Suomen kansalaisuuden voi saavuttaa lähinnä neljällä eri perusteella: 1) syntymän perusteella, 2) ns. legitimaation perusteella, 3) hakemuksesta (kansalaistaminen) ja 4) ilmoitusmenettelyllä. Ks. kansalaisuuden saavuttamisperusteista

Suomen kansalaisen ja maassa laillisesti asuvan ulkomaalaisen oikeudet ja velvollisuudet ovat monilta osin samanlaiset. Poikkeuksen muodostavat esimerkiksi valtiolliset vaalioikeudet ja toisaalta maanpuolustusvelvollisuus, jotka on säädetty vain Suomen kansalaisille.

Ks. tietojen rekisteröinnistä myös Maistraatti (Kotikunta- ja väestötiedot)

- kotikuntamerkinnän korjaaminen ja muutoksenhaku kotikuntamerkintään: Ks. KotikuntaL (201/1994) 16, 17, 18 ja 19 §:t

4.3. Perusoikeudet

4.3.1. Perusoikeuksien käsite
Perusoikeuksilla tarkoitetaan yleensä oikeuksia, jotka on turvattu kaikille kansalaisille perustuslain säännöksillä. Tämän lisäksi samoja oikeuksia turvataan keskeisiltä osin myös kansainvälisillä ihmisoikeussäännöksillä ja myös alemmantasoisella kansallisella lainsäädännöllä.

4.3.2. Perus- ja ihmisoikeussääntelyn historiaa
- perusoikeuksien juuret ovat Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä hyväksytyssä ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistuksessa (1789) sekä Pohjois-Amerikan siirtokunnissa samoihin aikoihin hyväksytyissä julistuksissa (esim. Virginian "Bill of Rights" 1776) ja Yhdysvaltain ja Ranskan perustuslaeissa (1791)
- nämä ns. vapausoikeudet kohdistuivat alun alkaen hallitusvaltaa ja erityisesti hallitsijaa vastaan
- perusoikeuksien historia on samalla koko valtiosääntöjen historiaa (Suomessa erit. 1772 HM ja 1789 YVK - 1919 HM) ja kansainvälisten ihmisoikeussopimusten historiaa (Pariisiin rauhansopimus 1947, YK:n ihmisoikeusjulistus 1948 ja ihmisoikeussopimukset 1966 - Suomen osalta 1975–76 sekä EN:n ihmisoikeussopimus ja sosiaalinen peruskirja - Suomen osalta 1989–1990)

- Suomessa toteutettiin vuonna 1995 laaja perusoikeusuudistus ja uudistetut säännökset otettiin myös vuonna 2000 voimaan tulleeseen uuteen perustuslakiin

4.3.3. Oikeuksien sääntelystä nykyisin
Suomen kansalaisten perusoikeuksia koskevia säännöksiä sisältyy pääpiirteissään kolmentyyppiseen normistoon:
- kansainvälisiin sopimuksiin
- Suomen perustuslain 2 lukuun
- ns. tavalliseen lainsäädäntöön, konkretisoivaan lainsäädäntöön (lakeihin ja alempiin säädöksiin)
- poikkeuslainsäädäntöön

4.3.4. Perusoikeusnormien ominaisuuksia
Perusoikeusnormistoon ja koko perusoikeusjärjestelmään voidaan liittää seuraavanlaisia ominaisuuksia:

- perusoikeudet turvataan perustuslaissa, mutta oikeuksista säännellään myös kansainvälisissä ihmisoikeussäännöksissä ja niitä on konkretisoitu ns. tavallisella lainsäädännöllä

- perusoikeudet on pääsääntöisesti turvattu kaikille Suomen oikeudenkäyttöpiirissä oleville henkilöille

- perustuslaissa korostetaan yksilön oikeuksia toteamalla, että "valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa" (PL 1 §). Tätä on vielä vahvistettu perusoikeusluvussa (PL 22 §:ssä) asettamalla julkiselle vallalle velvollisuus turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen

- perusoikeudet sitovat erityisesti lainsäätäjää, mutta myös tuomioistuimia ja hallintoviranomaisia ja tietyiltä osin myös yksityisiä henkilöitä (ns. horisontaalivaikutus)

- perusoikeuksilla on erityinen pysyvyys ja loukkaamattomuus; oikeudet eivät kaikilta osiltaan ole kuitenkaan ehdottomia (absoluuttisia), vaan niitä voidaan rajoittaa

- oikeuksista voidaan säätää vain rajoitettuja poikkeuksia ja vain kvalifioidussa säätämisjärjestyksessä säädetyllä lailla (PL 73 §)

- poikkeusoloissa perusoikeuksista voidaan kuitenkin säätää tavallisellakin lailla tilapäisiä, välttämättömiä ja ihmisoikeusvelvoitteiden mukaisia poikkeuksia (PL 23 §)

- perusoikeuksien rajoittamisen on täytettävä ns. yleiset rajoitusedellytykset, joita ovat 1) lailla säätämisen vaatimus, 2) täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus, 3) rajoitusperusteen hyväksyttävyysvaatimus, 4) ydinalueen koskemattomuusvaatimus, 5) suhteellisuusvaatimus, 6) oikeusturvavaatimus ja 7) ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisen vaatimus

- perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien valvonta on uskottu lähinnä eduskunnan perustuslakivaliokunnalle (erityisesti lakien säätämisvaiheessa; PL 74 §), valtioneuvoston oikeuskanslerille ja eduskunnan oikeusasiamiehelle erityisesti viranomaistoiminnassa (PL 108 ja 109 §) sekä tuomioistuimille niiden käsiteltävänä olevissa asioissa (perustuslain etusija PL 106 §:n mukaan). Ihmisoikeuksien osalta valvontaa harjoittavat myös kansainväliset elimet.

4.3.5. Oikeuksien jaottelu
1) funktioiden perusteella:
- positiiviset oikeudet takaavat yksilölle tietyn oikeuden, velvoittavat valtiota aktiivisiin toimenpiteisiin oikeuksien toteuttamiseksi (erityisesti ns. TSS-oikeudet, joilla pyritään turvaamaan kansalaisten hyvinvointi)
- negatiiviset oikeudet eli ns. vapausoikeudet takaavat oikeuden kieltämällä sen rajoittamisen
Suomen perusoikeudet sisältävät sekä positiivisia että negatiivisia oikeuksia. Myös Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin sisältyy molempia oikeuksia.

2) sisällön perusteella
Perusoikeuksia on jaoteltu sisällön perusteella monin eri tavoin. Oikeuskirjallisuudessa on käytetty mm. seuraavaa ryhmittelyä: osallistumisoikeudet, vapausoikeudet ja oikeusturva, yhdenvertaisuusoikeudet, taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet (hyvinvointioikeudet).

Ryhmittelyillä ei ole merkitystä oikeuksien oikeudellisen luonteen tai vaikuttavuuden kannalta, mutta ne kuvaavat turvattujen oikeuksien alaa. Tässä esityksessä oikeudet on jäsennelty seuraaviin sisällöllisiin ryhmiin:

- henkilökohtaiset vapausoikeudet
- poliittiset oikeudet ja vapaudet
- tasa-arvoisuusoikeudet
- taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset (TSS-) oikeudet
- muut perusoikeudet

4.3.6. Oikeuksien sääntely - oikeuslähteet
Perustuslain (PL) 2 luku
- säännösten sanamuoto
- säännösten esityöt (HE 309/93 sekä PeVM 25/94 ja 3/95; HE 1/98 ja PeVM 10/98)
- säännösten tulkinta eduskuntakäytännössä (perustuslakivaliokunnassa) ja oikeuskirjallisuudessa

Ns. tavallinen lainsäädäntö
- konkretisoivat/täsmentävät säännökset
- rajoittavat säännökset (poikkeuslait, tavalliset lait)

Kansainväliset säännökset
- YK:n ihmisoikeusjulistus
- Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva sopimus
- Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva sopimus
- Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus
- Euroopan neuvoston sosiaalinen peruskirja
- EU:n perusoikeuskirja

Henkilökohtaiset vapausoikeudet
Henkilökohtaiset vapausoikeudet ovat luonteeltaan klassisia vapausoikeuksia, joilla on suuri merkitys henkilölle itselleen. Suomen perustuslaissa on turvattu seuraavat henkilökohtaiset vapausoikeudet:

1) oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (PL 7 §)

Sääntelyn historialliset juuret ovat jo 1772 HM 2 §:ssä, jonka mukaan kuninkaan tuli hallita valtakuntaa kenenkään henkeä ja kunniaa, ruumista ja onnea turmelematta, jollei hän ole laillisesti syynalaiseksi todettu ja tuomittu. Säännös kytkeytyy läheisesti muihinkin perusoikeuksiin, esim. sosiaalisiin oikeuksiin, liikkumisvapauteen ja omaisuudensuojaan.

Perusoikeussuoja on toisiin henkilöihin nähden yleensä absoluuttinen ja sen loukkaukset on sanktioitu rikoslaissa. Viranomaisten suuntaan suoja ei ole kaikilta osin absoluuttinen. Esimerkiksi viranomaisille annetut oikeudet rajoittaa poikkeuksellisen voimakkaasti joidenkin kansalaisten henkilökohtaista vapautta sisältävät eräänlaisen paradoksin: enemmistön tai tietyn ihmisryhmän oikeuksien turvaamiseksi joudutaan joidenkin toisten (lähinnä poikkeavasti käyttäytyvien) henkilöiden oikeuksia rajoittamaan.

Kansainvälisissä ihmisoikeussäännöksissä on myös mainintoja esim. oikeudesta elämään, joukkotuhon kiellosta, kuolemanrangaistuksen kiellosta, kiduttamisen kiellosta, tieteelliseen kokeiluun alistamisen kiellosta, mielivaltaisen pidättämisen tai vangitsemisen kiellosta, vahingonkorvauksesta, orjuuden ja pakkotyön kiellosta, pakkoavioliiton kiellosta.

- poikkeavan käyttäytymisen ehkäiseminen (kriminalisointi, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito), mielivaltaisen pidättämisen tai vangitsemisen kielto ja yleensä mielivaltaisen viranomaistoiminnan ehkäiseminen (kriminalisointi tms.), työvelvollisuuden asettamiskielto, vaaratilanteiden ehkäiseminen ja pelastustoimi.

- voimakeinojen käytöstä ja henkilön tarkastamisesta yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi (poliisils)

- erityisryhmien (esim. eläinlääkäreiden, terveydenhuoltohenkilöstön) työvelvollisuudesta (poikkeusls; ks. esim. ValmiusL 1080/91 22 ja 23 §)
- väestönsuojeluun liittyvästä työvelvollisuudesta
- yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämisestä (poliisils)
- sosiaalisesta huollosta (MielenterveysL, PäihdehuoltoL, LastensuojeluL)
- kansalaisten yleisistä velvollisuuksista (esim. asevelvollisuus, oppivelvollisuus)

Säännöksen historiallinen tausta juontuu vielä 1800-luvun puolivälissä voimassa olleisiin liikkumisrajoituksiin maassa (esim. passipakko läänin ulkopuolella liikuttaessa, ammattikuntapakko ja palkallisten sidonnaisuus työpaikkaansa).

Säännöksen katsotaan merkitsevän erityisesti seuraavia oikeuksia:
a) liikkumisvapaus maassa (oikeus liikkua paikkakunnalta toiselle ja myös paikkakunnan sisällä), b) asuinpaikan valintavapaus, c) oikeus lähteä maasta ja d) maassaoleskeluoikeus (suoja maasta poistamista vastaan ja oikeus saapua maahan).

Kansainvälisissä ihmisoikeussäännöksissä turvataan esim. mielivaltaisen maanpakoon ajamisen kielto, oikeus oleskeluun maassa ja oikeus vapaasti palata maahan.

Oikeutta koskevat rajoitukset liittyvät seuraavanlaisiin tilanteisiin:
- rikoksen johdosta tapahtuva luovuttaminen toiseen pohjoismaahan (poikkeuslaki)
- huoltoa tai hoitoa varten tapahtuva luovuttaminen toiseen pohjoismaahan (poikkeuslaki)
- passimääräykset (ovat luonteeltaan oikeutta täsmentäviä; rajoitukset kohdistuvat lähinnä vain poikkeavasti käyttäytyviin ja ovat poistumisrajoituksia; PassiL)
- poikkeusoloissa VN voidaan asetuksella oikeuttaa mm. rajoittamaan liikennettä (ValmiusL 18 §) ja kieltämään oleskelun ja liikkumisen tai rajoittamaan niitä tietyllä alueella (ValmiusL 33 §) (poikkeusls)
- poikkeavasti käyttäytyvien osalta tai yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi rajoituksia myös tavallisessa lainsäädännössä (esim. poliisils, passils, järjestysls)
- erityisryhmiä (esim. virkamiehiä), puolustustilaa (PuolustustilaL 1083/1991, 8 §) sekä rakennus- ja terveydenhoitomääräyksiä (RakL, TerveydenhoitoL) koskevat sääntelyt
- kansainvälisissä säännöksissä mm. maininta, että rajoittaa voidaan vain lailla ja vain, jos se on välttämätöntä valtion turvallisuuden, yleisen järjestyksen, yleisen terveydenhoidon, yleisen moraalin, muiden henkilöiden oikeuksien tai muiden ihmisoikeuksien takia

Säännöksen historialliset juuret ulottuvat pitkälle, uskonpuhdistuksen aikoihin saakka. Ruotsinvallan aikainen ajatus "valtakunnan uskonnosta" sai uusia piirteitä kun Suomi siirtyi Venäjän yhteyteen: maassa oli hallitsija, joka edusti eri uskontoa kuin kansalaisten enemmistö. Vuonna 1889 toteutettiin oikeus erota evankelis-luterilaisesta kirkosta sillä edellytyksellä, että liittyi johonkin muuhun kirkkoyhdyskuntaan. Vasta 1919 HM:n perusoikeussäännökset ja erityisesti niitä konkretisoiva vuoden 1922 uskonnonvapauslaki tekivät mahdolliseksi olla kuulumatta mihinkään kirkkoon.

Uskonnonvapautta on täsmennetty ja suojattu uskonnonvapauslailla (453/2003) sekä kriminalisoimalla uskonnonrauhaan kohdistuva poikkeava käyttäytyminen. Kansainvälisissä ihmisoikeussäännöksissä on turvattu mm. uskonnon ja vakaumuksen vapaus sekä niiden vaihtamisoikeus, julistamisoikeus ja harjoittamisoikeus, kielto alistaa pakotukselle, vanhempien oikeus taata lastensa opetus omien vakaumustensa mukaan, opetuksen velvollisuus edistää ymmärtämystä suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä eri uskontoryhmien kesken.

"Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään.

Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla."

Kansalaisten oikeuteen olla maan palveluksessa uskontunnustuksesta riippumatta on säädetty eräitä rajoituksia (esim. ev.lut. srk:n virat). Kansainvälisissä säännöksissä on maininta, että rajoittaa voidaan vain lailla ja vain, jos se on välttämätöntä yleisen turvallisuuden, järjestyksen, terveydenhoidon, moraalin tai muiden perusoikeuksien suojaamiseksi

Yksityisyyden suojaa turvataan PL 10 §:ssä yksityiselämän, kunnian ja kotirauhan turvalla sekä säännöksellä luottamuksellisen viestin salaisuudesta. Säännöksiin sisältyy myös henkilötietojen suojaa koskeva sääntelyvaraus.

Yksityiselämä voidaan ymmärtää henkilön yksityisyyttä koskevaksi yläkäsitteeksi, jolla on läheiset kytkennät mm. koskemattomuuteen, kunniaan ja kotirauhaan. Yksityiselämän turvaan kuuluu mm. oikeus vapaasti solmia ja ylläpitää suhteita muihin ihmisiin ja ympäristöön sekä määrätä itsestään ja ruumistaan.

Oikeutta pyritään turvaamaan myös kansainvälisissä ihmisoikeussäännöksissä.

Oikeutta koskevat rajoitukset liittyvät lähinnä tietynlaiseen viranomaisten suorittamaan valvontaan (esim. tullivalvonta) ja rajoittaminen voi tapahtua vain perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten puitteissa. Ihmisoikeussäännöksissä on niinikään säännöksiä ihmisoikeuksien rajoittamisedellytyksistä.

Kunnian turva liittyy myös yksityisyyden ja yksityiselämän suojaan sekä ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kieltoon (PL 7.2 §). Säännöksen historia juontaa jo v. 1772 HM:oon, jonka 2 §:n mukaan kuninkaan tuli hallita kenenkään ... kunniaa ... turmelematta.

Oikeutta toteutetaan mm. kunnianloukkauksen kriminalisoinnin ja vahingonkorvaussäännösten avulla.
Kansainvälisissä säännöksissä on turvattu mm. kunnian ja maineen suoja sekä yksityisyyden suoja (suoja yksityiselämään ja perheeseen kohdistuvaa mielivaltaista puuttumista vastaan).

Ruotsissa jo niin varhain kuin v. 1285 sisällytettiin ns. kuninkaan rauhan valaan kotirauha. Kotirauhalla suojeltiin maakuntalaeissa yleensä sekä asuntoa että tiettyä alaa sen ympärillä. Vanhoista juuristaan huolimatta ei kotirauhaa sisällytetty eduskunnalle annettuihin HM-ehdotuksiin. Säännös liitettiin vuoden 1919 HM:oon vasta sen eduskuntakäsittelyssä.

Oikeus liittyy läheisesti yksityiselämän suojaan ja sillä tarkoitetaan sitä erityistä lain turvaa, jota ihminen nauttii asuntoonsa ja kotiinsa nähden. Turvaan sisältyy mm. kielto tunkeutua toisen asuntoon luvatta tai puuttua lailla summaarisesti tai muutoin poikkeuksellisella tavalla kotirauhaan. Suoja on toteutettu mm. kriminalisoimalla rauhan rikkominen (esim. varsinainen kotirauhan rikkominen, puhelinhäirintä ja muu vastaava häirintä, salakuuntelu ja -katselu; RL 24. luku). Kansainväliset säännökset sisältävät mm. kiellon puuttua mielivaltaisesti kenenkään kotiin, perheeseen jne. (yksilöllä on oikeus lain suojaan tässä suhteessa).

Rajoitukset liittyvät lähinnä kotietsintään (PakkokeinoL 450/1987; erit. 5. luku): takavarikoitavan esineen löytämiseksi tms. syystä saadaan toimittaa kotietsintä, jos on syytä epäillä, että on tehty rikos, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin 6 kk vankeutta tai jos selvitettävänä ovat yhteisösakon tuomitsemiseen liittyvät seikat (muutos 646/2003, voimaan 1.1.2004) (5:1 §). Kotietsinnän pitämisestä päättää pidättämiseen oikeutettu virkamies (poliisi, virallinen syyttäjä, tullilaitoksen tai rajavartiolaitoksen eräät virkamiehet) tai tietyin edellytyksin (kiiretapauksessa tms.) ilman määräystäkin poliisimies.

Oikeus liittyy läheisesti yksityisyydensuojaan. Taustalla on halu turvata yksilö viranomaisten toimenpiteiltä. Salaisuusvelvoite ulottuu tietysti myös toisiin kansalaisiin. Alunperin vuoden HM-ehdotukseen sisältyi vain kirjesalaisuus, mutta suuri valiokunta lisäsi säännökseen 1919 vp:llä myös lennätin- ja puhelinsalaisuuden. Perusoikeusuudistuksessa 1995 suoja ulotettiin koskemaan myös muuta luottamuksellista viestiä, välineneutraalisuuden periaatteen mukaisesti.

Säännöksen on katsottu mm. velvoittavan julkista valtaa huolehtimaan luottamuksellisen viestinnän turvasta sekä viranomaisten että muiden ulkopuolisten loukkauksia vastaan. Salaisuus merkitsee mm. sitä, ettei kenelläkään ole oikeutta avata toiselle osoitettua kirjettä tai muuta luottamuksellista viestiä, ei liioin hävittää, kätkeä tai salata sitä. Esimerkiksi postin henkilöstö ei saa antaa ulkopuoliselle tietoja postilähetyksistä tai niiden sisällöstä.
Suojan katsotaan ulottuvan sekä sanoman lähettäjään että vastaanottajaan; ei sen sijaan kaikilta osin viranomaisten väliseen kirjeenvaihtoon. Salaisuuden rikkominen on kriminalisoitu (RL 38. luku).

Kansainväliset säännökset sisältävät mm. kiellon mielivaltaisesti puuttua kenenkään kirjeenvaihtoon; säännökset edellyttävät lain suojaa tässä suhteessa.

Uuteen perustuslakiin sisältyy myös yksityiselämää turvaava säännös henkilötietojen suojasta. Säännös on erityisen merkittävä nykyaikaisen tietoyhteiskunnan oloissa, jolloin henkilön yksityiselämää koskevia tietoja on mahdollista yhdistellä ja käsitellä monin eri tavoin. Perustuslakiin sisältyy tältä osin sääntelyvaraus, jota on toteutettu mm. henkilötietolailla (523/1999). Keskeinen tavoite on turvata yksilön oikeusturva ja yksityisyyden suoja henkilötietojen käsittelyssä, rekisteröinnissä ja käyttämisessä.

Kansalaisten omaisuutta on pyritty lakiteitse suojelemaan jo hyvin varhain. Keskiaikainen omistusoikeuskäsitys nojasi osittain roomalaiseen jäsentelytapaan. Feodaalinen normihierarkia oli kuitenkin kytketty kiinteästi maanomistusjärjestelmään. Maanomistuksesta tuli itse asiassa koko valtajärjestelmän kulmakivi: siinä yhtyivät tavallaan oikeudellinen ja taloudellinen (jopa hengellinenkin) valtajärjestelmä. Ylin maanomistaja oli kuningas, jonka alapuolella oli erilaisia alempiasteisia omistamisen muotoja - alimpana maattomat maaorjat. Maanomistus oli siten hyvin pitkälle koko valtasuhdejärjestelmän perustana eikä omistusoikeuksien suojaaminen oikeudellisin järjestelyin saanut kovin merkittävää asemaa.

Sittemmin - osittain jo keskiajalla - kehitys alkoi kulkea kohti omistamisen juridisoitumista, sen oikeudellisen sääntelyn kasvua. Vasta 1700-luvulla alettiin kuitenkin laatia hierarkkisesti ylemmänasteisia perustuslakeja, joihin sisällytettiin myös perusoikeussäännöksiä. Renessanssin, uskonpuhdistuksen ja erityisesti valistuksen aikakauden aatteet heijastuivat siten vähitellen myös kansalaisten yleisiä oikeuksia koskevissa ajatustavoissa. Esimerkiksi John Locken valtioteoreettiset ajatukset rakentuivat hyvin pitkälle valtiovallan puuttumiselta vapaaseen omistusoikeuteen. "Jokaisella oli ... oikeus oman työnsä tuloksiin; omaisuus oli yksilön olemassaolon ja turvallisuuden varmin tae. ... Valtio oli Lockella omistavan luokan instituutio paremman omaisuudenturvan takaamiseksi". Valtiovallan tuli Locken mukaan laeilla suojata omistusoikeutta ja toisaalta pidättyä tunkeutumasta kansalaisen valtiosta vapaaseen sfääriin. Locken jälkeen esim. Rousseau ja ranskalaiset fysiokraatit pitivät niinikään omistusoikeutta valistuneen yhteiskunnan kulmakivenä, mutta eivät korostaneet yhtä voimakkaasti lainsäädäntötoiminnan rajoja oikeuksia toteutettaessa.

Omaisuudensuojan kannalta merkittävät taustatekijät löytyvät lähinnä kahdelta suunnalta. Ensinnäkin siitä perustuslaillisen sääntelyn jatkumosta, jonka kautta omaisuudensuojasäännös siirtyi Ruotsi-Suomen aikaisista perustuslaeista (1772 HM:sta ja 1789 YVK:sta) nykyiseen hallitusmuotoomme. Toinen merkittävä vaikutteiden joukko koostuu 1800-luvun eurooppalaisen konstitutionalismin ja erityisesti saksalaisen valtio-oikeudellisen positivismin ajatuksista. Tämän ajatustavan mukaan perusoikeudet ovat vapausoikeuksia, jotka määrittävät yksilöiden vapauspiirin suhteessa valtioon.

Ruotsi-Suomen aikaiset perustuslait (1772 HM ja 1789 YVK) jäivät Suomessa voimaan autonomian ajaksi. Tämä vahvistettiin myös venäläisten toimesta Porvoon valtiopäivillä 1809 (Aleksanteri I) ja 1869 valtiopäiväjärjestyksen vahvistussanoissa (Aleksanteri II). Lakeihin sisältyvät säännökset muistuttavat sanamuodoiltaan melko pitkälle jo Maunu Eerikinpojan maanlakiin (1347) ja Kristofferin maanlakiin (1442) kirjoitettuja säännöksiä.

Ruotsinvallan aikaisten perusoikeussäännösten ideana oli sitoa kuninkaan vallankäyttö maan perustuslakeihin. Perusoikeudet suuntautuivat lähinnä poikkeuksellisia ja mielivaltaisia hallitustoimia vastaan. Omaisuudensuojasäännös pyrki ensisijaisesti kieltämään omaisuuden mielivaltaisen pakko-oton, se ei kohdistunut niinkään muunlaisia omistusoikeusrajoituksia vastaan. Säännöksiä kuitenkin tulkittiin niin, että ne antoivat omaisuudensuojaa myös lainsäätäjää vastaan.

Vuoden 1919 hallitusmuotoa säädettäessä käytiin keskustelua ns. saavutettujen oikeuksien turvaamisesta omaisuudensuojaa koskevassa perusoikeussäännöksessä. Lopputuloksena oli, että säännös jäi jollakin tapaa "auki". Ensimmäisessä vaiheessa ehdotettiin kaksijakoista säännöstä, jossa oli maininta omaisuuden turvaamisesta lain mukaan ja saavutettujen oikeuksien turvaamisesta myös lainsäätäjää vastaan. Tähän lisättiin pakkolunastussäännös, jotta saavutetut oikeudet eivät estäisi säätämästä rajoituksia tarvittaessa tavallisellakin lailla. Sittemmin poistettiin saavutetut oikeudet säännöksestä. Säännöksellä haluttiin suojata omaisuutta pakkolunastuksen osalta muuta täsmällisemmin. Pakkolunastuksesta voitaisiin säätää tavallisella lailla vain yleiseen tarpeeseen ja täyttä korvausta vastaan. Muilta osin omaisuus olisi turvattu "lain mukaan" eli siihen voitaisiin puuttua eduskunnan säätämän tavallisen lain rajoissa, ei sen sijaan hallinnollisessa järjestyksessä. Kun tähän vielä lisätään esitetyt vaatimukset tehokkaan yhteiskuntapolitiikan harjoittamismahdollisuudesta, ei omaisuudensuojasäännöksen syntyhistoria näytä edellyttävän kovin tiukkaa ja tarkkarajaista perustuslainsuojaa omaisuudelle. Omaisuudensuojan tulkintakäytäntö lähti sittemmin kuitenkin omille teilleen. Hallitusmuodon voimassaoloaikana omaisuudensuoja sai eräänlaisen erityisaseman perusoikeutena. Perusoikeusuudistuksen jälkeen (1995-) se näyttää kuitenkin lähentyneen asemaltaan muita perusoikeuksia.

Nykyiseen omaisuudensuojasäännökseen kuuluu kaksi osaa: yleissäännös (15.1 §) ja omaisuuden pakkolunastusta koskeva erityissäännös (15.2 §). Säännös vastaa siten vuoden 1919 HM 6.1 ja 6.3 §:iin sisältynyttä omaisuudensuojasäännöstä. Omaisuudensuojaa on perinteisesti tulkittu laajasti niin, että omaisuuden piiriin kuuluvat lähes kaikki yksilön varallisuusarvoiset etuudet. Pääkysymykset koskevat sitä a) kenen omaisuutta suojataan, b) mitä omaisuutta suojataan ja c) mitä vastaan suojaa annetaan.

a) kenen omaisuutta suojataan (henkilöllinen soveltamisala)
- luonnollisten henkilöiden omaisuutta
- juridisten henkilöiden omaisuutta vain siltä osin kuin se on palautettavissa luonnollisten henkilöiden omaisuudeksi.
b) mitä suojataan (suojattavat varallisuusedut); esimerkiksi:
- esineomaisuus (kiinteä ja irtain)
- myös käyttö- ja hallintaoikeudet
- velvoiteoikeudet ja tietyt muut immateriaalioikeudet
- sosiaaliset avustukset yms. sen jälkeen kun ne ovat langenneet maksettaviksi sekä ansaitut eläkkeet ja toimeentuloturvaetuudet
- joissakin tapauksissa myös sopimusvapaus
- ei lainvastaisesti hankittu omaisuus
c) mitä vastaan suojaa annetaan (millaisia loukkauksia vastaan PL antaa suojaa)
- ennen perusoikeusuudistusta vallitsi ns. Kairan oppi: sellaista puuttumista vastaan, joka estää omaisuuden "normaalin, kohtuullisen ja järkevän hyväksikäytön". Sen rinnalle alkoi kuitenkin kehittyä ns. dynaaminen tulkinta: uusiutumattomien ja hitaasti uusiutuvien luonnonvarojen käyttöoikeus jää suojan ulkopuolelle (huom! ympäristönsuojelu).

Omaisuudensuojan kärki kohdistuu omaksutun tulkintatavan mukaan lainsäätäjään. Kansalaisen näkökulmasta omaisuuden todellinen suoja edellyttää tietysti myös, että toiset kansalaiset kunnioittavat tätä oikeutta. Tiivistetysti omaisuudensuojan toteuttamismekanismit ovat seuraavanlaisia:
- toisen omaisuuteen kohdistuvat poikkeavan käyttäytymisen ehkäiseminen (kriminalisointi jne.) ja vahingonkorvaus
- omaisuuteen kohdistuvan mielivaltaisen viranomaiskäyttäytymisen ehkäiseminen (menettelytapojen sääntely, kriminalisointi jne.); myös kielto puuttua lailla mielivaltaisesti.

Myös eräissä kansainvälisissä säännöksissä on turvattu oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Oikeus ei kuitenkaan heikennä valtion oikeutta säätää lakeja omaisuuden käytön valvomiseksi yleisen edun nimissä tai verojen tai muiden maksujen tai sakkojen maksamisen takaamiseksi.

Perusoikeussäännös sisältää jo itsessään eräänlaisen rajoitusmahdollisuuden: pakkolunastus yleiseen tarpeeseen ja täyttä korvausta vastaan (Huom! sallittua PL 15,2§:n mukaan; ks. myös L kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastamisesta 603/77). Käyttöoikeuden rajoituksia (joskus myös lunastusmahdollisuus) on sisällytetty useisiin ns. ympäristölakeihin (esim. Maankäyttö- ja rakennusL, RakennussuojeluL, TerveydensuojeluL, VesiL, Maa-ainesL, LuonnonsuojeluL, YmpäristönsuojeluL, KoskiensuojeluL).

Oikeudet liittyvät erityisesti mahdollisuuteen osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnallisen vallan käyttöön. Perustuslaissa turvattuja poliittisia vapausoikeuksia ovat:
1) sananvapaus ja julkisuus (PL 12 §)
2) kokoontumisvapaus (PL 13 §)
3) yhdistymisvapaus (PL 13 §)
4) vaali- ja osallistumisoikeudet (PL 14 §).

Näistä kahdella ensimmäisellä on olennaista merkitystä myös poliittisen vaikuttamisen ulkopuolella. Ne on kuitenkin tässä ryhmittelyssä sisällytetty poliittisiin oikeuksiin, koska sananvapautta, julkisuutta sekä kokoontumis- ja yhdistymisvapautta voidaan pitää poliittisen vaikuttamisen keskeisinä edellytyksinä.

Sananvapauden historia ulottuu pitkälle. Sensuuri ja painovapaus vuorottelivat jo 1600-luvulta lähtien Suomessa. Vuonna 1867 voimaan saatettu sensuuri kesti aina vuoden 1905 loppupuolelle asti, jolloin suurlakon seurauksena valmisteltiin laki lausunto-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Tämä perustuslakina vuonna 1906 voimaan tullut laki siirrettiin sittemmin lähes keskusteluitta vuoden 1919 HM 10 §:ään.

Nykyisen perustuslain 12 § sisältää kaksi erillistä osaa: 1) varsinaisen sananvapauden ja 2) asiakirja- ja tallennejulkisuuden.

Sananvapaussäännöksellä kielletään ennakkosensuuri. Se liittyy läheisesti joukkotiedotukseen ja ns. lehdistönvapauteen. Sananvapaussäännös koostuu seuraavista elementeistä: sananvapauden perusoikeutena turvaava yleislauseke, oikeuksia täsmentävä lauseke, ennakkosensuurin kielto, sananvapauden käyttämistä koskeva sääntelyvaraus sekä kvalifioitu lakivaraus lasten suojelemiseksi välttämättömistä rajoituksista sananvapauteen. Sananvapauteen on sisällytetty ilmaisuvapaus ja tietojen julkistamisvapaus sekä toisaalta oikeus vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä.

Sananvapautta konkretisoiva lainsäädäntö (Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 460/2003) määrittelee, miten sanaa saa käyttää ja minkälainen sanankäyttö on kiellettyä. Säännökset turvaavat mm. oikeutta tiedon levittämiseen (vapauksien turva) ja toisaalta myös tosiasiallista mahdollisuutta tiedon saantiin (tiedonvälityksen taloudellisten ja tiedollisten resurssien turva).
Kansainvälisissä säännöksissä turvataan mm. oikeus rajoista riippumatta hankkia, vastaanottaa ja levittää tietoja kaikkien tiedotusvälineiden kautta.

Sananvapauteen on säädetty eräitä rajoituksia, jotka liittyvät ennakkotarkastuksiin (esim. elokuvat), oikeuksien käytön luvanvaraistamiseen (esim. tv- ja radiotoiminta) ja eräisiin muihin ennakollista estettä merkitseviin rajoituksiin (esim. erilaisten seuraamusten ja sanktioiden ennalta estävyysvaikutukset sekä viestiyhteyksien rajoitukset väestön toimeentulon ja maan talouselämän turvaamiseksi poikkeusoloissa, esim. poikkeuslakina säädetty ValmiusL 1080/1991, 18 § ja 33 §). Rajoituksia voidaan niinikään asettaa puolustustilan aikana (PuolustustilaL 1083/1991, 13–15 §).
Kansainvälisten säännösten mukaan rajoittaminen on mahdollista lailla, jos se on välttämätöntä valtion turvallisuuden, yleisen järjestyksen, terveydenhoidon tai moraalin suojelemiseksi tai toisten henkilöiden oikeuksien kunnioittamiseksi.

Asiakirja- ja tallennejulkisuudella pyritään mm. luomaan edellytyksiä yksilön osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksille sekä julkisen vallankäytön kontrollille. Sananvapaudella ja julkisuudella on siten kiinteä kytkentä toisiinsa. Julkisuus on myös tärkeä osa hyvän hallinnon vaatimuksia (PL 21 §). Julkisuutta turvaavia säännöksiä löytyy perustuslain (PL 12,2§) ohella myös kansainvälisistä säännöksistä sekä perustuslakia alemmantasoisista kansallisista säännöksistä (esim. L viranomaisten toiminnan julkisuudesta 621/1999). Julkisuutta on mahdollista rajoittaa välttämättömistä syistä lain tasoisella normilla, esim. muiden perusoikeuksien (yksityiselämän suojan jne.), liikesalaisuuksien, valtakunnan turvallisuuden, luottamuksellisten ulkosuhteiden tai talouspolitiikan hoidon turvaamiseksi.

Kokoontumisvapauden historia muistuttaa sananvapausäännöksen historiaa; molemmat sisältyivät vuoden 1906 perustuslakiin. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa kokoontumisvapauden ohelle säädettiin myös mielenosoitusvapaus.

Oikeus voidaan nähdä sekä poliittisena oikeutena että virkistyspalveluja turvaavana oikeutena (esim. huvitilaisuudet). Keskeisenä sisältönä on estää kokouksiin kohdistuva ennakollinen valvonta. Samalla turvataan luvanvaraisuudesta vapaa mielenosoitusoikeus.

Myös kansainvälisissä säännöksissä on turvattu oikeus rauhanomaiseen kokoontumiseen. Oikeutta konkretisoivassa kokoontumislaissa (530/1999) säännellään perustuslaissa säädetyn kokoontumisvapauden käyttämistä sekä ohjataan yleisten kokousten ja yleisötilaisuuksien järjestämistä tarpeellisilla järjestysluonteisilla säännöksillä.

Oikeuteen kohdistuvat rajoitukset merkitsevät lähinnä järjestysluontoisia määräyksiä. Kansainvälisten säännösten mukaan rajoittaminen on mahdollista lailla, jos se on välttämätöntä valtion turvallisuuden, yleisen järjestyksen, terveydenhoidon tai moraalin suojelemiseksi tai toisten henkilöiden oikeuksien kunnioittamiseksi.

Perusoikeuden historia juontaa Venäjän vallan aikaisiin rajoituksiin, jotka kohdistuivat voimakkaimmin ammatilliseen ja poliittiseen työväenliikkeeseen. Suurlakon jälkeen 1906 säädettiin oikeutta turvaava perustuslaki (vrt. sanan- ja kokoontumisvapaus). Perusoikeusuudistuksessa 1995 säännökseen sisällytettiin myös nimenomaisesti mainiten ns. negatiivinen yhdistymisvapaus sekä ammattiyhdistys- ja muu etujärjestövapaus.

Perustuslain säännös sisältää lupajärjestelmän kiellon eli ennakollisen valvonnan kiellon. Yhdistyksen rekisteröimiseksi ja sitä kautta oikeustoimikelpoisuuden saavuttamiseksi yhdistys on edelleen ilmoitettava yhdistysrekisteriin.

Yhdistymisvapaus suojaa sekä positiivista yhdistymisvapautta (oikeutta perustaa yhdistyksiä, liittyä niihin ja osallistua niiden toimintaan) että negatiivista vapautta (oikeutta olla liittymättä mihinkään yhdistykseen). Oikeuteen sisältyy myös ammatillinen yhdistymisvapaus, samoin kuin vapaus järjestäytyä muiden etujen valvomiseksi. Ammatillisesta yhdistymisvapaudesta voidaan johtaa myös tietynasteista perustuslain suojaa työtaisteluoikeudelle. Tätä koskevia konkretisoivia säännöksiä löytyy myös työ- ja virkaehtosopimuksia koskevasta lainsäädännöstä. Kansainvälisissä sopimuksissa on niinikään turvattu lakko-oikeus edellyttäen, että sitä käytetään lainsäädännön tai sopimusten mukaisesti.

Oikeutta on konkretisoitu yhdistyslailla (503/1989), joka sisältää paitsi oikeutta konkretisoivia säännöksiä, myös eräitä yhdistyksen perustamisoikeutta rajoittavia säännöksiä. Rajoituksiin sisältyy mm. kielto perustaa yhdistystä, jonka tarkoitus on lain tai hyvien tapojen vastainen. Rekisteröityjä puolueita koskevat säännökset ovat puoluelaissa (10/1969).

Kansainvälisissä säännöksissä on mm. oikeus rauhanomaiseen yhdistymisvapauteen, oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin, kielto pakottaa liittymään yhdistykseen.
Kansainvälisten säännösten mukaan oikeuden rajoittaminen on mahdollista lailla, jos se on välttämätöntä valtion turvallisuuden, yleisen järjestyksen, terveydenhoidon tai moraalin suojelemiseksi tai toisten henkilöiden oikeuksien kunnioittamiseksi; laillisia rajoituksia voidaan asettaa asevoimiin ja poliisiin kuuluville.

Vaali- ja osallistumisoikeudet koskevat erityisesti seuraavanlaisia poliittisia vaikuttamismahdollisuuksia:

- valtiolliset vaalit (kansanedustajien vaalit ja tasavallan presidentin vaalit),

- muut osallistumisoikeudet (esimerkiksi neuvoa-antava kansanäänestys valtiollisissa asioissa, neuvoa-antava kunnallinen kansanäänestys ja PL 20 §:n mukainen oikeus osallistua elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon; näitä konkretisoivat esim. hallintolain ja ympäristölainsäädännön osallistumisoikeuden toteutumiseen liittyvät säännökset) sekä erilaiset itsehallinnon muodot (esimerkiksi kunnan asukkaiden itsehallinto PL 121 §:n mukaan ja Ahvenanmaan itsehallinto PL 120 §:n mukaan). Perustuslaillinen turva kansalaisen osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksille jäsentyy siten yhtäältä edustukselliseen demokratiaan liittyviin vaalioikeuksiin ja toisaalta välittömiin osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksiin.

Valtiollisten vaalioikeuksien historia liittyy erityisesti VJ:n säätämishistoriaan (1906 VJ), kunnallisen demokratian historia puolestaan vuoden 1919 HM:n (51§:n) ja kunnallislainsäädännön historiaan. Välittömät osallistumismuodot taas toteutettiin valtiosääntöuudistuksen yhteydessä 1980- ja 1990-luvuilla. Suomen liityttyä Euroopan unioniin, myös europarlamenttivaaleja koskevat oikeudet turvattiin.

Vaalioikeuksia koskevat konkretisoivat säännökset on koottu valtiollisten ja kunnallisten vaalien sekä europarlamenttivaalien osalta vaalilakiin (VaaliL 714/1998). äänioikeudesta kunnallisvaaleissa säädetään perustuslain lisäksi kuntalaissa (KuntaL 365/1995).

Kansanedustajain vaalit toimitetaan joka neljäs vuosi (tai tasavallan presidentin määrätessä muulloinkin). Vaalit ovat välittömät ja suhteelliset ja niissä kaikilla vaalioikeutetuilla on yhtäläinen äänioikeus. Vaalioikeutettu on asuinpaikkaan katsomatta jokainen Suomen kansalainen, joka ennen vaalivuotta on täyttänyt 18 vuotta. Vaalikelpoinen edustajaksi on asuinpaikkaan katsomatta jokainen vaalioikeutettu, joka ei ole holhouksenalainen (edustajaksi ei kuitenkaan voida valita sotilasta, asevelvollisuuttaan suorittava kylläkin).

Tasavallan presidentti valitaan joka kuudes vuosi syntyperäisten Suomen kansalaisten joukosta. Sama henkilö voidaan valita presidentiksi enintään kahdeksi peräkkäiseksi kaudeksi.

Kansainvälisissä säännöksissä on mm. turvattu oikeus osallistua hallitsemiseen joko välittömästi tai vapaasti valittujen edustajien välityksellä; oikeus määräaikaisiin ja rehellisiin vaaleihin, joissa on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja salainen äänestys; oikeus tulla valituksi.

Oikeuksien rajoitukset koskevat lähinnä alaikäisiä, holhouksenalaisia, ulkomaalaisia tms. (vaalils).

Nämä oikeudet turvaavat yksilölle yhtäläisen kohtelun, yhtäläiset etuudet jne. Oikeuksia ovat:
1) yhdenvertaisuus ja syrjinnän kielto (PL 6 §)
2) kieliryhmien tasa-arvoisuus: oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin (PL 17 §)

Historiallinen esikuva yhdenvertaisuusäännökselle löytyy jo Ranskan suuren vallankumouksen (1789) ihmisen ja kansalaisen oikeuksien julistuksesta. Suomen hallitusmuotoon yhdenvertaisuus otettiin vuoden 1919 vp:llä perustuslakivaliokunnan toimesta. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa säännökseen lisättiin nimenomaiset syrjintäkiellot sekä lasten ja sukupuolten tasa-arvoa turvaavat säännökset.

Nykyinen yhdenvertaisuussäännös (PL 6 §) velvoittaa viranomaisia: lakia on sovellettava samalla tavalla kaikkiin keskenään samankaltaisiin tapauksiin. Säännös vaikuttaa hallinnossa harkintavallan rajoitusperiaatteena. Sen tarkoituksena ei ole poistaa kaikkea tosiasiallista eriarvoisuutta yhteiskunnasta (vrt. muodollinen yhdenvertaisuus), mutta tietyiltä osin sen voidaan katsoa merkitsevän myös tosiasiallisen tasa-arvon edistämisvaatimusta.

Kansainvälisiä säännöksiä on mm.: rotusyrjinnästä (kv sop. 1970), aviopuolisoiden yhdenvertaisuudesta, muista syrjintäkielloista ja oikeudellisesta yhdenvertaisuudesta, yhdenvertaisuudesta työolosuhteissa ja muusta tasa-arvon edistämisestä sekä oikeuksien turvaamisesta ilman erotusta rodun, värin, sukupuolen, kielen, uskonnon, poliittisen tai muun mielipiteen, kansallisen tai yhteiskunnallisen alkuperän, omaisuuden, syntyperän tai muun aseman perusteella.

2) Kieliryhmien tasa-arvoisuus: oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin (PL 17 §)

Perusoikeuden historiallisena taustana on suomen ja ruotsin kielen asemasta käyty keskustelu 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Suomen kieli tuli samanarvoiseksi ruotsin kielen kanssa vasta 1902 annetulla asetuksella. Vuoden 1919 HM:oon otetun säännöksen esikuvana oli Sveitsin valtiosäännön vastaava määräys.

Nykyinen perustuslain säännös (PL 17§) oikeudesta omaan kieleen ja kulttuuriin sisältää muodollisen yhdenvertaisuuden ohella kielellisten ja etnisten vähemmistöjen yhteiskunnallista tasa-arvoa ja TSS-oikeuksia turvaavia ulottuvuuksia.

Oikeutta on konkretisoitu monin tavoin alemmantasoisella lainsäädännöllä, mm. kielilainsäädännöllä (Kielilaki 423/2003).

Kansainväliset säännökset turvaavat mm. oikeudet yhtäläisesti eri kieliryhmille ja vähemmistöille oikeuden käyttää omaa kieltään. Ne kieltävät myös syrjinnän.

Säännökset turvaavat ihmisille tietyt vähimmäisedut ja -palvelukset, erityisesti oikeuden tiettyjen perustarpeiden tyydyttämiseen. Kysymys ei ole vapausoikeuksien kaltaisesta julkiselle vallalle annetusta kiellosta puuttua kansalaisten asemaan. Sääntelyllä pyritään pikemminkin velvoittamaan julkinen valta aktiiviseen toimintaan ko. oikeuksien toteuttamiseksi. Meillä nämä TSS-oikeudet on turvattu perustuslain ohella kansainvälisin sopimuksin ja ns. tavallisella lainsäädännöllä. Suomen perustuslaissa on turvattu

Perusoikeuden syntyhistoria liittyy kiinteästi HM:n säätämisajan tapahtumiin, erityisesti HM:n säätämisen yhteydessä sen 15§:stä (aatelisarvot yms.) käytyyn keskusteluun ja poliittiseen kaupankäyntiin. Hallitusmuotoon sisällytetylle säännökselle löytyy identtinen esikuva Saksan v. 1919 valtiosäännöstä. Säännös oli ainoa perusoikeussäännös, johon oli tehty muutos säätämisensä jälkeen (v. 1972) ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta.

Nykyinen perusoikeus sisältää toimeentulon hankkimiseen, työhön, työllisyyteen, työsuojeluun ja myös elinkeinovapauteen liittyviä oikeuksia. Säännöksen mukaan jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Tämän lisäksi säädetään julkiselle vallalle velvollisuus huolehtia työvoiman suojelusta, työllisyyden edistämisestä ja työllistävän koulutuksen järjestämisestä. Oikeuteen sisältyy myös kielto erottaa työstä ilman lakiin perustuvaa syytä.

Oikeutta työhön ei aina voida järjestää varsinaiseksi juridiseksi eli tuomitsemis- ja täytäntöönpanokelpoiseksi oikeudeksi, mutta perusoikeussäännöksen mukaan julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön.

Perusoikeus on käytännössä toiminut argumenttina työllisyyslainsäädännön kehittämiselle. Oikeuksia onkin konkretisoitu mm. Laki julkisesta työvoimapalvelusta 1295/2002 ja työsuojelulainsäädännöllä.

Kansainväliset säännökset koskevat sekä työn saannin turvaa (mm. oikeus työhön ja työpaikan vapaaseen valintaan; valtion velvollisuus täystyöllisyyden turvaamiseen) että työsuojelua (mm. oikeus työajan järkevään rajoittamiseen, turvallisiin ja terveellisiin työoloihin ja valtion velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin kaiken ympäristö- ja teollisuushygienian parantamiseksi). Säännöksiin sisältyy myös oikeus tasa-arvoon työsuhteissa.

Sosiaaliturvaan liittyvät oikeudet olivat Suomessa 1990-luvulle asti perustuslakia alemman asteisen lainsäädännön varassa. Sosiaaliturvajärjestelmä oli sinänsä suhteellisen kattava ja kansainvälisestikin katsoen korkeatasoinen, mutta siltä puuttui perustuslainsuoja. Lähinnä vain oikeus työhön sekä toimeentulon lakisääteisen perusturvan heikentämistä vaikeuttavat lainsäätämisjärjestykset nauttivat perustuslain suojaa. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa perustuslakiin kirjattiin erityinen säännös oikeudesta sosiaaliturvaan.

Perusoikeussäännöksessä on jokaiselle turvattu subjektiivinen oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon (PL 19.1 §). Tämän lisäksi säännös (PL 19.2 §) sisältää perustuslaillisen toimeksiannon lainsäätäjälle turvata lailla jokaiselle subjektiivinen oikeus perustoimeentulon turvaan erilaisissa riskitilanteissa (työttömyyden, sairauden jne. kohdatessa). Julkiselle vallalle asetetaan myös velvollisuus turvata lailla jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut sekä edistää väestön terveyttä ja tukea lapsiperheitä (PL 19.3 §). Julkisen vallan tulee niinikään edistää jokaisen oikeutta asuntoon (PL 19.4 §).

Sosiaalisia oikeuksia on turvattu laajasti myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa (esim. YK:n puitteissa solmittu TSS-sopimus ja Euroopan sosiaalinen peruskirja) sekä perustuslakia alemmantasoisessa kansallisessa lainsäädännössä.

Oikeudet oli turvattu maksuttoman perusopetuksen osalta jo vuoden 1919 HM:ssa. Oikeus ei sisältynyt HM:n varsinaiseen perusoikeusluetteloon, mutta sitä voitiin pitää merkittävänä oppivelvollisuuteen liittyvänä sivistyksellisenä perusoikeutena. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa oikeutta maksuttomaan perusopetukseen täydennettiin julkisen vallan velvollisuudella turvata lailla jokaiselle mahdollisuus varattomuuden estämättä saada muutakin kuin perusopetusta ja kehittää itseään (PL 16,2§). Myös tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu (PL 16,3§).

Sivistyksellisiä oikeuksia on konkretisoitu perusopetuslainsäädännöllä ja laajalla sivistystoimen lainsäädännöllä, joka koskee mm. valtioapujärjestelmää, koulutuspalvelusten tutkimus- ja suunnittelutoimintaa, kansainvälistä yhteistyötä, koulutuspalvelujen tuottamista ja jakelua, koulutuspalvelujen laatua ja hintoja, tiedotus-, valistus- ja muuta ohjaustoimintaa ja opintotukea.

Kansainvälisissä säännöksissä turvataan mm. oikeus pakolliseen ja maksuttomaan alkeisopetukseen, mahdollisuus jatko- ja korkeampaan opetukseen ja ammatilliseen koulutukseen, vanhempien oikeus valita lapsilleen muitakin kuin julkisten viranomaisten perustamia kouluja, oikeus ottaa osaa kulttuurielämään, päästä osalliseksi tieteen kehityksen eduista ja nauttia tekijänoikeuksia sekä tieteellisen tutkimuksen ja luovan toiminnan vapaus.

Muut perusoikeudet liittyvät lähinnä ympäristöperusoikeuksiin sekä oikeusturvaan ja hyvän hallinnon takeisiin.

Ajatus ympäristöperusoikeuksista on perusoikeushistoriassa suhteellisen uusi. Erityisesti 1960–1980-luvuilla esiin noussut huoli ympäristöstä alkoi synnyttää ympäristöä koskevan oikeudellisen - myös perustuslaillisen - sääntelyn tarvetta. Ympäristöperusoikeus sisällytettiin Suomen perustuslakiin 1995 perusoikeusuudistuksessa.

Perustuslain säännös (PL 20 §) sisältää kolme peruselementtiä: 1) jokaiselle kuuluvan vastuun ympäristöstä sekä 2) julkisen vallan velvollisuuden pyrkiä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön ja 3) mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Kansainvälisissä säännöksissä on myös joitakin määräyksiä, joilla on merkitystä ympäristöoikeuksien kannalta. Esimerkiksi YK:n TSS-sopimukseen (12 artiklaan) sisältyy valtioille velvoite ryhtyä toimenpiteisiin kaiken ympäristö- ja teollisuushygienian parantamiseksi. EU:n perusoikeuskirjassa (37 artiklassa) puolestaan edellytetään ympäristönsuojelun sisällyttämistä unionin politiikkoihin kestävän kehityksen mukaisesti. Perustuslakia alemmanasteiseen kansalliseen lainsäädäntöön sisältyy runsaasti ympäristöoikeuksia turvaavia säännöksiä.

Vuoden 1919 HM:ssa oli turvattu oikeus lailliseen tuomioistuimeen (HM 13 §)ja satunnaisten tuomioistuinten asettamiskielto (HM 60 §). Säännösten historialliset juuret olivat jo 1734 oikeudenkäymiskaaressa ja Ruotsin vallan aikaisessa hallitusmuodossa. Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa näitä oikeusturvatakeita muokattiin ja täydennettiin.

Nykyinen perusoikeussäännös (PL 21 §) sisältää oikeuden asianmukaiseen viranomaiskäsittelyyn, oikeuden saada päätös tuomioistuimen käsiteltäväksi sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet.

Kansainväliset säännökset turvaavat mm. oikeuden vilpittömään, puolueettomaan, lainmukaiseen, rehelliseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin, oikeuden syyttömänä pitämiseen ennen kuin syyllisyys on laillisesti todettu, tarvittavien tiedollisten ja taloudellisten resurssien turvan, valitusmenettelyn turvan sekä kiellon rangaista samasta rikoksesta uudelleen.

Perustuslakia alemmanasteista konkretisoivaa lainsäädäntöä on mm. oikeudenmukaisen ja puolueettoman oikeudenkäynnin turvasta, oikeudenkäynnissä tarvittavien taloudellisten ja tiedollisten resurssien turvasta, valitusmenettelystä, taannehtivan rikoslainsäädännön kiellosta (ks. myös PL 8 §:n rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta) sekä hallintoasiassa noudatettavasta menettelystä (ks. Hallintolaki 2 luku Hyvän hallinnon perusteet) ja hallinnon oikeussuojajärjestelmästä.

Perusoikeudet ja oikeusvaltion periaatteet. Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Pekka Hallbergin puhe Syyttäjäyksiköiden päälliköiden neuvottelupäivillä Turussa 22.9.2000. Korkeimman hallinto-oikeuden sivuilla. Sisältö: oikeusvaltio, perusoikeudet, oikeusturva.

Yhteiset ihmisoikeutemme. Suomen YK-liitto. Tämä aineisto on tiivis johdatus ihmisoikeuksien perusteisiin. Tämä nettijulkaisu perustuu Martin Scheininin kirjoittamaan, Suomen YK-liiton julkaisemaan teokseen Yhteiset ihmisoikeutemme.

4.1. Suomen kansalaisuus

4.2. Väestökirjanpito

4.3. Perusoikeudet