LUE TÄMÄ ENSIN!!!

Tämä sivu toimii samalla periaatteella kuin yleinen kirjasto: lukeminen on vapaata ja ilmaista. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin luopunut tekijänoikeuksistani. Kannattaa huomata tuo ympyröity c-kirjain eli "copyright", sillä sähköistä materiaalia koskevat aivan samat tekijänoikeudet kuin painettuja teoksia. Niihin kuuluvat esimerkiksi teoksen tekijän moraaliset oikeudet: "Teosta käytettäessä tekijän nimi on ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Teosta ei [...] saa muuttaa sellaisella tavalla tai saattaa yleisön saataviin sellaisessa yhteydessä, että tämä loukkaa tekijän omalaatuisuutta tai kirjallista tai taiteellista arvoa." Älä siis kopioi tätä tekstiä tai sen osaa omaan blogiisi, kotisivuillesi tai keskustelupalstoille.
 

Totuus ja tosiasiat:
imaami idän ja lännen välissä

© Pekka Masonen

[Ilmestynyt alunperin Kanava 6/2010, s. 29-33]

* * **

Imaami Rifa‘a al-Tahtawi (1802–73) oli yksi niistä monista nuorista miehistä, jotka Egyptin hallitsija Muhammad Ali lähetti 1820-luvulla opiskelemaan Ranskaan. Järjestely liittyi hänen pyrkimykseensä modernisoida Egypti.

Al-Tahtawi vietti Pariisissa viisi vuotta (1826–31) ja tallensi kokemuksensa kirjaksi, joka painettiin Kairossa 1849 (Takhlis al-ibriz fi talkhis Bariz). Ranskankielinen käännös ilmestyi 1988 (L’Or de Paris), saksankielinen 1989 (Ein Muslim entdeckt Europa) ja englanninkielinen 2004 (An Imam in Paris). Kirjansa osalta al-Tahtawi on poikkeuksellinen, sillä harva länsimaissa vieraillut muslimi kertoi havainnoistaan maanmiehilleen, vaikka matkakertomukset sinänsä olivat suosittu kirjallisuuden laji islamilaisessa maailmassa.

Oman aikamme länsimaiselle lukijalle al-Tahtawin kirja voi tuottaa pettymyksen. Se ei tarjoa mitään herkullista vastakuvaa länsimaisesta kulttuurista Toisen silmin. Kirja ei myöskään toimi persialaisten kirjeiden tavoin peilinä, jonka avulla tekijä tarkastelisi oman yhteiskuntansa puutteita ja ansioita. Kirja on pelkkä lähde, joka kertoo, kuinka egyptiläiset opiskelijat elivät Pariisissa ja mitä ajatuksia al-Tahtawi omaksui opintojensa yhteydessä.

Huomiota herättävä piirre on kirjan anteeksipyytelevä sävy, eikä syynä ole tekijän alemmuudentunto. Selittelyn kohteena olivat kotoiset totuudenpuhujat, jotka tiesivät tarkkaan, millaisia länsimaalaiset ovat: vääräuskoisia moukkia, jotka rienaavat kaikkea, mitä muslimit pitävät pyhänä. Tämä totuus oli saavutettu puhtaasti järkeilemällä; tapaamatta länsimaalaisia ja perehtymättä länsimaiseen kulttuuriin. Totuudenpuhujahan ei tarvitse tuekseen tosiasioita, koska hän on aina oikeassa.

Al-Tahtawin oli pyydettävä anteeksi, koska hän oli elänyt vääräuskoisten parissa eikä hän kuvaillut kirjassaan länsimaalaisia totuudenmukaisesti. Hänen mukaansa ranskalaiset eivät suinkaan vihanneet muslimeja vaan he olivat aina ystävällisiä häntä kohtaan; joissakin asioissa he olivat kieltämättä kummallisia (miehet ovat naistensa orjia) mutta pohjimmiltaan samanlaisia kuin egyptiläiset, vaikka al-Tahtawi ei toki unohtanut alleviivata, kuinka muslimit ovat (tietysti) parempia.

Jokainen kristittyjen parissa liikkunut muslimi kohtasi saman ongelman, mikä osaltaan selittää länsimaita koskevan matkakirjallisuuden vähyyden. Liian myönteinen kiinnostus vääräuskoisia kohtaan herätti väistämättä kysymyksen henkilön motiivista. Onko kiinnostuksen taustalla aikomus luopua islamista, mikä oli vakava syytös ja vaikea kumota – ja kohteelleen kohtalokas? Siksi oli parempi olla sanomatta mitään tai toistaa totuudenpuhujien solvauksia.

Taustalla oli uskonnollisten oppineiden kyvyttömyys erottaa uskonto ja kulttuuri. Koska vääräuskoiset uskovat vääriin asioihin, kaikki heidän tekonsa ja ajatuksensa ovat yhtä vääriä. Siksi muslimeilla ei ole mitään syytä perehtyä heidän asioihinsa. Al-Tahtawi kertoo kirjassaan, kuinka tunisialainen oppinut Muhammad al-Manna‘i väitti Maan olevan litteä. Maan pallomaisuus oli al-Manna‘in mukaan vääräuskoisten valhe. Marokkolaiset lähettiläät, jotka vierailivat Ranskassa 1800-luvun puolivälissä, huomasivat kyllä rautateiden ja lennättimen olemassaolon ja oivalsivat, kuinka ne nopeuttivat ihmisten ja tiedon liikkuvuutta, mutta eivät vaivautuneet pohtimaan, voisiko näitä keksintöjä hyödyntää heidän kotimaassaan. Olivathan ne vääräuskoisten vempeleitä; siis turhia.

Muhammad Ali oli tässä suhteessa realisti mutta hän oli oppinut läksynsä sotiessaan ranskalaisia ja brittejä vastaan. Myös al-Tahtawi vakuuttui länsimaisten teknisten keksintöjen erinomaisuudesta mutta hänen mukaansa ne perustuivat oikeasti islamilais-arabialaisen tieteen saavutuksille ja siksi muslimit saattoivat omaksua ne omaan käyttöönsä. Selitys viittasi keskiajalla vallinneeseen tilanteeseen, jolloin länsimaissa opittiin uudelleen antiikin kreikkalaisen tieteen ja filosofian saavutukset kääntämällä arabiankielistä kirjallisuutta. Sen sijaan al-Tahtawi ei uskaltanut pohtia, miksi tieteen kehitys oli pysähtynyt islamilaisessa maailmassa, vaikka muslimeilla oli ollut hallussaan sama tieto jo ennen länsimaalaisia.

Joidenkin oppineiden mukaan muslimin ei pitäisi lainkaan matkustaa islamilaisen maailman ulkopuolelle, koska vääräuskoisten ja pakanoiden parissa hän voi joutua tilanteisiin, joissa hänen on tingittävä islamin säännöistä. Vaikka mielipide edustaa pienen vähemmistön spekulointia, se kertoo osaltaan siitä mentaalisesta jännitteestä, joka vallitsi islamilaisen ja ei-islamilaisen maailman välillä.

Länsimaissa ei koskaan pohdittu vakavasti tällaisia kysymyksiä. Koska kristinusko ei ole lakiuskonto, jossa tärkeintä on noudattaa arkista elämää koskevia sääntöjä, kristitty voi huoletta elää eriuskoisten parissa menettämättä hurskauttaan, vaikka hänkin voi joutua tilanteisiin, jotka sotivat hänen uskonnollista vakaumustaan vastaan. Käytännössä tällaiset tilanteet eivät muodostaneet ongelmaa; etenkin, jos kyseessä oli tuottoisa kauppa. Hollantilaiset eivät loukkaantuneet, vaikka heidän piti Japanissa – maan viranomaisten käskystä – piilottaa Raamattunsa ja talloa madonnan kuvaa (mikä heille edusti paavinuskoisten harhaoppia). Kristinusko oli kielletty Japanissa kuolemanrangaistuksen uhalla.

Länsimaalaisilla ei myöskään ollut mitään mentaalisia esteitä omaksua muiden innovaatioita. Jos astrolabi oli arabien keksintö, ei se tehnyt siitä turhaa tai turmiollista välinettä, joka viettelee käyttäjänsä islamiin. Eikä kristitty lääkäri, joka hoiti potilaitaan Avicennan (Ibn Sina, 980–1037) ohjeiden mukaisesti, ollut mikään Mahoundin petturilahkon kätyri, vaan arvostettu asiantuntija.

Uuden ajan alun länsimaalaiset tiesivät olevansa jäljessä islamilaiseen, intialaiseen ja kiinalaiseen sivilisaatioon verrattuna. Portugalilainen jesuiitta João Rodrigues (1558–1633), joka vietti Japanissa ja Kiinassa yli viisikymmentä vuotta, hehkutti avoimesti idän suurenmoisuutta: “Aasiassa kehittyivät ensimmäisenä kirjoitustaito ja tieteet, ja siellä elivät maailman ensimmäiset viisaat, eivät ainoastaan heprealaisten ja kristittyjen parissa, vaan myös pakanoiden keskuudessa, kauan ennen kreikkalaisia ja egyptiläisiä.” Pakanoilla hän tarkoitti kiinalaisia, joiden hän kertoi keksineen kirjapainotaidon, ajanlaskun, ruudin, karttapallon, kompassin ja monia muita hyödyllisiä asioita. Kukaan ei syyttänyt häntä luopioksi ja käynnistänyt parjauskampanjaa hänen maineensa mustaamiseksi. Rodrigues vain ilmaisi tosiasian, jonka muut idässä käyneet länsimaalaiset saattoivat vahvistaa.

Länsimaiset kauppiaat, jotka asioivat 1000-luvulta lähtien islamilaisen Välimeren satamakaupungeissa, perehtyivät arabian kieleen, koska se oli liiketoiminnan kannalta hyödyllistä. Muslimien parissa tuskin kukaan vaivautui opettelemaan latinaa tai italiaa. Syy oli ymmärrettävä: Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabit tiesivät kulttuurisen ylemmyytensä ja pystyivät vaatimaan länsimaalaisia toimimaan heidän maaperällään heidän ehdoillaan ja kielellään.

Kiinnostus arabiankielistä kirjallisuutta kohtaan virisi kulttuurien kosketuspinnoilla Sisiliassa ja Espanjassa, missä kirkolliset oppineet alkoivat kääntää arabiankielisiä käsikirjoituksia latinaksi jo 1100-luvulta lähtien. Eniten heitä kiinnosti tieteellinen kirjallisuus (lääketiede, matematiikka, filosofia) mutta myös Koraani ja profeetta Muhammadin elämäkerta käännettiin varhain. Taustalla ei tosin ollut pyrkimys perehtyä islamiin vaan vähemmän jalo tavoite todistaa paremmin islamin harhaoppisuus.

Itämaisten kielten ja kirjallisuuden opetus ja tutkiminen eli orientalismi institutionalisoitui 1500-luvulta lähtien; 1700-luvulla arabian kieltä harrastettiin kaikissa läntisen Euroopan tärkeissä yliopistoissa Turkua myöten. Länsimaiset lähettiläät ja oppineet, jotka liikkuivat islamilaisen Välimeren alueella, kirjoittivat lähes poikkeuksetta kirjan kokemuksistaan. Jokainen teos ei ollut erityisen informatiivinen, saati objektiivinen, mutta yhdessä ne muodostivat kirjaston, joka esitteli islamilaisen Välimeren alueen ymmärrettävänä kokonaisuutena ja tarjosi ajallisen perspektiivin siellä tapahtuneisiin poliittisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin. Näin länsimaalaiset oppivat vähitellen tuntemaan islamilaisen Välimeren maat aina vain paremmin, kun taas vastapuolella pitäydyttiin vanhoissa, keskiajalta periytyvissä mielikuvissa.

Koska muslimit eivät välittäneet seurata aktiivisesti Euroopan tapahtumia, heiltä jäi huomaamatta länsimaissa uuden ajan alussa käynnistynyt tieteellis-teknologinen ja yhteiskunnallinen kehitys. On totta, että kehitys oli aluksi hidasta mutta se kiihtyi 1700-luvulla, kunnes teollisen vallankumouksen myötä länsimaat saavuttivat ehdottoman ylivoiman maailman muihin sivilisaatioihin nähden. Tämä muutos oli jo tapahtunut tosiasia, kun se viimein tajuttiin islamilaisessa maailmassa – liian myöhään.

Orientalismia on omana aikanamme kritisoitu jyrkästi. Usein väitetään, kuinka orientalistit loivat suunnitelmallisesti valheellisen kuvan islamilaisesta maailmasta palvelemaan kolonialismin pyrkimyksiä ja pönkittämään länsimaalaisten pöyhkeää ylimielisyyttä. Väite ei ole perusteeton, vaikkakin yksipuolinen.

On totta, että orientalismi kytkeytyi kolonialismiin perehdyttämällä emämaan virkamiehiä itäisten siirtomaiden kieliin ja kulttuureihin, jotta niitä voitaisiin hallita tehokkaammin. Toisaalta orientalismiin liittyi alusta lähtien myös vilpitöntä uteliaisuutta erilaisuutta kohtaan ja halu perehtyä itämaisiin kulttuureihin niiden omista lähtökohdista käsin sekä esitellä niiden saavutuksia länsimaiselle yleisölle. Kalidasan näytelmää Shakuntala ei käännetty englanniksi 1789, jotta Euroopassa voitaisiin naureskella intialaisille, vaan koska sitä pidettiin Iliian ja Aeneaan veroisena kirjallisena mestariteoksena. Goethe esimerkiksi lainasi Shakuntalasta idean Faustinsa prologiin.

Pahimmillaan – ja parhaimmillaan – orientalismi edusti kamarioppinutta tiedettä tieteen vuoksi. Sanskritin taidosta ei ollut apua brittiläisen Intian hallitsemisessa eikä syventyminen Tang-kauden runouteen auttanut ymmärtämään 1800-luvun Kiinan poliittista järjestelmää yhtään paremmin kuin Boccaccion Decameronen metadekonstruktiivinen diskurssianalyysi jäsentää oman aikamme Euroopan Unionin päätöksentekoprosessia. Al-Tahtawi hämmästyi, kun Ranskan johtava orientalisti, paroni Silvestre de Sacy (1758–1838), ei osannut puhua kunnolla arabiaa, mikä sinänsä ei kompromettoinut hänen työnsä tuloksia, jotka kestävät yhä kriittisen arvioinnin. Puhetaidon puute kertoo vain oppiaineen akateemisuudesta, jossa kieli nähtiin ennen kaikkea tekstinä.

Historiallisesti orientalismi on länsimainen ilmiö, jolle ei ole vastinetta maailman muissa kulttuureissa. Ennen 1800-lukua ei islamilaisessa maailmassa (eikä Kiinassa) ollut ainoatakaan yliopistoon verrattavaa instituutiota, jossa olisi opetettu ja tutkittu länsimaisia kieliä ja kirjallisuutta.

Kyse ei ole siitä, että syventyminen länsimaiseen kulttuuriin olisi jokin itseisarvo, jonka avulla voisimme mitata muiden kulttuurien edistyksellisyyttä. Jos islamilainen maailma käänsi selkänsä Euroopalle, ei se myöskään syleillyt Kiinaa. Jos kiinalaiset halveksivat länsimaalaisia barbaareina, eivät he pitäneet intialaisia yhtään sivistyneempinä. Arabiaksi Shakuntala ilmestyi vasta 1960-luvulla. Kääntäjä oli kristitty libanonilainen runoilija Wadi al-Bustani (1886–1954), joka toimi Intian brittiläisen siirtomaahallinnon palveluksessa ennen I maailmansotaa. Kiinalaiset lukijat tutustuivat Tuhannen ja yhden yön tarinoihin vasta 1900 ja käännös perustui teoksen englanninkieliseen versioon.

Entä nyt? Onko uskontojen ja kulttuurien myönteinen vuorovaikutus olennaisesti edistynyt globalisaation myötä, kun ihmiset, tavarat ja viestit liikkuvat ennen näkemättömällä tavalla ja tietoa on saatavilla enemmän ja helpommin kuin koskaan?

Näyttää siltä, että, asenteet ovat säilyneet entisinä, vaikka voimasuhteet ovat muuttuneet. Islamilaista maailmaa rasittavat yhä samat mentaaliset esteet kohdata länsimaat kuin al-Tahtawin aikana. Yhtäältä ihaillaan länsimaisia keksintöjä ja elämäntapaa mutta samalla niiden pelätään viettelevän muslimit turmion tielle. Keskustelua omista ongelmista ei vieläkään uskalleta käydä avoimesti vaan syy vieritetään mieluummin ulkopuolisten vastuulle. Ne, jotka yrittävät sovittaa yhteen islamin uskonnolliset ihanteet ja modernisaation, huomaavat äkkiä olevansa luopioita niiden totuudenpuhujien silmissä, jotka pelkäävät menettävänsä auktoriteettiasemansa, jos ihmisten sallitaan ajatella vapaasti.

Länsimaissa on puolestaan turruttu omaan johtavaan asemaan, johon suhtaudutaan itsestään selvänä ja ikuisena. Koska länsimaat ovat kaikessa parhaita ja ylivoimaisia, muilla kulttuureilla ei ole mitään annettavaa meille – paitsi esteettisiä elämyksiä ja eksoottisia nautintoja silloin, kun hyvinvointiinsa kyllästynyt länsimaalainen kaipaa vaihtelua ja jännitystä elämäänsä.

Omahyväisyys on johtanut siihen, että aktiivinen kiinnostus syventyä muihin kulttuureihin ja niiden saavutuksiin on laimeaa. Itämaisia kieliä ei haluta oppia, koska ne ovat vaikeita ja tarpeettomia. Kuten elokuvassa Lost in Translation (2003), jonka amerikkalaiset päähenkilöt eivät vaivaudu sanomaan edes yksinkertaisinta kohteliaisuutta japaniksi. Onhan maailma englanninkielinen. Yhteinen maailmankieli toki edistää globaalia kanssakäymistä mutta pitäytyminen vain yhdessä kielessä rajaa paljon informaatiota keskustelun ulkopuolelle. Kaikkea ei aina sanota englanniksi ja se, mitä ei sanota englanniksi, ei ole aina merkityksetöntä. Ei ole yhdentekevää, perustuvatko tietomme ympäröivästä maailmasta siihen, mitä muut tulevat kertomaan meille itsestään omalla kielellämme – vai menemmekö me heidän luokseen ja puhumme heidän kieltään.

Meilläkin on kasvava joukko “länsimaisten arvojen” puolustajina esiintyviä totuudenpuhujia, jotka osaavat maalata mustanpuhuvia kauhukuvia islamistien orjuuttamasta Eurabiasta ja solvata estoitta muiden kulttuurien edustajia sekä niitä, jotka eivät suostu palvomaan heidän totuuttaan. Nämä totuudenpuhujat eivät ole suinkaan saavuttaneet totuuttaan tutustumalla henkilökohtaisesti vihaamiensa kulttuurien edustajiin vaan eristäytymällä heistä. Totuus perustellaan seurustelemalla vain samanmielisten kanssa. Totuudenpuhujilla on myös käsittämättömän vankka usko siihen, että suomalaisen kulttuurin säilyminen ja kukoistus taataan parhaiten sulkemalla ovet, jopa muihin länsimaihin. Myös islamismin haasteet torjutaan heidän mukaansa tehokkaimmin nöyryyttämällä muslimeja mahdollisimman röyhkeästi, vaikka jo itäisen naapurimme historian luulisi opettavan, että uskonnollisuutta ei kitketä vainoilla. Joukossa myös talouselämän ja tieteen edustajia, joilla on niin ikään hallussaan erehtymätön kristallipallo, jonka avulla he tietävät, mikä on tulevaisuudessa tarpeellista ja mikä ei. Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurin tutkimisella on merkitystä vain, jos se kohentaa kansainvälistä kilpailukykyämme; muutoin sen rahoittaminen on resurssien tuhlaamista turhuuteen.

Sokeus voi kostautua: eihän Neuvostoliitonkaan pitänyt hajota ikinä. Ehkä maailmassa on jo käynnissä sellaisia muutoksia, jotka tulevaisuudessa vaikuttavat olennaisesti elämäämme, mutta ne ovat jääneet meiltä huomaamatta, koska emme enää viitsi vaivautua seuraamaan, mitä ympärillämme tapahtuu. Kannattaakin miettiä, kumpi oikeasti on suurempi uhka länsimaiselle sivilisaatiolle ja sen arvoille: muutama burkaa käyttävä maahanmuuttaja vai kasvava joukko umpimielisiä kotimaisia totuudenpuhujia?

alkuun