin, missä heidän elämäänsä rajoittivat monet nöyryyttävät ja mielivaltaiset määräykset.
Vaaralliseksi Torquemadan teki se, että hän oli Espanjan hallitsevan kuningattaren Isabellan rippi-isä, ja näin hän sai äänensä kuuluviin hovissa. Juuri Torquemadan aloitteesta Heidän Katoliset Majesteettinsa, Kastilian kuningatar Isabella ja Aragonian kuningas Ferdinand, antoivat pahamaineisen Alhambran julistuksen 31.3.1492. Aikalaisten mielestä julistus oli välitön seuraus Segovian oikeudenkäynnistä.
Julistuksen mukaan juutalaisten oli joko käännyttävä kristityiksi tai poistuttava Espanjasta heinäkuun loppuun mennessä. Vain pieni osa valitsi kasteen, sillä conversojen kohtelu ei houkutellut kääntymään. Noin 200 000 ihmistä lähti Espanjasta; joukossa oli myös runsaasti conversoja. Kuinka moni menehtyi pakomatkalla, sitä ei tiedetä. Espanjalainen paavi Aleksanteri VI Borgia antoi julistukselle siunauksensa. Kaikki eivät silti suhtautuneet asiaan yhtä innostuneesti. Jos Espanjan hallitsema Etelä-Italia oli suljettu juutalaisilta, Pohjois-Italian ruhtinaskunnat tarjosivat turvapaikan. Jopa Kirkkovaltiossa suvaittiin juutalaisia, kun paaviksi tuli Medici-sukuinen Leo X vuonna 1513. Niin ikään Portugali avasi rajansa pakolaisille. Vaikka Portugalin kuninkaan oli vuonna 1497 taivuttava antamaan vastaava määräys omissa nimissään, toimeenpano oli erilainen: Portugalin juutalaiset julistettiin kertaheitolla katolilaisiksi ja näin ketään ei tarvinnut karkottaa. Monet kuitenkin muuttivat mieluummin Pohjois-Eurooppaan, Pohjois-Italiaan tai Uuteen maailmaan.
Parhaiten kävi niille juutalaisille, jotka pääsivät itäiselle Välimerelle, missä turkkilaiset tarjosivat heille turvapaikan. Yritteliäät ja osaavat ihmiset olivat tervetulleita Korkean Portin palvelukseen. Esiteollisessa maailmassa ihmiset olivat tärkein luonnonvara. Sulttaani Bajasid II:n kerrotaankin päivitelleen tapahtunutta neuvonantajilleen: "Sanotaan, että Espanjan kuningas Ferdinand on viisas hallitsija. Miksi hän haluaa rikastuttaa meidän valtakuntaamme raunioittamalla omansa?" Espanjan lähettiläs puolestaan raportoi Konstantinopolista: ”Juutalaiset, jotka Heidän Katoliset Majesteettinsa viisaudessaan karkottivat, valavat nyt täällä tykkejä turkkilaisille.” Juutalaisten silmissä Bajasid II oli kuin uusi Kyyros, siinä missä Isabella oli kuin uusi Isebel.
Juutalaisten jälkeen oli muslimien vuoro. Granada oli jo antautunut 2.1.1492. Aluksi muslimeille oli luvattu oikeus omaan uskontoonsa mutta ilmapiiri muuttui pian juutalaisten karkotuksen jälkeen. Vuoteen 1525 mennessä Espanjan muslimien oli valittava kristinusko tai karkotus. Toisin kuin juutalaiset, useimmat muslimit valitsivat kasteen. Vain ylimystö lähti Pohjois-Afrikkaan.
Entisiin muslimeihin eli moriscoihin suhtauduttiin yhä epäluuloisesti kuin conversoihin. Heidän kuviteltiin harjoittavan entistä uskontoaan salassa sekä vehkeilevän valtakunnan vihollisten eli marokkolaisten ja turkkilaisten kanssa, jotka tekivät jatkuvasti hyökkäyksiä Espanjan vesille.
Ongelma ratkaistiin karkottamalla kaikki moriscot vuosina 1609–14. Noin 300 000 ihmistä lähti maasta, pääasiassa Marokkoon. Espanjan talouselämälle näin suuren ihmismäärän menetys oli katastrofi. Juutalaisten tapaan useimmat moriscot olivat kaupunkilaisia ja ammatiltaan yrittäjiä. Vaikka he joutuivat jättämään omaisuutensa, he veivät kädentaitonsa mukaan.
Näin Espanja oli vihdoin puhdas vääräuskoisista ja vapaa taantumaan yhdeksi Euroopan takapajuisimmista maista. Uuden maailman rikkauksista ei ollut apua: 1600-luvun lopulla Espanja oli kirjaimellisesti Euroopan sairas mies. Kun vähämielinen kuningas Kaarle II kitui kuolinvuoteellaan, Iso-Britannia, Ranska ja Itävalta valmistautuivat jakamaan Espanjan imperiumin, mikä johti veriseen maailmansotaan vuosina 1701-14. Teollinen vallankumous ei ulottunut Espanjaan, joka edusti 1800-luvulla pohjoiseurooppalaisten silmissä yhtä outoa ja ryysyromanttista maailmaa kuin Lähi-itä.
Jos monikulttuurisuus ei välttämättä takaa yhteiskunnan innovatiivisuutta, ihmisvihaan perustuva monokulttuurisuus ainakin tukahduttaa sen.
27.11.2008