Hyvällä
omallatunnolla:
hajahuomioita vanhojen postimerkkien käytöstä Yhdysvalloissa ja muualla
© Pekka
Masonen
[Ilmestynyt alunperin Filatelisti -lehdessä
5/2007, s.
36–40]
* * *
Filatelistin numerossa 10/2006 (s. 53) referoitiin Ilta-Sanomien uutista, jonka mukaan Yhdysvalloissa aiotaan tuhota 75 000 euron arvoinen postimerkki. Kyseessä on yksi filatelian kuuluisimpia virhepainamia: ”inverted Jenny” eli vuonna 1918 julkaistu 24 centin lentopostimerkki, jonka keskus on ylösalaisin. Joku oli käyttänyt tätä harvinaista merkkiä postittaessaan ennakkoäänensä Floridassa. Tosin New York Timesin mukaan (15.11.2006) merkki voi myös olla väärennös.
<Tämä nelilö myytiin USAssa vuonna 2005 liki 3 miljoonalla dollarilla. Yksittäisen merkin arvo on alhaisempi mutta silti kunnioitettavan suuri sekin.>
Mikäli merkki on aito, lähettäjällä ei selvästikään ole ollut mitään käsitystä sen arvosta. Tällainen vahinko voi tapahtua, sillä suurimmalle osalle ihmiskuntaa postimerkit ovat yhdentekeviä liimalappuja. Maallikon on vaikea arvioida yksittäisen merkin arvoa. Se, että postimerkki on vanha, ei aina tarkoita, että se olisi arvokas, kuten monet kuvittelevat.
Osavaltiolla on väliä
Kuvassa 1 on kirje, jonka sain Atlantin takaa. Leiman päiväys (19 SEP 2006) ei näkyne kuvassa mutta oikealla olevat 84 centin lentopostimerkit (Yosemiten kansallispuisto) ilmestyivät 24.2.2006. Vasemmalla on 2 centin postimerkki, joka ilmestyi 19.10.1929. Sen aiheena on Ohio-joen kanavoinnin valmistuminen samana vuonna, mikä paransi merkittävästi joen liikennöitävyyttä Pennsylvanian Pittsburgista aina Mississippi-joelle (kuva 2).
<Kuva 1.>
Kuorella olevien merkkien ikäero on siis runsaat 76 vuotta, mikä ei
liene kovin tavallista (eikä edes mahdollista monessa maassa), mutta
kyseessä ei ole mikään kömmähdys. Lähettäjä on teksasilainen
postimerkkikauppias, joka tietää tasan tarkkaan, kuinka arvoton tuo 2
centin merkki on. Hän itse myy niitä 75 centillä (noin 0,55 euroa) ja
tuskin maksaa niistä juuri nimellisarvoa enempää. Merkkiä painettiin
runsaat 32 miljoonaa kappaletta, eikä kysyntä varmasti ylitä tarjontaa.
Aikanaan merkki herätti vilkasta keskustelua. Julkaisupolitiikka oli
tuolloin hillitympää kuin nyt, vaikka Yhdysvalloissa ilmestyikin
juhlamerkkejä enemmän kuin monissa muissa maissa. Vuonna 1929
julkaistiin viisi juhlamerkkiä; edellisenä vuonna niitä oli julkaistu
kuusi. Juhlamerkkien aiheista käytiin välillä kiivasta kädenvääntöä eri
painostusryhmien välillä. Myös politiikka heijastui aiheiden valintaan.
Nurinaa Ohio-joen kanavointia esittävä postimerkki herätti kahdesta
syystä. Ensinnäkin, aihetta ei pidetty mitenkään tärkeänä eikä
postimerkin arvoisena. Lisäksi se oli jo toinen Ohion osavaltioon
liittynyt postimerkki samana vuonna. Syyskuussa oli julkaistu
juhlamerkki, jonka aiheena on Fallen Timbersin taistelu 1794 (kuva 2,
oikealla).
Taistelu liittyi niihin yhteenottojen sarjaan, joita Yhdysvaltain
armeija ja intiaanit kävivät rajaseudulla. Nykyisen Ohion alueella käyty
taistelu ei sinänsä ollut dramaattinen mutta intiaanien tappion myötä
Luoteisterritoriona tunnettu suurten järvien eteläpuolinen alue päätyi
Yhdysvaltain osaksi.
<Kuva 2.>
Ohio oli hyvin edustettuna juhlamerkeillä, sillä liittovaltion
postilaitoksen johtaja (Postmaster General) oli vaihtunut 5.3.1929, kun
Herbert Hoover aloitti presidenttikautensa. Yhdysvalloissa
presidentin vaihtuminen merkitsee myös hallituksen ja monien
virkamiesten vaihtumista. Uusi johtaja oli Walter Folger Brown
(virassa 1929–33). Hän suhtautui juhlamerkkeihin yhtä nuivasti kuin
edeltäjänsä Harry Stewart New (virassa 1923–29) mutta Brown
sattui itse olemaan Ohiosta.
New puolestaan oli kotoisin Indianasta, Ohion läntisestä naapurista.
Vain viikkoa ennen hänen toimikautensa päättymistä 4.3.1929 ilmestyi
suurikokoinen ja kaksivärinen juhlamerkki, jonka aiheena oli
amerikkalaisten voitto briteistä Vincennesin taistelussa 1779 (kuva 2,
keskellä).
Aiheensa puolesta merkki oli yhtä käsittämätön kuin Fallen Timbers ja
Ohio-joen kanavointi. Kaukana erämaassa käyty taistelu ei vaikuttanut
millään tavalla Amerikan vapaussodan kulkuun, joka ratkaistiin aivan
muilla näyttämöillä. Merkin julkaiseminen muuttuu ymmärrettäväksi kartan
avulla. Taistelupaikka sijaitsee nykyisen Indianan alueella.
Rajansa kaikella
Yhdysvalloissa ovat vanhatkin postimerkit siis yhä käypiä. Tosin eivät ihan kaikki: raja on vuosi 1861.
<Kuva 3. Yhdysvaltain ensimmäiset postimerkit ilmestyivät 1.7.1847 ja niiden kelpoisuus päättyi 31.12.1861. Vuonna 1947 julkaisut jäljitelmät sen sijaan käyvät yhä, vaikka ne leikkaisi kuvan pienoisarkista. Sekaannuksen vaaraa ei ole, sillä alkuperäinen Franklin (5c) on punaruskea ja Washington (10c) musta. Eri asia on, kuinka hyvin postin virkailijat ovat perillä asiasta.>
Etelän ja pohjoisen väliset ristiriidat olivat kyteneet pitkään mutta
liittovaltion repeäminen oli sittenkin yllättävä ja nopea prosessi.
Ensimmäisenä itsenäistyi Etelä-Carolina 20.12.1860, mikä rohkaisi muita
etelän osavaltiota seuraamaan perässä. Amerikan valtioiden konfederaatio
(Confederate States of America, CSA) perustettiin virallisesti
4.2.1861 ja siihen kuuluivat Etelä-Carolinan lisäksi Georgia, Alabama,
Florida, Mississippi ja Louisiana. Pääkaupungiksi valittiin Alabaman
Montgomery. Kevään kuluessa konfederaatio laajeni ja toukokuussa
pääkaupunki siirrettiin Virginian Richmondiin.
Sisällissota alkoi 12.4.1861, kun etelän joukot valtasivat unionin
miehittämän Fort Sumterin linnoituksen Charlestonin edustalla
Etelä-Carolinassa. Ensimmäinen suuri taistelu käytiin kuitenkin vasta
21.7. Virginiassa (Bull Run) ja se päättyi etelän voittoon. Näytti
siltä, että konfederaatio voisi vakiinnuttaa asemansa Yhdysvalloista
erillisenä valtiona.
Yhdysvaltain liittovaltion postilaitos oli toiminut myös unionista
irrottautuneissa osavaltioissa. Kirjeet kulkivat häiriöittä etelän ja
pohjoisen välillä, ja niillä käytettiin Yhdysvaltain postimerkkejä. Kun
sisällissota alkoi, liittovaltion postilaitoksen johtaja Montgomery
Blair (virassa 1861–64) määräsi etelävaltioiden postimestarit
palauttamaan hallussaan olevat postimerkit Washingtoniin. Samalla
päätettiin, että kaikki siihen asti julkaistut Yhdysvaltain postimerkit
menettäisivät kelpoisuutensa vuoden 1861 päättyessä. Tarkoitus oli
hankaloittaa konfederaation toimintaa. Unionin puolella ensimmäiset
uudet yleismerkit ilmestyivät elokuussa. Näin siis vain elokuusta 1861
lähtien ilmestyneet yhdysvaltalaiset postimerkit ovat yhä käypiä (kuva
4).
Etelässä määräyksistä ei välitetty. Konfederaation oma postilaitos
aloitti toimintansa 1.6.1861 ja sen johtaja John Henninger Reagan
(1818–1905; ei sukua presidentti Reaganille) onnistui värväämään
alaisikseen monia liittovaltion postilaitoksen korkeita virkamiehiä
Washingtonista. Yhdysvaltalaisia merkkejä käytettiin, kunnes varastot
ehtyivät kesällä. Sen jälkeen kuoret varustettiin merkinnällä PAID
(”maksettu”), joko leimalla tai käsin. Suurimmissa kaupungeissa
paikalliset postimestarit painattivat väliaikaisia postimerkkejä (postmaster
provisionals, kuva 5).
<Kuva 4. Kuvassa on yhdysvaltalainen 3 centin ehiö, johon on lisätty Nashvillen 5 centin väliaikainen postimerkki. Kuori on lähetetty 27.7.1861 pohjoisvaltioiden puolelta (Louisville, Kentucky) ja osoitettu Tennesseen Clevelandiin. Kentucky oli orjavaltio mutta pysyi lojaalina unionille. Vaikka sisällissota alkoi tosissaan heinäkuussa, posti kulki rintaman yli. Sitä kuljettivat yksityiset kuriirit kuten Adams Express Company. Etelävaltioiden puolella kirjeet piti periaatteessa luovuttaa konfederaation postin kuljetettaviksi (siksi kuorella on Nashvillen merkki, joka on leimattu 2.8.) mutta yleensä kuriirit kuljettivat ne rajan pinnassa suoraan määränpäähänsä. Kuvan kuori on poikkeuksellinen ja syyskuussa 1999 siitä maksettiin 32 500 dollaria. Kuva on tulostettu verkosta (Robert A. Siegel Auction Galleries).>
Konfederaation ensimmäinen virallinen postimerkki ilmestyi lokakuussa
1861 ja se esittää etelävaltioiden presidenttiä (Jefferson Davis,
1808–89). Valinta oli yllättävä, sillä kukaan Yhdysvaltain
presidenteistä ei ole koskaan päässyt eläessään postimerkille. Ennen
kukistumistaan toukokuussa 1865 konfederaatio ehti julkaista (Scottin
numeroinnin mukaan) 13 erilaista postimerkkiä. Lisäksi valmistettiin
yksi merkki, jota ei otettu käyttöön. Puolet merkeistä esittää omaa
presidenttiä; muita kasvoja olivat George Washington, Thomas
Jefferson ja Andrew Jackson, jotka koristivat myös unionin
yleismerkkejä.
Toinen etelän oma mies oli John C. Calhoun (1782–1850), joka
valittiin julkaisemattomalle yhden centin merkille. Calhoun oli kiivas
orjuuden puolustaja. Hän oli kahdesti Yhdysvaltain varapresidenttinä ja
toimi monissa muissakin tärkeissä tehtävissä.
Jefferson Davis pääsi Yhdysvaltain postimerkille vuonna 1970, mikä on
erikoista, kun ottaa huomioon, että hänet aikanaan tuomittiin
maanpetturina (tuomio oli nykymittapuilla lievä: hän sai 2 vuotta
vankeutta). Varsinaisesti merkin aiheena on Atlantan lähistöllä
sijaitsevan kallion kupeeseen hakattu muistomerkki (Stone Mountain
Memorial, kuva 5 oikealla), johon on kuvattu kolme etelän johtomiestä: Jefferson Davis
sekä kenraalit Robert E. Lee ja Thomas ”Stonewall” Jackson.
Molemmat kenraalit olivat päässeet postimerkille jo 1939 (kuva 5,
vasemmalla).
Heidät oli ehkä helpompi rehabilitoida, sillä molemmat loivat uransa
Yhdysvaltain armeijassa jo ennen sisällissotaa ja kunnostautuivat
sodassa Meksikoa vastaan 1846–48.
<Kuva 5.>
Jefferson Davisia esittävä konfederaation postimerkki on kuvattuna
Guernseyn juhlamerkille, joka ilmestyi vuonna 1971 (kuva 5, keskellä).
Raha ratkaisee
Vanhojen merkkien käyttö on mahdollista, koska Yhdysvalloissa kaikki postimerkit ovat alusta lähtien olleet dollari-arvoisia eikä raha ei ole koskaan muuttunut. Tässä suhteessa Yhdysvallat on poikkeuksellinen (joskaan ei ainutlaatuinen) verrattuna moniin vanhoihin postimerkkimaihin. ”Vanhalla” tarkoitan sellaista valtiota tai aluetta, joka on julkaissut postimerkkejä keskeytyksettä 1800-luvulta lähtien. Useimmissa maissa vanhojen postimerkkien kelpoisuus on päättynyt joko rahajärjestelmän muututtua tai poliittisista syistä.
Euroopassa vastaava tilanne vallitsi ennen yhteisvaluuttaa Belgiassa,
Alankomaissa ja Luxemburgissa. Myös Ranskassa kaikki postimerkit olivat
alusta lähtien (1849) frangi-arvoisia mutta liiat nollat leikattiin pois
1960 (kuva 8). Sama koskee Kreikkaa, missä nollia leikattiin kahdesti
(1944 ja 1954). Yhdistyneen Italian ensimmäiset postimerkit olivat
grana-arvoisia (1 piastre=120 grani=240 tornesi), joskin ne oli
tarkoitettu käytettäväksi vain etelässä, entisen Napolin kuningaskunnan
alueella (pohjoisessa käytettiin Sardinian kuningaskunnan merkkejä).
Koko Italiaa varten julkaistut merkit olivat alusta lähtien
liira-arvoisia eikä nollia leikattu ennen euro-aikaa, vaikka liiran arvo
romahti toisen maailmansodan jälkeen. Nimellisarvoltaan suurin oli 20
000 liiran yleismerkki, joka ilmestyi 1987. Suurin seteli oli 500 000
liiraa (n. 258 euroa).
<Kuva 6. Vasemmalla 15 frangin yleismerkki vuodelta 1959, joka vuotta myöhemmin vastasi 15 centimeä. Tuolloin Alger oli yhä Ranskan toiseksi suurin kaupunki.>
Yhdysvaltain tavoin myös Isossa-Britanniassa kaikki vanhat postimerkit
olivat käypiä hallitsijan vaihdoksesta huolimatta. Katkoksen aiheutti
rahajärjestelmän muutos 1971, kun shillingit poistuivat (1£=20s=240d) ja
punta jaettiin 100 uuteen penniin (new pence). Muutoksen myötä vanhan
rahan arvoiset postimerkit menettivät kelpoisuutensa, vaikka 1 ja 2
shillingin kolikot säilyivät maksuvälineinä aina 1990-luvulle asti.
Vuonna 1982 kolikoista poistettiin sana ”new”.
Käytännössä samalla kuorella olevien brittiläisten postimerkkien ikäero
voisi tällä hetkellä olla korkeintaan 36 vuotta (kuva 7), sillä
ensimmäiset uuden rahan mukaiset yleismerkit (10, 20, 50p) ilmestyivät
kesäkuussa 1970, vaikka muutos toteutettiin 15.2.1971 (Decimal Day).
Rahajärjestelmän muutos koski tietenkin myös kaikkia brittiläisiä
siirtomaita, joissa käytettiin puntaa. Monet kansainyhteisön itsenäiset
valtiot olivat luopuneet punnasta aikaisemmin: Etelä-Afrikan tasavalta
1961 (rand), Ghana 1965 (cedi), Australia 1966 (dollari), Uusi-Seelanti
1967 (dollari), Sambia 1968 (kwacha), Jamaika 1969 (dollari) ja Rhodesia
1970 (dollari). Intia järkeisti rahansa jo 1957 luopumalla
siirtomaa-ajan annoista (1 rupia=16 annaa=192 paisaa) ja rupia jaettiin
100 uuteen paisaan (naye paise). Pakistan desimalisoi oman rupiansa
1961.
<Kuva 7. Brittiläiset postimerkkikauppiaat käyttävät avokätisesti vanhoja juhlamerkkejä: 14 pennin merkki on vuodelta 1981 ja muut vuodelta 1998. Vastaanottajalle merkeistä ei ole suurta iloa, sillä leimat ovat yleensä suttuisia; tässä tapauksessa harvinaisen siistejä. Erikoinen on keskellä oleva Wilding-tyyppinen yleismerkki, joka ei kuitenkaan ole 1950-luvulta. Kyseinen 26 pennin jäljitelmä ilmestyi 1998 ja sisältyy ”Definitive Portrait” juhlavihkoon. Merkkiä ei voinut ostaa erikseen, ja kalliita juhlavihkoja (ko. vihko maksoi 7,49 puntaa) myydään vain postin filateelisissa myyntipisteissä. Tavalliset kuluttajat eivät niitä osta. Mikään harvinaisuus merkki ei ole; eihän kauppias olisi muutoin käyttänyt sitä.>
Irlanti toteutti vastaavan uudistuksen samana päivänä kuin
Iso-Britannia. Irlanti irtaantui Ison-Britannian vallasta 1922 mutta
historian perintönä maahan jäi brittiläinen rahajärjestelmä. Aina
vuoteen 1979 asti Irlannin punta oli sidottu Ison-Britannian puntaan
suhteessa 1:1.
Viimeinen maa, joka luopui shillingeistä, oli Nigeria 1973 eli kaksi
vuotta Ison-Britannian jälkeen. Uudistuksen myötä rahan nimeksi tuli
naira, joka jakaantuu 100 koboon.
Skandinaaviset naapurimme Ruotsi, Norja ja Tanska ehtivät julkaista
ensimmäiset postimerkkinsä skilling-arvoisina ennen siirtymistä kruunuun
1860-luvulla. Siitä lähtien raha on ollut sama. Islannin postimerkit
ovat olleet alusta lähtien kruunuissa mutta nollat leikattiin 1981.
Saksassa on käytetty vuodesta 1875 lähtien markkaa, joskin sen nimi on
muuttunut historian pyörteissä: Reichsmark, Rentenmark, Deutsche Mark.
Erikoisin on Mark Deutscher Notenbank (MDN), joka oli käytössä
Itä-Saksassa vuosina 1964–67 (kuva 8, vasemmalla).
<Kuva 8.>
Saksalaisten postimerkkien kelpoisuuteen ovat vaikuttaneet paitsi rahan
muutokset myös poliittiset mullistukset. Jopa hyvinä aikoina merkkien
kelpoisuus oli usein lyhyt: juhlamerkkien kohdalla yleensä vuosi ja
yleismerkkien osalla kymmenkunta vuotta.
Saksan postihistorian toistaiseksi pisin yhtäjaksoinen kelpoisuusaika on
kestoltaan 37 vuotta ja se saavutettiin Saksan liittotasavallassa, missä
15.12.1964 julkaistujen kolmen yleismerkin (Mi 458–59, 461) kelpoisuus
päättyi 30.6.2002. Samana päivänä päättyi kaikkien 1.1.1969 jälkeen
julkaistujen markka-arvoisten merkkien kelpoisuus. Sitä vanhemmat merkit
olivat menettäneet kelpoisuutensa 31.12.1970 mennessä (paitsi vuosien
1965–67 yleismerkit ja 1968 olympialaiset). Pariarvoiset merkit (markka
ja euro) ovat yhä käypiä. Saksan ensimmäinen pariarvoinen postimerkki
ilmestyi toukokuussa 2000, joten ennätyksen rikkomiseen menee vielä
jonkin aikaa.
Itä-Saksassa kaikki 1.1.1964 lähtien ilmestyneet postimerkit kelpasivat
2.10.1990 asti. Kelpoisuusajan päättyessä DDR ei valtiona enää ollut
olemassa. Postimerkeissä luki vain ”Deutsche Post” ja rahakin oli
vaihtunut 1.7.1990 länsi-markkaan. Itä-Saksan viimeiset postimerkit
ilmestyivät samana päivänä ja niiden aiheena oli Troijan löytänyt
arkeologi Heinrich Schliemann (kuva 8, toinen vasemmalta). Merkeillä ei mitenkään huomioitu
Itä-Saksan postihistorian päättymistä, toisin kuin Riukiu-saarten
viimeisellä merkillä, johon kirjattiin historiallisesta käännekohdasta
muistuttava teksti ”final issue” (kuva 8, oikealla). Merkki ilmestyi 20.4.1972.
Vajaat neljä viikkoa myöhemmin saaret palautettiin Japanin haltuun ja
Yhdysvaltain rahassa julkaistut Riukiun merkit menettivät
kelpoisuutensa.
Koska raha oli sama ja Saksojen yhdistyminen tapahtunut tosiasia,
Itä-Saksan viimeiset merkit kelpasivat rajoituksetta myös Länsi-Saksassa
ja Länsi-Berliinissä 31.12.1991 asti, ja päinvastoin (Länsi-Berliinin
viimeiset merkit ilmestyivät 27.9.1990). Näin Saksassa vallitsi jonkin
aikaa tilanne, jolloin kirjeellä saattoi olla saman valtion kolmea eri
osaa varten julkaistuja postimerkkejä.
Äkkiä en voi keksiä, olisiko missään muussa maassa tapahtunut vastaavaa.
Ison-Britannian aluemerkit ovat luonteeltaan erilaisia. Ne kattavat vain
yleisimmät peruspostimaksut eikä alueita varten julkaista omia
juhlamerkkejä. Saarten (Alderney, Guernsey, Jersey, Man) postilaitokset
ovat itsenäisiä eivätkä niiden merkit kelpaa saarten ulkopuolella, kuten
eivät kuninkaallisen postin julkaisemat merkit saarilla. Vain Alderneyn
ja Guernseyn sekapostitteet ovat mahdollisia, koska Alderney on
hallinnollisesti Guernseyn osa.
Myös vuosina 1957–59 Länsi-Saksassa käytettiin samanaikaisesti
kolmenlaisia postimerkkejä, kun Bundespost julkaisi Länsi-Berliinin
ohella erillisiä merkkejä Saaria (Saarland) varten. Saarin merkit eivät
kuitenkaan kelvanneet osavaltion ulkopuolella, sillä ne olivat Ranskan
rahassa.
Tällä hetkellä Euroopan maista vain Sveitsissä on yhä käytössä sama raha
kuin ensimmäisten postimerkkien ilmestyessä.
Tilastotiedettä
Vanhojen merkkien käyttö postitukseen on mahdollista Yhdysvalloissa myös siksi, että postimaksut eivät ole muuttuneet radikaalisti kuluneen 80 vuoden aikana. Kun Ohio-joen kanavointi sai postimerkkinsä 1929, peruskirje maksoi 2 centtiä. Se nousi 3 centtiin vuonna 1932 ja oli voimassa aina vuoteen 1958 asti, jolloin maksu nousi 4 centtiin. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin eli 1969 peruskirjeen postimaksu oli 6 centtiä eli siihen olisi tarvittu vain kolme ohiolaista.
Inflaatio kiihtyi Yhdysvalloissa (kuten muissakin teollisuusmaissa)
1970-luvulla, mikä näkyi postimaksujen nopeana nousuna. Vuonna 1971
peruskirjeen maksu nousi ensimmäisen kerran 2 centtiä eli 8 centtiin.
Seuraava korotus oli 1974 ja jälleen 2 centtiä. Vuonna 1979 peruskirjeen
postimaksu oli jo 15 centtiä; kymmenen vuotta myöhemmin 25 centtiä. Nyt
1. luokan peruskirjeen postimaksu on 39 centtiä (noin 0,30 euroa!) eli
siihen tarvittaisiin 20 ohiolaista. Niiden asettelu tavalliselle
kirjekuorelle ei silti olisi mikään Mensan pääsykoe.
Meillä kotimaan peruskirjeen postimaksu oli vuonna 1929 puolitoista
markkaa. Jos tuolloin ilmestynyt 1½ mk:n Turun tuomiokirkko olisi yhä
käypä, merkkejä tarvittaisiin nyt 278 kappaletta, joiden asetteleminen
jopa A4-kokoiselle kirjekuorelle olisi mission impossible (0,70 euroa =
4,16 mk = 416 vanhaa markkaa).
Yhtä maltillista kuin Yhdysvalloissa on postimaksujen kehitys ollut sen
pohjoisessa naapurissa Kanadassa, missä siirryttiin omaan dollariin
vuonna 1858. Ensimmäiset postimerkit (1851) olivat punta-arvoisia.
Vuonna 1948 peruskirjeen postimaksu oli Kanadassa 4 centtiä; vuonna 1972
se oli vielä 8 centtiä; nyt 52 centtiä (noin 0,34 euroa). Jos
postimaksun haluaisi kuitata 1940-luvun erikoismerkeillä, 13 riittäisi
(kuva 9, vasemmalla).
<Kuva 9.>
Iso-Britannia on tässä suhteessa lähempänä Suomea. Rahajärjestelmän
muutos 1971 peittää sen tosiasian, että punta on menettänyt roimasti
arvoaan kuluneen 80 vuoden aikana verrattuna Yhdysvaltain dollariin. Kun
Ohio-joen kanavointi sai postimerkkinsä, peruskirjeen postimaksu oli 1½d
(vanhaa penniä). Kun Yrjö VI ja kuningataräiti Elizabeth juhlivat
hopeahäitään 1948, peruskirje maksoi 2½d. Kun kuningatar Elisabet II ja
prinssi Philip juhlivat kultahäitään 1997 maksoi 1. luokan peruskirje 26
uutta penniä eli noin 63 vanhaa penniä (1 uusi penni = 2,4 vanhaa).
Vuoden 1948 juhlamerkkiä olisi tarvittu kuorelle 25 kappaletta, jos se
olisi vielä kelvannut postitukseen (kuva 9, oikealla). Nyt 1. luokan peruskirjeen
postimaksu on 32 penniä (noin 0,47 euroa) eli noin 77 vanhaa penniä.
Vuoden 1929 postimaksuun verrattuna se on 51-kertaa korkeampi.
Osataan muuallakin
Vanhoihin merkkeihin voi törmätä myös Japanissa, missä vuodesta 1946 lähtien julkaistut postimerkit ovat käypiä. Vanhemmat mitätöitiin amerikkalaisen miehityshallinnon määräyksestä. Syy oli ensisijaisesti poliittinen mutta myös käytännöllinen, sillä jenin arvo romahti eikä vanhoja merkkejä olisi voinut enää käyttää uusiin postimaksuihin. Sataan seniin jakautuva jeni otettiin käyttöön Japanissa 1872 ja raha on yhä sama, sillä nollia ei ole koskaan leikattu.
Kuvassa 10 on kuori, joka on postitettu vuoden alussa. Leiman päiväys
19.1.8 eli 8.1.2007 (Heisei 19) ei näy hyvin mutta kuorella olevat 90 ja
110 jenin merkit ilmestyivät 3.10.2006 (yhteisjulkaisu Singaporen
kanssa). Ylinnä oleva 500 jenin yleismerkki on vuodelta 1974 ja alinna
olevat 10 jenin merkit ilmestyivät 15.4.1964. Näin merkkien ikäero on 42
vuotta, mikä sekään ei liene tavallista, joskaan ei mahdotonta
esimerkiksi meillä Suomessa. Ovathan vuodesta 1963 lähtien ilmestyneet
markka-arvoiset merkit käypiä vuoteen 2011 asti. Tässäkin tapauksessa
lähettäjä on postimerkkikauppias, jolle lienee kertynyt liikaa vanhoja
merkkejä.
<Kuva 10. Tekstissä mainittu japanilainen kuori ei enää ole olemassa [1.9.2009] mutta muuallakin osataan. Kuvassa italialaisen kauppiaan lähettämä kirje keväältä 2009. Huomaa, että kaikki merkit ovat yhä liira-arvoisia, joiden kelpoisuus ulottunee yhtä pitkälle kuin omien markka-arvoistemme eli vuoteen 2011. Kuoren merkeistä vanhin on vuodelta 1959 (Romagnan postimerkit 100 vuotta, L25).>
Vuonna 1929 kotimaan peruskirje maksoi 3 seniä. Sodan päättyessä
elokuussa 1945 se oli noussut 7 seniin. Vuonna 1947 peruskirje maksoi jo
1,20 jeniä; seuraavana vuonna se nousi 5 jeniin. Ensimmäinen viidensadan
jenin yleismerkki julkaistiin 1949. Viimeinen sen-arvoinen yleismerkki
ilmestyi 1951. Sen jälkeen nousu hidastui. Vuonna 1952 peruskirjeen
postimaksuksi vakiintui 10 jeniä. Seuraava korotus tapahtui vasta 1966
mutta vielä 1972 peruskirje maksoi vain 20 jeniä. Vuonna 1976 maksu
korotettiin 50 jeniin eli se nousi kerralla 150 prosenttia.
Ensimmäinen 1000 jenin yleismerkki ilmestyi 1975 ja toinen 1996 eikä
korkeampaa arvoa ole tarvittu. Nyt eurolla saa noin 150 jeniä eli
nimellisarvoltaan merkki on noin 6,70 euroa, mikä riittää hyvin kotimaan
painavampiinkin lähetyksiin. Tosin peruspostimaksuja hankalammat
tariffit kuitataan yleensä postissa tulostettavilla lipukkeilla, kuten
meillä (mikä herättää kysymyksen, mitä ja ketä varten postimerkkejä
oikeasti julkaistaan). Kuvassa 11 vasemmalla olevan lipukkeen maksuarvo on
todellakin 16 050 jeniä eli noin 107 euroa. Oikealla hieman normaalimpi
arvo eli 700 jeniä.
<Kuva 11.>
Nyt peruskirjeen postimaksu on 80 jeniä (noin 0,53 euroa) eli kuvassa 11
olevia vuoden 1953 juhlamerkkejä tarvittaisiin vain kahdeksan
kappaletta; postikorttiin riittäisi viisi. Tosin useimmat 1950-luvun
alussa ilmestyneet japanilaiset juhlamerkit ovat siinä määrin
arvokkaita, että niiden käyttäminen postitukseen olisi perusteltu syy
anoa lähettäjän julistamista holhouksen alaiseksi (jos hän olisi
filatelisti). Sen sijaan 1960- ja 70-luvuilla ilmestyneet juhlamerkit
ovat yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta arvoltaan mitättömiä ja
niitä voi hyvällä omatunnolla käyttää yhä varsinaiseen tarkoitukseensa.
Sellaista vanhaa postimerkkimaata ei liene, missä kaikki postimerkit
olisivat ensimmäisestä lähtien yhä käypiä.