TAKAISIN JULKAISUIHINI
~
BACK TO MY PUBLICATIONS
Kuka
keksi postimerkin?
© Pekka
Masonen
[Ilmestynyt alunperin Filatelisti -lehdessä
1/2008, s. 32-38]
* * * * *
Näin kysyttiin Filatelistin 6/2007 mukana jaetun Postarin puuhasivulla.
Useimmat lukijoista lienevät vastanneet yhtään empimättä: Rowland
Hill (kuva 1). Näinhän olemme tottuneet ajattelemaan ja näin myös
sanotaan esimerkiksi suomalaisen postimerkin juhlavuoden kunniaksi
julkaistussa teoksessa 150 tarinaa (Suomen Posti 2006; ks. sivu
10).
<Kuva 1>
Kaikki eivät ole asiasta samaa mieltä. Esimerkiksi englanninkielisen
Wikipedian mukaan postimerkin keksi muuan James Chalmers (ks.
hakusana ”James Chalmers”; toisaalta hakusanan ”Postage Stamp”
yhteydessä häntä ei mainita lainkaan). Miehen väitetään myös ehdottaneen
ensimmäisenä yhtenäistä postimaksua, joka oli Isossa-Britanniassa vuonna
1840 toteutetun postiuudistuksen kulmakivi. Ilman Chalmersin panosta
koko postiuudistus olisi epäonnistunut.
Hetkinen??? Oliko Rowland Hill vain kurja ajatusvaras ja kaikki kunnia
harrastuksestamme kuuluu todellisuudessa James Chalmersille, jonka
ansiot on epäoikeudenmukaisesti sivuutettu? Kuka tämä merkkimies
ylipäänsä oli ja miten hänen unohtumisensa on mahdollista?
Aluksi lienee paikallaan kerrata ne olosuhteet, jotka johtivat
postimerkin keksimiseen.
Alussa oli posti
Ison-Britannian postilaitos oli 1830-luvulla mätä eikä se vastannut teollistuvan yhteiskunnan tarpeita. Keskeisimmät ongelmat olivat kalliit postimaksut sekä postin jakelun hitaus. Molemmat johtuivat enemmän postilaitoksen organisaatiosta kuin vallitsevista olosuhteista.
Infrastruktuuri oli alkanut kehittyä 1700-luvun lopulta lähtien.
Kanavat, päällystetyt maantiet ja höyrylaivat yhdistivät Ison-Britannian
eri osat toisiinsa. Ensimmäinen rautatie avattiin liikenteelle 1825;
viisitoista vuotta myöhemmin kiskot ulottuivat jo Kanaalin rannikolta
Skotlantiin. Infrastruktuurin kehitys paitsi helpotti liikkumista ja
lyhensi välimatkoja ajallisesti myös alensi kuljetuskustannuksia, mikä
ei kuitenkaan näkynyt postimaksuissa.
Postimaksu perustui ensisijaisesti etäisyyteen: mitä kauemmas kirje
kulki, sitä enemmän se maksoi. Periaate oli sinänsä järkevä ja
perusteltu aikana, jolloin postia kuljettivat ratsulähetit.
Satulalaukkuun ei mahtunut monta kirjettä (kuva 2). Postivaunut sen
sijaan kuljettivat helposti tuhansia kirjeitä, höyrylaivoista
puhumattakaan.
<Kuva 2>
Etäisyys laskettiin postin käyttämien reittien perusteella, jotka eivät
kulkeneet suorinta tietä. Jos etäisyys oli alle 15 mailia eli noin 24
kilometriä, peruskirjeen postimaksu oli 4 penniä. Sen jälkeen taksa
nousi epätasaisin välein. Jos etäisyys oli yli 300 mailia, postimaksu
oli 13 penniä, minkä jälkeen taksaa korotettiin pennillä jokaisen sadan
mailin osalta. Lisäksi kaikkiin Skotlannin rajan ylittäviin lähetyksiin
lisättiin puoli penniä etäisyydestä riippumatta. Näin peruskirje
Lontoosta Edinburghiin (Skotlanti) maksoi 13½ penniä ja Corkiin
(Irlanti) peräti 17 penniä.
Peruskirje eli ”single letter” tarkoitti yhtä paperiarkkia, joka
taiteltiin kirjeeksi. Jos lähetykseen sisältyi kaksi arkkia, postimaksu
oli kaksinkertainen; kolme arkkia, kolminkertainen jne. Kirjekuori
laskettiin arkiksi. Jos siis yhden arkin kirje Lontoosta Edinburghiin
lähetettiin kirjekuoressa, postimaksu oli 26½ penniä eli 2s 2½d (2 x 13d +
½d).
Joihinkin kaupunkeihin oli perustettu paikallisia ”penniposteja” (penny
post), jotka kuljettivat alle 15 mailin peruskirjeen yhdellä pennillä,
mutta esimerkiksi Lontoossa ei sellaista ollut.
Myös lähetyksen painolla oli väliä ja näin estettiin se, että kukaan ei voinut kiertää postimaksuja käyttämällä lakanankokoista arkkia. Jos lähetys painoi yhden unssin eli 28,35 grammaa tai enemmän, postimaksua korottiin jokaisen unssin neljänneksen osalta, arkkien lukumäärästä riippumatta. Näin kahden unssin eli 56,7 gramman painoinen kirje Lontoosta Corkiin maksoi käsittämättömät 136 penniä eli 11s 4d (8 x 17d), mikä vastasi työmiehen viikkopalkkaa.
Etäisyyden määritteleminen, arkkien laskeminen ja lähetysten
punnitseminen teetti postin virkailijoille runsaasti työtä ja hidasti
lähetysten käsittelyä. Kuorelliset lähetykset piti läpivalaista pimeässä
huoneessa kynttilää vasten. Toimenpidettä kutsuttiin ”kynttilöinniksi” (candling).
Samalla tietysti paljastui kuoren sisältö, mikä saattoi herättää
vastustamattoman kiusauksen. Rahalähetysten katoaminen oli yleistä.
Toisaalta kirje oli ainoa keino siirtää pieniä rahasummia paikasta
toiseen.
Lisää työtä aiheutti se, että vastaanottaja maksoi postimaksun.
Postinkantajilta kului enemmän aikaa postimaksujen perimiseen kuin
lähetysten jakamiseen.
Kun postimaksut olivat näin kalliita, kirjeitä lähetettiin
ymmärrettävästi harvakseltaan. Toisaalta luku- ja kirjoitustaidon
yleistyminen, kaupungistuminen sekä ihmisten lisääntynyt liikkuvuus
olivat luoneet tarpeen säännölliselle viestinnälle.
Kalliit postimaksut houkuttelivat myös väärinkäytöksiin. Yksi tapa oli
lähettää haamukirjeitä, joita ei tarkoitettu lunastettaviksi.
Vastaanottaja siis maksoi postimaksun mutta hänen ei ollut pakko
lunastaa lähetystä. Kirjettä ei tietenkään voinut avata maksamatta ensin
postimaksua mutta vastaanottaja sai nähdä lähetyksen ennen lunastamista.
Nokkelat kansalaiset koodasivat salaviestejä esimerkiksi
osoitetietoihin. Jos vastaanottajan nimi oli kirjoitettu täydellisenä (”Rowland
Hill”), se tarkoitti ”kaikki hyvin”, kun taas lyhennetty muoto (”R.
Hill”) kertoi lähettäjän olevan pulassa. Joskus pelkkä kirjeen
saapuminen riitti todisteeksi siitä, että lähettäjä voi hyvin.
Toinen tapa kiertää postimaksuja oli sisällyttää samalle arkille
mahdollisimman monta eri vastaanottajille tarkoitettua viestiä.
Varsinkin yritykset suosivat tätä keinoa. Liikekirjeet olivat
ytimekkäitä ja niitä mahtui yhdelle arkille helposti kymmenen.
Lontoolainen yritys postitti viestinsä yhden arkin peruskirjeenä
Manchesteriin. Perillä yrityksen asiamies leikkasi viestit irti ja
lähetti juoksupojan matkaan. Säästö oli huomattava.
Kolmas tapa oli hyödyntää parlamentin jäsenten oikeutta lähettää
postinsa ilmaiseksi. Kun kukaan ei valvonut oikeutta, parlamentin
jäsenet lähettivät omissa nimissään myös perheenjäsentensä,
sukulaistensa, ystäviensä, kannattajiensa, jopa palvelijoidensa postin.
Ilmiö ei ollut marginaalinen, sillä ylä- ja alahuoneen jäseniä oli
useita satoja. On arvioitu, että enemmän kuin kymmenesosa kaikesta
postista kulki tällä tavoin.
Näin se tehdään
Postin ongelmat olivat tiedossa ja herättivät laajaa ärtymystä. Vain postilaitoksen johto (kuinka ollakaan) ei myöntänyt niitä. Varsinkin liike-elämän edustajat kampanjoivat halvempien postimaksujen puolesta. Ensimmäisen kokonaisvaltaisen ehdotuksen Ison-Britannian postilaitoksen uudistamiseksi laati Rowland Hill (1795-1879), jonka kuuluisa pamfletti Post Office Reform: its Importance and Practicability ilmestyi omakustanteena tammikuun alussa 1837.
Hill oli toiminut opettajana isänsä perustamassa koulussa
Birminghamissa, missä hän toteutti ajan oloihin nähden edistyksellisiä
pedagogisia uudistuksia. Hän esimerkiksi uskoi, että oppilaita kannustaa
paremmin porkkana kuin keppi. Kasvatukselliset ihanteensa hän julkisti
1822 kirjassaan Plans for the Government and Liberal Instruction of
Boys in Large Numbers Drawn from Experience. Teos toi hänelle
julkisuutta, myös Ison-Britannian ulkopuolella.
Vuonna 1833 hän lopetti opettamisen ja vietti pitkän loman Ranskassa.
Seuraavaksi hän liittyi hankkeeseen, jonka tarkoituksena oli edistää
Ison-Britannian suurkaupunkien köyhälistön siirtolaisuutta Australiaan.
Tarkoituksena ei ollut päästä eroon köyhistä vaan tarjota heille
mahdollisuus parempaan elämään. Hankkeen tuloksena perustettiin
Etelä-Australian siirtomaa. Hill oli mukana hankkeessa vuoteen 1839
asti.
Pamfletissaan Rowland Hill kävi läpi kaikki postilaitoksen ongelmat.
Kuten hän painotti, kyse ei ollut vain kansalaisten mukavuudesta eikä
liike-elämän tarpeista vaan ennen kaikkea valtiontaloudesta. Hillin
mukaan Ison-Britannian valtio menetti vuosittain merkittävän summan
rahaa postin tehottomuuden takia.
Vuonna 1815 Ison-Britannian ja Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan
väkiluku oli 19,5 miljoonaa ja postin puhdas voitto 1,5 miljoonaa
puntaa. Vuonna 1835 väkiluku oli noussut 25,6 miljoonaan mutta postin
voitto oli yhä 1,5 miljoonaa puntaa (itse asiassa se oli noin 17 000
puntaa vähemmän kuin 1815). Jos postia olisi lähetetty 1835 samassa
suhteessa kuin 1815, voiton olisi pitänyt olla yli 2 miljoonaa puntaa.
Näin postin suhteellinen tappio oli yli puoli miljoonaa puntaa ja se
kasvoi vuosi vuodelta. Kehitystä ei selittänyt kustannusten nousu.
Hillin mukaan peruskirjeen kuljettaminen Lontoosta Edinburghiin maksoi
0,03 penniä, vaikka postimaksu oli siis 13,5 penniä!
Tässä yhteydessä Hill viittasi Ranskaan, missä postimaksut olivat
alhaisemmat ja kehitys päinvastainen. Vuonna 1821 Ranskan postin tulot
olivat 24 miljoonaa frangia; vuonna 1835 tulot olivat kasvaneet 37
miljoonaan frangiin.
Kuinka ongelma ratkaistaisiin? Kvartaaliajan konsultin ehdotus olisi
tietysti lisätä voittoa nostamalla postimaksuja entisestään ja vähentää
tappiota supistamalla toimintaa. Näin päästäisiin itseään ruokkivaan
korotusten kierteeseen, kunnes lopulta saavutettaisiin optimaalinen
tilanne, jossa toiminnan lakkauttaminen tuottaa suuremman säästön kuin
toiminnan jatkaminen tuottaa voittoa. Näinhän 2000-luvun Suomessa
kehitetään joukkoliikennettä.
Hillin tarjoama ratkaisu oli alentaa postimaksuja eikä hän tyytynyt
kosmeettisiin korjauksiin (”osta 100 postimerkkiä ja saat 2
ilmaiseksi”). Hän väitti, että kyllin halvat postimaksut houkuttelisivat
ihmisiä lähettämään enemmän kirjeitä ja tekisivät lopun
väärinkäytöksistä, mikä puolestaan tuottaisi valtiolle enemmän rahaa.
Lisäksi halvat postimaksut lisäisivät taloudellista toimeliaisuutta,
mikä edistäisi kansakunnan vaurautta ja hyvinvointia. Muutos ei olisi
yhtäkkinen mutta toteutuisi pian. Näin myös tapahtui. Vuonna 1839 posti
käsitteli 76 miljoonaa lähetystä. Postiuudistus tuli voimaan tammikuussa
1840 ja samana vuonna lähetysten määrä nousi 169 miljoonaan. Vuonna 1850
posti käsitteli jo 347 miljoonaa lähetystä.
Hill ehdotti, että postimaksu perustuisi lähetyksen painoon siten, että
puolen unssin (14,2g) painoinen peruskirje maksaisi yhden pennin
etäisyydestä riippumatta. Taksaa korotettaisiin pennillä jokaisen puolen
unssin osalta. Näin esimerkiksi kahden unssin lähetys Lontoosta Corkiin
maksaisi vain 4 penniä, kun postimaksu pamfletin ilmestyessä oli siis
136 penniä.
Painoon perustuva postimaksu säästäisi virkailijoiden aikaa, sillä
heidän tarvitsisi vain punnita lähetys taksan määrittelemiseksi (eikä
kynttilöintiäkään enää tarvittaisi). Aikaa säästäisi myös se, jos
lähettäjä maksaisi postimaksun, kuten brittiläisessä Intiassa jo
toimittiin. Näin postinkantajat ehtisivät jakaa enemmän ja nopeammin. Vaikka lähetysten määrä kasvaisi uudistuksen myötä,
henkilökuntaa ei tarvittaisi lisää, koska postin käsittely olisi
organisoitu tehokkaammin.
Postilaitoksen johtaja (Postmaster General) Thomas William Anson
(Lichfieldin jaarli; virassa 1835–41) tyrmäsi Hillin pamfletin suoralta
kädeltä. Eihän nyt koulunopettaja voi ymmärtää yhtään mitään niin
tärkeistä ja monimutkaisista asioista kuin postilaitoksen toiminta. Vain
postin johto kykenee siihen. Kuulostaako tutulta?
Missä on postimerkki?
Pamfletissaan Hill ei maininnut sanallakaan postimerkkiä eikä mitään siihen viittaavaa. Ideana ”postimerkki” esiintyy vasta pamfletin toisessa painoksessa, joka ilmestyi helmikuun lopulla 1837 (esipuhe on päivätty 22.2.1837). Pamfletin ensimmäisen painoksen jakelu oli ollut rajoitettu mutta toinen painos oli vapaasti kaikkien saatavilla, jotta asia saisi mahdollisimman paljon julkisuutta.
Mitään olennaista sisällöllistä eroa ei painosten välillä ole, vaikka
toinen painos on sivumäärältään laajempi. Ainoa merkittävä muutos
liittyy postimaksun maksamiseen.
Ensimmäisessä painoksessa Hill siis ehdotti, että lähettäjä maksaa
postimaksun. Muutos edellyttäisi yleisölle avointen postitoimistojen
perustamista (kuva 3). Kun vastaanottaja maksoi postimaksun, ei
asiakaspalvelulle ollut tarvetta. Niinpä postitoimistoja kutsuttiin
”vastaanottopaikoiksi” (receiving houses; käsite ”Post Office”
tarkoitti koko postilaitosta) ja lähtevä kirje pudotettiin seinässä
olevasta aukosta. Virkailijat eivät nähneet kirjeen lähettäjää.
<Kuva 3>
Jos lähettäjä maksaisi postimaksun, postin virkailijoiden olisi
kohdattava hänet, mihin liittyi Hillin mielestä ongelmia. Esimerkiksi
yksityisyyden suoja voisi vaarantua pienillä paikkakunnilla. Hill
viittasi häveliäästi liikesuhteisiin mutta muutkin suhteet saattaisivat
paljastua, kun herra A lähettää kirjeen neiti B:lle... Lisäksi
virkailijat joutuisivat käsittelemään päivän mittaan suuria summia
käteistä rahaa, mikä voisi johtaa vastustamattomiin kiusauksiin.
Pamflettinsa toisessa painoksessa Hill esitteli kätevämmän tavan periä
postimaksu lähettäjältä etukäteen. Posteissa ja paperikaupoissa
myytäisiin kirjekuoria ja arkkeja, joihin olisi valmiiksi painettu
merkintä postimaksun suorittamisesta. Nykykielellä Hill tarkoitti
ehiöitä. Etukäteen maksetun lähetyksen voisi jättää postiin anonyymina
(ensimmäiset postilaatikot ilmestyivät katujen varsille vasta 1852; kuva
3 oikealla) ja virkailijan tarvitsisi vain tarkastaa punnitsemalla, että maksettu
postimaksu on asianmukainen. Jos se olisi puutteellinen, erotus
perittäisiin vastaanottajalta, jos hän suostuisi lunastamaan lähetyksen.
Myös ehiöihin liittyi Hillin mielestä ongelmia. Kirje voi olla niin
paksu tai kookas, että se ei mahdu ehiökuoren sisälle, kuten kirja.
Lisäksi ihmiset tekevät kirjoitusvirheitä, muuttavat mieltään kesken
kirjoittamisen tai kirjoittavat vastaanottajan osoitteen väärin. Tällöin
ehiö tärveltyy eikä sitä voi enää käyttää. Näin ehiön ostaja menettää
maksamansa postimaksun. Siksi ehiöiden ohella posteista pitäisi myydä
(Hillin omin sanoin) ”a bit of paper just large enough to bear the
stamp, and covered at the back with a glutionous wash, which the bringer
might, by applying a little moisture, attach to the back of the letter”.
Näin oli lausuttu postimerkin syntysanat, vaikka sanaa ”postimerkki” ei
vielä ollut olemassa (stamp tarkoitti leimaa).
Hillin pamfletti on kirjoitettu hyvin ymmärrettävällä englannilla mutta
käsitteistö vaatii välillä keskittymistä: ”bringer” (tuoja) tarkoittaa
lähettäjää, joka toi lähetyksen postiin, kun taas ”receiver”
(vastaanottaja) tarkoittaa virkailijaa, joka vastaanotti kirjeen
kuljettavaksi.
Enempää Hill ei käsitellyt postimerkkiä, joka ei siis ollut mitenkään
keskeinen osa hänen suunnitelmaansa postilaitoksen uudistamiseksi. Hän
oli loppuun asti ehiöiden kannalta, kuten muutkin postiuudistuksen
kannattajat. Postimerkkejä käytettäisiin vain poikkeuksellisissa
tilanteissa. Hill uskoi yleisön olevan samaa mieltä mutta siinä hän oli
väärässä.
Kun ensimmäiset ehiöt ja postimerkit tulivat myyntiin 1.5.1840 (ja
virallisesti käyttöön 6.5.), yleisö valitsi postimerkin.
Suunnittelijansa, irlantilaisen taiteilijan William Mulreadyn
(1786–1863) mukaan nimetyt ehiöt osoittautuivat epäsuosituiksi. Syynä ei
niinkään ollut ehiöiden pompöösin imperialistinen ulkoasu, joka
houkutteli erilaisiin karikatyyreihin, vaan ennen kaikkea se, että
yleisö ei ollut vielä tottunut käyttämään kirjekuoria. Ehiöistä ei toki
luovuttu mutta niiden ulkoasu muutettiin arkisemmaksi jo 1841.
Ehiöpostikortit, jotka otettiin ensimmäisenä käyttöön Itävalta-Unkarissa
1869, olivat sen sijaan hyvin suosittuja 1800-luvulla (kuva 4; ehiö on
tulostettu verkosta).
<Kuva 4>
Musta penni
Kampanja postin uudistamiseksi tuotti lopulta tulosta ja Hillin suunnitelmaan perustuva laki tuli voimaan 17.8.1839 (Postage Duties Act). Samalla Hill kutsuttiin johtamaan uudistuksen toteuttamista. Hänen työantajansa oli valtiovarainministeriö (Treasury). Uudistus päätettiin toteuttaa kahdessa vaiheessa siten, että joulukuun alusta lähtien puolen unssin peruskirjeen postimaksu olisi 4 penniä ja putoaisi 10.1.1840 yhteen penniin.
Samalla tuli ajankohtaiseksi päättää, millaisia uudistuksen edellyttämät
ehiöt ja postimerkit olisivat. Hill ei ollut tarjonnut mitään
konkreettisia luonnoksia. Elokuun lopulla valtiovarainministeriö julisti
suunnittelukilpailun ja pyysi yleisöä lähettämään ehdotuksia sekä
ehiöistä että postimerkeistä. Parhaat ehdotukset voittaisivat sadan
punnan palkinnon.
Aikaa oli vajaat kaksi kuukautta ja kilpailu päättyi 15.10.1839.
Ehdotuksia saapui runsaat 2600, joista vain murto-osa on säilynyt. Loput
hävitettiin joskus 1850-luvulla, postihistorian harrastajien harmiksi.
Tiedetään kuitenkin, että useimmat ehdotukset olivat sanallisia
kuvauksia; konkreettisia luonnoksia lähetettiin satakunta. Niistä vain
puolet koski postimerkkiä. Rowland Hillin yhteenveto kilpailun
tuloksista valmistui joulukuun alussa. Yhtään ehdotusta ei hyväksytty,
vaikka palkinto myönnettiin neljälle luonnokselle.
Maailman ensimmäinen postimerkki eli kuuluisa ”musta penni” alkoi
muotoutua Henry Corbouldin luonnoksen pohjalta, jonka hän laati
Rowland Hillin ohjeiden perusteella. Merkin ulkoasu viimeisteltiin
painossa (Perkins, Bacon & Petch). Hill päätti, että postimerkki
esittäisi kuningatar Viktoriaa (kuva 5). Useimmat suunnittelukilpailuun
lähetyt luonnokset sisälsivät vain tekstiä ja numeroita sekä
väärentämistä estäviä kuvioita (kuva 7 alla). Esikuvina olivat veroleimat ja
arvopaperit. Hillin perustelu oli arkisen käytännöllinen: kuningatarta
esittävä postimerkki olisi vaikea väärentää ja toisaalta väärennökset
huomattaisiin helposti.
<Kuva 5. Vasemmalla Wyonin alkuperäinen mitali (19p) sekä Henry Corbouldin luonnos (32p), joka on virheellisesti kirjattu Wyonin nimiin. Keskellä ensimmäinen painopaikan valmistama luonnos (34p). Oikealla lopullinen musta penni sekä sininen kaksi penniä. Musta penni korvattiin helmikuussa 1841 punaisella pennillä (ks. kuva 3 yllä, Jersey). Juhlavuoden kunniaksi Man-saaren asukkaat saattoivat lähettää 6.5.1990 kirjeensä yhdellä pennillä klo 10–12 välisenä aikana, jos osoite oli kirjoitettu käsin. Henry Corbould on kuvattu Gibraltarin postimerkille.>
Koska postimaksu perustui vain kirjeen painoon, kaksi arvoa (1d ja 2d)
riitti. Vasta syyskuussa 1847 julkaistiin liike-elämän edustajien
vaatimuksesta kolmas arvo eli 1 shillingin postimerkki, jota tarvittiin
6 unssin (170g) lähetyksiin (kuva 6 alla). Neljäs arvo eli 10 penniä ilmestyi
marraskuussa 1848.
Kuningattaren sivukuva perustui rahapajassa työskennelleen William
Wyonin 1837 kaivertamaan mitaliin ja samaa kuvaa käytettiin kaikissa
Viktorian aikaisissa merkeissä. Niinpä 68-vuotias Viktoria näytti vuonna
1887 postimerkeillä yhtä hehkeältä nuorelta naiselta kuin 50 vuotta
aikaisemmin (kuva 6). Kuningattaren ikääntyminen huomioitiin vain
joidenkin siirtomaiden postimerkeillä (Kanada, Itä-Afrikka, Intia).
<Kuva 6. Keskellä ½ pennin yleismerkki vuodelta 1887. Ison-Britannian hallitsijoilla ei ole tapana vanhentua postimerkeillä. Yhä käytössä oleva Machin-malli (vuodelta 1967) perustuu 40-vuotiaan kuningattaren muotokuvaan; huhtikuussa 2007 Elisabet II vietti jo 81. syntymäpäiväänsä. Juhlamerkeillä käytetty sivukuva on vuodelta 1966.>
Näin postiuudistus oli toteutettu ja maailman ensimmäiset postimerkit
otettu käyttöön. Seuraavana postimerkin julkaisi New Yorkin yksityinen
paikallisposti helmikuussa 1842.
Vuonna 1850 postimerkkejä oli julkaistu Ison-Britannian lisäksi jo 22
paikassa (joista 6 oli brittiläisiä siirtomaita, 5 Saksan osamaita ja 3
Sveitsin kantoneja) (kuva 10). Ehiöitä käytettiin useammassa paikassa,
joihin kuului myös Suomen suuriruhtinaskunta. Ensimmäiset ehiöt julkaisi
australialaisen Uuden Etelä-Walesin siirtomaan postilaitos Hillin
pamfletin innoittamana 1.11.1838 eli ennen kuin postiuudistus oli
hyväksytty emämaassa. Pohjoisitalialaisessa Sardinian kuningaskunnassa
oli julkaistu ehiöitä jo 1819 mutta ne olivat yksityisiä.
Rowland Hill erotettiin tehtävistään helmikuussa 1842 poliittisista
syistä. Konservatiivit olivat voittaneet vaalit ja muodostaneet
hallituksen elokuussa 1841. Seuraavaksi Hill omistautui rautateiden
kehittämiseen. Hän palasi postin palvelukseen 1846, kun liberaalit
muodostivat hallituksen. Hill aateloitiin 1860 ja hän vetäytyi
eläkkeelle 1864 terveydellisistä syistä.
Jotta totuus ei unohtuisi
Menestyvät ihmiset herättävät aina kateutta ja kaunaa. Kateelliset ajattelevat mielellään, että menestys on ansaittu epärehellisin keinoin ja menestyjän kaappi kolisee luurankoja.
Kun arvioimme vastausta kysymykseen ”kuka keksi postimerkin”, on syytä
pitää mielessä, että kaikki postimerkin kilpaileviksi keksijöiksi
ilmoittautuneet nerot havahtuivat huomaamaan historiallisen
merkityksensä vasta vanhoilla päivillään.
Hyvä esimerkki on Francis Worrell Stevens, joka julkaisi
kesäkuussa 1877 Uudessa-Seelannissa pamfletin, jossa hän väitti Rowland
Hillin varastaneen hänen keksintönsä (Rowland Hill not the Originator
of the Penny Postage Stamp...).
Inspiraationsa Stevens sai uutisesta, jonka mukaan englantilaisen
Kidderminsterin (Worcestershire) asukkaat aikoivat pystyttää patsaan
Rowland Hillin kunniaksi. Hill oli kotoisin kaupungista. Stevens tunsi
velvollisuudekseen paljastaa maailmalle miehen petoksen.
Pamflettinsa mukaan Stevens oli varsinainen pellepeloton, joka oli
tehnyt toinen toistaan tärkeämpiä keksintöjä, joista tosin harvat olivat
johtaneet mihinkään. Elantonsa hän sai ylläpitämällä yksityistä koulua
Lontoon lähistöllä. Hän väitti lähettäneensä noin 1833 kirjeen
silloiselle valtiovarainministerille (Chancellor of the Exchequer;
John Charles Spencer, 3. Spencerin jaarli, virassa 1830-34), jossa
hän ehdotti samanlaista postiuudistusta kuin Rowland Hill tammikuussa
1837.
Kirjeen liitteenä oli Stevensin ehdotus postimerkiksi, jonka kuva löytyy
myös hänen pamfletistaan. Merkki on hyvin yksinkertainen. Keskellä on
Ison-Britannian vaakuna ja sen yllä teksti ”Government Stamp” ja alla
”One Penny Postage”. Stevens sanoi valinneensa vaakunan sen takia, että
postimerkkejä ei tarvitsisi uusia aina monarkin vaihtuessa. Ajatus oli
järkevä: Yrjö IV oli hallinnut vain 10 vuotta (1820–30); vuonna
1833 Vilhelm IV oli jo 68-vuotias ja hallitsijan saattoi odottaa
vaihtuvan lähiaikoina, kuten 20.6.1837 tapahtui.
Vuoden 1834 paikkeilla Stevens väitti palkanneensa apulaisekseen Rowland
Hill -nimisen opettajan (vrt. edellä). Miehet ystävystyivät pian ja
Stevens esitteli apulaiselleen postilaitoksen kehittämiseen liittyviä
ideoitaan. Apulainen kiinnostui aiheesta ja halusi julkaista siitä
pamfletin. Aluksi Stevens kieltäytyi lainaamasta papereitaan mutta
suostui lopulta. Apulainen kuitenkin lähti omille teilleen vain viiden
kuukauden työsuhteen jälkeen palauttamatta Stevensin papereita eikä hän
itsekään ollut muistanut vaatia niitä takaisin.
Vasta nyt (eli 1877) Stevensille oli valjennut, että apulainen oli
samainen Rowland Hill, jolle oltiin pystyttämässä patsasta.
Pamfletissaan Stevens vetosi kuningattareen ja Ison-Britannian
hallitukseen kunniansa palauttamiseksi. Hän pyysi, että hänen
kirjeenvaihtonsa valtiovarainministerin kanssa etsittäisiin ja näin
todistettaisiin, että hän oli postimerkin ja postiuudistuksen
alkuperäinen keksijä.
Omien sanojensa mukaan Stevens ei ollut tietoinen Hillin pamfletista,
kun sen toinen painos ilmestyi helmikuun lopulla 1837, mikä on toki
mahdollista (mutta merkillistä mieheltä, joka väittää olleensa
kiinnostunut postin kehittämisestä). Ensimmäisten postimerkkien
ilmestymistä toukokuussa 1840 hän ei ole voinut olla huomaamatta. On
perin omituista, että Stevens ei tuolloin havahtunut puolustamaan
kunniaansa.
Stevensin väitteille ei ole löytynyt mitään todisteita.
Samankaltainen tapaus on slovenialainen Lovrenc Kosir
(saksalaisittain Laurenz Koschier; 1804–79), jonka kerrotaan
keksineen postimerkin Itävallassa jo 1835. Keisarillis-kuninkaallinen
posti ei kuitenkaan ollut kiinnostunut hänen keksinnöstään ja Itävallan
ensimmäiset postimerkit ilmestyivät vasta 1850. Kosir oivalsi
historiallisen merkityksensä lokakuussa 1874, kun Maailman postiliittoa
oltiin perustamassa Bernissä (kuva 8 alla).
Kosir selitti, että hän oli aikanaan tavannut Itävallassa englantilaisen liikemiehen ja esitellyt tälle keksintönsä. Palattuaan Lontooseen kyseinen liikemies olisi puolestaan välittänyt tiedon Rowland Hillille, joka katalasti anasti Kosirin keksinnön omiin nimiinsä. Ilman Kosirin panosta Hill ei olisi koskaan voinut keksiä postimerkkiä.
Viive on jälleen mielenkiintoinen: miksi Kosir ei ottanut asiaa esille
aikaisemmin? Kenties häntä oli vain ärsyttänyt Rowland Hillin ansioiden
hehkuttaminen Maailman postiliiton perustavassa kokouksessa.
Postimerkin keksijöiksi on nimetty myös matemaatikko Charles Babbage
(1791–1871), joka tunnetaan paremmin ensimmäisen toimivan tietokoneen
rakentajana, sekä eläintieteilijä John Edward Gray (1800–75),
joka useammin mainitaan maailman ensimmäisenä filatelistina.
<Kuva 7. Monet ensimmäisistä postimerkeistä olivat alkeellisia ja niiden käyttö rajoitettua. Yllä Bermudan kuuluisa Perot-merkki, joka ilmestyi 1848. Nimensä merkki on saanut saaren postimestarin W.B. Perot’n mukaan ja niitä on säilynyt vain 11 kappaletta. Säännöllisesti Bermudalla alettiin käyttää postimerkkejä vuodesta 1865 lähtien. Alinna Fidži-saarten ensimmäisiä postimerkkejä, jotka ilmestyivät 1.11.1870. Merkit julkaisi paikallinen Fiji Times sanomalehti. Brittiläinen siirtomaa Fidžistä tuli lokakuussa 1874. Keskellä australialaisia juhlamerkkejä, jotka jäljittelevät Uuden Etelä-Walesin ja Victorian ensimmäisiä postimerkkejä. Alkuperäiset ilmestyivät tammikuussa 1850.>
Ylämaan merkkimies
Kiinnostavin tapaus on James Chalmers, jonka ura postimerkin keksijänä alkoi samana päivänä, kun Rowland Hill kuoli eli 27.8.1879. James Chalmers oli itse kuollut jo 16 vuotta aikaisemmin.
Hill oli arvostettu henkilö ja hänen poismenonsa huomioitiin näkyvästi
sanomalehdissä. Näin teki myös Skotlannin Dundeessa ilmestynyt Dundee
Advertiser, jonka muistokirjoituksessa (28.8.) Hilliä ylistettiin
(muiden ansioidensa ohella) postimerkin keksijänä. Seuraavana päivänä
(29.8.) lehdessä ilmestyi nimetön kirje, jonka mukaan postimerkin oikea
keksijä oli muuan James Chalmers, Dundeen kaupungista, ja hän olisi
tehnyt keksintönsä joitakin vuosia ennen Rowland Hillin pamfletin
ilmestymistä.
James Chalmers (1782–1853) oli kotikaupungissaan tunnettu
kirjakaupanomistaja ja kustantaja. Ammattinsa myötä hän kohtasi postin
ongelmat konkreettisesti. Chalmers kampanjoi postin uudistamisen
puolesta ja hänen aloitteestaan Lontoosta Edinburghiin johtavaa
kuljetusreittiä oikaistiin 1820-luvulla (mikä alensi postimaksua).
Vuonna 1846 hän sai Dundeen kaupungilta 200 punnan palkkion
pitkäaikaisesta ponnistelustaan postilaitoksen kehittämiseksi.
Seuraavana päivänä (30.8.) Dundee Advertiser julkaisi toisen
nimettömän kirjeen, jossa vakuutettiin, että Chalmersia koskevat tiedot
pitivät paikkansa. Pian paljastui, että ensimmäisen kirjeen oli
lähettänyt muuan David Prain, joka oli ollut Chalmersin
palveluksessa. Toisen kirjeen oli lähettänyt William Thoms
-niminen hengenmies, joka oli aikanaan tuntenut Chalmersin.
Tieto Dundee Advertiserin julkaisemista kirjeistä tavoitti
seuraavaksi James Chalmersin pojan, Patrickin (1819–91). Ennen
syyskuuta 1879 Patrick Chalmers ei ollut tiennyt mitään isänsä
merkittävästä keksinnöstä. Hän jätti kotinsa 12-vuotiaana. Aluksi hän
oli setänsä palveluksessa läheisessä Montrosen kaupungissa mutta päätyi
Kiinaan, missä hän loi itselleen omaisuuden. Eläkepäivillään hän asettui
Wimbledoniin.
Jo 29.11.1879 Patrick Chalmers otti yhteyttä Rowland Hillin perheeseen.
Kysymys ei ollut rahasta vaan maineesta. Patrick Chalmers ei sinänsä
kiistänyt Rowland Hillin ansioita postiuudistuksen toteuttajana mutta
halusi, että hänen isänsä tunnustettaisiin postimerkin alkuperäiseksi
keksijäksi. Niin ikään hän väitti isänsä keksinnön pelastaneen
postiuudistuksen toteutumisen, koska Hill tai kukaan muu ei tiennyt,
millainen postimerkin pitäisi olla. Molemmat väitteet on ikuistettu
muistokiveen, jonka Patrick pystytti isänsä haudalle 1882 (ks.
Wikipedian artikkeli).
Kirjeeseen vastasi Rowland Hillin poika Pearson Hill, joka torjui
Patrick Chalmersin väitteet mielettöminä. Näin sai alkunsa liki 12
vuotta kestänyt kiivas ja likainen sanasota. Siinä missä Pearson Hill
syyllistyi herrasmiehelle sopimattomaan kielenkäytöön, Patrick Chalmers
turvautui väärennettyihin dokumentteihin. Mielenvikainen Patrick
Chalmers ei ollut mutta lukuisten pamflettiensa perusteella häntä voi
pitää monomaanina. Ensimmäinen pamfletti ilmestyi joulukuussa 1881 (The
Adhesive Stamp: A Fresh Chapter in the History of Post Office Reform)
ja parhaimmillaan (1891) niitä ilmestyi kolme samana vuonna. Kaikki
toistivat samaa asiaa.
Patrick Chalmers sai tukea isänsä tunteneilta henkilöiltä, joita oli
vielä elossa. Yksi heistä oli William Whitelaw, joka oli ollut
David Prainin tavoin James Chalmersin palveluksessa. Huhtikuussa 1882
Whitelaw julkaisi kirjeen, jossa hän vakuutti työnantajansa keksineen
postimerkin ennen vuotta 1837 ja että hän oli itse nähnyt näitä
merkkejä. Jopa arvovaltainen Encyclopaedia Britannica nimesi
James Chalmersin postimerkin keksijäksi. Tieto tosin poistettiin
seuraavasta painoksesta.
Kiista päättyi äkisti, kun Patrick Chalmers kuoli lokakuussa 1891.
Helmikuussa 1892 Rowland Hillin tytär (Eleanor Fellows) julkaisi
pamfletin, jossa kaikki Patrick Chalmersin väitteet kumottiin
virheellisinä (Truth v. Fiction, re the Chalmers’ claim by the Postal
Reformer’s ’home’ secretary for thirty years). Patrickin tyttäret
Leah (k. 1955) ja Christine (k. 1962) yrittivät vielä
puolustaa isoisänsä ja isänsä kunniaa 1920-luvulle asti mutta heikolla
menestyksellä.
Kiistan yksityiskohtainen kuvaus löytyy teoksesta James Chalmers.
Inventor of the Adhesive Postage Stamp. A Short Summary of the Invention
of the Adhesive Postage Stamp (edited by W.J. Smith with assistance
from J.E. Metcalfe, Dundee 1970: David Winter & Son), joskin tekijät
ovat valinneet puolensa.
Onko James Chalmers sitten postimerkin todellinen keksijä, joka on
haluttu tarkoituksellisesti unohtaa, jotta Rowland Hillin maine ei
tahriintuisi? Ei ole, sillä ei ole mitään todisteita siitä, että James
Chalmers olisi ideoinut saati valmistanut postimerkkejä ennen helmikuuta
1837, jolloin postimerkin kuvauksen sisältänyt Rowland Hillin pamfletin
toinen painos ilmestyi.
Patrick Chalmersin väite, jonka mukaan hänen isänsä olisi keksinyt ja
valmistanut ensimmäisen postimerkin vuonna 1834, on hänen oman
mielikuvituksensa tuotetta. Ajoitus perustuu David Prainin ja William
Whitelaw’n kirjeisiin, joissa he muistelevat yli 40 vuoden takaisia
asioita. Kaikki tapahtumat eivät välttämättä ole oikeassa ajallisessa
järjestyksessä. Jos tulkitsemme heidän muistelunsa tarkoittavan, että
James Chalmers valmisti postimerkkinsä muutamaa vuotta ennen
postiuudistuksen hyväksymistä elokuussa 1839 (eikä ennen Hillin
pamfletin ilmestymistä), silloin asiat ovat kohdallaan.
Nyt tiedämme, että James Chalmers lähetti 9.12.1837 Robert Wallacelle
kirjeen, jossa hän esitteli valmistamiaan postimerkkejä. Wallace edusti
parlamentin alahuoneessa skotlantilaista Greenockin kaupunkia ja hän oli
pitkään kampanjoinut postilaitoksen kehittämisen puolesta. Wallace tunsi
hyvin Rowland Hillin ja oli toimittanut tämän käyttöön aineistoa, jonka
perusteella Hill kirjoitti pamflettinsa. Vastauksessaan Wallace kiitti
Chalmersia mutta asia ei edennyt pidemmälle. Toisaalta postiuudistusta
ei vielä oltu hyväksytty eikä postimerkki ollut mitenkään ajankohtainen.
Helmikuun alussa 1838 James Chalmers kirjoitti Rowland Hillille ja
esitteli jälleen postimerkkejään, jotka löytyivät yllättäen syyskuussa
1955. Patrick Chalmers oli jo kuvaillut niitä pamfletissaan, joka
ilmestyi 1891 (The Adhesive Postage Stamp. Removal of Official
Documents from H.M. Treasury by Sir Rowland Hill. Discovery of Contents
proving the Title of James Chalmers...). Yksi James Chalmersin
valmistama postimerkki oli ollut esillä Wienin kansainvälisessä
postimerkkinäyttelyssä maaliskuussa 1890. Sen omisti tuolloin
itävaltalainen postimerkkikauppias Siegmund Friedl. Kuinka hän
oli saanut merkin haltuunsa, sitä Patrick Chalmers ei tiennyt.
Myös Rowland Hill kiitti kohteliaasti James Chalmersia tämän
kiinnostavasta kirjeestä. Miehet eivät koskaan tavanneet mutta säilyneen
kirjeenvaihdon perusteella heidän välinsä olivat asialliset ja
ystävälliset. Esimerkiksi 1.10.1839 päivätyssä kirjeessään James
Chalmers onnitteli Hilliä postiuudistuksen hyväksymisestä. James
Chalmers ei missään vaiheessa syyttänyt Hilliä keksintönsä
varastamisesta tai vaatinut itselleen kunniaa postimerkin keksimisestä.
Kirjeiden ajoitus sekä James Chalmersin valmistamien postimerkkien
ulkoasu osoittavat selvästi, että hän sai inspiraationsa Hillin
pamfletin toisesta painoksesta, joka siis ilmestyi helmikuun lopulla
1837. Suorakulmion muotoiset merkit ovat kooltaan 25 x 26½ millimetriä.
Kehyksen sisällä on teksti ”General Postage / NOT / EXCEEDING / HALF /
AN OUNCE / One Penny”. Kahden pennin merkissä teksti on muuten sama
paitsi lopussa ”ONE / OUNCE / Two Pence”. Juuri merkkien teksti yhdistää
ne Hillin pamflettiin, sillä kukaan muu ei ollut aikaisemmin ehdottanut
vastaavia postimaksuja. Paikallisten pennipostien taksa koski yhden
arkin peruskirjettä.
James Chalmers osallistui myös elokuussa 1839 avattuun
suunnittelukilpailuun. Hänen ehdotuksensa oli muuten samanlainen kuin
joulukuussa 1837 mutta muodoltaan pyöreä (kuva 8 keskellä; tulostettu verkosta).
Hänen ehdotustaan ei huomioitu, sillä sitä pidettiin liian helppona
väärentää. Patrick Chalmersin väite, jonka mukaan hänen isänsä olisi
keksinnöllään pelastanut postiuudistuksen toteutumisen, on siten enemmän
kuin liioiteltu. Kuten edellä on todettu, suunnittelukilpailuun saapui
runsaasti ehdotuksia ja kaikki palkitut luonnokset postimerkeiksi olivat
paljon kehittyneempiä kuin James Chalmersin ehdotus (vrt. kuva 8
vasemmalla).
<Kuva 8. Vasemmalla Charles Whitingin ehdotus ensimmäiseksi postimerkiksi vuodelta 1839. Keskellä Chalmersin ehdotus samalta vuodelta. Whitingin ehdotus on kopioitu lehtisestä James Mackay, British Victorian Stamps, British Philatelic Bulletin, Publication no. 4 (Royal Mail 1997), sivu 4.Oikealla Heinrich von Stephan, jonka aloitteessa perustettiin Maailmanpostiliitto 1874.>
Voidaan sanoa, että James Chalmers ei vaikuttanut mitenkään
postiuudistuksen hyväksymiseen eikä sen toteuttamiseen. Mikään turha
mies hän ei silti ole. Hän ansaitsee tulla muistetuksi henkilönä, joka
kenties ensimmäisenä ymmärsi postimerkin idean konkreettisesti ja
valmisti ensimmäiset käyttökelpoiset postimerkit.
Ruuti ja ruudinkeksijät
Olennaista keksintöjen historiassa ei ole se, kuka keksi jotakin ensimmäisenä. Paljon tärkeämpää on se, kuka tunnisti ensimmäisenä tarpeen, jonka keksintö voisi tyydyttää. Toisin sanoen: mitä keksinnöllä voi tehdä. Yhtä tärkeää on julkisuus. Keksinnöstä tulee merkittävä vasta, kun se on muidenkin kuin vain keksijänsä tiedossa ja käytettävissä.
Tässä mielessä Rowland Hill on postimerkin keksijä, kun taas Lovrenc
Kosir on postihistoriallinen anekdootti - aivan kuten Curry Gabriel
Treffenberg (1791–1875), joka ehdotti Ruotsissa 1823 ehiöiden
käyttämistä. Kun Kosirin ja Treffenbergin ehdotukset torjuttiin, he
jättivät asian sikseen ja pitivät keksintönsä omana tietonaan.
Ehdotukset torjuttiin, koska postimerkkien ja ehiöiden hyödyllisyyttä ei
vielä ymmärretty – ne olivat liian moderneja keksintöjä – eivätkä
ehdottajat itsekään ehkä osanneet perustella asiaansa vakuuttavasti.
Toimiakseen moderni keksintö edellyttää modernin ympäristön. Postimerkin
kohdalla se tarkoitti modernia postilaitosta. Rowland Hill ei pelkästään
ehdottanut postimerkin ja ehiöiden käyttämistä. Hän perusteli
konkreettisesti niiden hyödyllisyyden ja suunnitteli järjestelmän, jonka
yhteydessä molemmat keksinnöt toimisivat tehokkaasti. Hän myös kertoi
suunnitelmansa avoimesti kaikille eikä hän lannistunut, vaikka hänen
suunnitelmaansa ei heti hyväksytty.
Postimerkki ei silti ollut Hillin oma keksintö eikä hän aluksi pitänyt
sitä mitenkään tärkeänä osana suunnitelmaansa. Rowland Hillin maine
postimerkin keksijänä onkin syntynyt muiden toimesta ja vasta
jälkikäteen, ennen kaikkea Chalmersin jupakan yhteydessä (ks. Colin G.
Hey, Rowland Hill: Victorian Genius and Benefactor, Lontoo 1989:
Quiller Press).
Kuten edellä on korostettu moneen kertaan, postimerkkiä ei mainita
Hillin pamfletin ensimmäisessä painoksessa vaan vasta toisessa
painoksessa. Siitä voimme päätellä, että postimerkin idea muotoutui
hänen mielessään joskus tammi-helmikuun aikana 1837 ja taustalla on
varmasti ollut hänen saamansa palaute. Hän itse mainitsee yhtenä
inspiraation lähteenään ystävänsä (John Knight), joka oli 1834
ehdottanut etukäteen maksettujen ristisiteiden (wrapper)
käyttämistä sanomalehtien postittamisessa. Jo 1830 Charles Whiting
oli ehdottanut ehiöiden (eli ”go-frees”, kuten hän niitä kutsui)
käyttämistä. Whiting osallistui suunnittelukilpailuun syksyllä 1839 ja
hänen luonnoksensa oli yksi palkituista (kuva 8 yllä).
Ristiside on ehiöiden unohdettu alalaji. Meillä ristisiteitä ilmestyi rengasmerkkien yhteydessä kaksi. Ristisiteiden käytöstä luovuttiin 1900-luvun puolella tarpeettomina.
Kannattaa myös muistaa, että leimamerkki oli keksitty jo 1700-luvun puolella. Isossa-Britanniassa säädettiin leimaverolaki 1694 (Stamp Act). Sen mukaan määrätyistä asiakirjoista ja painotuotteista kannettiin veroa, minkä maksaminen todistettiin veroleimalla. Asiakirjat voitiin laatia valmiiksi leimatuille arkeille mutta painotuotteisiin leima lisättiin jälkikäteen (kuva 9). Vastaava käytäntö vallitsi muissakin läntisen Euroopan maissa.
<Kuva 9. Brittiläisissä sanomalehdissä käytettyjä veroleimoja. Sivun on peräisin ”Story of the Times” juhlavihosta vuodelta 1985.>
Leimaveronalaisten asiakirjojen ja painotuotteiden määrän kasvaessa
nokkelat byrokraatit keksivät eri puolilla ja toisistaan riippumatta,
että veroleima voidaan myös painaa erilliselle paperinpalaselle, joka
kiinnitetään veron kohteeseen. Näin oli syntynyt leimamerkki, jota tosin
ei kutsuttu leimamerkiksi vaan veroleimaksi (englanniksi ”tax stamp”).
Moderni leimamerkki (englanniksi ”revenue stamp”) syntyi vasta
postimerkin sovelluksena 1850-luvun alussa.
Myös postimerkin kaltaisia lipukkeita oli jo käytetty, esimerkiksi
Ranskassa 1653 ja Kreikassa 1830-luvulla. Joidenkin mielestä omaan
varhaispostiimme kuuluvien sulkakirjeiden sulat olisivat eräänlaisia
postimerkkejä (ks. Ken Lawrence, Before the Penny Black,
www.norbyhus.dk/btpb.html, luettu 10.9.2007) Näitä esimuotoja ei
kuitenkaan kutsuttu postimerkeiksi eikä niitä käytetty postimerkkeinä
sillä tavoin kuin Rowland Hill määritteli postimerkin käyttötavan.
Rowland Hillin nerokkuus on siis siinä, että hän keksi, mitä
postimerkillä voidaan tehdä, vaikka hän ei sinänsä keksinyt postimerkkiä
itsenäisesti ja tyhjästä - samalla tavoin kuin Edison keksi
käyttökelpoisen hehkulampun 1879, vaikka hehkulamppuja oli valmistettu
ja kokeiltu jo aikaisemmin. Rowland Hillin keksintö on myös toiminut
erinomaisesti kuluneet 167 vuotta, vaikka postimerkkien ulkoasu on toki
kokenut monia muutoksia (kuva 10).
