|
TAKAISIN JULKAISUIHINI
~
BACK TO MY PUBLICATIONS LUE TÄMÄ ENSIN!!!
Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin
yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista.
Se
ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani.
Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright",
sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet
kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän
moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on
ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta
ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa
yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä
loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai
taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä
tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille. Nimeni on Leijona. Harvan yksilön kohtalo
kytkeytyy yhtä merkittäviin historiallisiin tapahtumiin
ja ihmisiin kuin Leo Africanuksena tunnetun marokkolaisen
seikkailijan elämä. Vaikka varmat tietomme hänen
vaiheistaan rajoittuvat hänen Italian vuosiinsa 1518-27,
tarjoaa hänen elämänkaarensa loistavan panoraaman
uuden ajan alun Välimeren maailmaan, missä kulttuurien
väliset rajat olivat kaikkea muuta kuin ylitsepääsemättömiä. Bobadillan vangitsemille turkkilaisille[2] tapahtuma oli toki enemmän kuin dramaattinen. Vankien kaappaaminen oli yleistä sekä kristittyjen että muslimien parissa, ja siitä oli muodostunut tuottoisa liiketoimi varsinkin Pohjois-Afrikan valtioille. Vankeja odotti elinikäinen orjuus. Onnekkaan sattuman ohella he saattoivat toivoa vapautuvansa vain omaksumalla voittajan kulttuurin ja uskonnon. Luopiota riitti molemmilla puolilla. Jalosyntyiset ja tärkeät vangit saattoivat odottaa vapautuvansa lunnaita vastaan. Lunnaita koskevat neuvottelut käynnistyivät yleensä nopeasti. Espanjassa toimi kaksi hengellistä veljeskuntaa - trinitaarit (Ordo Sanctissimae Trinitatis, per. 1198) ja mercedaarit (Ordo Beatae Mariae Virginis de Mercede Redemptionis Captivorum, per. 1218) - jotka omistautuivat kristittyjen vankien vapauttamiselle. Veljeskunnilla oli Pohjois-Afrikan tärkeimmissä satamakaupungeissa pysyviä edustajia, jotka hoitivat tarvittavat järjestelyt. Edustajat olivat yleensä eurooppalaisia kauppiaita ja he saivat palkkion työstään (jopa 10 prosenttia lunnaiden arvosta). Pohjois-Afrikassa ei syntynyt vastaavia organisaatioita vaan espanjalaisten veljeskuntien edustajat hoitivat neuvottelut myös vangeiksi jääneiden muslimien lunastamiseksi. Toisaalta espanjalaiset olivat haluttomia luovuttamaan vankejaan, jotka olivat enimmäkseen merirosvoja, sillä vapauduttuaan he saattoivat taas jatkaa ammattinsa harjoittamista kristikunnan turmioksi.[3] Seuraavan kerran Bobadillan vangeista kuullaan lokakuun lopulla 1518. Tuolloin Roomassa asunut ranskalainen pappi kirjoitti päiväkirjaansa, että muuan espanjalainen kaappari, jonka veli oli Salamancan piispa, oli tuonut kaupunkiin "Suur-Turkin" lähettilään[4] sekä kaksitoista muuta turkkilaista, jotka hän oli äskettäin vanginnut merellä. Heidät vietiin aluksi Salamancan piispan palatsiin Piazza del Popolon lähistölle, mistä mainittu Suur-Turkin lähettiläs siirrettiin Castel Sant’Angeloon.[5] Yhdistämällä ranskalaisen papin tiedot Venetsian konsulin raporttiin voimme päätellä, että kyseessä ovat juuri Pedro de Bobadilla (jonka veli Francisco oli nimitetty Salamancan piispaksi vuonna 1510) ja hänen neljä kuukautta aikaisemmin Kreetan vesillä kaappaamansa vangit. Marraskuussa 1518 Serenissiman lähettiläs (ja tuleva historioitsija) Marino Sanuto [Sanudo] (1466-1536) raportoi Roomasta, että Bobadilla oli lahjoittanut Castel Sant’Angeloon siirretyn vangin paaville. Sanuton mukaan kyseessä oli Tlemcenin kuninkaan[6] lähettiläs. Muut vankinsa Bobadilla oli lahjoittanut tärkeimmille kardinaaleille. Sanuto kertoi myös, että lähettilään hallusta oli löydetty arabiankielisiä käsikirjoituksia, jotka paavi aikoi käännättää.[7] Bobadillan lahja ei ollut tavaton, sillä Italiassa oli tuolloin runsaasti pohjoisafrikkalaisia orjia. Arvokas vanki suljettiin siis Castel Sant’Angeloon ja samalla tiedot hänen henkilöllisyydestään tarkentuvat. Paavin kirjastonhoitaja Zanobio Acciaiuoli kirjasi 24. marraskuuta 1518, että muuan "Assem facchj", jota pidettiin vankina Castel Sant’Angelossa, oli saanut luettavakseen useita arabiankielisiä käsikirjoituksia.[8] Mies on sama kuin Marino Sanuton mainitsema Tlemcenin kuninkaan lähettiläs ja "Assem" väännös hänen nimestään, kun taas "facchj" viittasi hänen oppineisuuteensa: mies oli faqih eli islamilaisen lainopillisen kirjallisuuden (fiqh) asiantuntija. Joulukuussa 1518 vanki jätti
vihdoin omakätisen todisteen henkilöllisyydestään. Hän
oli saanut luettavakseen pyhää kolminaisuutta käsittelevän
arabiankielisen käsikirjoituksen, jonka etusivulle hän
raapusti arabiaksi marokkolaisella käsialalla: "Kunnia
Jumalalle! Tämän kirjan luki Jumalan orja, al-Hasan
b. Muhammad al-Fasi. Jumala varjelkoon häntä pahuudelta ja
tehköön tästä päivästä hänelle paremman kuin
eilinen!"[9]
Mies ei ollut mikään lähettiläs vaan seikkailija,
jonka kohtalo oli osua väärään laivaan väärään
aikaan. Al-Hasan b. Muhammadin elämästä ennen hänen vankeuttaan tiedetään vähän. Kaikki yksityiskohdat perustuvat niihin elämäkerrallisiin huomautuksiin, jotka sisältyvät hänen maantieteelliseen teokseensa. Muita lähteitä ei tunneta. Omien sanojensa mukaan hän syntyi Granadassa, todennäköisesti syksyllä 1494.[10] Hänen perhetaustansa ei ollut merkittävä, vaikka mies oli ylpeä syntyperästään ja ilahtui aina tavatessaan Granadan entisiä asukkaita.[11] Granada oli kuitenkin pelkkä unelma, sillä al-Hasanin perhe muutti pian Marokkoon. Syynä ei ollut espanjalaisten valloittajien suvaitsemattomuus vaan perhe seurasi kaupungin silmäätekevien esimerkkiä. Boadbil, Granadan viimeinen muslimi-hallitsija, muutti Marokkoon jo 1493. Kohta Granadan kukistumisen jälkeen marokkolainen lainoppinut Ahmad b. Yahya al-Wansharishi (1430-1508) julkaisi fatwan, jonka mukaan muslimien ei sopinut elää vääräuskoisten alaisuudessa. Jos vääräuskoisten valta oli lempeää, sitä suuremmalla syyllä muslimien olisi lähdettävä, sillä suvaitsevaisuus johtaisi heidät helposti kiusaukseen tinkiä islamin vaatimuksista.[12] Marokossa al-Hasanin perhe asettui Fezin kaupunkiin, josta tuli hänen todellinen kotipaikkansa ja siitä hänen lisänimensä "al-Fasi" eli feziläinen. Poika opiskeli kuuluisassa al-Qarawiyyinin korkeakoulussa ja työskenteli jonkin aikaa kaupungin julkisessa sairaalassa (bimaristan), joka oli tarkoitettu köyhille, muukalaisille sekä mielisairaille. Valmistuttuaan al-Hasan astui Marokon pohjoisosia hallinneen wattasidi-sulttaani Muhammad II:n palvelukseen (hallitsi 1504-26). Kiertelevän elämänsä al-Hasan väitti aloittaneensa neljätoistavuotiaana eli vuoden 1508 paikkeilla, jolloin hän olisi käynyt itäisellä Välimerellä kohteinaan Konstantinopoli, Beirut ja Bagdad. Mikä tämän matkan tarkoitus oli, sitä hän ei kerro - jos hän ylipäänsä teki koko matkaa.[13] Talvella 1509-10 al-Hasan matkusti setänsä seurassa Saharan ylitse Timbuktuun. Kyseessä oli diplomaattinen lähetystö, jonka tarkoituksena oli lujittaa wattasidi-sulttaani Muhammad II:n suhteita askia Muhammad Tureen (1493-1528), joka hallitsi mahtavaa Songhai-valtakuntaa Nigerin mutkassa. Itse askiaa al-Hasan ja hänen setänsä eivät tavanneet vaan luultavasti hänen veljensä Umar Kamdiagun, joka toimi askian sijaisena valtakunnan länsiosissa.[14] Kaksi vuotta myöhemmin al-Hasan vieraili toistamiseen Timbuktussa, mutta tällä kertaa yksityisesti. Timbuktusta hän jatkoi matkaansa edelleen sudanilaiseen Afrikkaan vieraillen Malissa ja Jennessä; sieltä edelleen Hausamaan ja Bornun kautta Egyptiin, kunnes palasi Feziin vuonna 1514. Jos al-Hasanin ensimmäistä Timbuktun matkaa voidaan pitää historiallisena tietyin varauksin, on hänen toisen matkansa todenperäisyys kyseenalainen varsinkin laajuutensa osalta.[15] Hänen kuvauksensa sudanilaisesta Afrikasta ei sisällä mitään sellaista, joka todistaisi hänen välttämättä käyneen paikan päällä. Hän on voinut helposti kerätä tietonsa marokkolaisilta kauppiailta ja länsiafrikkalaisilta pyhiinvaeltajilta, joita hän tapasi matkoillaan Pohjois-Afrikassa. Muiden lähteiden puuttuessa emme voi hylätä mahdollisuutta, että osa al-Hasanin matkoista edustaisi vain myöhempien tutkijoiden toiveita, jotka ovat lukeneet hänen maantieteellistä teostaan matkakirjana, ikään kuin se perustuisi kirjoittajansa omiin havaintoihin.[16] Al-Hasan kirjoitti teoksensa Italiassa ja hänen asemansa perustui paavin suosioon. On mahdollista, että hän liioitteli matkojensa kattavuutta vaikuttaakseen ylhäisen suojelijansa silmissä mielenkiintoisemmalta ja tärkeämmältä. Lisäksi käsitys totuudellisuudesta oli tuolloin eri kuin omana aikanamme. "Ei mestaruus piile siinä, että on kokenut sen mitä piirtää vaan siinä ettei ole koskaan kokenut sitä", kuten muuan miniatyristi toteaa Orhan Pamukin 1500-luvun lopun Konstantinopoliin sijoittuvassa romaanissa Benim Adin Kirmizi (suom. Nimeni on Punainen, Tammi 2000). Kirjoittihan myös Olaus Magnus "Pohjoisten kansojen historiansa" ikään kuin kaikki tiedot perustuisivat hänen omiin havaintoihinsa, vaikka näin ei ollut.[17] Historiallisesti kysymys al-Hasanin matkojen todenperäisyydestä on yhtä toisarvoinen kuin keskustelu siitä, kävikö Marco Polo todella Kiinassa vai ei.[18] Kysymys on toki kiinnostava al-Hasanin henkilöhistorian kannalta sekä arvioitaessa hänen maantieteellisen teoksensa arvoa historiallisena lähteenä. Al-Hasanin maineen ja myöhemmän vaikutuksen kannalta kysymys on merkityksetön. Ennen kuin 1800-luvun alun eurooppalaiset tutkimusmatkailijat osoittivat, että al-Hasanin kuvaus sudanilaisesta Afrikasta on virheellinen, hänen teokseensa suhtauduttiin luotettavana silminnäkijän todistuksena - aivan kuten keskiaikaiset lukijat eivät voineet erottaa tarua todesta mestari Miljoonan tarinoissa, kunnes portugalilaiset merenkävijät avasivat uudelleen yhteyden Kiinaan. Vuoden 1514 jälkeen al-Hasan omistautui täysin rinnoin vaeltamiselle. Hän teki useita matkoja eri puolille Marokkoa hallitsijansa toimeksiannosta mutta myös omaksi ilokseen. Eteläisessä Marokossa hänen seuranaan oli usein mies, jota al-Hasan kutsuu teoksessaan "šeriffiksi" (sharif).[19] Kyseessä oli todennäköisesti Ahmad al-Araj (n. 1488-1557), joka nuoremman veljensä Muhammad al-Shaykh al-Mahdin kanssa hallitsi Marrakeshista käsin eteläistä Marokkoa ja taisteli menestyksellisesti Atlantin rannikolla ryösteleviä portugalilaisia vastaan. Veljekset perustivat saadilaisen hallitsijasuvun, joka lopulta syrjäytti wattasidit ja yhdisti Marokon vuonna 1554. Vuoden 1516 paikkeilla
al-Hasan siirtyi Algerian ja Tunisian alueelle. Keväällä
1517 hän saapui Niilin suistoon, missä hän todisti
kuinka turkkilaiset valloittivat Egyptin. Hän lienee
jatkanut matkaansa Arabian niemimaalle. Al-Hasan oli
paluumatkalla Tunisiaan, kun hän epäonnekseen - tai
onnekseen - kohtasi Bobadillan. Paavin kannalta al-Hasanin kaltaisen oppineen seikkailijan ilmestyminen Roomaan oli kuin taivaan lahja. Medici-paavi Leo X:n (1513-21) jälkimaine on kelvoton. Protestanttisissa maissa hänet muistetaan groteskina sybariittina, jonka pontifikaatti oli yksi paavinvallan paheellisimpia. Katoliset puolestaan toteavat valittaen, että paaviksi valittiin läntisen kristikunnan kriittisenä hetkenä mies, joka omistautui metsästykselle ja tyhjänpäiväisille leikeille sen sijaan, että olisi tarttunut vakavasti kirkon yhtenäisyyttä uhkaaviin haasteisiin. Leo X:n kohtaloksi koitui uskonpuhdistus, jonka merkitystä hän ei jälkiviisaiden tuomariensa mielestä ymmärtänyt kyllin ajoissa. Toisaalta hänellä oli mielessään paljon vakavampia ja konkreettisempia murheita kuin Alppien takana suutaan pieksevä entinen augustinolaismunkki. Uskonpuhdistuksen värittämä moralisoiva mielikuva jättää varjoonsa sen tosiasian, että Leo X oli myös määrätietoinen poliitikko, joskaan hänen saavutuksensa poliitikkona eivät olleet erityisen tuloksellisia tai yhtä näyttäviä kuin hänen kevytmielisemmät harrastuksensa. Italiassa hänen tavoitteensa oli Medicien valta-aseman säilyttäminen Firenzessä. Mutta hänellä oli mielessään suurempiakin suunnitelmia, joista yksi oli Pohjois-Afrikkaan suuntautuvan ristiretken organisoiminen. Ristiretkeä olisi johtanut keisari Maksimilian alaisuudessaan Ranskan kuningas Frans, Espanjan kuningas Kaarle (Maksimilianin poika; tuleva keisari Kaarle V), ja Portugalin kuningas Manuel.[20] Suunnitelma ei perustunut haihatteluun vaan tarkkanäköiseen analyysin Välimeren valtapoliittisesta tilanteesta, jossa keskeisellä sijalla olivat osmanien valtakunta ja Italian turvallisuus. Kun sulttaani Muhammad II "Valloittaja" (Fatih) oli kukistanut Konstantinopolin toukokuussa 1453, hän keskittyi lujittamaan osmanien valta-aseman Balkanilla. Muhammad piti itseään toisena Aleksanterina ja hänen unelmansa oli valloittaa Rooma.[21] Kreikassa Thessalia, Peloponnesos ja Aigeian meren saaret puhdistettiin latinalaisista ruhtinaskunnista Rhodoksen johanniittoja lukuun ottamatta; Serbia ja Bosnia liitettiin suoraan valtakunnan keskushallinnon alaisuuteen; venetsialaiset karkotettiin Albaniasta; Valakian hospodar pakotettiin vasalliksi; Mustalla merellä Krimin kaani tunnusti Valloittajan herrakseen. Näin Unkarista tuli läntisen kristikunnan etuvartio turkkilaisia vastaan mutta sisäisten valtataistelujen repimänä se sopi huonosti tähän tehtävään. János Hunyadin loistava voitto turkkilaisista Belgradissa (Nándorfehérvár) heinäkuussa 1456 vain lykkäsi Valloittajan hyökkäystä länteen. Hunyadi itse kuoli kohta taistelun jälkeen. Albaniassa Skanderbeg onnistui Venetsian tuella pidättelemään vyöryä vuoteen 1468. Mutta lokakuussa 1476 turkkilaisten etujoukot hävittivät jo Kärnteniä ja Friulia. Heinäkuussa 1480 turkkilaiset nousivat maihin Apuliassa, missä he valtasivat Otranton tukikohdakseen. Huhuttiin, että pohjoisessa valmistautui yli 30 000 turkkilaisen armeija hyökkäämään maitse Venetsian selustaan. Näytti siltä, että olisi vain ajan kysymys, milloin Valloittaja ratsastaisi janitsaareineen Rooman porteille, kunnes sattuma puuttui peliin. Sulttaani Muhammad II kuoli yllättäen (49-vuotiaana) 3. toukokuuta 1481. Venetsiassa riemuittiin, kun uutiset ehtivät sinne kaksi viikkoa myöhemmin: "Suuri kotka on kuollut!"[22] Valtaistuimelle nousi hänen poikansa Bajasid II ja osmanien laajentuminen länteen pysähtyi. Lähes yhtämittainen sota Unkaria ja Venetsiaa vastaan oli jännittänyt valtakunnan voimavarat äärimmilleen. Bajasidin hallitessa ainoat aluelaajennukset Balkanilla olivat Moldavia (1484) sekä viimeisten venetsialaisten linnoitusten kukistaminen Peloponnesoksella (1499-1502). Vaikka turkkilaiset vetäytyivät Otrantosta syksyllä 1481, he eivät hylänneet Italiaa. Ranskan ja Espanjan taistellessa Italian herruudesta tappiolle jääneet italialaiset ruhtinaat saattoivat aina uhota turvautuvansa turkkilaisiin. Kyse ei ollut vain hypoteettisesta mahdollisuudesta: vuonna 1499 Bajasid lupasi Napolin kuningas Fredrikille (1496-1501) lähettävänsä hänen tuekseen 25 000 miestä taistelemaan Ranskaa ja Venetsiaa vastaan, jos saisi vastineeksi Otranton. Jumalaton liitto jäi italialaisten onneksi solmimatta.[23] Huhtikuussa 1512 vanha ja sairaalloinen Bajasid syrjäytettiin ja uudeksi sulttaaniksi nousi hänen poikansa Selim, lisänimeltään "Julma" (Yavuz, oik. ankara). Selimin johdolla osmanien valtakunta alkoi taas kasvaa. Laajentuminen suuntautui itään ja vasta nyt osmaneista tuli aasialainen suurvalta. Nopeilla sotaretkillään Selim kukisti itäisen Anatolian muut turkkilaiset valtiot ja voitti Iranin shaahi Ismailin perusteellisesti elokuussa 1514. Keväällä 1516 Selim oli sotajoukkoineen Syyrian rajalla. Syyriaa, kuten Palestiinaa ja suurta osaa Arabiasta, hallitsivat egyptiläiset mamelukit. He olivat alunperin turkkilaissyntyisiä orjasotilaita (mamluk), jotka olivat kaapanneet vallan Egyptissä vuonna 1250. Mamelukkien maine perustui heidän voittoihinsa mongoleista ja ristiritareista, mutta 1500-luvulle tultaessa heidän sotilaallinen puhtinsa oli kadonnut. Aseteknologian osalta osmaneilla oli ehdoton ylivoima, sillä perinteilleen uskolliset mamelukit halveksivat tuliaseita. Sota alkoi, kun Selim valloitti Aleppon elokuussa 1516. Muodollisen syyn sodalle tarjosi se, että Mekan suuršeriffi oli pyytänyt Selimiä suojelemaan islamin pyhiä kaupunkeja Mekkaa ja Medinaa Punaiselle merelle ilmestyneitä portugalilaisia vastaan. Mamelukkien ei uskottu pystyvän torjumaan portugalilaisia, jotka olivat murskanneet Egyptin sotalaivaston Intian rannikolla Diun meritaistelussa helmikuussa 1509. Ratkaiseva taistelu osmanien ja mamelukkien välillä käytiin Kairon lähistöllä (al-Raydaniyya) 22. tammikuuta 1517. Läntiselle kristikunnalle Egyptin joutuminen osmanien valtaan oli vakava isku, sillä nyt turkkilaiset hallitsivat koko Lähi-itää. Keisari Maksimilian oli varma, että kristikuntaa uhkasi perikato.[24] Valloituksella oli myös taloudellisia seurauksia. Egypti oli idän maustekaupan keskus ja sillä oli perinteisesti läheiset suhteet Venetsiaan. Maat olivat yhteistoimin yrittäneet häätää portugalilaiset Intian valtamereltä säilyttääkseen maustekaupan monopolin itsellään (Egyptin osalta hanke päättyi Diun katastrofiin; Venetsian osalta Cambrain liittoon). Nyt tuottoisa maustekauppa oli turkkilaisten käsissä. Vakavinta oli se, että osmanit saattoivat helposti laajentaa valtaansa edelleen Pohjois-Afrikkaan, jonka pienistä valtioista ei olisi vastusta Selimin sotajoukoille. Kaikki Pohjois-Afrikan hallitsijat eivät olleet turkkilaisten tulosta riemuissaan vaan etsivät mieluummin tukea Espanjasta - säilyttääkseen näin valtaistuimensa - mutta toiset taas näkivät tilanteessa oivan tilaisuuden ajaa omia intressejään osmanien avulla. Jälkimmäiseen ryhmään kuului pahamaineinen kreikkalaissyntyinen mutta turkkilaistunut merirosvo Hayreddin Barbarossa (n.1466-1546), joka oli pesiytynyt kurkunleikkaajineen Algerian rannikolle 1500-luvun alussa. Elokuussa 1519 Hayreddin
löi Algeriaan hyökänneen espanjalaisen armeijan. Saman
vuoden lopulla hän lähetti edustajansa
Konstantinopoliin ja tunnusti Suur-Turkin herrakseen.
Selimin vastaus oli lähettää Algeriin beylerbeyn
arvomerkit sekä kaksi tuhatta janitsaaria ja tykistöä
auttamaan maataisteluissa espanjalaisia vastaan. Kun
tieto Selimin ja Hayreddinin liitosta levisi, Italiassa
alettiin pelätä, että turkkilaiset nousisivat kohta
maihin Sisiliassa. Tässä tilanteessa nopea ja päättäväinen
isku Pohjois-Afrikkaan olisi Italian turvallisuuden
kannalta järkevämpi ratkaisu kuin hyökkäys osmanien päävoimia
vastaan Balkanilla, missä kaikki yritykset kukistaa
turkkilaiset olivat päättyneet masentaviin tappioihin. Paavi Leo X:n suunnitteleman ristiretken onnistuminen edellytti huolellista valmistautumista. Pohjois-Afrikka ei ollut tuntematon alue eurooppalaisille. Se oli aikanaan ollut keskeinen osa Rooman valtakuntaa. Vasta islamilainen valloitus irrotti 700-luvulla Pohjois-Afrikan Etelä-Euroopasta, vaikka yhteydet Välimeren rantojen välillä eivät katkenneet kokonaan. Kauppa alkoi elpyä 1100-luvulla italialaisten aloitteesta. Kaupallisista suhteista huolimatta ajankohtaiset tiedot Pohjois-Afrikasta olivat vähäisiä. Uuden ajan alussa tärkeimmät tietolähteet olivat yhä varhaisten kirkkoisien kirjoitukset sekä harvat säilyneet antiikinaikaiset latinankieliset teokset.[25] Täsmällisen maantieteen ja menestyksellisen sodankäynnin välinen yhteys ymmärrettiin 1500-luvulla. Juuri tästä syystä al-Hasan oli tärkeä. Mauri tunsi Pohjois-Afrikan hyvin, ja hän oli halukas yhteistyöhön paavin ja hänen neuvonantajiensa kanssa. Viimeistään syksyllä 1519 al-Hasan vapautettiin ja hänelle myönnettiin vuotuinen apuraha.[26] Mauri puolestaan kääntyi kristinuskoon. Al-Hasan b. Muhammad kastettiin Pietarinkirkossa paavin läsnäollessa loppiaisena 1520, ja hän sai nimekseen ylhäisen suojelijansa (Giovanni de’ Medici) mukaan Johannes Leo de Medicis; italiaksi Giovanni Leone; arabiaksi Yuhanna ’l-Asad al-Gharnati ("Johannes Leo Granadalainen"); tai Leo Africanus kuten häntä myöhemmin kutsuttiin.[27] Oliko kääntyminen vapauden hinta vai
oliko taustalla miehen oma laskelmointi, sitä emme voi
tietää. Kovin syvällinen hänen uskonsa tuskin oli,
eikä sitä varmasti edes vaadittukaan. Toisaalta kääntyminen
ei välttämättä edustanut al-Hasanille mitään
moraalista ongelmaa. Koraanin (16:106) mukaan muslimi voi
painostuksen alaisena teeskennellä kääntyvänsä
toiseen uskontoon, jos hän sisimmässään säilyttää
islamin:[28] Myöskään veljeily vääräuskoisten
kanssa ei aina ole pahasta, jos se on olosuhteisiin nähden
välttämätöntä (3:28):[29] Ohjeet eivät ole yksiselitteisiä (vrt. al-Wansharishi edellä). Toisaalta Koraani painottaa islamin pyhien miesten esimerkkiä, jotka eivät missään tilanteissa tinkineet oikeasta uskosta. Sunnalaisuudessa teeskentelyn ja veljeilyn periaate (taqiyya) oli enemmän teoreettinen kuin konkreettinen kysymys, sillä sunnalaiset joutuivat harvoin tilanteisiin, joissa heidän uskonsa olisi ollut koetuksella. Välimeren alueella kristittyjen vangeiksi jääneiden muslimien määrä oli sittenkin niin vähäinen, että mitään yleistä tarvetta pohtia heidän asemaansa islamin sääntöjen kannalta ei syntynyt. Katolisen kirkon kannalta kristittyjen vankien asema Pohjois-Afrikassa oli vakava asia, sillä kääntymistä islamiin pidettiin kuolemansyntinä. Ne kristityt, jotka vankeudessa omaksuivat islamin, eivät yleensä enää haaveilleet paluusta kotimaahansa vaan assimiloituivat uuteen ympäristöönsä. Luopiot, jotka onnistuivat palaamaan kotimaahansa, salasivat harha-askeleensa. Jos lunastettu vanki paljastui jälkeen päin luopioksi, hänen oli korvattava lunnaansa lunastajilleen. Toisaalta kristittyjä vankeja ei painostettu kääntymään islamiin paitsi poikkeustapauksissa (ammattimiehet, nuoret naiset, lapset), sillä luopioita ei haluttu lunastaa ja näin heidän kaupallinen arvonsa oli vähäisempi. Niin ikään islamin laki kielsi käyttämästä muslimeja yhtä raskaissa töissä kuin kristittyjä vankeja, esimerkiksi kaleerien soutajina. Juuri tästä syystä vangiksi saatuja pappeja ei haluttu vapauttaa, koska heidän läsnäolonsa esti tehokkaasti muita vankeja kääntymästä muslimeiksi.[30] Italiassa muslimiorjiin kohdistui suurempi paine. Yksittäistapauksissa, kuten Leo Africanuksen kohdalla, heitä suostuteltiin kääntymään kristityiksi. Omasta kulttuuristaan ja uskonveljistään irrallaan moni taipui vaihtamaan uskontoa. Myös Pohjois-Afrikasta saapuneet poliittiset pakolaiset kääntyivät vapaaehtoisesti, sillä heillä ei usein ollut paluuta takaisin. Liiallista painostusta hillitsi pelko mahdollisista vastatoimista Pohjois-Afrikan kristittyjä vankeja kohtaan. Suurin osa Italian muslimiorjista säilytti uskonsa ja he muodostivat omia yhteisöjään omine vakiintuneine oikeuksineen. Medicien hallitseman Toskanan suurherttuakunnan alaisessa Livornossa muslimiorjat saivat vuonna 1616 luvan rakentaa itselleen moskeijan ja esimerkkiä seurattiin pian muuallakin.[31] Livornon kohdalla lupaan vaikutti varmasti se, että kaupungissa oli huomattava juutalainen yhteisö, joka nautti ajan oloihin nähden poikkeuksellisen laajoista uskonnollisista ja poliittisista vapauksista. Vuonna 1592 suurherttua Ferdinand oli luvannut antaa Livornossa turvapaikan kaikille kansallisuuksille uskontoon katsomatta. Tavoitteena oli näin lisätä kaupungin taloudellista aktiivisuutta.[32] Leo Africanuksen halukkuus yhteistyöhön ei välttämättä tee hänestä pyrkyriä, joka Aisopoksen tarinan lepakon tavoin säilytti aina nahkansa näyttelemällä tarpeen mukaan lentävää hiirtä tai lintua (lepakolla viitattiin Roomassa henkilöön, joka saavutti korkean aseman ansioitta vain mielistelemällä ylempiään). Toki hän on saattanut tuntea itsensä imarrelluksi ollessaan huomion keskipisteenä ja saavuttaessaan yht’äkkiä paavin hovissa aseman, jollaista hän ei olisi voinut saavuttaa kotimaassaan. Yhtä hyvin hän on voinut tuntea aitoa yhteenkuuluvuutta paavin lähipiirissä liikkuneisiin oppineisiin ja siksi halunnut jakaa tietonsa heidän kanssaan. Al-Hasanin sopeutumista uuteen ympäristöönsä helpotti se, että italia oli Välimeren alueen yleiskieli. Hän oli tavannut monia italialaisia Marokossa. Hän esimerkiksi mainitsee genovalaisen kauppiaan nimeltään "Toniazzo Murino" (Tommaso di Marino), joka oli asunut Fezissä liki kolmekymmentä vuotta.[33] Al-Hasanin yhteistyöhalukkuus ei myöskään ollut poikkeuksellista. Vuonna 1559 muuan tunisialainen Hajji Ahmed, joka oli myös jäänyt espanjalaisten merirosvojen vangiksi ja päätynyt Venetsiaan, suostui auttamaan kuuluisaa kartanpiirtäjää Giacomo Gastaldia (n.1500-1566) laatimaan arabiankielisen maailmankartan ja ansaitsi näin vapautensa.[34] Paavin suunnittelema
ristiretki ei toteutunut. Ranskan ja Espanjan välinen
sota muuttui Italiassa yhä kaoottisemmaksi. Keisari
Maksimilian kuoli tammikuussa 1519 ja keisarin vaalissa
olivat vastakkain Ranskan Frans ja Espanjan nuori Kaarle.
Kumpikaan ei kelvannut paaville, jonka ehdokas oli aluksi
Saksin, sitten Brandenburgin vaaliruhtinas, mikä kärjisti
hänen suhteitaan molempiin mahtimiehiin. Sulttaani Selim
puolestaan kuoli 22. syyskuuta 1520. Välitön vaara näytti
väistyvän, kun valtaistuimelle nousi nuori Soliman. Venetsialaisten ja
espanjalaisten lähettiläiden mukaan hän oli vätys,
joka tuskin aiheuttaisi harmia kristikunnalle...[35] Paavi Leo X kuoli 1. joulukuuta 1521, mikä vaikutti välittömästi hänen suojattiensa elämään. Leo Africanus ei kuitenkaan ollut täysin riippuvainen paavista, sillä hän oli solminut suhteita moniin vaikutusvaltaisiin miehiin, joihin kuuluivat Viterbon kardinaali Egidio Antonini (1465-1532) sekä paavin henkilökohtainen sihteeri (ja tuleva kardinaali) Pietro Bembo (1470-1547). Leo Africanus lähti Roomasta viimeistään vuoden 1522 lopulla. Yksi syy oli varmasti uuden paavin, ankarana ja lahjomattomana tunnetun hollantilaisen Hadrianus VI:n saapuminen kaupunkiin 29. elokuuta 1522. Ennen valintaansa Hadrianus oli toiminut nuoren Kaarlen puolesta Espanjan varakuninkaana sekä suurinkvisiittorina. Hänen saattoi siis olettaa suhtautuvan vihamielisesti edeltäjänsä suosimiin ilveilijöihin ja erityisesti kristinuskoon kääntyneen maurin läsnäoloon Vatikaanissa. Espanjassa politiikka oli muuttunut ja Granadan muslimit saivat valita vuonna 1502 joko kasteen tai maanpaon. Kasteen valinneisiin moriskoihin suhtauduttiin skitsofreenisesti: heidän epäiltiin yleisesti harjoittavan islamia salassa sekä vehkeilevän turkkilaisten ja pohjoisafrikkalaisten merirosvojen kanssa. Epäilyt eivät olleet tyystin aiheettomia.[36] Käytännöllisempi syy lähteä oli Roomassa puhjennut kulkutauti.[37] Leo Africanus asettui Bolognaan, missä hän ystävystyi juutalaisen lääkärin ja oppineen Jakob Mantinon kanssa. Eri uskonnoista huolimatta miehiä yhdisti yhteinen syntyperä ja kokemukset. Myös Jakob oli taustaltaan espanjalainen ja hänen perheensä oli joutunut lähtemään Katalonian Tortosasta, kun juutalaiset karkotettiin katolisten majesteettien valtakunnasta toukokuussa 1492. Suurin osa Espanjan juutalaisista siirtyi Marokkoon ja muualle Pohjois-Afrikkaan ja sieltä edelleen osmanien hallitsemalle alueelle, missä heidät otettiin hyvin vastaan. Jakobin perhe päätyi Mantovaan. Hän opiskeli lääketiedettä aluksi Padovassa ja myöhemmin Bolognassa, mikä oli 1500-luvun alussa Italian juutalaisen kulttuurin keskus. Valmistuttuaan hän harjoitti Bolognassa lääkärin ammattiaan ja käänsi hepreankielistä kirjallisuutta latinaksi. Hän saikin pian suuren maineen sekä taitavana lääkärinä että viisaana oppineena. Maineensa siivittämänä Mantino pääsi paavi Klemens VII:n lähipiiriin ja myöhemmin Paavali III (1534-49) nimitti hänet henkilääkärikseen. Vuonna 1549 Mantino seurasi Venetsian lähettilästä Damaskokseen, missä hän kuoli samana vuonna. Bolognassa Leo Africanus laati Mantinon kanssa arabian, heprean ja italiankielisen lääketieteellisen sanaston. Käsikirjoitus päätyi Mantinon kautta Espanjan Venetsian lähettiläälle ja sitä säilytetään Escorialin kirjastossa [cod. Arabo 598]. Sanasto ei sinänsä ole tärkeä, mutta se sisältää jälleen Leo Africanuksen omakätisen arabiankielisen nimikirjoituksen ("Tämän teoksen kirjoitti Yuhanna ’l-Asad Granadasta, joka ennen tunnettiin nimellä al-Hasan b. Muhammad al-Wazzan, Fezin kaupungin asukas…") sekä viittauksen hänen suhteestaan Mantinoon.[38] Leon kirjalliset harrastukset alkoivat jo ennen hänen vangitsemistaan. Maantieteellisessä teoksessaan hän kertoo laatineensa matkoillaan Marokossa kokoelman arabiankielisistä hautakirjoituksista.[39] Kokoelma ei ole säilynyt. Leon varhaisin säilynyt kirjallinen tuotos on Paavalin kirjeiden arabiankielinen käännös, joka on päivätty joulukuussa 1521, ja se sisältää hänen latinankielisen nimikirjoituksensa ("Johannes Leo servus medecis"). Käsikirjoitusta säilytetään Modenassa [Biblioteca Estense, Ms. or. I.6.3]. Leo Africanus lienee
palannut Roomaan vuoden 1523 lopulla. Epäsuosittu
hollantilainen barbaari kuoli 14. syyskuuta ja kaksi
kuukautta myöhemmin paaviksi valittiin uusi Medici, Leo
X:n serkku Giulio, joka otti nimekseen Klemens VII
(1523-34). Roomalaiset riemuitsivat ja monet Leo X:n
entiset suojatit varmasti toivoivat, että vanhat hyvät
ajat palaisivat.[40]
Uusi paavi tunsi Leo Africanuksen kardinaalin vuosiltaan
ja toivotti tämän tervetulleeksi hoviinsa. Entiseen ei
kuitenkaan ollut paluuta, sillä Ranskan ja nyt jo
Meksikosta Filippiineille ulottuvan Habsburgien
maailmanvallan välinen mittelö sai Italiassa yhä
tuhoisampia muotoja. Klemens sitoutui Ranskaan, mikä
kostautui kun Frans jäi Kaarlen vangiksi Paviassa 24.
helmikuuta 1525. Paavin tuki Fransille johti avoimeen välirikkoon
keisarin kanssa. Palattuaan Roomaan Leo Africanus viimeisteli maantieteellisen teoksensa, joka valmistui 10. maaliskuuta 1526.[41] Hän kirjoitti teoksensa kehnolla italiankielellä, vaikka lienee turvautunut arabiankielisiin muistiinpanoihin, joita hän on saattanut tehdä jo ennen vangitsemistaan (olihan Marino Sanuton mukaan hänen hallustaan löytynyt arabiankielisiä tekstejä). Pitkään ajateltiin, että Leo Africanuksen alkuperäinen käsikirjoitus olisi kadonnut ajan saatossa.[42] Siksi oli suuri yllätys, kun hänen teoksensa käsinkirjoitettu italiankielinen versio (Cosmographia & geographia de Affrica) löytyi Lontoosta vuonna 1931. Käsikirjoitusta säilytetään nyt Italian kansalliskirjastossa Roomassa (Ms. VE 953).[43] Tyyliltään ja rakenteeltaan käsikirjoitus eroaa huomattavasti teoksen painetusta versiosta mutta sisältönsä puolesta se on lähes yhdenmukainen. Vaikka ei ole täysin varmaa, onko kyseessä juuri Leo Africanuksen alkuperäinen käsikirjoitus vai yksi niistä käsin kirjoitetuista kopioista, joita liikkui Italiassa ennen kuin teos painettiin, edustaa käsikirjoitus kiistatta sitä alkutekstiä, josta painettu versio on muokattu. Käsikirjoitus on yhä julkaisematta muutamia otteita lukuun ottamatta.[44] Leo Africanuksen teos painettiin Venetsiassa ensimmäisen kerran toukokuussa 1550 ja sen otsikkona oli Descrittione dell’Africa eli "Afrikan kuvaus". Teos sisältyy Giovanni Battista Ramusion (1485-1557) kuuluisaan kokoelmaan Delle navigationi et viaggi, joka sisältää kuvauksia eurooppalaisten tutkimusmatkoista ja löytöretkistä niin vanhalla kuin uudella mantereella. Ramusio oli Venetsian senaatin ja myöhemmin kymmenen neuvoston sihteeri ja nuoruudestaan lähtien harras maantieteellisen kirjallisuuden ystävä. [45] Miten Ramusio oli saanut haltuunsa Leo Africanuksen teoksen, sitä hän ei kerro lukijoilleen. Venetsialaiselle humanistille Girolamo Fracastorolle omistamassaan esipuheessa Ramusio viittaa ylimalkaisesti "tapahtumiin, joiden kertominen veisi liiaksi aikaa". Toisaalta hän mainitsee tavanneensa Roomassa herrasmiehen, joka oli tuntenut Leo Africanuksen hyvin. Tuo herrasmies on voinut olla kardinaali Egidio Antonini. Ramusio vieraili usein Roomassa Serenissiman asioissa ja hän on varmasti työnsä puolesta tavannut Antoninin, joka osallistui aktiivisesti Italian valtapolitiikkaan Kirkkovaltion palveluksessa. Huomattuaan venetsialaisen kiinnostuksen maantieteellistä kirjallisuutta kohtaan, hän on saattanut kertoa tälle eksoottisesta ystävästään ja tämän teoksesta. Toinen mahdollisuus on Pietro Bembo, joka paavi Leo X:n kuoleman jälkeen vietti useita vuosia Padovassa, Venetsian lähistöllä. Kirjeenvaihdon perusteella tiedämme, että Ramusio ja Bembo olivat yhteydessä toisiinsa. Leo Africanuksen teos alkoi pian elää omaa elämäänsä. Teos käännettiin latinaksi ja ranskaksi jo vuonna 1556, englanniksi 1600, hollanniksi 1665 ja saksaksi 1805. Tasoltaan käännökset olivat kehnoja; tämä pätee erityisesti latinankieliseen laitokseen. Omana aikanamme teoksesta on ilmestynyt käännöksiä niin espanjaksi kuin venäjäksi. Parhaimpana käännöksenä pidetään vuonna 1956 ilmestynyttä ranskankielistä laitosta, vaikka sen selitykset ovat vanhentuneet.[46] Suosituksi teoksen teki se, että Leo Africanus tuntui avaavan eurooppalaisille lukijoille ikkunan kokonaan uuteen maailmaan, aivan kuten Kolumbus oli löytänyt Amerikan.[47] Aikalaisten vertaus on kieltämättä liioiteltu mutta Leo Africanuksen teos tarjosi niin sisältönsä kuin lähestymistapansa puolesta uuden tavan tarkastella Välimeren eteläistä rannikkoa ja Afrikan sisäosia. Hänen vaikutuksensa ei rajoittunut yksistään maantieteeseen. Väitetään, että Shakespeare olisi kirjoittanut näytelmänsä Othello (1605) osittain Leo Africanuksen kokemusten perusteella.[48] Otsikostaan huolimatta teos ei ole koko Afrikan mantereen kuvaus. Painopiste on Pohjois-Afrikassa ja erityisesti Marokossa. Yksistään Fezin kaupungin kuvaus on pidempi kuin Tunisiaa ja Libyaa käsittelevät osuudet yhteensä. Saharan eteläpuolisista alueista kuvaus rajoittuu sudanilaiseen Afrikkaan, joka kuului karavaanikaupan piiriin. Leo Africanus ei kerro mitään Länsi-Afrikan rannikkoseuduista, Kongosta tai Etiopiasta, jotka olivat jo tuttuja eurooppalaisille lukijoille portugalilaisten löytöretkien myötä. Syynä lienee ollut hänen halunsa pitäytyä arabiankielisen kirjallisuuden perinteissä. Rakenteellisesti teos jakaantuu yhdeksään kirjaan. Ensimmäinen kirja on arabien tunteman Afrikan yleisesittely, minkä jälkeen kuvaus etenee siten, että kukin maantieteellinen kokonaisuus eli "kuningaskunta" esitellään omana kirjanaan (Marrakesh, Fez, Tlemcen, Tunisia, Libya, sudanilainen Afrikka, Egypti). Viimeinen eli yhdeksäs kirja kuvailee Afrikan tärkeimpiä jokia, eläimiä, kasveja ja mineraaleja. Lähestymistapa on kulttuurihistoriallinen. Kirjoittaja huomioi ne keskeiset maantieteelliset seikat ja luonnonolosuhteet, joissa kunkin alueen asukkaat elävät, sekä ne ominais- ja erityispiirteet, joita alueen väestö tapoineen noudattaa. Jokaisen alueen kuvaukseen sisältyy historiallinen katsaus sekä huomioita taloudellisista ja kaupallisista oloista. Painopisteestä johtuen tiedot Marokosta ovat täsmällisempiä kuin muista alueista ja teoksen merkittävyyttä arvioitaessa on muistettava, että sen kirjoittajalla ei ollut käytettävissään tarvittavaa lähdekirjallisuutta vaan hän joutui luottamaan lähes yksinomaan muistiinsa. Tämä selittää esimerkiksi kronologiset epäjohdonmukaisuudet. Lähestymistavaltaan Leo Africanuksen teos kuuluu selkeästi arabiankieliseen "reittien ja valtakuntien" (al-masalik wa-’l-mamalik) kirjallisuuden lajityyppiin, jonka tunnetuimpia edustajia olivat Ibn Hawqal (kirjoitti n. 988), al-Bakri (1068) ja al-Umari (n. 1338). Tällainen lähestymistapa ei ollut mitenkään vieras renessanssin eurooppalaisille oppineille, joille maantiede, kansatiede ja historia edustivat toisistaan erottamattomia aiheita. Kiinnostavan vertailukohdan tarjoaa esimerkiksi Olaus Magnuksen kirjoittama "Pohjoisten kansojen historia" (Historia de Gentibus Septentrionalibus), joka painettiin Roomassa vuonna 1555.[49] Lähestymistavan ohella molemmille kirjoittajille on yhteistä heidän motiivinsa: kumpikin pyrki rikkomaan oman aikansa kielteisiä ja fantastisia mielikuvia sekä liittämään kotimaansa osaksi todellista maailmaa. Halutessaan tehdä oikeutta kotimaalleen ja omalle kulttuurilleen Leo Africanus kuvailee eurooppalaisille lukijoilleen - ehkä tiedostamattaan - Pohjois-Afrikan kukoistavana ja vauraana alueena, jonka valloittaminen olisi kaikin puolin kannattavaa kristikunnalle. Samalla tavoin Olaus Magnus pyrki - tietoisesti - osoittamaan lukijoilleen, että Pohjola ei ollut mikään paholaisen pesä (Jeremia 1:14) vaan siellä oli paljon luonnonvaroja sekä hurskaita ja työteliäitä asukkaita (Job 37:22), joita katolisella kirkolla ei olisi varaa menettää. Yhtäläisyydet Leo Africanuksen ja Olaus Magnuksen välillä lienevät satunnaisia, vaikka ei ole täysin mahdotonta, että Olaus olisi tuntenut Leon teoksen ja käyttänyt sitä esikuvanaan. Olaus asettui Venetsiaan syksyllä 1538, missä painettiin Carta marina sekä julkaistiin kaksi karttaan liittyvää kuvausta. Venetsiaan saapunut ruotsalainen on varmasti kiinnostanut Ramusiota, joka oli jo tuolloin saanut käsiinsä Leo Africanuksen teoksen. Olaus itse oli kiinnostunut kaikesta uudesta tiedosta, kunhan se ei ollut harhaoppista, ja paavin suojattina Leo Africanus on varmasti ollut hänen silmissään kelvollinen. Ainakin tiedämme, että saksalainen humanisti Jakob Ziegler, jonka kuvaus Lähi-idästä ja Pohjolasta ilmestyi Strassburgissa 1532, käytti Leon teosta tietolähteenään Egyptin osalta.[50] Ziegler oli tutustunut teokseen Venetsiassa vuonna 1529.[51] Zieglerin omaan teokseen sisältyy Pohjoismaiden kartta, jonka osalta hän käytti tietolähteenään Johannes Magnusta, Olauksen vanhempaa veljeä. Ziegler tapasi Johanneksen Rooman vuosinaan 1521--25. Johannes saapui Roomaan vuonna 1517 ja viipyi siellä vuoteen 1523. Hän on jopa voinut tavata Leo Africanuksen. Myös Giacomo Gastaldi, joka asettui Venetsiaan vuonna 1539, hyödynsi omissa kartoissaan Leo Africanuksen teosta ennen kuin se painettiin.[52] Roomaan Olaus saapui ensimmäisen kerran tammikuussa 1524. Tuolloin paavina oli jo Klemens VII ja Olaus on saattanut kohdata Leo Africanuksen Vatikaanissa. Uudestaan Olaus saapui Roomaan kesällä 1533 ja kolmannen kerran uudenvuoden päivänä 1541. Lukuun ottamatta vuosia 1545-49 Olaus vietti loppuelämänsä Roomassa, jossa hän viimeisteli Pohjoisten kansojen historiansa. Roomassa hän on jälleen voinut saada käsiinsä Leon teoksen kopion tai ainakin kuulla hänestä. Miesten välinen yhteys on siis mahdollinen - joskaan ei välttämätön - mutta ainakin vertailu Leo Africanuksen teokseen tarjoaa kiinnostavan näkökulman Olaus Magnuksen "Pohjoisten kansojen historiaan" (sekä jännittävän aiheen historialliseksi romaaniksi). Leo Africanuksen myöhemmät vaiheet ovat hämärän peitossa. Viimeisteltyään maantieteellisen teoksensa hän kirjoitti vielä suppean biografisen tietosanakirjan, joka sisältää 25 islamilaisen ja 5 juutalaisen oppineen elämäkerrat (Libellus de viris quibusdam illustribus apud Arabes). Teos on säilynyt kahtena latinankielisenä käsikirjoituksena, joita säilytetään Firenzessä [Biblioteca Medicea Laurenziana, Ms. Plut. 36.35. Ms. 184] ja Kasselissa [Murhadsche und Gesamthochschul-Bibliothek, Ms. hist. litt. 7 (4°)]. Näistä Firenzen versio on täydellisempi ja se painettiin ensimmäisen kerran vuonna 1664[53] ja toisen kerran 1726[54]. Oppihistoriallisesti teos on merkityksetön, sillä sen tiedot ovat virheellisiä eikä se koskaan saavuttanut samanlaista suosiota kuin hänen Afrikan kuvauksensa. Edellä mainittujen teosten ja käsikirjoitusten ohella Leo Africanuksen tuotannosta on säilynyt lyhyt katkelma arabialaista runomittaa koskevasta tekstistä, jota säilytetään Firenzessä [ks. edellä]. Omien sanojensa mukaan mies kirjoitti (tai ainakin aikoi kirjoittaa) teoksen Pohjois-Afrikan historiasta sekä kuvauksen islamin opista mutta näitä tekstejä ei ole säilynyt.[55] Mauri lienee poistunut Roomasta hyvissä ajoin, ennen kuin keisarillinen armeija ryntäsi kaupunkiin 6. toukokuuta 1527. Rooman ryöstö ja sitä seurannut sekasortoinen tilanne tarjosivat hänelle tilaisuuden poistua Italiasta. Leo Africanuksen tavoitteena oli kaiken aikaa palata takaisin kotimaahansa, minkä toiveen hän myös kirjasi Afrikan kuvaukseensa.[56] Se, että toive toteutui, tiedetään saksalaisen orientalistin Albrecht von Widmanstetterin (1506-57) ansiosta. Widmanstetter saapui Italiaan vuonna 1527 opiskellakseen itämaisia kieliä. Kesällä 1531 hän aikoi purjehtia Tunisiin tavatakseen Leo Africanuksen,[57] joka tällä välin oli kääntynyt takaisin islaminuskoon. Aloitteen matkaan hän oli saanut kardinaali Egidio Antoninilta.[58] Matkasta ei tullut mitään ja vuonna 1532 Widmanstetter siirtyi Roomaan, jossa hän yritti turhaan suostutella paavia perustamaan itämaisiin kieliin erikoistuvan koulun.[59] Widmanstetterin tietoja voidaan pitää luotettavina, sillä hän liikkui piireissä, joissa Leo Africanus muistettiin hyvin. Jos mauri olisi yhä oleskellut Italiassa, Widmanstetter olisi varmasti jäljittänyt hänen olinpaikkansa. Vuoden 1531 jälkeen
emme kuule miehestä enää mitään. Yhden selityksen
mukaan hän olisi jatkanut elämäänsä Tunisissa,
kunnes kuoli vuoden 1550 paikkeilla.[60] Ajoitus perustuu siihen, että vuoden
1550 painoksen esipuheessa Ramusio ei selvästi sano, että
Leo Africanus olisi kuollut; näin ollen hänen olisi pitänyt
olla yhä elossa.[61]
Toisaalta on outoa, että al-Hasan olisi jäänyt
Tunisiin, sillä hänellä ei ollut mitään siteitä
kaupunkiin. Lisäksi hän tuskin halusi todistaa, kuinka
espanjalaisista koostunut keisarillinen armeija valloitti
kaupungin 21. heinäkuuta 1535. Tosin väitetään, että
Leo olisi saanut surmansa valloituksen yhteydessä, mikä
oli kuin toisinto Rooman ryöstöstä. Väkivaltainen ja
ennenaikainen kuolema selittäisi sopivasti lähteiden
hiljaisuuden.[62]
Todennäköisempää on, että al-Hasan jatkoi matkaansa
Tunisista Feziin, missä hänen sukulaisensa elivät.[63] Se, miksi emme kuule hänestä
enää mitään, on ymmärrettävää, kun muistamme, että
omassa kulttuurissaan hän oli vain seikkailija, jonka ei
kannattanut kerskua maanmiehilleen kokemuksillaan Medici-paavien
hovissa. Maantieteellisen teoksensa ensimmäisessä
kirjassa Leo Africanus kertoo tarinan pyövelistä, joka
joutui rankaisemaan ystäväänsä.[64] Tuomittu ajatteli selviävänsä
helpolla. Toisin kävi: pyöveli kuritti miestä
erityisen ankarasti. Kun mies kysyi pyöveliltä, miksi tämä
ruoski häntä niin lujaa, vaikka he olivat ystäviä, pyöveli
vastasi: "Kärsivällisyyttä ystäväni. Tässä työssä
minun on täytettävä velvollisuuteni osoittamatta
suosiota kenellekään." Seuraavaksi Leo Africanus
kertoo tarinan ovelasta vesilinnusta, joka pystyi elämään
niin maalla kuin veden alla (vrt. Aisopoksen lepakko):[65] Näiden kahden tarinan
avulla Leo Africanus määrittelee suhteensa lukijoihinsa.
Hän kertoo asiat, niin kuin ne hänen silmissään ovat,
hyvine ja huonoine puolineen, mutta ei paljasta omaa
kantaansa, vaikka hän saattaakin joskus värittää
asioita tai jättää jotain kertomatta. Samalla hän ei
ota vastuuta kirjoittamastaan. Tarina vesilinnusta
palautuu suoraan hänen omaan herkkään asemaansa paavin
hovissa: Enemmän kuin laskelmoinnista, tarina vesilinnusta kertoo, kuinka Leo Africanus joutui tasapainoilemaan kulttuurien välissä.[66] Vaikka hän halusi esittää lukijoilleen oman kulttuurinsa ja kotimaansa myönteisessä valossa, oli hän kyllin viisas ollakseen vaarantamatta asemaansa menemällä siinä liian pitkälle. Tasapainoilu oli tärkeää, sillä portugalilaisilla, jotka taistelivat kunniakkaasti Mahometin petturilahkolaisia vastaan niin Marokossa kuin Intian valtamerellä, oli vahva kannatus ja näkyvä asema Vatikaanissa. Leo Africanus kertoo totuudenmukaisesti taisteluista Marokon rannikolla vähättelemättä lainkaan portugalilaisten voittoja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hän olisi - kristinuskoon kääntyneenä - halunnut samaistua portugalilaisiin tai mielistellä heitä. Yhtä lailla hän huomioi marokkolaisten voitot. Vesilintumainen tasapainoilu mahdollisti sen, että Leo Africanus saattoi kirjoittaa teoksen, joka toi hänelle paitsi mainetta eurooppalaisten lukijoiden parissa myös mahdollisti hänen paluunsa kunniallisesti oman kulttuurinsa pariin. Afrikan kuvausta hallitsevat vastakohtaisuudet mutta ne eivät perustu kristinuskon ja islamin yhteensovittamattomuuteen, vielä vähemmän marokkolaisen ja italialaisen kulttuurin erilaisuuteen. Päinvastoin, renessanssin Italian kukoistava kaupunkikulttuuri edusti Leo Africanukselle samanlaista sivistynyttä elämäntapaa, johon hän oli tottunut Pohjois-Afrikan suurissa kaupungeissa. Vastakohtaisuuksien takana oli hänen kuvitteellinen granadalainen identiteettinsä ja sen myötä halu erottautua pohjoisafrikkalaisista sekä ennen kaikkea kaupunkilaisen arabin suhde maaseutuun ja sen ei-arabialaisiin asukkaisiin. Erityisesti kaksi etnistä ryhmää saa osakseen kielteisen kuvauksen: Pohjois-Afrikan ja Saharan berberipaimentolaiset sekä sudanilaisen Afrikan mustat asukkaat. Molemmat olivat Leon silmissä sivistymättömiä raakalaisia. Mielipide heijastaa arabien kulttuurisia, uskonnollisia ja etnisiä ennakkoluuloja,[67] mutta taustalla on myös Leo Africanuksen ja hänen aikalaistensa - niin Marokossa kuin Italiassa - käsitys kaupungista sivistyneen elämän keskuksena. Berberit ja mustat olivat raakalaisia, koska he eivät asuneet kaupungeissa, viljelleet maata eivätkä he tunteneet yksityistä omistamista (näin kuviteltiin). Kuvaava on Leon mielipide, jonka mukaan mustat sivistyivät vasta, kun heidät käännytettiin islaminuskoon (joka edustaa kaupunkilaisten uskontoa), jolloin he oppivat tavoille: kirjoituksen, omistamisen ja poliittisen järjestäytymisen.[68] Samalla tavoin ajattelivat portugalilaiset ja espanjalaiset siirtomaissaan: katolinen usko ja iberialainen kulttuuri tekivät raakalaisesta ihmisen ihon väriin katsomatta. Yhtä vesilintumainen oli Olaus Magnus. Vaikka hän oli ylpeä kotimaastaan, ei hän hartaana katolisena voinut hyväksyä Kustaa Vaasan toteuttamaa uskonpuhdistusta. Lukijalle ei jää epäselväksi, mitä mieltä Olaus oli luterilaisista pirunsikiöistä mutta Kustaasta hän käyttää yllättävän maltillisia ilmaisuja. Loppuun asti Olaus toivoi voivansa palata Ruotsiin ja pääsevänsä Kustaan suosioon, mikä selittää hänen haluttomuutensa polttaa kaikkia siltoja takanaan loukkaamalla kuningasta julkisesti ja henkilökohtaisesti.[69] Yksityisesti Olaus ajatteli toista. Muistiossa, jonka hän laati veljensä kanssa alkuvuodesta 1538 kardinaali Lorenzo Campeggiolle, Kustaata kuvaillaan katolisen kirkon yhtenä pahimmista vihollisista. Veljekset eivät epäröineet ehdottaa, että keisari Kaarle palauttaisi voimakeinoin Ruotsin katolisen kirkon helmaan.[70] Se, mitä Leo Africanus
sisimmissään ajatteli Italiasta ja Medici-paaveista, on
arvoitus. Mies itse katosi historiasta mutta hän jätti eurooppalaisille muistoksi teoksensa, joka säilytti asemansa Afrikan osalta yhtenä tärkeimpänä maantieteellisenä lähteenä aina 1800-luvulle asti. Yksi käytännöllinen syy Leo Africanuksen suurelle suosiolle oli se, että hänellä ei ollut ketään kilpailijoita, paitsi espanjalainen Luis del Mármol Carvajal (n.1520- n.1600), joka syyttä leimattiin Leon kehnoksi plagioijaksi.[71] Vaikka tutkimusmatkailijat osoittivat 1800-luvun alussa Leo Africanuksen kuvauksen sudanilaisesta Afrikasta virheelliseksi, Pohjois-Afrikan osalta häneen luotettiin yhä. Ruotsin pitkäaikainen Tangerin konsuli, kreivi Jacob Gråberg af Hemsö (1776-1847), julkaisi 1834 kuvauksensa Marokosta, jossa hän useaan otteeseen lainaa Leo Africanuksen teosta, ikään kuin Leon kuvaus olisi yhtä ajankohtainen kuin se oli kolmesataa vuotta aikaisemmin.[72] Vuosisadan lopulle tultaessa eurooppalaisten tiedot Pohjois-Afrikasta täsmentyivät: Ranska oli käynnistänyt Algerian valloituksen 1830 ja pakotti Tunisian suojeluvaltiokseen 1881, eikä Marokkokaan enää ollut yhtä suljettu kristityille matkailijoille kuin se oli Gråbergin aikana. Ajankohtaisten ja täsmällisten tietojen lisääntyessä Leo Africanus muuttui vähitellen auktoriteetista kuriositeetiksi. Orientalistit ja Afrikan tutkijat saattoivat muistaa hänen olemassa olonsa mutta Medici-paavien ja Italian renessanssin historian tutkijat unohtivat hänet. Leon teoksesta ilmestyi useita käännöksiä ja uusintapainoksia mutta taustalla oli vain antikvaarinen ja oppihistoriallinen kiinnostus vanhaa matkakirjallisuutta kohtaan. Uudelleen kiinnostus Leo Africanusta kohtaan virisi, kun libanonilaissyntyinen lehtimies Amin Maalouf kirjoitti hänestä historiallinen romaanin (Léon L’Africain), joka ilmestyi Ranskassa vuonna 1986. Romaani on käännetty useille eurooppalaisille kielille, joskaan ei suomeksi - kuten ei mitään muutakaan teosta Maaloufin runsaasta tuotannosta, johon kuuluu historiallisten romaanien ohella tietokirja, joka tarkastelee ristiretkiä arabien näkökulmasta (Les Croisades vues par les Arabes, 1983). Vuonna 1993 Maalouf voitti arvostetun Goncourt-palkinnon 1800-luvun Libanoniin sijoittuvalla romaanillaan Le rocher de Tanios. Kirjailijana häntä verrataan usein Umberto Ecoon ja Orhan Pamukiin. Mielenkiintoinen seuraus Maaloufin romaanista on ollut se, että marokkolaiset historiantutkijat ovat vihdoin innostuneet Leo Africanuksesta. Suppea marokkolainen tutkimus miehestä ilmestyi jo 1933 mutta se jäi unohduksiin.[73] Ensimmäinen arabiankielinen käännös Leo Africanuksen maantieteellisestä teoksesta ilmestyi Saudi-Arabiassa 1970-luvun lopulla ja toinen Marokossa 1982. Molemmat perustuvat vuoden 1956 ranskankieliseen laitokseen. Leo Africanuksen näkymättömyydelle Marokossa (ja arabiankielisessä maailmassa yleensä) oli kaksi syytä. Yksi oli se, että pohjoisafrikkalaisesta näkökulmasta katsottuna Leon Afrikan kuvaus ei ole tärkeä. Samanaikaisiin paikallisiin lähteisiin verrattuna Leon tiedot ovat usein virheellisiä ja puutteellisia. Toinen syy lienee ollut se, että hänen kääntymisensä kristityksi on tuntunut islaminuskoisista oppineista kiusalliselta. Aivan samalla tavoin islamilaisessa maailmassa vieroksuttiin aikanaan marokkolaista al-Idrisiä, joka oli asettunut Palermoon Sisilian normannikuninkaan Roger II:n (1130-54) palvelukseen. Vaikka al-Idrisi ei kääntynyt kristityksi, hänen veljeilynsä vääräuskoisten kanssa herätti pahennusta. Vasta 1300-luvulla, kun ajat ja asenteet olivat muuttuneet, al-Idrisi "rehabilitoitiin" ja häntä alettiin kunnioittaa suurimpana arabialaisena maantieteilijänä.[74] Leo Africanuksen hyväksyminen Marokossa oli mahdollista, koska Maaloufin romaani muutti olennaisesti hänen persoonaansa. Perinteisesti al-Hasan b. Muhammad oli nähty eurooppalaisesta näkökulmasta suurena tutkimusmatkailijana, joka kristinuskoon käännyttyään luopui omasta kulttuuristaan. Näin mies ja hänen teoksensa liittyivät osaksi eurooppalaisten löytöretkien ja renessanssin historiaa. Jo 1600-luvulla espanjalaiset pitivät häntä yhtenä kuuluisista maanmiehistään.[75] Maaloufin romaani esittelee al-Hasanin oman aikamme hengessä (kirjoittajansa kaltaisena) monikulttuurisena kosmopoliittina. Vaikka Maaloufin moderni tulkinta al-Hasanista oli marokkolaisille hyväksyttävämpi, he loivat miehestä oman kulttuurinsa mukaisen hahmon korostamalla hänen pohjoisafrikkalaista taustaansa. Tästä näkökulmasta katsottuna al-Hasan b. Muhammad näyttäytyy oppineena, joka välitti islamilaisen kulttuurin viisautta renessanssin humanisteille, aivan kuten islamilaisen Espanjan oppineet olivat keskiajalla välittäneet arabien vaaliman antiikin viisauden barbaarisille eurooppalaisille. Leo Africanuksen neljäs muodonmuutos on käynnissä Yhdysvalloissa, missä eräät afroamerikkalaiset mielipidevaikuttajat ovat alkaneet muokata häntä omaksi sankarikseen. Näin Leo Africanus liittyy siihen Imhotepin, Sokrateen ja muiden mustien afrikkalaisten suurmiesten joukkoon, jotka loivat perustan länsimaiselle sivistykselle. Muodonmuutoksen taustalla on al-Hasan b. Muhammadin eurooppalainen lisänimi. Todellisuudessa hän oli yhtä "afrikkalainen" - jos ymmärrämme afrikkalaisen tarkoittavan Saharan eteläpuolella asuvia ihmisiä - kuin Scipio Africanus (tai Portugalin kuningas Afonso V Afrikkalainen, 1438-1481). Kuten edellä on jo useaan kertaan todettu, mies itse halusi esiintyä granadalaisena arabina, joka olosuhteiden pakosta oli päätynyt Marokkoon. Etniseltä taustaltaan hän oli osaksi espanjalainen, osaksi berberi. Andalusian 700-luvulla valloittaneet muslimit eivät olleet etnisiä arabeja (siis kotoisin Arabian niemimaalta) vaan Pohjois-Afrikan berbereitä, jotka sulautuivat paikalliseen väestöön. Leo Africanuksen
kolmannessa kotimaassa, Italiassa, hän on yhä
unohduksissa. Entä jos al-Hasan b. Muhammad ei olisikaan jäänyt Bobadillan vangiksi ja päätynyt Roomaan? Historiantutkija ei saisi jossitella, sillä historia tutkii vain toteutuneita vaihtoehtoja. Mauri jäi vangiksi, hän päätyi Roomaan ja hän kirjoitti kuvauksensa italiaksi eurooppalaisille lukijoille. Jossittelun hyödyllisyys on kuitenkin siinä, että se osoittaa historian sattumanvaraisuuden. Tapahtumille oli aina vaihtoehtoja. Jos al-Hasan ei olisi jäänyt vangiksi, hän olisi todennäköisesti jatkanut kiertelevää elämäänsä. Jossain vaiheessa hän olisi epäilemättä asettunut Feziin ja koonnut kokemuksensa kirjaksi. Tämä teos olisi varmasti sisältönsä suhteen ollut täsmällisempi kuin tuntemamme Descrittione dell’Africa, sillä kotikaupungissaan hänellä olisi ollut saatavilla sekä muistiinpanonsa että tarvittavia lähdeteoksia. Varmasti lukisimme ja tutkisimme al-Hasanin teosta, vaikka se olisi tuskin saavuttanut sellaista asemaa kuin Leo Africanuksen Descrittione sai. Päinvastoin, al-Hasanin teos olisi vain yksi niistä monista matkakirjoista, joita islamilaisen Espanjan ja Marokon pyhiinvaeltajat, seikkailijat ja oppineet jättivät jälkeensä. Historiallisen Leo
Africanuksen ainutlaatuisuus ei perustu hänen
poikkeukselliseen näkökulmaansa. Hänen
ainutlaatuisuutensa perustuu siihen tosiasiaan, että hän
kirjoitti teoksensa eurooppalaisille lukijoille, vaikka hän
itse kuului pohjoisafrikkalaiseen kulttuuriin. Palattuaan
Italiasta Pohjois-Afrikkaan al-Hasan b. Muhammad ei yrittänytkään
kirjoittaa samankaltaista kuvausta, joka olisi esitellyt
Italian ja länsimaat hänen maanmiehilleen. Jos tällainen
teos olisi ollut olemassa, olisi siitä varmasti säilynyt
viittauksia muissa teksteissä. Tässä suhteessa al-Hasan
ei ollut ainutlaatuinen. Kun kotimaahansa palanneet
kristityt vangit, jotka viettivät vuosia Marokossa tai
osmanien hallitsemilla alueilla, tuottivat suuren määrän
kirjallisuutta, jossa he kuvailevat havaintojaan,
muslimit lähes poikkeuksetta pysyivät vaiti omista
kokemuksistaan. [2] Kaikki eivät välttämättä olleet
etnisiä turkkilaisia, vaan "turkkilaisilla" (Turchi)
tarkoitettiin myös muslimeja yleensä. [4] "Suur-Turkki" (Il Gran Turco) oli osmanien valtakunnan hallitsijasta käytetty nimitys. "Sulttaani" (Soldan) viittasi yleensä Egyptin hallitsijaan. [5] Louis Madelin (1902) ´Le journal d’un habitant français de Rome au XVIe siècle (1509-1540)’, Mélanges d’archéologie et d’histoire, xxii [École française de Rome], 251-300; Rauchenberger (1999) 60. Alkuperäistä käsikirjoitusta säilytetään Vatikaanin kirjastossa (Ms. Barb. lat. 3552). [6] Tlemcen (Tilimsan) oli abdalwadidien hallitseman valtion pääkaupunki vuoteen 1559. [7] Sanudo, Diarii, XXVI, f. 103r;
Rauchenberger (1999) 62-63. [8] Rauchenberger (1999) 66. Luetteloa säilytetään Vatikaanin kirjastossa (Vat. Lat. 3966). [9] Rauchenberger (1999) 68. Käsikirjoitusta
säilytetään Vatikaanin kirjastossa (Vat. Ar. 80). [10] Tutkimuskirjallisuudessa miehen syntymä ajoitetaan vuosille 1489-1496. Sen perusteella, mitä hän itse kertoo iästään suhteessa tunnettuihin historiallisiin tapahtumiin, syksy 1494 on todennäköisin. Ks. Pekka Masonen (2002) ’Leo Africanus: The Man with Many Names’, Al-Andalus- Magreb. Revista de estudios árabes e islámicos, viii-ix, fasc. 1, 118. [11] Yhteenkuuluvuuden tunne Granadan entisten asukkaiden parissa oli vahva. Kerran Marokossa muuan granadalainen kestitsi al-Hasania ja hänen yhdeksää matkakumppaniaan kodissaan kolme päivää (ks. Giouan Lioni Africano, Delle descrittione dell’Africa et delle cose notabili che ivi sono, f. 24, ’Elmadina citta di Hascora’. Teoksessa: Giovanni Battista Ramusio, Delle navigationi et viaggi, osa I, Venetsia 1550). [12] Ks. Lauren Benton (2002) Law and
Colonial Cultures. Legal Regimes in World History 1400-1900,
Cambridge, 1-2. [13] Masonen (2002) 119-20. [14] Giouan Lioni Africano, Descrittione, f. 26, ’Teneus Monte’; Masonen (2002) 120n.23. [15] Humphrey J. Fisher (1978), ’Leo Africanus and the Songhay Conquest of Hausaland’, International Journal of African Historical Studies, xi, 126. [16] Al-Hasanin matkoista, ks. Raymond Mauny
(1954), ’Note sur les "grands voyages" de
Léon l’Africain’, Hésperis, xli, 379-94. [17] Ks. Olaus Magnus, A Description of the Northern Peoples, toim. P.G. Foote, 3 osaa, Lontoo 1996 [Hakluyt Society, 2nd series, clxxxii-clxxxiv], johdanto, I, s. liii-liv. Vuosina 1909-25 ilmestyneen neliosaisen ruotsinkielisen laitoksen ja sen uusintapainosten ohella Hakluyt Societyn julkaisema englanninkielinen laitos on ainoa täydellinen käännös Olaus Magnuksen teoksesta. Erikoinen piirre englanninkielisessä laitoksessa on suomalaisten tutkijoiden puuttuminen. Kyseessä tuskin on toimittajan tai kustantajan ratkaisu, sillä käännöksen valmistelussa on hyödynnetty runsaasti ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia tutkijoita. Käännöstyötä ja teoksen julkaisemista tukivat useat ruotsalaiset rahoittajat. Suomalaisesta aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta on huomioitu vain muutamia, joista tuorein on Kustaa Vilkunan englanninkielinen artikkeli suomalaisten helmenpyynnistä vuodelta 1980. [18] Ks. Antti Ruotsala (1997) ’Marco Polo: nojatuolimatkaaja vai Khubilai-kaanin korkea-arvoinen virkamies’. Teoksessa: Harry Halén (toim.) Samudraphena - valtameren vaahto. Kirjoitelmia itäisiltä mailta, Helsinki [Suomen Itämaisen Seuran suomenkielisiä julkaisuja n:o 26], 125-32. [19] "Šeriffi" oli arvonimi,
jonka kantajan uskottiin olevan (tai joka itse väitti
olevansa) sukua profeetta Muhammadille. [20] Kenneth M. Setton (1984) The Papacy and the Levant (1204-1571), Volume III: The Sixteenth Century to the Reign of Julius III, Philadelphia [Memoirs of the American Philosophical Society vol. 161], 172ff. [21] Muhammad II:n suunnitelmista ja
suhteesta länsimaihin, ks. Franz Babinger (1978) Mehmed
the Conqueror and His Time, toim. William C. Hickman,
Princeton [Bollingen Series xcvi], 494-508. [22] Muhammad II:n kuolemasta, ks. Babinger (1978) 404 ja 408. [23] Halil Inalcik (1973) The Ottoman
Empire. The Classical Age 1300-1600, London, 31. [24] Setton (1984) III, 169. [25] Pekka Masonen, ’Kultaa, kristittyjä ja koirankuonolaisia. Euroopan ja Afrikan kohtaamisia keskiajalla’, Historiallinen Aikakauskirja, 4/1999, 336-37. [26] Al-Hasan ei ollut ainoa eksoottinen vieras Vatikaanissa. Leo X suojeli myös etiopialaista munkki Tuomasta, jonka hän nimitti Rooman etiopialaisen yhteisön johtajaksi. Ks. Renato Lefevre (1965), ’Note su alcuni pellegrini etiopi in Roma al tempo di Leone X’, Rassegna di Studi Etiopici, xxi, 16-26. [27] Lisänimi "Africanus" (Africano)
ei ole myöhempää eurooppalaista keksintöä vaan mies
itse käytti sitä italiankielisissä
nimikirjoituksissaan (ks. Rauchenberger, 1999, 151, kuva
51). Se, miksi hän ei kutsunut itseään "afrikkalaiseksi"
arabiankielisissä nimikirjoituksissaan, johtuu siitä,
että arabiaksi "Afrikka" (Ifriqiya)
tarkoitti vain nykyistä Tunisian aluetta eli entistä
roomalaista Afrikkaa (Africa Proconsularis). Tuon ajan
eurooppalaisille "Afrikka" tarkoitti nykyistä
Pohjois-Afrikkaa (pl. Egypti). Saharan eteläpuolista
Afrikkaa kutsuttiin nimillä "Guinea" (Atlantin
rannikko) ja "Etiopia" (mantereen sisäosat).
"Libya" puolestaan tarkoitti Saharaa ja nykyistä
Etiopiaa kutsuttiin Abessiniaksi. [28] Suomennos Jaakko Hämeen-Anttila (Helsinki 1995: Basam Books). Korostus lisätty. [29] Ibid. [30] Friedman (1983) 88-90. [31] Ks. Salvatore Bono (1999) Schiavi musulmani nell’Italia moderna, Napoli. Bonon mukaan Italiaan olisi päätynyt orjaksi jopa 120 000 muslimia ajalla 1500-1700. Poliittisista pakolaisista, ks. Henry de Castries (1928) ’Trois princes marocains convertis au christianisme’. Teoksessa: Mémorial Henri Basset. Nouvelles études nord-africaines et orientales, Paris [Publications de l’institut des hautes-études marocaines xvii-xviii], 141-58. [32] J.R. Hale (1977) Florence and the
Medici. The Pattern of Control, London, 162-63. [33] Giouan Lioni Africano, Descrittione, f. 32, ’Sela citta’ [34] Benjamin Arbel (2002) ’Maps of the World for Ottoman Princes? Further Evidence and Questions Concerning "The Mappamondo of Hajji Ahmed"’, Imago Mundi, liv, 19. Väitetään, että Hajji Ahmed ei oikeasti ollut olemassa vaan hän olisi kuvitteellinen hahmo, jonka avulla haluttiin parantaa venetsialaisten karttojen menekkiä Turkin markkinoilla. Mitään varmoja lähteinä hänen olemassa olonsa puolesta tai vastaan ei ole, paitsi hänen nimissään Venetsiassa vuonna 967 AH (1559-60 AD) painettu arabiankielinen maailmankartta (ibid. 24). [35] Setton (1984) III, 193. [36] John Lynch (1984) Spain under the Habsburgs, Volume I: Empire and Absolutism 1516-1598, New York, 95. [37] Peter Partner (1976) Renaissance Rome
1500-1559. A Portrait of a Society, Berkeley, 81. [38] Masonen (2002) 127n.44. [39] Giouan Lioni Africano, Descrittione, f. 31, ’Salla’. [40] Partner (1976) 57-58. [41] Giouan Lioni Africano, Descrittione, f. 103. [42] Masonen (2002) 131-32. [43] Käsikirjoituksen historiasta, ks. Rauchenberger (1999) 126ff. Myös Angela Codazzi (1952) ’Dell’unico manoscritto conosciuto della "Cosmografia dell’Africa" di Giovanni Leone l’Africano’. Teoksessa: Comptes rendus du Congrès international de géographie. Lisbonne 1949, Lissabon, IV, 225-26. [44] Dietrich Rauchenberger (op.cit.) on julkaissut käsikirjoituksen Saharaa ja sudanilaista Afrikkaa koskevan osuuden saksankielisine käännöksineen. On todennäköistä, että koko käsikirjoitus julkaistaan lähivuosina. [45] Guglielmo Carradori (1883) G.B.
Ramusio. Monografia, Rimini. Ramusion kokoelman sisällöstä,
ks. George B. Parks (1955) ’The Contents and Sources
of Ramusio’s Navigationi’, Bulletin
of the New York Public Library, lix, 279-313. [46] Jean-Léon l’Africain, Description de l’Afrique, nouvelle édition traduite de l’italien par A. Épaulard et annotée par A. Épaulard, Th. Monod, H. Lhote et R. Mauny, 2 osaa, Pariisi [Publications de l’institut des hautes études marocaines lxi]. [47] Oumalbanine Zhiri (1991) L’Afrique au miroir de l’Europe: fortunes de Jean-Léon l’Africain à la Renaissance, Geneve [Travaux d’Humanisme et Renaissance, no. 247], 13. [48] Lois Whitney (1922) ’Did
Shakespeare Know Leo Africanus?’, Publications of
the Modern Language Association of America, xxxvii,
470-83. [49] Ks. Kustaa Vilkunan esipuhe teoksessa
Olaus Magnus Gothus, Pohjoisten kansojen historia.
Suomea koskevat kuvaukset, latinankielestä kääntänyt
Kaarle Hirvonen (Helsinki 1973), 11-16. Myös
englanninkielisen laitoksen (ks. alaviite 17 edellä)
johdanto, I, s. xxxi- xlii. [50] Terrae Sanctae quam Palestinam nominant, Syriae, Arabiae, Aegypti et Schondiae descriptio. [51] Zieglerin kirje Wilibald Pirckheimerille, ks. Rauchenger (1999) 457, liite 4.7. [52] La Geografia di Cl. Ptolomeo,
Venetsia 1548. [53] Johann Heinrich Hottinger, Bibliothecarius quatripartitus, Zürich, 246-91. [54] J.A. Fabricius, Bibliothecæ Græcæ, Hampuri, osa XIII, 259-98. [55] Ks. Giouan Lioni Africano, Descrittione, f. 8, ’Lettere usale da gli Africani’ ja f. 20, ’La gran citta di Marocco’. [56] Ks. Giouan Lioni Africano, Descrittione,
f. 96, ’Asuan citta’. [57] Widmanstetter kutsui häntä nimellä Leo Eliberitanus. Lisänimi "Eliberitanus" perustuu Granadan islamilaista valloitusta edeltäneeseen nimeen Elvira. [58] Egidio Antoninin kiinnostus Leo Africanusta kohtaan oli paitsi henkilökohtaista myös opillista. Kardinaalin johdolla valmistui vuonna 1518 Koraanin kriittinen latinankielinen käännös, jonka toimitti muuan Giovanni Gabriele de Terrola. Väitetään, että Leo Africanus olisi osallistunut hankkeeseen, vaikka tiedolle ei ole mitään lähdettä (ks. François Déroche (2002) ’Le Coran et ses traductions occidentales’. Teoksessa: Les civilisations dans le regard de l’autre. Actes du colloque international, Paris, 13 et 14 décembre 2001, Pariisi [UNESCO], 70). Widmanstetterin mukaan Leo oli opettanut kardinaalille arabian kieltä. [59] Max Müller (1908) Johan Albrecht v.
Widmanstetter 1506-1557. Sein Leben und Werken,
Bamberg, 13-20. Widmanstetterin tiedot Leosta sisältyvät
hänen Uuden Testamentin syyriankielisen käännöksen
esipuheeseen vuodelta 1555. [60] Ks. hakusana ’Leo Africanus’, Encyclopedia of Islam, new edition, V, 723-24, [61] Neljännen (1588) ja sitä seuraavien painosten esipuheessa väitetään, että Leo Africanus olisi viettänyt loppuelämänsä Roomassa ja kuollut siellä vuoden 1550 jälkeen. [62] Ks. Rauchenberger (1999) 99-100. [63] Masonen (2002) 130-31. [64] Giouan Lioni Africano, Descrittione, f. 12, ’Vitii & parti biasimeuoli, che sono ne gli Africani’. [65] Ibid. [66] Oumalbanine Zhiri (2001) ’Leo
Africanus’s Description of Africa’. Teoksessa:
Ivo Kamps & Jyotsna Singh (toim.), Travel
Knowledge. European "Discoveries" in the Early
Modern Period, New York, 258-65. [67] Ks. Bernard Lewis (1990) Race and Slavery in the Middle East. An Historical Enquiry, New York; myös H.T. Norris (1982) The Berbers in Arabic Literature, London. [68] Giouan Lioni Africano, Descrittione,
f. 84. [69] Olaus Magnus, Description of the Northern Peoples, johdanto, I, s. xlvii-xlviii. [70] Ks. Kurt Johannesson (1982) Gotisk
renässans. Johannes och Olaus Magnus som politiker och
historiker, Tukholma, 286-89. Kardinaali Campeggio
oli valittu johtamaan kirkolliskokousta, jonka oli määrä
kokoontua Vicenzassa. Kokous peruuntui, koska kardinaali
sairastui ja kuoli kesällä 1539. [71] Granadassa syntynyt Mármol vietti kaksikymmentäkaksi vuotta Pohjois-Afrikassa. Hän jäi Algeriassa vangiksi 1545 mutta lunastettiin vapaaksi noin 1553. Espanjaan hän palasi 1557. Sen jälkeen hän osallistui taisteluihin Italiassa sekä Granadan moriskojen kapinan (1568-72) kukistamiseen, josta hän kirjoitti kirjan. Hänen Afrikan kuvauksensa (Descripcion general de Affrica) kaksi ensimmäistä osaa painettiin Granadassa 1573 ja kolmas osa Malagassa 1599. Sisältönsä ja rakenteensa puolesta teos pohjautuu Leon Afrikan kuvaukseen, johon Mármol on lisännyt omia havaintojaan. Hänen omaperäisin lisäyksensä on katsaus islamin historiaan profeetta Muhammadista Lepanton meritaisteluun (1571). Mármolin teos sisältää myös portugalilaisiin lähteisiin perustuvia kuvauksia alueista, joista Leo ei kertonut mitään. Oman aikamme näkökulmasta arvioituna Mármolin teoksen lähdearvo on suurempi kuin Leon. Mármolin elämästä, ks. Tomas Garcia Figueras (1949), "Españoles en Africa en el siglo XVI. I. Los géografes e historiadores. Luis del Mármol Carvajal (1520-1599)", Archivos del Instituto de Estudios Africanos, iii, no. 10, 69-101. [72] Specchio geografico, e statistico
dell’impero di Marocco, Genova. [73] Mohammed Mehdi al-Hajoui, Hayat al-Wazzan al-Fasi wa atharuhu, Rabat. [74] Ks. S. Maqbul Ahmad (1992) ’The
Cartography of al-Sharif al-Idrisi’. Teoksessa: J.B.
Harley & D. Woodward (toim.), The History of
Cartoraphy. Volume II, Book 1: Cartography in the
Traditional Islamic and South Asian Societies,
Chicago, 156-74. [75] Ks. Francisco Bermudez de Pedraza (1608)
Antiguedad y excelencias de Granada, Madrid. |
||