Antiikin tarinoita ja ranskalaisia pastilleja:
promenadi toisen keisarikunnan
filateelisessa salongissa
© Pekka
Masonen
[Ilmestynyt alunperin Filatelisti -lehdessä
10/2004, s. 11–18]
* * * * *
Vuosi 1848 tunnetaan Euroopan historiassa ”hulluna vuotena”, jolloin maailmankirjat olivat sekaisin lähes joka maassa. Lähtölaukaus hulinalle ammuttiin Ranskassa, missä helmikuun vallankumous (24.2.) syöksi porvariskuningas Ludvig Filipin vallasta. Tällä kertaa maa julistettiin tasavallaksi. Vallankumouksellisessa innossa toteutettiin monia rohkeita uudistuksia, kuten kansalliset työpajat, missä työttömille tarjottiin tekemistä ja vähimmäispalkka. Työpajat osoittautuivat pian paitsi kalliiksi myös hyödyttömiksi, koska ne eivät tuottaneet mitään.
Järkevämpi päätös oli uudistaa Ranskan postilaitos. Kansalliskokous
hyväksyi 24.8.1848 lain, jonka mukaan postimaksut perustuisivat kirjeen
painoon ja ne olisivat yhtenäiset koko maassa. Samalla otettaisiin
käyttöön postimerkit, joiden valmistaminen uskottiin
valtionvarainministeriön alaiselle rahapajalle. Englantilainen painotalo
Perkins, Bacon & Co, joka valmisti brittiläiset postimerkit, hylättiin
liian kalliina.
Villi vapaus
Ensimmäiset postimerkkinsä Ranskan II tasavalta julkaisi 1.1.1849, jolloin ilmestyivät 20 centimen ja 1 frangin arvoiset yleismerkit. Algeriassa ne tulivat myyntiin 5.1. Neljä muuta arvoa (10, 15, 25, 40 centimes) ilmestyivät vuoden 1850 kuluessa. Näin Ranska oli Ison-Britannian jälkeen Euroopan toinen valtio, joka otti postimerkit käyttöönsä, vaikka Sveitsissä Zürichin, Geneven ja Baselin kantonit olivat jo julkaisseet postimerkkejä vuosina 1843–45. Seuraavat valtiot olivat Belgia (1.7.1849) ja Baijeri (1.11.1849). Euroopan ulkopuolella postimerkkejä olivat ehtineet julkaista Brasilia (1843), Yhdysvallat (1847), Mauritius (1847) ja Bermuda (1848).
Vuonna 1850 postimerkkejä
julkaisevien maiden määrä kasvoi, kun joukkoon liittyivät Brittiläinen
Guiana, Espanja, Hannover, Itävalta, Preussi, Saksi, Slesvig-Holstein,
Sveitsi (liittovaltion posti), Uusi Etelä-Wales ja Victoria.
Ranskan ensimmäisten postimerkkien kuva-aiheeksi valittiin roomalainen
jumalatar Ceres, jonka kreikkalainen vastine on Demeter (kuva 1). Merkin
suunnitteli rahapajan johtava kaivertaja Jacques-Jean Barre (1795–1855),
joka esitteli luonnoksensa jo 11.9. Barre oli antiikin veistotaiteen
suuri ihailija, mikä myös näkyy hänen suunnittelemassaan postimerkissä.
Painaminen alkoi marraskuussa ja vuoden 1848 loppuun mennessä 20
centimen merkkejä oli valmistettu 15 miljoonaa kappaletta. Prosessi oli
ollut varsin nopea. Tarjouksessaan Perkins, Bacon & Co oli ilmoittanut
tarvitsevansa merkkien valmistamiseen vähintään kuusi kuukautta.
<Kuva 1.>
Kaksikymmentä centimeä oli kotimaan peruskirjeen (7,5g) taksa ja
merkkejä painettiin kaikkiaan noin 100 miljoonaa kappaletta. Ranskan
väkiluku oli tuolloin runsaat 35 miljoonaa.
Ranskan ensimmäinen postimerkki (20c musta Ceres) ei ole erityisen
harvinainen. Asiallisesti leimatun kohteen lähtöhinta on
viitisenkymmentä euroa. Sen rinnalla ilmestynyt sinooperi frangin merkki
on puolestaan ranskalaisista postimerkeistä kaikkein arvokkain. Syynä on
se, että merkki julkaistiin vuotta myöhemmin karmiininpunaisena, jotta
sitä ei sekotettaisi helmikuussa 1850 ilmestyneeseen oranssiin 40
centimen merkkiin. Karmiini frangi ei sekään ole halpa mutta leimattuna
sen lähtöhinta (noin 900 euroa) on vain kahdeskymmenesosa sinooperin
hinnasta.
Alunperin Barre oli ajatellut postimerkkinsä aiheeksi tasavaltaa
edustavaa fryygialaismyssyistä vapauden jumalatarta mutta se torjuttiin
liian radikaalina. Kansallisten työpajojen sulkeminen oli johtanut
kesäkuun lopulla Pariisissa verisiin katutaisteluihin. Mellakat
herättivät Ranskan porvaristossa pelon vasemmistolaisesta
vallankumouksesta. Siksi mieliä villitsevä vapauden jumalatar ei sopinut
postimerkille (kuva 2).
<Kuva 2. Keskellä Eugéne Delacroix'n (1798–1863) kuuluisa maalaus ”Vapaus johtaa kansaa”. Maalaus on vuodelta 1830 ja liittyy samana vuonna puhjenneeseen heinäkuun vallankumoukseen, joka syöksi Bourbonit toistamiseen Ranskan valtaistuimelta. Tasavaltaa ei tohdittu julistaa, sillä suuren vallankumouksen aikainen terrori muistettiin vielä hyvin. Uudeksi kuninkaaksi huudettiin Orléansin herttua Louis-Philippe, joka pian tunnettiin ”porvariskuninkaana”. Ranska julkaisi maalausta esittävän postimerkin vasta 1999 ja se sisältyy pienoisarkkiin, joka esittelee Louvren tunnetuimpia aarteita (Milon Venus, Mona Lisa). Delacroix itse pääsi postimerkille 1951; hänen tuotannostaan on ranskalaisille postimerkeille kelpuutettu myös ”Jaakobin paini” 1963 sekä ”Ristiretkeläisten saapuminen Konstantinopoliin” 1998. Kuvan merkki on japanilainen vuodelta 1999 ja se juhlistaa maassa vietettyä Ranska-aiheista teemavuotta. Vuonna 1982 vapauden jumalatar viimein pääsi Ranskan yleismerkeille: malli ”Liberté” perustuu yksityiskohtaan Delacroix’n maalauksesta. Vasemmalla vallankumouksellinen Marianne vuodelta 1945.>
Demeter oli rauhallinen sadonkorjuun ja hedelmällisyyden jumalatar
(kuva 3 alla; vasemmalla). Hän
opetti ihmisille maanviljelyn taidot ja siksi häntä palvottiin myös
järjestäytyneen yhteiskuntaelämän suojelijana. Antiikin mytologiassa Demeter muistetaan parhaiten tyttärensä
Persefonen vuoksi. Manalan
jumala Haades oli ihastunut kauniiseen Persefoneen ja ryösti hänet
luokseen. Demeter uhkasi muuttaa maailman autiomaaksi, jos ei saisi
tytärtään takaisin. Näin ihmiskuntaa uhkasi tuho. Muiden jumalten
välityksellä saatiin aikaan sopimus, jonka mukaan Persefone viettäisi
joka vuosi yhdeksän kuukautta äitinsä seurassa ja loput kolme manalassa.
Näin selitettiin vuodenaikojen kierto (kuva 3 vasemmalla).
Tasa-arvo ennen kaikkea
Antiikin jumalattaren valinta oli poikkeuksellinen, sillä muissa maissa postimerkkien aiheena oli yleensä jokin kansallinen tunnus. Merkittäviä poikkeuksia ovat Brasilia, Zürich ja Baijeri, joiden ensimmäisiä postimerkkejä hallitsee pelkkä suurikokoinen numero.
Monarkioissa luonnollinen valinta oli hallitsijan muotokuva. Näin
meneteltiin useimmissa Euroopan kuningaskunnissa, ennemmin tai
myöhemmin. Selkeästi eri linjalle päätyivät vain keisarillinen Saksa ja
Venäjä, joiden yleismerkit esittivät 1800-luvulla valtakunnan vaakunaa.
Kreikassa, joka oli myös kuningaskunta, yleismerkkien aiheena oli toinen
antiikin jumala, Hermes, jota oli palvottu paimenten, kauppiaiden,
matkustavaisten ja varkaiden suojelijana. Ulkoasunsa puolesta Kreikan
ensimmäiset postimerkit (1861) jäljittelevät Ranskan Ceres-mallia.
Ensimmäisen kerran Hermes pääsi postimerkille jo vuonna 1851
Itävallassa, missä hänen kuvaansa käytettiin sanomalehtipostimerkkien
aiheena (kuva 3 oikealla; merkki on vuodelta 1920). Sittemmin tuo
siivekästä kypärää kantava jumalten sanansaattaja on saanut edustaa
tiedonvälitystä lukuisilla postimerkeillä eri puolilla maailmaa (ks.
kuva 8).
<Kuva 3.>
Kreikkaa pidemmälle Ranskan Ceres-mallin jäljittelyssä meni
eteläamerikkalainen Corrientes, jonka postimerkit ovat esikuvansa lähes
identtisiä kopioita. Vain maan nimi on vaihdettu. Corrientes on yksi
Argentiinan osavaltioista ja siellä käytettiin omia postimerkkejä
vuosina 1856-80. Myös Ecuador hyödynsi Ceres-mallia ensimmäisissä
postimerkeissään 1865, vaikka jumalattaren sijaan merkki esittää valtion
vaakunaa.
Tasavalloissa tilanne oli toinen. Yksi vaihtoehto yleismerkkien aiheeksi
oli tietysti virassa oleva valtionpäämies. Se ei vain olisi ollut kovin
käytännöllistä, sillä postimerkit olisi pitänyt uusia aina presidentin
vaihtuessa. Parempi ratkaisu oli vaakuna tai jokin kansallinen tunnus.
Sveitsissä liittovaltion ensimmäisten postimerkkien (1850) aiheena oli
aluksi valaliiton risti ja myöhemmin (1854) symbolinen naishahmo
”Helvetia”. San Marino, joka kerskuu olevansa maailman vanhin olemassa
oleva tasavalta, valitsi ensimmäisiin postimerkkeihinsä (1877)
vaakunansa. Muita tasavaltoja ei Euroopassa ollutkaan 1800-luvulla.
Vasta toisen maailmansodan jälkeen tasavallasta tuli maanosamme
hallitseva valtiomuoto.
Ranskan kohdalla ongelmana on se, että tasavallalla ei ollut (eikä ole
nytkään) mitään heraldista vaakunaa tai kansallista tunnusta. Ranskan
vaakuna oli ollut sen kuninkaiden vaakuna. Toisaalta sadonkorjuun ja
hedelmällisyyden jumalatar ilmentää hyvin tasavallan ihanteita ja sen
lupaamaa loistavaa tulevaisuutta. Myös Portugalissa valittiin
yleismerkkien (1912) aiheeksi Ceres sen jälkeen, kun maa oli julistettu
tasavallaksi lokakuussa 1910.
Yhdysvalloissa päädyttiin ratkaisuun, jota seurattiin muissa Uuden
maailman tasavalloissa. Ensimmäisten postimerkkien aiheiksi valittiin
kaksi kansakunnan edesmennyttä suurmiestä: liittovaltion postilaitoksen
ensimmäinen johtaja Benjamin Franklin ja ensimmäinen presidentti
George
Washington. Sittemmin 1800-luvun kuluessa yleismerkeille kelpuutettiin
muitakin presidenttejä ja merkkihenkilöitä; 1900-luvun lopulla
poliittisten voimamiesten rinnalle on hyväksytty myös tieteen, taiteen
ja viihteen edustajia.
Ranskassa on jälleen ongelmana se, että maan tasavaltalaisesta
menneisyydestä ei löydy sellaisia henkilöitä, jotka nauttisivat
kansalaisten keskuudessa yhtä varauksetonta arvostusta kuin
liittovaltion ”perustajaisät” Yhdysvalloissa. Ranskan suuren
vallankumouksen suuret nimet ovat kaikki enemmän tai vähemmän veren ja
petoksen tahraamia.
Jacques Chirac on virassaan Ranskan tasavallan 22. presidentti eli
naamoja kyllä riittäisi pidempäänkin presidentti-aiheisten yleismerkkien
sarjaan. Vaikka Ranskan tasavalta on vahvasti presidenttivaltainen,
presidentit ovat päässeet postimerkeille yllättävän harvoin; useimmat
eivät koskaan. Esimerkiksi III tasavallan aikana (1870–1940) vain yksi
presidentti sai kuvansa postimerkkiin. Hän oli vuonna 1933 Paul Doumer,
joka murhattiin toukokuussa 1932. Doumerin vuoden kestänyt virkakausi ei
ollut erityisen merkittävä. Hänet muistetaan paremmin Indokiinan
rautakouraisena kenraalikuvernöörinä (1896–1902). Kulttuurielämän
edustajista postimerkeille pääsi samaan aikaan esimerkiksi sellaisia
nimiä Balzac, Cezanne, Corneille, Hugo ja Rodin.
Yksi piirre on kuitenkin yhteistä Yhdysvalloille ja Ranskalle.
Molemmissa maissa on pidetty tiukasti kiinni linjasta, jonka mukaan
kukaan elävä henkilö ei voi saada kuvaansa postimerkille. Näin
postimerkki on säilyttänyt asemansa arvokkaana ja pysyvänä tunnustuksena
yksilön ansioista kansakunnan tai ihmiskunnan hyväksi olematta pelkkää
kertakäyttöistä rihkamaa. Ranskan kohdalla poikkeukset vain vahvistavat
säännön.
Vuonna 1986 julkaistiin ranskalaisen elokuvan kunniaksi pienoisarkki,
jossa on kymmenen postimerkkiä. Näistä kahteen sisältyy sellaisen
henkilön kuva, joka pienoisarkin ilmestyessä oli elossa. Toinen heistä
oli Ginette Leclerc, joka näytteli naispääosan elokuvassa ”Leipurin
vaimo” (La femme du boulanger, ohj. Marcel Pagnol 1938); hän kuoli
vuonna 1992. Toinen on Jean-Pierre Cargol, joka esitti lapsipääosan
elokuvassa ”Kesytön” (L’enfant sauvage, ohj. François Truffaut 1969).
Vuonna 1957 syntynyt Cargol elää yhä, joskin hänen uransa valkokankaalla
jäi lyhyeksi. Kesyttömän ohella hän on esiintynyt vain yhdessä
elokuvassa (Caravan to Vaccares, ohj. Geoffrey Reeve 1974).
Vuonna 2000 postimerkille pääsi Jean-Claude Killy (s. 1943), joka voitti
syöksylaskun, pujottelun ja suurpujottelun kultamitalit Grenoblen
talviolympialaisissa 1968. Killyä esittävä postimerkki sisältyy
pienoisarkkiin, joka juhlistaa 1900-luvun suuria urheilusaavutuksia.
Pienoisarkilla on myös merkki, jonka aiheena on yhdysvaltalainen Carl
Lewis (s. 1961), joka voitti huikeat neljä kultamitalia Los Angelesin
kesäolympialaisissa 1984. Killyn tavoin Lewis elää ja voi hyvin.
Molemmat saivat siis postimerkkinsä vasta kauan urheiluvoittojensa
jälkeen, mihin mennessä he olivat osoittaneet pystyvänsä muihinkin
merkittäviin saavutuksiin.
Korsikalaisen varjosta
Ranskassa vain kaksi valtionpäämiestä on päässyt eläessään postimerkille. Erikoista on se, että molemmat ovat huonossa huudossa, vaikka postimerkeillä ei sinänsä ole asian kanssa mitään tekemistä. Ensimmäinen heistä oli lyhyeksi jääneen II tasavallan ensimmäinen (ja ainoa) presidentti, prinssi Louis-Napoléon Bonaparte (1808–73), ja toinen marsalkka Philippe Pétain (1856–1951), joka johti Ranskan valtiota (État Français) toisen maailmansodan aikana. Pétainin ura kansallissankarista maanpetturiksi jääköön toiseen kertaan.
Joulukuussa 1848 järjestettiin II tasavallan ensimmäiset (ja ainoat)
presidentin vaalit. Kansa valitsi valtavalla äänten enemmistöllä prinssi
Louis-Napoléon Bonaparten, jota älymystö piti pelkkänä pellenä. Etunaan
prinssillä oli nimensä: Bonaparte maistui hyvältä niin oikealla kuin
vasemmalla. Mikään huithapeli prinssi ei ollut. Hänen poliittiseen
ohjelmaan sisältyi perusteellisia yhteiskunnallisia ja taloudellisia
uudistuksia, joiden oli määrä johtaa yleiseen hyvinvointiin ja Ranskan
suuruuteen.
Valtaan päästyään Louis-Napoléon ei suinkaan aikonut luopua siitä.
Perustuslaki rajoitti presidentin virkakaudet yhteen. Näin hänen olisi
pitänyt väistyä jo joulukuussa 1852. Kun kansalliskokous kieltäytyi
hyväksymästä kesällä 1851 perustuslain muutosta, presidentti toteutti
kannattajineen vallankaappauksen. Austerlitzin päivänä 1851 (2.12.)
kansalliskokous pakotettiin hyväksymään laki, joka teki
Louis-Napoléonista Ranskan elinikäisen presidentin.
Poliittinen muutos näkyi pian postimerkeillä. Jo 3.1.1852 säädettiin
laki, jonka mukaan Ceres korvattaisiin presidentin muotokuvalla. Muuten
postimerkkien malli ei muuttunut. Ensimmäinen Napoleon-tyyppinen
yleismerkki (25c) ilmestyi syyskuussa 1852 ja toinen (10c) joulukuussa.
Muotokuvan suunnitteli ja kaiversi Jacques-Jean Barre. Malli tunnetaan
nimellä
”présidence”, koska merkit julkaistiin vielä tasavallan
vallitessa ja niiden tekstinä on ”Repub. Franc.”. Merkit ovat nykyään
harvinaisia, sillä niiden käyttöaika jäi lyhyeksi.
Varmistettuaan itselleen elinikäisen presidentin arvon Louis-Napoléon
päätti palauttaa keisarikunnan. Kansa hyväksyi uuden valtiomuodon
valtavalla äänten enemmistöllä. Austerlitzin päivänä 1852 presidentti
Louis-Napoléon Bonaparte muuttui keisari Napoleon III:ksi ja näin II
keisarikunta sai alkunsa. Samana päivänä, 48 vuotta aikaisemmin, hänen
setänsä Napoleon I oli kruunauttanut itsensä Ranskan keisariksi.
Postimerkeillä valtiomuodon muutos näkyi seuraavana vuonna, kun
tasavallan aikaiset yleismerkit korvattiin uusilla Napoleon-mallisilla
merkeillä. Ne ovat muuten samanlaisia kuin présidence-malli mutta
tekstinä on ”Empire Franc.” Sarjaan kuuluu kahdeksan arvoa. Kuusi
tärkeintä arvoa ilmestyivät hammastettuina vuonna 1862 (kuva 4 ja 6).
<Kuva 4.>
Vuonna 1867 otettiin käyttöön uusi Napoleon-malli. Sekin perustuu
présidence-malliin mutta kokonaisuus on huolitellumpi. Tekstinä on
”Empire Francais” ja keisari on kruunattu laakeriseppeleellä. Merkin
suunnitteli ja kaiversi Albert-Désiré Barre (1818–78), joka oli perinyt
isänsä aseman rahapajan johtavana kaivertajana. Malli tunnetaan nimellä
”laurée” erotuksena vuoden 1853 mallista (”tête nue”). Napoleon-malli
oli esikuvana Norjan (1856, Oskar I), Belgian (1865, Leopold I) sekä
Romanian (1872, Carol I) yleismerkeille.
Kunnian kukkuloilla…
Napoleon III:n kohtaloksi koitui ulkopolitiikka. Suuri nimi edellytti suuria tekoja. Lisäksi aktiivisen ulkopolitiikan avulla kansalaisten huomio voitiin kääntää pois sisäpoliittisista kysymyksistä. Keisari oli suosittu. Hän ei ollut itsevaltainen tyranni vaan maassa oli toimiva parlamentaarinen järjestelmä, joskin siihen sisältyi poliisivaltion piirteitä.
Ensimmäinen voimannäytös oli Itämainen sota, jota usein kutsutaan Krimin
sodaksi. Taustalla oli Ranskan halu nousta Euroopan johtavaksi
suurvallaksi. Kesällä 1853 alkanut konflikti Turkin ja Venäjän välillä
tarjosi tähän oivan tilaisuuden. Maaliskuussa 1854 Ranska ja
Iso-Britannia liittoutuivat Turkin kanssa ja julistivat sodan Venäjälle.
Mukaan liittyi myöhemmin myös piskuinen Sardinia. Syksyllä 1854
liittoutuneet nousivat maihin Krimillä. Meritaistelut ulottuivat
Itämerelle, Barentsinmerelle ja Tyynellemerelle; maasotaa käytiin myös
Tonavalla ja Kaukasiassa.
Krimin sotaa on totuttu ajattelemaan brittiläisenä sotana. Yksi syy on
se, että britit ovat tehokkaasti omineet sen itselleen. Jos jotain
sodasta muistetaan, niin se on Florence Nightingale (kuva 5 vasemmalla) ja kevyen
prikaatin hyökkäys Balaklavassa 25.10.1854 (tapahtuma on ollut kolmen
elokuvan aiheena ohjaajinaan Hal Reid 1912, Michael Curtiz 1936 ja Tony
Richardson 1968). Mielikuvaa varmasti vahvistaa se, että Iso-Britannia
julkaisee lokakuussa 2004 sarjan postimerkkejä sodan muistoksi. Myös
Ahvenanmaa muisti tänä vuonna juhlavihkoon sisältyvällä pienoisarkilla
Bomarsundin taistelua (13.–16.8.1854), joka oli osa tätä sotaa. Suurin
osa Bomarsundin valloittaneista joukoista oli ranskalaisia. Ranskan
posti ei tietääkseni muistele Itämaista sotaa.
<Kuva 5. Kediivi Ismailin (keskellä) jälkimaine on länsimaissa huono, sillä hänen politiikkansa seurauksena Egypti menetti itsenäisyytensä. Hän ei ollut kelvoton hallitsija vaan modernisoi määrätietoisesti maataan. Oopperansa ohella Ismail rakennutti rautateitä, kouluja, kanavia ja tehtaita. Ensimmäiset postimerkit ilmestyivät 1.1.1866 ja Egypti oli yksi Maailman Postiliiton perustajajäsenistä. Ismailin unelma oli luoda egyptiläinen imperiumi, joka olisi kattanut koko Niilin Välimereltä aina Viktorian järvelle. Siihen Egyptin resurssit eivät riittäneet. Vaikka Suezin kanava oli tuottoisa, Ismailin oli lainattava jatkuvasti rahaa ulkomailta. Lopulta kediivin rakennushankkeet, tappiollinen sota Etiopiaa vastaan ja Sudanissa puhjennut kapina ajoivat Egyptin vararikkoon vuonna 1875. Ulkomaisten velkojien vaatimuksesta maan valtiontalous asetettiin kansainväliseen valvontaan. Vuonna 1882 Egypti oli käytännössä brittien siirtomaa, vaikka se säilytti näennäisesti itsenäisen valtion tunnusmerkit omine hallitsijoineen, armeijoineen ja postimerkkeineen. Ismailin oli erottava vuonna 1879 ja hän kuoli maanpaossa Konstantinopolissa 1895. Erikoinen episodi Ismailin hallituskaudella oli egyptiläisten joukkojen osallistuminen ranskalaisten komennossa Meksikon sotaretkeen 1863-67. Tempauksella yritettiin kerätä rahaa valtion alati tyhjään kassaan. Yhteydet Atlantin taakse olivat muutenkin tiiviit: Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen useita etelävaltiolaisia upseereita värväytyi Ismailin armeijaan ja he johtivat Sudanin valloitusta.>
Seuraava sotanäyttämö oli Pohjois-Italia kesällä 1859. Ranska oli
solminut liiton Sardinian kanssa. Kun Sardinia provosoi Itävallan
julistamaan sodan, Ranska liittyi konfliktiin. Ratkaiseva taistelu
käytiin Garda-järven lähistöllä Solferinon pikkukaupungissa 24.6.
Muodollisesti se oli ranskalaisten voitto mutta hinta oli kallis.
Itävaltalaiset menettivät noin 14 000 kaatunutta ja haavoittunutta;
ranskalaiset ja sardinialaiset noin 15 000. Suuret tappiot saivat
Napoleon III:n etsimään diplomaattista ratkaisua ja rauha solmittiin
pian. Itävalta luovutti Lombardian Sardinialle. Ranska sai vaivojensa
palkaksi Sardinialta Nizzan ja Savoijin keväällä 1860 (kuva 6).
<Kuva 6. Ranskan vallankumous lakkautti Monacon vuonna 1793 mutta ruhtinaskunta perustettiin uudestaan 1815. Se oli Sardinian alaisuudessa, kunnes ympäröivä Nizzan alue siirtyi Ranskan haltuun. Omia postimerkkejä Monaco alkoi julkaista 1885; sitä ennen käytettiin Sardinian ja Ranskan merkkejä. Kuvan pienoisarkin oikeanpuoleinen postimerkki on tietääkseni ainoa, joka esittää Napoleon-mallista merkkiä. Toinen olisi kuvassa 11 olevan Jerseyn postimerkki. Kuorella näyttäisi olevan 30 centimen ruskea Napoleon ”laurée” vuodelta 1867 mutta sen havaitsemiseen tarvitaan erittäin hyvä suurennuslasi (vrt. Filatelisti 3/2004, s. 48).>
Solferino olisi vain sotahistorian yksityiskohta ellei paikalla olisi
ollut nuori sveitsiläinen liikemies Henri Dunant (1828–1910). Hän oli
saapunut Solferinoon tavatakseen Napoleon III:n. Dunant’lla oli suuria
suunnitelmia Algerian osalta ja hän tarvitsi hankkeelleen keisarin tuen.
Syvästi uskonnollinen Dunant järkyttyi näkemästään ja ryhtyi
organisoimaan haavoittuneiden hoitoa (kuva 7 vasemmalla). Vuonna 1862
Dunant julkaisi kirjasen, jossa hän kuvaili kokemuksiaan (Un souvenir de
Solférino). Siinä hän ehdotti kansainvälisen järjestön perustamista,
joka huolehtisi sodassa haavoittuneista. Ehdotus toteutui, kun
lokakuussa 1863 Genevessä perustettiin Kansainvälinen Punainen Risti.
Siksi suomalaisillakin postimerkeillä (1939) on kuvattuna meille vieras
italialainen taistelukenttä.
<Kuva 7.>
Vuonna 1863 luotiin perusta myös toiselle tärkeälle kansainväliselle
järjestölle. Toukokuussa Pariisiin kokoontui 15 valtion edustajia
keskustelemaan kansainvälisen postiliikenteen järjestelyistä (kuva 8
alla).
Liikenneyhteyksien parantuessa ulkomaanpostin määrä oli voimakkaassa
kasvussa. Järjestelyt oli hoidettu eri maiden kahdenkeskisten sopimusten
pohjalta. Hankaluuksia aiheuttivat erilaiset taksat ja yhteenopimattomat
mittajärjestelmät. Metriset mitat oli otettu käyttöön Ranskassa suuren
vallankumouksen aikana mutta ne levisivät muihin maihin hitaasti.
Aloitteen oli tehnyt Yhdysvaltain postilaitoksen johtaja Montgomery
Blair (1813–84); ei Ranskan hallitus. Edustettuina olivat tärkeimmät
eurooppalaiset vallat mutta kaukaisimmat delegaatiot saapuivat
Havaijilta ja Costa Ricasta. Erikoista oli Venäjän ja Ruotsin poissaolo.
<Kuva 8.>
Havaiji oli itsenäinen kuningaskunta vuoteen 1893 ja julkaisi
ensimmäiset postimerkkinsä jo 1851. Se ei suinkaan ollut periferiaa vaan
saarilla vieraili runsaasti amerikkalaisia, brittiläisiä, ranskalaisia
ja venäläisiä aluksia eli kansainväliset postiasiat olivat maan kannalta
tärkeitä. Matkallaan maailman ympäri 1881-82 kuningas Kalakaua (hallitsi
1874–91) tapasi niin Japanin keisari Mutsuhiton, paavi Leo XIII:n kuin
kuningatar Viktorian. Itävaltalainen Bruno Brehm antaa kuninkaasta
turhan koomisen kuvan romaanissaan ”Lempeätä väkivaltaa” (Die sanfte
Gewalt, 1941). Vuonna 1898 Havaiji liitettiin Yhdysvaltoihin; osavaltio
siitä tuli 1959. Markkinoilla liikkuu uusia Havaijin postimerkkejä,
mutta niitä julkaiseva ”Hawai’i Post” on yksityinen lähettipalvelu, joka
toimii Honolulun alueella (www.hawaii-post.com).
Costa Rica oli joukon kummajainen ja se edusti yksinään Latinalaista
Amerikkaa. Säännöllinen postiyhteys maan tärkeimpien kaupunkien välille
avattiin vasta tammikuussa 1863 ja ensimmäiset postimerkit ilmestyivät
huhtikuussa.
Syyskuussa 1874 järjestettiin uusi kokous Sveitsin Bernissä ja sen
tuloksena syntyi Maailman Postiliitto (UPU; kuva 8).
Perustamisasiakirjan allekirjoitti 22 valtion edustajat. Ei liene aivan
sattumaa, että vuotta myöhemmin järjestettiin Pariisissa kansainvälinen
kokous, jonka aiheena oli metristen mittojen ottaminen käyttöön
maailmanlaajuisesti.
Vuonna 1884 järjestettiin Washingtonissa kansainvälinen kokous, joka
jakoi maailman 24 aikavyöhykkeeseen. Päätöksellä oli suuri merkitys
rautatie- ja höyrylaivaliikenteen kannalta. Se myös pakotti yksittäiset
valtiot yhdenmukaistamaan aikansa. Ensimmäisenä yhtenäiseen kansalliseen
aikaan oli siirrytty Isossa-Britanniassa jo 1840-luvulla, kun
rautatieyhtiöt alkoivat käyttää aikatauluissaan Lontoon aikaa. Sitä
ennen jokainen kylä ja kaupunki oli elänyt omaa aikaansa toisistaan
välittämättä.
… ja allikoissa
Vuonna 1862 Napoleon III oli jo aloittanut uuden sotilaallisen seikkailun. Kun Meksiko kieltäytyi maksamasta velkojaan ranskalaisille pankeille, keisari lähetti armeijansa perimään sitä. Kesäkuussa 1863 ranskalaiset valloittivat Meksikon pääkaupungin. Tavoitteena oli luoda Meksikosta ranskalaismielinen valtio. Ajankohta oli sopiva, sillä Yhdysvallat kävi sisällissotaansa eikä voinut puuttua asioihin Rio Granden eteläpuolella.
Meksikoon perustettiin keisarikunta, jonka hallitsijaksi Napoleon III
houkutteli Itävallan keisarin nuoremman veljen, Maksimilianin. Meksikon
tasavaltalainen hallitus jatkoi sissisotaa. Tilanne muuttui
ratkaisevasti, kun Yhdysvaltain sisällissota päättyi unionin voittoon
huhtikuussa 1865. Yhdysvaltain uhkaamana ranskalaiset vetäytyivät
Meksikosta ja keisarikunta kaatui keväällä 1867. Tasavaltalaisten
vangiksi jäänyt Maksimilian ammuttiin. Vaikka Meksikon keisarikunta oli
lyhytikäinen, se jätti pysyvän filateelisen muiston. Keisarillinen posti
julkaisi vuonna 1866 nelimerkkisen sarjan yleismerkkejä, joissa on
Maksimilianin kuva ja tekstinä ”Imperio Mexicano”. Erityisesti
arvokkaita merkit eivät ole mutta lyhyestä käyttöajastaan johtuen ne
ovat harvinaisia kuorilla.
Meksikon sotaretkestä muistetaan Camerone (El Camarón), pieni kylä Vera
Cruzin lähistöllä. Siellä joukko muukalaislegioonalaisia törmäsi
30.3.1863 suureen meksikolaiseen joukko-osastoon. Seuranneessa rajussa
taistelussa legioonalaiset voitettiin. Vain kolme heistä jäi henkiin.
Cameronesta tuli legioonan legenda ja taistelussa kaatuneen kapteeni
Jean Danjoun tekokädestä sen tärkein pyhäinjäännös (kuva 7, keskellä).
Meksikossa kansallisena juhlapäivänä vietettävä ”Cinco de Mayo”
puolestaan perustuu meksikolaisten voittoon ranskalaisista Pueblan
taistelussa 4.5.1862.
Vaatimattomampia mutta Ranskan kannalta tuloksellisempia valloituksia
tehtiin Algeriassa sekä Senegalissa. Idässä ranskalaiset joukot
taistelivat niin Syyriassa (1859), Kiinassa (1860) kuin Koreassa (1866).
Vuonna 1859 miehitettiin Saigon, mikä aloitti Ranskan lähes sata vuotta
kestäneen siirtomaakauden Indokiinassa. Lopullisesti Indokiina oli
Ranskan vallassa vasta 1890-luvulla. Algerian tapaan Ranska ei suostunut
lähtemään alueelta ennen kuin kärsi nöyryyttävän tappion Dien Bien Phun
taistelussa toukokuussa 1954.
Sotilaallisena operaationa Dien Bien Phu oli järjetön. Ranskan
toukokuussa 2004 julkaisema postimerkki taistelun muistoksi ei juhli
niinkään entistä siirtomaavaltaa vaan yksittäisten sotilaiden
sankaruutta (kuva 7, oikealla). Hävinneelläkin on kunniansa eikä
rivimies ole vastuussa ylempiensä hölmöydestä (paitsi suomalaisissa
pankeissa ja teleyhtiöissä). Tosin ranskalaisia ei Dien Bien Phussa
ollut paljon. Suurin osa joukoista oli muukalaislegioonalaisia, joista
yli puolet oli saksalaisia. Legioonaa tukivat pohjoisafrikkalaiset,
senegalilaiset ja vietnamilaiset yksiköt. Onkin ehkä sopivaa, että
postimerkillä näkyvien sotilaiden etnistä taustaa on vaikea määritellä.
Toisen keisarikunnan huippuhetkiä oli vuonna 1867 järjestetty Pariisin
maailmannäyttely, joka esitteli paitsi ranskalaisen teollisuuden
saavutuksia myös uuden Pariisin bulevardeineen ja puistoineen. Toinen
oli Suezin kanavan valmistuminen.
Kanavaa oli alettu rakentaa vuonna 1859 ranskalaisella pääomalla ja
taidolla. Sen avajaiset 17.11.1869 olivat vertaansa vailla oleva
juhlanäytös. Seremoniaa johti Ranskan keisarinna Eugénie (1826–1920).
Toisin kuin usein väitetään, Giuseppe Verdi ei säveltänyt muinaiseen
Egyptiin sijoittuvaa oopperaansa ”Aida” tätä tilaisuutta varten.
Oopperan tilasi keväällä 1870 Egyptin kediivi Ismail (hallitsi 1863–79)
ja sen ensi-ilta oli Kairossa vasta 24.12.1871 (kuva 5 keskellä). Kairon
loistelias oopperatalo valmistui marraskuussa 1869 ja sen avajaisissa
esitettiin kyllä Verdiä mutta teos oli ”Rigoletto” vuodelta 1851.
Ranskan armeijoiden operaatiot eri puolilla maailmaa jättivät
luonnollisesti jälkeensä runsaasti materiaalia myöhempien aikojen
filatelisteille. Postimerkkejä ei miehitettyjä alueita varten julkaistu
mutta jokaisella sotaretkellä toimi kenttäposti. Kohteiden hinnat
vaihtelevat suuresti. Yksi arvoon vaikuttava tekijä on tietysti
konfliktin kesto: niinpä Krimiltä ja Meksikosta lähetetyt
kenttäpostikirjeet ovat halvempia kuin lyhyen Italian sotaretken
tuottama kenttäposti, vaikka joukkojen määrä oli Italiassa paljon
suurempi.
Pallopostia
Toinen keisarikunta sortui lopulta kevytmielisesti aloitettuun sotaan Preussin johtamia Saksan valtioita vastaan. Voitonuskoa uhkuva Ranskan kansalliskokous julisti sodan 19.7.1870. Sota sujui huonosti heti alusta lähtien. Elokuun lopulla Ranskan päävoimat saarrettiin Metzin linnoitukseen. Apuun rientänyt keisari joutui myös saarroksiin ja antautui joukkoineen saksalaisille 2.9. Sedanissa. Kaksi päivää myöhemmin Pariisissa julistettiin III tasavalta. Väliaikainen hallitus päätti jatkaa taistelua. Sodan kulusta kertoo paljon se, että jo 6.9. ilmestyivät ensimmäiset saksalaiset postimerkit Pohjois-Ranskan miehitettyjä alueita varten.
Syyskuun puolivälissä
saksalaiset olivat edenneet Pariisiin ja piirittäneet kaupungin.
Kairossa tammikuuksi 1871 suunniteltua Aidan ensi-iltaa jouduttiin
lykkäämään, koska Pariisista tilattuja pukuja sekä lavasteita ei voitu
toimittaa Egyptiin.
Pariisin neljä kuukautta kestänyt piiritys tuotti monia mielenkiintoisia
filateelisia ilmiöitä. Postimerkkejä ilmestyi piirityksen aikana kolme.
Ne ovat vuoden 1849 Ceres-mallia mutta hammastettuja. Koska kaupunki oli
saarrettu, merkkejä ei voitu toimittaa muualle maahan. Väliaikainen
hallitus asettui Bordeaux’hon, missä ilmestyi joulukuussa 1870
”Bordeaux’n tilapäisjulkaisuna” tunnettu sarja Ceres-mallisia
yleismerkkejä (kuva 1 oikealla). Merkit ovat hammastamattomia mutta ne erottaa
vuoden 1849/50 merkeistä huonomman painojäljen ja erilaisten värisävyjen
perusteella. Lopullinen, hammastettu Ceres-mallisten yleismerkkien sarja
ilmestyi vasta sodan päätyttyä. Keisarikunnan merkit olivat yhä käytössä
ja vielä marraskuussa 1871 julkaistiin Napoleon-mallinen 10 centimen
yleismerkki. Siirtomaita varten Napoleon-mallisia merkkejä ilmestyi
niinkin myöhään kuin 1872.
Koska Pariisi oli saarrettu, ainoa yhteys ulkomaailmaan kulki
ilmateitse. Miehitettyä ilmapalloa oli kokeiltu postin kuljettamiseen
Yhdysvalloissa jo 1859. Paikka oli Lafayetten pikkukaupunki Indianan
osavaltiossa. Paikallisen postimestarin luvalla John Wise (1808–79),
joka oli kokenut ja kuuluisa ”aeronautti”, aikoi kuljettaa säkillisen
postia kaupungista itärannikolle, joko New Yorkiin tai Philadelphiaan.
Pallon nimi oli Jupiter roomalaisten ylijumalan mukaan (kuva 9
vasemmalla). Hanke epäonnistui. Wise joutui laskeutumaan läheiseen
Crawfordsvillen kaupunkiin, mistä kirjeet kuljetettiin edelleen junalla.
Vain yksi Jupiterin kuljettama kirje on säilynyt ja se löytyi vuonna
1957. Kirje on näytteillä Yhdysvaltain kansallisessa postimuseossa
(National Postal Museum, Washington DC).
<Kuva 9.>
Pariisista ensimmäinen ilmapallo (Le Neptune) lähti 22.9.1870 ja
viimeinen (Le Général Cambronne) 27.1. eli päivää ennen kuin
vihollisuudet Ranskan ja Saksan välillä päättyivät. Kaikkiaan palloja
lähti piirityksen aikana vajaat 70, joista 56 kuljetti postia (kuva 9
oikealla). Suurimman osan palloista varusti kaksi yhtiötä, Companie des
Aérostiers ja Companie des Aéronautes. Myös postilaitos varusti muutamia
palloja, samoin kuin yksityiset tahot.
Filatelistien parissa ilmapalloilla kuljetetut lähetykset ovat haluttuja
(kuva 9 keskellä; ks. myös Filatelisti 3/2004, s. 48). Kohteiden hinnat
vaihtelevat muutamasta sadasta eurosta kymmeniin tuhansiin euroihin.
Arvo riippuu monista tekijöistä, joista kohteen kunto ei suinkaan aina
ole ratkaisevin. Yksi arvoon vaikuttava tekijä on se, millä ilmapallolla
kohde on kulkenut. Esimerkiksi 28.9.1870 lähteneen Les États-Unis pallon
kuljettamat kohteet ovat yli 200 euroa kalliimpia kuin seuraavana
päivänä lähteneen Le Célesten kuljettamat kohteet. Ilmapallo voidaan
yksilöidä kohteen leimojen ja muiden merkintöjen avulla; ne kohteet,
joita ei voida yhdistää mihinkään tiettyyn palloon, ovat huomattavasti
halvempia.
Muita kohteen arvoon vaikuttavia tekijöitä ovat se, mitä leimoja
lähetyksellä on (määränpään saapumisleima nostaa heti hintaa); mitä
postimerkkejä kohteella on käytetty (kalleimpia ovat vuoden 1853
hammastamattomat Napoleonit); minkä tyyppinen lähetys on kyseessä
(esimerkiksi sanomalehtien hinnat liikkuvat heti tuhansissa euroissa).
Ulkomaanpostin kohdalla vaikuttaa ennen kaikkea se, mihin maahan kohde
on päätynyt.
Ranskalaisista postimerkkiluetteloista löytyvät listat ulkomaille
osoitettujen ilmapallolähetysten hinnoista ovat mielenkiintoisia.
Halvimpia ovat ymmärrettävästi lähialueille kuten Isoon-Britanniaan,
Belgiaan ja Sveitsiin kulkeneet lähetykset. Vuoden 2003 Yvertin mukaan
nämä osoitteet nostavat kohteen arvoa kolmisensataa euroa. Jos
osoitteena on Filippiinit, Kiina, Puerto Rico, Kanada tai Gabon, saa
arvoon lisätä ainakin 20 000 euroa. Kalleimpia ovat Japaniin ja
Kapmaahan päätyneet lähetykset, joiden arvo on yli 40 000 euroa.
Luetteloiden hintoihin pitää toki suhtautua varauksellisesti mutta
ainakin ne ovat suuntaa-antavia. Vuoden 1997 Céres-luettelon mukaan
kaikkein kallein ulkomaanosoite olisi yllättäen Puola. Luettelon mukaan
puolalainen osoite (ja tuloleima) nosti kohteen arvoa 140 000 frangia,
kun taas japanilainen osoite ”vain” 95 000 frangia. Valitettavasti en
ole nähnyt uudempaa Céres-luetteloa, joten en tiedä, miltä lista näyttää
nyt euroissa. Käytännön syistä siirryin Yvertiin, koska ranskalaiset
kauppiaat toimivat yleensä sen perusteella, vaikka luettelona Céres on
parempi sekä kuvituksen että informaation osalta.
Jos Céres-luettelon tieto pitää paikkansa, se on aika erikoinen.
Ranskaan oli 1800-luvulla syntynyt huomattava puolalaisten pakolaisten
yhteisö. Ensimmäinen aalto ajoittuu vuoden 1830 kapinan jälkeen, jolloin
noin 6000 puolalaista asettui Ranskaan. Yksi heistä oli Fryderyk (Frédéric)
Chopin (kuva 10, vasemmalla). Seuraava aalto saapui vuoden 1863 kapinan jälkeen.
<Kuva 10. Kommuuniin kapinaan osallistui muitakin ulkomaalaisia kuin puolalaisia. Yksi oli unkarilainen sosialisti Leo Frankel (1844–96). Kiinalaisia ei sentään ollut mukana mutta Pariisin kommuuni on yksi kommunistisen liikkeen legendoja. Ranska ei ole muistanut sitä postimerkein.>
Kun Pariisissa alkoi radikaalien sosialistien johtama kommuunin kapina
maaliskuussa 1871, kommunardien riveissä oli yli 400 puolalaista (kuva
13). Kuuluisin heistä oli kenraali Jaroslaw Dabrowski (tai Dombrowski,
1836–71). Puolalaisten aktiivinen panos kommuunin kapinassa muutti
ranskalaisten suhtautumisen heihin kielteisemmäksi. Perinteisesti
ranskalaisten sympatiat olivat olleet varauksetta puolalaisten puolella
venäläisiä vastaan.
Eivätkö puolalaiset emigrantit pitäneet yhteyttä kotimaahan jääneisiin
omaisiinsa ja ystäviinsä piirityksen aikana vai eivätkö Puolaan
päätyneet ilmapallolähetykset ole yksinkertaisesti säilyneet?
Suomea ei luetteloissa mainita. Postimaksujen osalta maamme lienee
sisältynyt Pohjois-Venäjään, jonne osoitettujen ilmapallolähetysten
harvinaisuusaste on samaa luokkaa kuin Portugalin ja Itävallan kohdalla,
jos kuorella ei ole venäläistä tuloleimaa (joka nostaa kohteen arvon
moninkertaiseksi). Tosin epäilen, josko piiritetystä Pariisista
lähettiin lainkaan postia meille päin.
Toinen mielenkiintoinen yksityiskohta on postimaksut. Ne kertovat,
millaiset tuon ajan liikenneyhteydet olivat ja kuinka maailma
hahmotettiin Ranskasta käsin. Kotimaan peruskirjeen taksa oli siis 20
centimeä. Brysseliin, Lontooseen ja Zürichiin kirje kulki 30 centimellä;
Berliiniin, Roomaan ja Lissaboniin maksoi 40 centimeä. Bukarestiin
riitti 50, New Yorkiin 60 mutta Osloon tarvittiin jo 70 centimeä.
Kairoon riitti 40 centimeä, Moskovaan tarvittiin 80; Tokioon niin ikään
80 centimeä mutta Kiovaan kirje maksoi jo frangin, kuten myös Limaan.
Toisin sanoen, jos posti voitiin kuljettaa Ranskasta suoraan meritse,
maksu oli yleensä halvempi kuin maitse, paitsi Keski-Euroopassa, missä
rautatiet yhdistivät suuret kaupungit toisiinsa. Esimerkiksi kirje
Pariisista Konstantinopoliin maksoi meritse 40 centimeä mutta maitse
Itävallan kautta 80 centimeä (kuva 14).
<Kuva 11.>
Ilmapallojen ohella postia piiritetystä kaupungista lähetettiin myös
kyyhkysillä, jotka kantoivat mikrofilmattuja kirjeitä. Postimerkkejä
kyyhkyskirjeillä ei käytetty. Kirjeiden arvo on parisen tuhatta euroa.
Konstit on monet
Postia voitiin siis lähettää Pariisista ulos mutta miten toimittaa ulkomaailmasta postia piiritettyyn kaupunkiin? Ilmapalloista ei tässä suhteessa ollut apua. Ilmapalloja ei voitu ohjata vaan ne ajelehtivat tuulten mukana ja päätyivät minne sattui.
Ranskalaiset insinöörit Delort, Robert ja Vonoven keksivät tilanteeseen
nähden toimivan ratkaisun. Kirjeet suljettiin metalliseen lieriöön, joka
jätettiin Seine-joen kuljetettavaksi Pariisiin (kuva 12, toinen
vasemmalta, 1.70F). Parin
kilon painoiset lieriöt laskettiin jokeen noin 100 kilometrin päässä Bray-sur-Seinen pikkukaupungissa. Täysin luotettava tämäkään menetelmä
ei ollut. Osa lieriöistä katosi jäljettömiin, osa löydettiin vasta
vuosia myöhemmin mutta monet päätyivät myös perille. Lieriökirjeiden
postimaksu oli yksi frangi, sillä keksijäkolmikko sai jokaisesta
kirjeestä 80 centimeä (ilmapallolähetyksissä ei ollut mitään
ylimääräistä maksua; kyyhkyskirjeiden taksa oli 50 centimeä per sana).
Yhteensä lieriöitä laskettiin liikkeelle tammikuun 1871 aikana 55
kappaletta, kussakin noin 600 kirjettä. Näin insinöörien palkkio oli
noin 26 000 frangia, mikä tuohon aikaan oli sievoisa summa (130 000
kertaa peruskirjeen postimaksu).
<Kuva 12. Kun aiemmin totesin, että Napoleon III ei myöhemmin ole päässyt ranskalaiselle postimerkille, tieto ei aivan pidä paikkaansa. Vuonna 1952 ilmestyi erikoismerkki, jonka aiheena on sata vuotta aikaisemmin perustettu sotilasansiomerkki (oikealla). Vasemmanpuoleisessa mitalissa voi erottaa Napoleon III:n muotokuvan. Merkin aiheena ei siis ole itse keisari ja muodollisesti mitali ajoittuu vielä II tasavallan aikaan. Mikään musta aukko II keisarikunta ei toki ole Ranskan historiassa vaan monia sen saavutuksia on muistettu postimerkeillä. Ainoa suora viittaus aikakauteen sisältyy vuonna 1967 ilmestyneeseen erikoismerkkiin, jonka aiheena on ”facteur du second empire” (vasemmalla). Kannattaa huomata posteljoonin sotilaallinen virkapuku, mikä heijasti keisarikunnan ilmapiiriä. Suurennuslasilla kannattaa vilkaista miehen naamaa. Napoleon III:n muoti oli leukaparta ja teräviksi vahatut viikset, jotka eivät näy kunnolla postimerkeillä käytetyssä sivukuvassa. Tuhannet miehet niin Ranskassa kuin muissakin maissa jäljittelivät tuota aikakautensa mahtavinta miestä.>
Kaikissä lieriökirjeissä on merkintä ”Paris par Moulins-sur-Allier”.
Moulins oli kaupunki, jonne Pariisiin osoitetut kirjeet koottiin
suljettaviksi lieriöihin. Ilmapallolähetysten tavoin lieriökirjeiden
arvo riippuu monesta tekijästä. Halvimpia ovat kohteet, joista
postimerkit ovat liuenneet irti (lieriöt eivät olleet täysin
vedenpitäviä); niiden lähtöhinta on parisataa euroa. Niiden kohteiden
osalta, joissa kaikki merkit ovat tallella, arvo riippuu pitkälle
käytetyistä postimerkeistä; haitari on tuhannesta eurosta taivaaseen.
Internetistä löytämäni tiedon mukaan toistaiseksi viimeisin lieriö olisi
löytynyt huhtikuussa 1982. Ranskan posti on jakanut sen sisältämiä
kirjeitä sitä mukaa, kun vastaanottajien perilliset on voitu jäljittää.
Syynä ei ole vain kirjesalaisuuden kunnioittaminen vaan kirjeet
itsessään voivat siis olla tuhansien eurojen arvoisia ja siksi on
tärkeää selvittää niiden laillinen omistaja.
Ylipäänsä aika oli innovatiivista postin kuljettamisen suhteen. Yksi
hyödyllinen keksintö oli putkiposti, joka otettiin ensimmäisenä käyttöön
Lontoossa vuonna 1853. Sittemmin menetelmä yleistyi monissa Euroopan ja
Yhdysvaltain suurkaupungeissa, kunnes siitä vähitellen luovuttiin
1950-luvulta lähtien. Internetistä löysin tiedon, jonka mukaan Prahassa
putkiposti olisi ollut käytössä vielä vuonna 1997. Menetelmänä
putkipostia toki hyödynnetään yhä edelleen suurissa kauppakeskuksissa,
yrityksissä ja sairaaloissa.
Putkipostin ideana on, että posti kulkee putken sisällä suljetussa
kapselissa paikasta toiseen. Kapseli liikkuu joko paineilman työntämänä
tai alipaineen imemänä. Aikana, jolloin autoja ei vielä ollut,
putkiposti oli kätevä ja nopea tapa siirtää postia suurten kaupunkien
sisällä, missä etäisyydet olivat helposti useita kilometrejä. Vaikka
junat liikkuivat kaupunkien välillä jo nopeasti ja lennättimen avulla
viestejä voitiin lähettää hetkessä mantereelta toiselle, viestin
toimittaminen posti- tai lennätinkonttorista vastaanottajalle saattoi
kestää suhteettoman kauan. Onkin ymmärrettävää, että ensimmäiset
putkipostit yhdistivät suurten rautatieasemien posti- ja
lennätinkonttorit sellaisiin keskikaupungin kohteisiin kuten pörssi.
Hurjimpia suunnitelmia oli 1880-luvulla rakentaa yhtenäinen putki
Pohjois-Amerikan mantereen poikki, jolloin kirje itärannikolta olisi
kulkenut länsirannikolle huikeassa 36 tunnissa. Nopeinkin junamatka New
Yorkista San Franciscoon kesti neljä päivää. Lennätinyhteys rannikoiden
välillä toki oli mutta sähkösanomat olivat useimpien kansalaisten
kukkarolle liian tyyriitä.
Pariisissa ensimmäinen putki asennettiin vuonna 1866 mutta vasta 1879
putkiposti avattiin yleisölle. Vuosisadan lopulla putkiverkosto kattoi
jo koko kaupungin (kuva 12, toinen oikealta, 1.60F). Italiassa putkipostia (posta
pneumatica) varten julkaistiin erillisiä postimerkkejä vuosina 1913–47;
Ranskassa tyydyttiin ehiöihin.
*
Ceres siis palasi Ranskan yleismerkeille syksyllä 1870 mutta kovin kauan
hän ei ehtinyt nauttia toisesta tulemisestaan. Jo vuonna 1876
perinteinen Ceres-malli korvattiin uusilla yleismerkeillä. Niihin ja
muihin puolipukeisiin ranskattariin (kylväjätär, Rauha, Iris, Marianne,
Sabine) voinemme syventyä myöhemmin.
alkuun