Sisältö: Johdanto / Humanismi vs. teknokratia / Muutossuuntien ja niiden vaikutusten tarkastelukehys / Informationaalinen kehitysmuoto / Talouden uudelleenrakenteistuminen ja informationalismi / Postmoderni ajattelutapa / Globalisoituva demokratia / Kommunikatiivisen demokratian mahdollisuus / Virtuaaliseen kansalaisyhteiskuntaan? / Kansalaisuus: myytit ja todellisuus / Loppusanat / Kirjallisuutta

Johdanto

Kysymys kansalaisten osallistumisesta, vaikuttamisesta ja "osallisuudesta" on nousemassa yhä painokkaammin esiin tietoyhteiskuntaa koskevassa keskustelussa. Nämä käsitteet ovat sukua sellaisille viime vuosien keskusteluaiheille kuin verkostoituminen, yhteistyö, vuorovaikutus, oppiminen, innovaatiot ja osaaminen. Näiden iskusanojen käyttö on tuottanut joukon yleisesti hyväksyttyjä periaatteita ja itsestäänselvyyksiä. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että monissa tietoyhteiskuntakonseptioissa kansalaisten asemaan liittyviä näkökohtia ei problematisoida käytännössä lainkaan. Mitä itse asiassa tarkoitetaan sellaisilla käsitteillä kuin kansalaisyhteiskunta tai kansalaisten osallisuus? Kuinka merkittävästi me voimme vaikuttaa paikkakuntamme kehitykseen kuntalaisina ja kansalaisina? Seuraavassa problematisoin kansalaisuuden ideaan liittyviä kysymyksiä ennen muuta yhteiskunnallisen muutoksen ja demokratian kehityssuuntien kannalta.

Sosiologisesti ymmärrettynä kansalaisuuden käsitteeseen tiivistyy yksi modernin yhteiskunnan tärkeä piirre. Se ilmentää tapaa, jolla meistä on tullut sekä poliittisen identiteettimme tunnistaneita "itsenäisiä" subjekteja että moderniin hallintaan alistettuja subjekteja. Tämän kehitysprosessin synnyttämien instituutioiden ja käytäntöjen kehittyessä itse kansalaisuuden määrittämistä edesauttaneet ideologiat ja instituutiot ovat murenemassa ja sen institutionalisoinnin toteutuksessa käytetyt hallinnan tekniikat muuttumassa. Tämän muutoksen vaikutus ulottuu modernin institutionaalisen kehyksen kaikkiin instansseihin, mikä puolestaan merkitsee sitä, että kansalaisuuden ja sitä kautta myös kansalaisyhteiskunnan perusta on tältä osin muuttumassa. Mitä itse asiassa puhe kansalaisista sui generis tarkoittaa, kun kokemusmaailmamme ei enää tunne modernin projektiin liittynyttä kansalaisuuden rakentamisen prosessia, ja kun ihmiset eivät enää tunne voivansa vaikuttaa yhteiskuntaelämän kulkuun? Uudet hallinnan muodot sen enempää kuin hajauttavat tendenssitkään eivät tue kansalaisuuden rehabilitaatiota. Pikemminkin näyttää siltä, että käynnissä olevassa uudelleenrakenteistumisen prosessissa politiikka tekee tilaa talouden logiikalle, ja vie siten mukanaan kansalaisuuden rakentamisen edellytyksiä. Demokratiasta on tullut formaalien järjestelyjen tyhjä kuori, koska muu ei nykytilanteessa ole juurikaan enää mahdollista.

Muotoilen alustavasti työhypoteesini siten, että ihmiset haluavat yhä enemmän vain että heidän annetaan elää omissa oloissaan. Tätä täydentää tosin hyvinvointivaltiokaudelta periytyvä vaatimus siitä, että instituutiot huolehtivat toimeentuloon ja uusintamiseen liittyvistä tehtävistä joustavasti. Näin ollen postmoderni "epäkansalainen" haluaa meidän rakentavan pehmeitä järjestelmiä, jotka joustavat kohdennetusti ja jättävät tilaa elämisen sietämättömälle keveydelle. Tämän vaateen kontekstualisointi tuo kuvaan mukaan ristiriitoja tuottavia yhteyksiä. Kun nimittäin teknokapitalistiset tendenssit vahvistuvat ja globalisoituminen lisääntyy, näiden vaatimusten ongelmallisuus käy ajan mittaan yhä ilmeisemmäksi. Yhtä ilmeistä lienee sekin, että epäpolitisoituminen ja fragmentoituminen osaltaan tuottavat yhteiskunnallisia riskejä ja uhkia, joiden purkaminen edellyttää entistä tiukempaa ekonomismia tai vaihtoehtoisesti poliittisen kontrollin vahvistamista. Ensinmainitussa strategiassa "kansalainen" on lähinnä asiakas, jonka painoarvoa mitataan hänen maksukyvyllään ja taloudellista järjestelmää hyödyttävällä aktiivisuudellaan ja joustavuudellaan, kun taas jälkimmäinen sisältää ainakin periaatteellisella tasolla jonkinlaisia mahdollisuuksia kansalaisuuden idean rehabilitointiin tai jopa kommunikatiiviseen toimintaan.

Humanismi vs. teknokratia

Humanistiset yhteisökonseptiot. Humanismiin ja ekologiseen ajatteluun pohjautuvia yhteiskuntakriittisiä näkökulmia ihmistä, yhteisöjä ja yhteiskuntaa koskevaan keskusteluun ovat tuoneet sellaiset yhteiskuntafilosofit kuin Erich Fromm, E. F. Schumacher, Carol C. Gould, Murray Bookchin, Arne Naess, Ivan Illich ja monet muut. Fromm (1969) korostaa inhimillisyyden kunnioittamista ja lähiyhteisöjen merkitystä sosiaalisten prosessien perustana, Schumacher (1976, 1980) toiminnan pientä, inhimillistä mittakaavaa, ja Gould (1988) puolestaan aidon vastavuoroisuuden ylevöittämistä yhteiskunnallisen toiminnan yleiseksi periaatteeksi. Murray Bookchin (1987) on pitänyt tärkeänä ruohonjuuritason demokratian kehittämistä ja Arne Naess (1989) taas ekologisesti vastuullista yhteisöllisyyttä. Mielenkiintoista lisäväriä näihin keskusteluihin on tuonut Ivan Illich, joka pitää poliittisen prosessin keinoin toteutettua ohjaamista ja sääntelyä vaurauden ja työpaikkojen mielekkään jaon edellytyksenä. Hän kirjoittaa: "Kun bitit ja watit (jotka edustavat informaation ja energian yksiköitä) paketoidaan johonkin massatuotettuun hyödykkeeseen tietyn kynnyksen ylittävässä määrin, ne muuttuvat väistämättä köyhdyttäväksi vauraudeksi." (Illich 1990, 11-12)

Tällaisten kehittelyjen ja toisaalta nykykeskustelussa esillä olleiden affirmatiivisemmin ja optimistisemmin tietoyhteiskunnan toteutumiseen orientoituneiden esitysten välillä vallitsee melkeimpä täydellinen yhteismitattomuus. Tietyssä mielessä molemmissa on idealisoivia aineksia, mutta yhteiskuntamme kehityssuunnan kannalta humanistiset näkökulmat ovat vastatuulessa. Osasyynä tähän on se, että nämä humanistiset konseptiot ovat luonteeltaan normatiivisia, ja toisaalta että niitä ei ole riittävässä määrin suhteutettu (post)modernin yhteiskunnan realiteetteihin. Samalla on myönnettävä, että nämä yhteiskuntafilosofiset pohdinnat sisältävät monia sinänsä tärkeitä tietoyhteiskuntaa sivuavia näkökohtia. Esimerkiksi Erich Frommin luonnehdinta teknologisesta imperatiivista oman aikamme yhtenä toimintaperiaatteena on nykymaailmassa mitä kohdallisin: kaikki se pitää toteuttaa, mikä on teknisesti mahdollista (Fromm 1969). Juuri tämän tapaisia näkemyksiä löytyy sekä kriittisessä kulttuuri- ja yhteiskuntafilosofiassa että eräissä yhteiskuntateoreettisissa kehittelyissä.

Moralisoivissa ja humanistis-pessimistisesti latautuneissa visioissa tietoyhteiskunta näyttäytyy verkostomaisena tai sosioteknologisena hirviönä, joka monin eri keinoin alistaa ihmisiä sekä latistaa inhimillistä kulttuuria ja heikentää yhtälailla kasvamista sosiaalisen vastuun kantamiseen kuin mahdollisuuksia monipuoliseen itsensätoteuttamiseen. Yhden esimerkin tämänlaatuisesta teknologiapessimismistä tarjoaa G. H. von Wright, jonka myöhäiskauden ajattelussa on paljon spengleriläisiä vivahteita (ks. von Wright 1987. Vrt. Spengler 1963). Tällaisesta näkökulmasta tietoyhteiskunta voidaan nähdä teknis-tieteellisen sivilisaatiomuodon huipentumana, joka latistaa ja kuihduttaa kulttuuria. Hieman näistä poikkeavia, mutta pitkälti samoihin periaatteisiin nojautuvia esityksiä on tehty myös yhteiskuntateorian ja sosiologian saralla. Tunnetun esimerkin tästä tarjoaa Ulrich Beck, jonka riskiyhteiskuntakonseptio soveltuu monilta osin nimenomaan tietoyhteiskuntaa kuvaavaksi yhteiskuntateoreettiseksi jäsennykseksi. Tietotekniikkahan voidaan nähdä riskiyhteiskunnan mediumina par excellence. (Ks. Beck 1990, Beck 1992 sekä Beck & Giddens & Lash 1994).

Teknokraattiset kansalais- ja yhteisökonseptiot. Vastapainona näille enemmän tai vähemmän pessimistisille näkemyksille ovat yhtäältä optimistiset tietoyhteiskuntavisiot kuin pitkälti niiden perusoletuksia myötäilevät eri tasoilla toteutettavat julkiset kehittämisohjelmat. Yoneji Masudan computopia on tunnettu esimerkki tältä saralta. Muista tunnetuista nimistä mainittakoon Alvin Toffler, John Naisbitt sekä Marshall McLuhan.

Käytännön tasolla Euroopan unionin tietoyhteiskuntaprojektit ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, että kyseinen yhteiskuntakonseptio on levinnyt niinkin voimakkaasti koko Eurooppaan. Vastaava kehitys on vielä pidemmällä Yhdysvalloissa ja Japanissa. Euroopan unionin ohjelmallista tietoyhteiskuntapolitiikkaa voi hyvällä syyllä luonnehtia teknokraattiseksi. Se perustuu melko mekanistisesti sävyttyneeseen ajatukseen informationaalisesta kehityslogiikasta osana taloudellisen kasvun ideologiaa. (Ks. ISPO 1997, Europe and the global information society 1996 ja Europe's Way to the Information Society 1994) Yksi konkreettisimpia näkemiäni luonnehdintoja tietoyhteiskunnasata sisältyy EU:n tietoyhteiskuntafoorumin raporttiin, jossa todetaan seuraavaa: "If we work, learn and communicate with colleagues through a network, we are in the Information Society." (Networks for People and their Communities 1996, 8) Mutta entä jos viidenneksellä väestöstä ei ole työtä? Entä jos meillä ei olekaan meritokraattisen järjestelmän edellyttämiä "kollegoja"? Miten syrjäytyminen estetään? Kuuluuko ns. kolmas maailma tähän verkkoon? Monia tällaisia kysymyksiä nousee pakostakin esiin mainitunlaisista määritelmistä. Olennsosiologipäivillä Helsingissä 21.3.1997aista tässä ei ole sinänsä em. tiiviin määritelmän sisältö, vaan sen taustalla vaikuttavat oletukset ja ideologiset ainekset, joiden käsittelyyn palaan lähemmin vielä jäljempänä. (Ks. lähemmin Tietoyhteiskunnan käsite).

Maamme kansallisen tietoyhteiskuntastrategian valmistelun yhteydessä on puhuttu mm. kansallisesta sivistysstrategiasta, osaamis- ja valmiusvaatimuksista, tiedon ja osaamisen Suomesta ja vastaavista (ks. Suomen tietoyhteiskuntakehityksestä lähemmin Kasvio 1997). Nämä kertovat koruttomasti siitä teknokraattisesta lähtökohdasta, johon kansalaisuuden määrittelyssä nojataan. Kansallisen tietotekniikkastrategian valmistelun yhteydessä laadittu osaraportti 'Kansalainen tietoyhteiskunnassa' (1994) on osuva esimerkki vallitsevasta ajattelutavasta. Siihen sisältyvässä artikkelissaan 'Demokratia ja tietoverkot vuorovaikutusyhteiskunnassa' Kimmo Kajaste (1994, 1) on sinänsä perustellusti todennut modernien instituutioiden kriisiytyneen, mutta kun sen syyksi hahmottuu "ihmisten kasvava autonomiapyrkimys", on elävän elämän realiteeteille ja kontekstuaalisille tekijöille jätetty aivan liian pieni rooli.

Kajaste (1994, 3) kirjoittaa demokratian evoluutiosta, jossa yksittäiset kansalaiset pyrkivät vaikuttamaan kansainvälisesti suoraan esimerkiksi järjestöihin ja yrityksiin yhtä lailla kuin omaan elämänpiiriinsä ja paikallisyhteisöönsä. Tätä kehityssuuntaa kehystävät monet muutkin muutostrendit: ideologiat ovat murentuneet, ihmiset ovat oppineet äänestämään jaloillaan, ja yhteiskunta pluralisoituu kaikan aikaa. Tämä on sinänsä mielenkiintoinen ja monilta osin varmaankin suhteellisen osuva näkemys siitä, mihin käynnissä oleva kehitys demokratian osalta johtaa. Se jättää kuitenkin avoimeksi kaksi tärkeää seikkaa. Ensiksikin millainen "rakenne" tällä pluralismilla tulee olemaan, ja mitä ihmiset itse todella haluavat elämältään, yhteisöiltään ja yhteiskunnalta. Tältä kannalta ei ole myöskään yhdentekevää itse tietoyhteiskunnan infrastuktuurin vaikutus. Tässä tapauksessa "instrumentti" tai "mediumi" ei ole indifferentti sisältöjen ja elämänkäytäntöjen muotoutumisen suhteen.

Muutossuuntien ja niiden vaikutusten tarkastelukehys

Edellä on hahmoteltu humanistisia ja teknokraattisia näkemyksiä, joissa molemmissa on vahva normatiivinen lataus. Pyrin seuraavaksi ottamaan yhteiskunnalliseen muutokseen hiukan analyyttisemman näkökulman. Pyrkimykseni on luoda yleinen ja laaja-alainen viitekehys globaalin muutosprosessin keskeisten ulottuvuuksien ymmärtämiselle. Tämä viitekehys muodostuu neljästä tekijästä, jotka jäsentävät ihmisenä olemisen (a) aineellisia, (b) tila-ajallisia, (c) sosiaalisia ja poliittisia sekä (d) psyykkisiä ulottuvuuksia. Vaikka tämä jäsennys saattaa vaikuttaa abstraktilta, se kuvaa jokaisen ihmisen "sosiaalisen olemisen" tiettyjä puolia. Esimerkiksi toimeentulomme, liikkumisemme, vaikutuskanavamme ja ajatusmaailmamme ilmentävät arkielämän tasolla juuri tällaisia ulottuvuuksia. Yhteiskuntateorian tasolla niitä ilmentävät vastaavasti sellaiset käsitteet kuin teknokapitalismi (Kellner 1989), aika- ja paikkasidonnaisuutta muuttavat irtaantumismekanismit (Giddens 1992), sosiaalisten ja poliittisten suhteiden hajautuminen sekä postmoderni mentaliteetti.

Kuten sanottu, tällaiset laaja-alaiset ja laajavaikutteiset muutokset näkyvät erilaisina 'puitevaikutuksina' myös arkielämän tasolla. Niiden ilmenemismuodot ovat lopultakin meille hyvin tuttuja, vaikka tavallisesti emme jäsennäkään muutosta tämäntyyppisestä viitekehyksestä käsin. Yksi selvä esimerkki on se, miten toimeentulon hankkimisen muodot ja organisaatioiden toimintatavat muuttuvat. Elämän perusta määräytyi vielä muutama sukupolvi sitten täysin eri tavoin kuin tänä päivänä. Tämän lisäksi aika ja paikka menettävät rajoittavuuttaan niin murenevien muurien kuin uuden teknologiankin ansiosta. Niin ikään politiikka, perhe-elämä, vapaa-aika ja muut elämänalueet hajautuvat ja sisältävät yhä laajavaikutteisemmin määrittyviä kulttuurisia ulottuvuuksia. Tällaisten muutosten pyörteissä myös ajattelutapamme muuttuvat. Tiivistetysti ilmaisten voidaan siis erottaa neljä suurta yhteiskunnallista ulottuvuutta, jotka liittyvät olennaisella tavalla siihen, miten maailmamme on muuttumassa:

Teknistyvä ja globalisoituva talouselämä
- Teknologisoituva ja globalisoituva markkinatalousjärjestelmä
- Markkinatalousjärjestelmän uudelleenrakenteistuminen
Verkostomainen sosiaalinen kenttä
- Sosiaaliset mallit ja instituutiot muuttuvat; hierarkiat korvautuvat verkostoilla
- Organisaatioiden uudelleenmuotoutuminen ja uudet organisointimuodot
Postmoderni kulttuuri ja identiteetti
- Muutosvauhdin kiihtymisen vaikutukset ihmisten henkiseen elämään
- Uudet alakulttuurit, yksilöllistyneet ajattelutavat ja globaali verkottuminen
Riskiyhteiskunnan ekologia
- Kestävä kehitys, ekologia, fyysinen ympäristö sekä ajan ja tilan rajoitteiden heikkeneminen
- 'Kaksoisekologia': todellisen ja virtuaalisen elämän ekologia

Yllä esitetyn nelijaon perusta on taloudellis-teknologisen järjestelmän muutos. Manuel Castells (1989) on pitänyt tietoyhteiskunnan kehittymisen kannalta keskeisenä sen hahmottamista, miten kapitalismin uudelleenrakenteistuminen ja toisaalta informationaalisen kehitysmuodon vaikutukset säteilevät yhteiskuntaelämään. Douglas Kellner (1989) on ilmaissut suurin piirtein saman asian käsitteellä teknokapitalismi. Scott Lash ja John Urry (1987) puolestaan ovat tuoneet tähän tärkeän näkökulman, joka liittyy kapitalismin hajautumiseen ja sen epävarmuutta lisäävien kehitystekijöiden voimistumiseen. Nämä luonnehdinnat liittyvät ennen muuta siis talouden piirissä tapahtuvaan muutokseen.

Toisen muutoksen alueen muodostavat sosiaaliset ja poliittis-hallinnolliset suhteet, joihin liittyy aina jonkinlainen pyrkimys tai jopa pakko mukautua aineellisten elämänehtojen mukanaantuomiin muutoksiin. Näitä muutoksia kuvaa ehkä kaikkein osuvimmin käsite hajautuminen. Tähän liittyy mm. instituutioiden rapautuminen ja uusien toimintamuotojen kehittyminen 1900-luvun lopulla. Vielä emme oikeastaan osaa edes suhtautua luontevasti siihen uusien käytäntöjen kirjoon, joka on valtaamassa alaa. Hyviä esimerkkejä ovat mm. virtuaaliyritykset, etätyö ja elektroninen kaupankäynti. Myös ajatus globaalista kansalaisyhteiskunnasta, jossa me kaikki olemme osallisina, kuvaa hyvin nykyisten diskurssien valtavia mittasuhteita. Kokonaan toinen asia on, korvautuuko perinteinen "institutionalismi" tällaisilla kansalaisyhteiskunnan käytännöillä, vai tuleeko tilalle entistäkin lujempi "instrumentaalisen vaihdon verkosto", joka tekee tosiasiallisesti globaalin tason tärkeimmät päätökset, mutta jota ei saada mielekkäästi demokraattisen kontrollin piiriin.

Kolmanteen edellä esiteltyyn ulottuvuuteen voidaan viitata käsitteellä postmoderni mentaliteetti. Sillä tarkoitetaan myöhäismodernin aikakauden ihmiselle luonteenomaista ajattelutapaa, joka on tavallaan psykologinen vastine yhteiskunnan hajautumiselle ja kiintyvälle elämänrytmille. Ihmisten ajattelutavassa näkyy vahva kyseenalaistava perusvire. Tämä prosessi tuottaa yllättävän paljon myös irrationalistisia aineksia, joista voi tulla salakavalasti yksi tietoyhteiskunnan epävarmuuden lähde.

Ja lopuksi, tärkeä seikka on se, että sosiaalista olemista kehystävät ajan ja paikan ulottuvuudet muuttuvat kaiken aikaa. Anthony Giddens (1992) on käsitellyt tätä problematiikkaa valaisevasti. Hän on kiinnittänyt huomiota ns. irtaantumismekanismeihin (disembedding mechanisms), joiden keskeisiä muotoja ovat raha ja muut vaihdon välineet sekä institutionalisoitu asiantuntijuus. Nämä "etäältä vaikuttamisen" muodot ovat tunnusomaisia moderneille yhteiskunnille, ja moderniteetin radikalisoituessa ne saavat entistä moni-ilmeisempiä ja hajautuneempia muotoja ja luonnollisesti myös vastatendenssejä (ks. Beck & Giddens & Lash 1994). Tähän ulottuvuuteen liittyvät myös luontosuhteessamme ja ekologisessa järjestelmässä tapahtuvat muutokset, joista on keskusteltu paljon viimeisen parin vuosikymmenen aikana.

Informationaalinen kehitysmuoto

Globaalin aikakauden muutos ja tietoyhteiskuntakehitys vaikuttavat siis sosiaalisen olemisemme eri puoliin. Seuraavaksi valotan joitakin tämän kehityksen dynamiikkaan liittyviä puolia lähinnä kriittisen sosiologisen tutkimusperinteen kannalta. Pyrkimykseni on luoda yleiskuvaa siitä, millaiset prosessit ovat tämän kehityksen taustalla, ja missä mielessä 'informationalismi' tietoyhteiskunnan kehitysmuotona on luomassa uudenlaisia toimintamalleja ja käytäntöjä.

Manuel Castells on klassiseksi muodostuneessa teoksessaan 'The Informational City' (1989) esittänyt analyysin tuotannon, yhteiskunnan ja tilan välisten suhteiden muuttumisesta. Hänen mukaansa käynnissä oleva muutos on ennen muuta historiallisesti artikuloitujen sosiaalis-taloudellis-teknisten muutosten verkko, joka koskee samanaikaisesti kapitalismia yhteiskunnallisena järjestelmänä, informationalismia kehitysmuotona sekä informaatioteknologiaa näihin kytkeytyvänä laajavaikutteisena instrumenttina. Nämä tekijät ovat muuttamassa niin arkielämäämme kuin koko maailman tilaakin. Esitän seuraavassa tiivistetyn kuvauksen niistä perusteista, joiden varaan Castells oman analyysinsa rakentaa. (Anttiroiko 1997b)

Castellsin kehittelyn analyyttisen ytimen muodostaa havainto, että kehityksen logiikka on muuttumassa. Hän kutsuu tätä uutta muotoa "informationaaliseksi kehitysmuodoksi" (informational mode of development), joka on historiallisesti yhteydessä kapitalistisen tuotantomuodon uudelleenrakenteistumiseen. Tämä 'kertomus' voidaan aloittaa toteamuksella, että yhteiskuntaelämän perustava ydinprosessi on aineellisten elämänprosessien ylläpitäminen. Yhteiskunnat on organisoitu sellaisten inhimillisten prosessien kautta, joita rakenteistavat historiallisesti määräytyneet tuotannon, kokemusmaailmojen ja valtasuhteiden väliset yhteydet. Aineellisen elämän edellytysten ja yhteiskuntasuhteiden kehittyessä uusintamisen lisäksi on syntynyt lisäarvoa, joka on mahdollistanut tuotanto- ja kulutusaktiviteettien eriytymisen ja laajentumisen. Yhteiskuntarakenteet suhteutuvat tuotantoprosesseihin määrittämällä lisäarvon muodostusta ja jakoa koskevat käytännölliset säännöt. Nämä säännöt muodostavat tuotantotavan, joka määrittää perustavalla tavalla ihmisten asemoitumista yhteiskunnallisesti relevantteihin keskinäissuhteisiin. Tuotantotapa on se suhdejärjestelmä, joka jakaa ihmiset yhteiskuntaluokkiin sen mukaan mikä on heidän suhteensa tuotantoon. (Castells 1989, 7-9)

Taloudellisen toiminnan dynamiikan kannalta on tärkeää paikantaa lisäarvoa tuottavat tekijät. Castells lähtee siitä, että lisäarvon taso muotoutuu olennaisilta osiltaan tuotantoprosessien tuottavuuden pohjalta. Tämä taas riippuu tuotannontekijöiden (lähinnä työn ja materiaalisten resurssien) välisestä suhteesta, joka määräytyy energian ja tiedon käytön pohjalta. Ratkaisevia osia tässä prosessissa ovat tuotantoon liittyvät tekniset ja teknologiset suhteet, jotka määrittelevät kunkin tuotantomuodon ja viime kädessä myös kunkin historiallisen vaiheen kehitysmuodon. Tässä tulemme yhteen Castellsin analyysin kannalta tärkeään tiivistykseen: "Thus, modes of development are the technological arrangements through which labor acts upon matter to generate the product, ultimately determining the level of surplus.". Hänen mukaansa jokaista kehitysmuotoa määrää perimmältään se elementti joka kulloisessakin historiallisessa kehitysvaiheessa on keskeinen tuotantoprosessin tuottavuuden määrittämisen kannalta. Agraarisessa kehitysmuodossa lisäarvon saamisen perusta oli työvoiman ja muiden tuotannontekijöiden määrällisessä lisäämisessä, minkä rinnalla toteutettiin myös työn organisointiin vaikuttaneita uudistuksia. Teollisessa kehitysmuodossa vastaava lisäys saatiin aikaan uusien energialähteiden käyttöönotolla ja niiden käytön tehostamisella. Muotoutumassa olevasta informationaalisesta kehitysmuodosta Castells kirjoittaa: "In the informational mode of development, the emergence of which is hypothesized here, the source of productivity lies in the quality of knowledge, the other intermediary element in the relationship between labour and the means of production." Hän korostaa, että tieto on aina ollut mukana kaikissa kehitysmuodoissa, koska tuotanto edellyttää tiettyä tiedollista perustaa. Informationaalisessa kehitysmuodossa sillä on kuitenkin oma erityisasemansa, jota Castells kuvaa seuraavalla tavalla: "However, what is specific to the informational mode of development is that here knowledge intervenes upon knowledge itself in order to generate higher productivity. In other words, while in the preindustrial modes of development knowledge is used to organize the mobilization of greater quantities of labor and means of production, and in the industrial mode of development knowledge is called upon to provide new sources of energy and to reorganize production accordingly, in the informational mode of development knowledge mobilizes the generation of new knowledge as the key source of productivity through its impact on the other elements of the production process and on their relationships." (Castells 1989, 10) Informationaaliselle kehitysmuodolle on siis tunnusomaista se, että tietoa käytetään yhä enemmän uuden tiedon tuottamiseen. Puhe 'osaamisyhteiskunnasta' samoin kuin inhimillistä ja sosiaalista pääomaa koskevat luonnehdinnat viittaavat juuri tähän ilmiöön.

Tässä vaiheessa on syytä korostaa, että kyse ei ole teknologian määräämästä kehityksestä missään lineaarisessa tai mekanistisessa mielessä. Asian voisi ilmaista pikemmin siten, että teknologia itsessään on elimellinen osa yhteiskuntaa, eivätkä ne sen vuoksi ole koko alaltaan sisällöllisesti erotettavissa toisistaan. (Castells 1989; 1996) Toisaalta vähintään yhtä tärkeää on muistaa, että teknologialla on ratkaiseva rooli jokaisessa yhteiskunnallisessa kehitysprosessissa. Sosiaaliselta pohjalta muotoutuvat tuotantosuhteet määrittävät historiallisesti tuotantomuotoja, kun taas teknologisesti määräytyvät tuotantovoimat määrittävät kehitysmuotoja. Sosiaalisella ja teknologisella ulottuvuudella on siten toisistaan erottuvat erityispiirteensä. Tämä on yksi syy siihen, että Castells - Alain Tourainen, Daniel Bellin ja monien muiden tutkijoiden jalanjälkiä seuraten - korostaa, ettei informationaalisen kehitysmuodon (tai jälkiteollisen yhteiskunnan tai tietoyhteiskunnan) ilmaantuminen suinkaan korvaa kapitalismia. Viimeksi mainittu viittaa sosiaalisen organisoitumisen periaatteeseen, informationalismi yhteiskunnan teknologiseen infrastruktuuriin. Näiden välisellä vuorovaikutuksella on toki huomattava vaikutus yhteiskunnan dynamiikan muotoutumiseen. Nimittäin modernissa markkinatalousjärjestelmässä tuotantomuodolla on pyrkimys organisoida yhteiskunta oman logiikkansa ympärille. Tämän prosessin dynaaminen ydin pohjautuu voiton maksimointiin: "In the case of capitalism, private capital's drive to maximize profit is the engine of growth, investment, and consumption." (Castells 1989, 11) Tämä pyrkimys on myös tietoyhteiskuntakehityksen moottorina olevan informationalismin taustalla, vaikka se ei ole luonnollisestikaan ainoa tietoyhteiskuntakehitystä motivoiva tekijä.

Talouden uudelleenrakenteistuminen ja informationalismi

Taloudellis-teknologinen järjestelmä on aina sidottu historialliseen kehykseensä. Oma vuosisatamme loppujakso on merkinnyt yhden uuden vaiheen alkamista. Sosio-taloudellisen organisaation on 1980-luvun keskustelussa edellytetty edistävän taloudellista kasvua ja pääoman kasautumista. Lisäksi sen tuli löytää uusia markkinoita. Näitä täydensi vielä vaatimus siitä, että organisoinnin on kyettävä säätelemään taloudellista kiertoa erilaisten lieveilmiöiden heikentämiseksi ja turvattava muiltakin osin sosiaalinen uusintaminen ja riittävä taloudellisen kehityksen tasapainoisuus. Tällaisten näkemysten varassa alkoi Castellsin mukaan muotoutua uusi kapitalistinen toimintamalli. Pyrkiessään hahmottamaan näin muotoutuneen restrukturaation eli uudelleenrakenteistumisen kannalta olennaisia puolia, Castells on erottanut seuraavat kolme tärkeää tekijää:

1) pääomaintensiivisyyden lisääntyminen eli yksityisen pääoman merkityksen lisääntyminen suhteessa työvoimaan,
2) valtiokoneiston siirtyminen taloudellisissa interventioissaan yhä enemmän pääoman kasautumisen edistämisen ja talouspoliittisen hallinnan suuntaan, sekä
3) kapitalistisen järjestelmän kansainvälistyminen ja muodostuminen maailmanlaajuiseksi reaaliaikaiseksi verkostoksi.

Castellsin mukaan tämän uudelleenrakenteistumisprosessin tuloksena on syntynyt toisen maailmansodan päättymisestä 1970-luvun puoliväliin kestäneen keynesiläisen mallin syrjäyttänyt järjestelmä, jolla on aikaisemmasta poikkeavia muotoja, niin kuin keynesiläisellä mallilla oli aivan vastaavalla tavalla sitä edeltäneeseen "laissez-faire" kapitalismiin nähden. (Castells 1989, 23-27)

Castellsin mukaan kapitalismin restrukturaation ja informationaalisen kehitysmuodon historiallinen samanaikaisuus on luonut rakenteellista yhdenmukaistumista, joka on johtanut määrätynlaisen teknis-taloudellisen paradigman muodostumiseen. Nimittäin uusi informaatioteknologia on muodostunut ratkaisevaksi em. uudelleenrakenteistumisen kannalta. Uusi teknologinen paradigma sovelluksineen on lisännyt taloudellista tehokkuutta ja tuottavuutta ja avannut uusia väyliä pääoman kasaamiseen. Samalla se on edistänyt valtiointervention tehostamista ja legitiimiä uudelleensuuntaamista pääoman kasautumisen edellytysten luomisen ja hallinnan muotojen kehittämisen osalta. Näiden lisäksi se on luonnollisestikin ollut avaintekijä talouden kansainvälistymisessä. (Castells 1989, 28-30) Kehitysmuodossa yhdistyy aina sekä teknologisia että organisationaalisia tekijöitä. Ei liene yllätys, että myös nämä tuotannollis-teknologisten prosessien organisointia koskevat ulottuvuudet ovat osaltaan tukeneet uudelleenrakenteistumista. Uuden teknologisen paradigman mukanaan tuomat kaksi peruspiirrettä, huomion kiinnittäminen informaation prosessointiin sekä sitäkin tärkeämpänä yleinen prosessiorientaatio, ovat lisänneet organisoinnin joustavuutta tuotannossa, johtamisessa ja kulutuksessa. Tuloksena ei ole ollut kuitenkaan verkostomainen pluralismi, vaan verkostomainen elitismi. Monet indikaattorit osoittavat, että tietotuotannon ja päätöksenteon prosessit keskittyvät. Sen rinnalla teknokratia ja meritokratia muodostuvat keskeisiksi institutionalisoiduiksi vallankäytön muodoiksi. (Castells 1989, 13-16, 30-32)

Postmoderni ajattelutapa

Jos edellä mainitut teknokapitalistiset tendenssit heikentävät aidon kansalaisuuden toteutumisen mahdollisuuksia, niin hajoittavia tekijöitä löytyy myös kulttuurin ja henkisen elämän saralta. Tässä yhteydessä en viittaa kulttuurimme henkiseen tilaan, vaan niihin yleisiin ajattelutavoissa tapahtuneisiin muutoksiin, jotka heijastuvat orientoitumiseemme mm. hajauttamalla kulttuurista koodistoamme. Tämä kehityssuunta on luontevaa jatkoa sille, mitä kulttuurifilosofisissa keskusteluissa on todettu modernista tai moderniteetista. Postmodernissa vaiheessa vain monet modernit piirteet radikalisoituvat ja saavat perustojaan kieltäviä kärjekkäitä, ultrarationalistisiksi ja voluntaristisiksi luonnehdittavissa olevia muotoja. (ks. Postmodernism 1993, Sarup 1988, Cahoone 1988, Callinicos 1989 sekä Best & Kellner 1991)

Joudun tässä yhteydessä tyytymään hyvin luonnosmaiseen esitykseen siitä, mitä tarkoitan käsitteellä postmoderni mentaliteetti. Hyvän lähtökohdan tarjoaa se, että postmoderni suhteutuu aina moderniin. Jos "modernia" luonnehtii edistysusko ja institutionalisoituminen, postmodernia luonnehtii skepsis ja dekonstruktio. Asian voisi ilmaista niinkin, että jos moderni viittaa - kuten Jean-François Lyotard (1979) on tunnetussa esityksessään todennut - yhteiskuntaan, jossa totuuden ja oikeuden diskurssit ankkuroidaan suuriin historiallisiin ja tieteellisiin kertomuksiin, olivatpa ne sitten ekologista ajattelua, työtätekevän subjektin emansipaatiota tai uusliberalistisia oppeja, postmodernissa on kyse näihin suunnatusta epäilyksestä ja epäluottamuksesta. Tältä osin muutos ei koske pelkästään yksilöiden ajattelutapoja sellaisenaan, vaan myös sitä, miten nämä ajattelutavat ja diskurssit suhteutuvat toisiinsa ja miten niihin suhtaudutaan.

Postmoderni voidaan alustavasti määritellä ajattelutavaksi, joka kuvastaa edistysajattelun, kansallisten traditioiden ja modernismin perustavanlaatuisen epäreflektiivisyyden ja epäonnistumisen herättämiä tuntoja. Jos ajattelemme 1900-lukua lähinnä järjestelmien ja ideologioiden institutionalisoitumisen ja murenemisen vuosisatana, sopii postmoderni hyvin sen parin viimeisen vuosikymmenen kulttuurista ilmapiiriä kuvaavaksi käsitteeksi. (ks. Anttiroiko 1993, 101)

Postmodernia mentaliteettia luonnehtii eräänlainen toisinajattelun logiikka ja kaikkia "systeemejä" ja virallisia järjestelmiä kohtaan tunnettu antipatia. Postmoderni ajattelu pyrkii mielumminkin purkamaan kuin rakentamaan. Se pyrkii paljastamaan sanojen, historian ja instituutioiden diffuusion ja sen, miten näitä käytetään alistamisen ja manipuloinnin välineenä. Tällaisen ajattelun poliittisena tuloksena syntyy narsismin ja epäilyksen kyllästämä epäpoliittinen yksilö, joka hyväksyy paralogiat, epävarmuuden ja pluralismin. (ks. Sarup 1988) Kansalaisuuden idean kannalta tämäntyyppisellä ajattelutavalla on luonnollisestikin kauaskantoisia vaikutuksia. Voidaanhan perustellusti ajatella, että kansalaisen käsite modernissa muodossaan ilmentää jo sellaisenaan yksilöiden alistamista institutionaaliseen kehykseen. Kansalaisella on tiettyjä "oikeuksia" ja hän "äänestää" aina osana institutionaalisesti järjestettyä kokonaisuutta. Jo tätä lähtökohtaa ainakin tietyt postmodernit tendenssit ovat pyrkineet kyseenalaistamaan ja murentamaan.

Gobalisoituva demokratia

Sosiologisessa mielessä kansalaisuus liittyy subjektin syntyyn osana yhteiskuntaelämän modernisoitumis- ja demokratisoitumisprosessia. Mielenkiintoisena sivuhuomiona todettakoon, että tämän prosessin kulminaatio tarjoaa ehkä kaikkein myöhäisimmän alkupisteen modernin ajan syntyvaiheen määrittämiselle: liberaali demokratia on käytännössä vasta ideologioiden vuosisadan eli 1800-luvun ja vielä selvemmin oman vuosisatamme tuote. Kansalaisuus liittyy tämän lisäksi yhteisöelämän monimuotoistumiseen ja hajautumiseen sekä systeemisten imperatiivien laajentumiseen. Kaikki nämä tekijät ilmentävät politiikan ja yhteiskuntaelämän modernisoitumista, joka on luonut perustaa modernille liberaali-demokraattiselle kansalaisuuden idealle.

Kansalaisuus on sidottu demokratian kehitykseen. Se edellyttää aina institutionaalista kehystä, jonka ala saattaa tietenkin vaihdella periaatteessa vaikka pienimmistä kaupunkivaltioista globaaliin maailmankylään. Jos demokratia on kulkenut kaupunkivaltioista kansallisvaltioihin, ja jos se on kehittymässä yhä selvemmin jonkinlaisen kosmopoliittisen järjestyksen suuntaan, kuten David Held (1993, 1995) on todennut, kansalaisuus tulee seuraamaan luontaisesti tätä kehityskaarta. Tulevaisuuden kehitystiet ovat tietenkin täynnä erityyppisiä mahdollisuuksia, ja ne tulevat ilmeisesti toteutumaan hyvin monitasoisesti. Oli miten oli, imperialistisen vaiheen ja sitä seuranneen globalisoitumisen myötä demokratiasta on tullut uudella tavalla ylikansallinen asia. Toimivan demokratian on tällöin tiiviisti kytkeydyttävä laajenevaan demokraattisten instituutioiden ja toimijoiden muodostamaan kehykseen, mihin Held (1995, 40-43) on viitannut käsitteellä "demokratian kosmopoliittinen malli". Oman hypoteesini kannalta on olennaista, että Held pitää tämän demokratiamallin yhtenä edellytyksenä sitä, että tuotanto, jakelu ja raaka-aineiden käyttö ovat yhteensopivia demokraattisen prosessin ja toiminnallisen kehyksen kanssa. Marxilaisittain ilmaistuna kyseessä on perustan ja päällysrakenteen välinen yhteys, jota Erik Olin Wright on suhteellisen osuvasti kuvannut teoksessan 'Class, Crisis and the State' (1979). Tämän yhteyden tunnistaminen on tärkeää tietoyhteiskuntaa koskevan keskustelun kannalta ennen muuta sen vuoksi, että se saa yhä peitellympiä muotoja.

Todettakoon tässä kohdin lyhyesti, että yksi yllä kuvatun suhteen konkreettinen ilmenemismuoto on ns. jakautuneiden tai lohkoutuneiden kaupunkien (dual city) ilmiö, joka viittaa vaurauden ja köyhyyden rinnakkaiseen ilmenemiseen tietyllä paikkakunnalla tai kaupunkialueella. Castellsin mukaan uudelleenrakenteistumisprosessi ja informationaalisen talouden ekspansio ovat tuottamassa uusia lohkoutumisen muotoja. Ne pohjautuvat yritystoiminnan samanaikaiseen kasvuun ja kuihtumiseen. Sen paradigmaattiset muodot näkyvät selvimmin talousmaantieteen solmukohdissa eli suurimmilla metropolialueilla, jonne valtaosa tietointensiivisistä toiminnoista ja myös alan työpaikoista keskittyy. Toisin kuin siirryttäessä aikanaan maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan, nyt tarpeettomana hylätyn työväestön syrjäytyminen ja toisaalta osaavan ja aktiivisen työvoiman kysyntä näkyvät sekoittuneina "tiedon metropoleissa". Tämä jakautumisilmiö näkyy toisella tasolla myös dynaamisen taloudellisen toiminnan sisällä heijastuen työvoiman erilaistumiseen: yhtäältä muodostuu informaatiopohjainen, osittain talouspoliittisin keinoin tuettu formaali talous, ja toisaalta vähämerkityksisempi työvoimaintensiivinen informaalinen talous. Mainittakoon vielä, että kasvun edistämiseen tähtäävät julkisen hallinnon toimet ja keskinäinen kilpailu pääsääntöisesti vahvistavat näitä polarisoivia tendenssejä ja samalla siten myös duaalitalouden muodostumista. (Castells 1989, 224-225, 347)

Jos tällaiset kehityspiirteet radikalisoituvat, koko kansalaisuuden idea tulee rakentumaan aivan uudelta pohjalta. Samalla uuden tilanteen kehkeytyminen luo asetelmia, joihin ei ole löydettävissä ratkaisuja vanhoista institutionaalisista toimintamalleista.

Kommunikatiivisen demokratian mahdollisuus

Edellä olen käsitellyt demokratian globalisoitumista. Tämä kehityssuunta kytkeytyy tiiviisti viestintä- ja informaatioteknologian kehittymiseen. Tätä kautta tulee ilmeiseksi, että juuri viestinnällä ja sen instrumenteilla on tärkeä sija demokratian uusia muotoja hahmottelevissa kehittelyissä. Lähtökohdaksi tämän teeman jatkokehittelylle voidaan esittää oletus, että demokraattinen kulttuuri on aina kommunikaation kulttuuria (Cahoone 1988, 270-272). Vaikka tämä luonnehdinta on sinänsä osuva, sen ylikorostaminen johtaa helposti kommunikaation formaaleja muotoja painottavaan reduktionismiin. Yhteiskunnan demokraattisuuden muodot rinnastetaan tällöin kritiikittömästi viestinnän tarjoamien teknisten mahdollisuuksien kenttään. Globalisoituvan kapitalismin ja kulttuurin vaikutukset näkyvät hyvin myös tällä saralla. Ne muuttavat viestinnän instansseja kaikilla tasoilla, lokaliteeteista globaaleihin valtakeskuksiin. Ne myös tuovat koko kommunikaation todellistumisen aivan uuteen valoon.

Kommunikaation eri tasot liittyvät yhä kiinteämmin, joskin samalla myös diffuusimmin toisiinsa. Yksi mikrotasoon liittyvä piirre on se, että nykyiset yhteiskunnalliset liikkeet ja ryhmät eivät useinkaan ole kiinnostuneita tuotannon ja resurssien jakamisesta vaan tavoista joilla jälkiteolliset yhteiskunnat tuottavat ja salaavat informaatiota ja joilla ne rakentavat ja ylläpitävät jäsentensä merkitys- ja arvomaailmaa. Mesotaso, johon kuuluvat alueelliset ja kansalliset organisaatiot, ja joka on modernin yhteiskunnan varsinainen institutionaalinen kehys, on käymistilassa. Nykyisin puhutaan paljon kansallisvaltioiden murenemisesta, joka on seurausta mikro- ja makrotason yhteyksien tihentymisestä. Sen osalta on syytä muistaa, että mainitussa prosessissa ei ole kyse vain mekaanisesta sovittautumisesta globalisoituvan kapitalismin ehtoihin; se on tulosta osin juuri mesotason poliittis-hallinnollisista interventioista (Castells 1989, 3). Makrotason globaalit ja maanosittaiset organisoitumismuodot tullevat ajan myötä kaikkein radikaaleimmin vaikuttamaan jokapäiväiseen elämäämme. Tietoyhteiskuntakehityksen kannalta on ilmeistä, että globaalit tietoverkot - Internet tärkeimpänä - ovat tuottamassa eräänlaista uutta makrosfäärien "kansalaisuutta" ja yhteisöllisyyttä, joka järkyttää monia modernin kansalaisuuden peruspilareita. Näiden tendenssien myötä mm. yksityisen ja julkisen välinen raja on hämärtymässä, mikä omalta osaltaan saattaa johtaa jonkinlaiseen kansalaisuuden privatisoitumiseen. (Keane 1995)

Kommunikaation merkitystä korostetaan usein hyvin pinnallisella tavalla. Edustavan näytteen tästä tarjoavat Rawlsin, Nozickin, Buchananin ja monien muiden liberalististen ajattelijoiden näkemykset. Liberalismissa lähtökohtana on yksilöiden erillisyys suhteessa toisiinsa. Tässä samassa mielessä myös "merkitys" on ikään kuin yksilön mielen tuote, joka voi rakentua ilman kommunikaatiota. (Glasser 1991, 238-239) Porvarillinen yhteiskunta on kehittyessään tuottanut julkista kritiikkiä, joka on osunut sen oman yhteiskuntamuodon perusteisiin. Sen rationaalisuuden edellytys rakentuu kriittisen, kyseenalaistavan aspektin varaan, mikä taas on mahdollista vain jos ihmiset voivat ilmaista mielipiteensä vapaasti ilman rangaistuksen pelkoa ja ilman että puhe sidotaan esittäjän (dominoivaan tai alistettuun) yhteiskunnalliseen asemaan (vrt. Gouldner 1976, 98). Näin muotoutunut "vapaus" kuin myös "tasa-arvoisuus" ei ollut 1800-luvun alussa sitä, mitä se on tänä päivänä. Markkinatalouden laajentuessa ja kansalaisuuden rajoitusten vähentyessä pääsy "julkisuuteen" tuli miltei universaaliksi. Mutta julkisen sfäärin muuttuminen johti samalla siihen, että itse tämä sfääri oli menettänyt poliittisen elinvoimaisuutensa - jos sillä sitä oli koskaan ollutkaan. (Glasser 1991, 242)

Theodore Glasser esittää, että vapauden käsitettä on laajennettava liberalististen kehysten ulkopuolelle, jos kommunikaation halutaan muuttuvan autonomisesta ja yksityisestä toimesta jaetuksi ja julkiseksi mahdollisuudeksi mielipiteenilmaisuun. Tässä pyrkimyksessään hän tukeutuu Hannah Arendtin ajatteluun. Glasserin peräänkuuluttama laajempi vapauskäsite ei vain salli yksilön toteuttaa pyrkimyksiään, vaan vahvistaa häntä mahdollistamalla yhteisten päämäärien saavuttamisen sellaisissa tapauksissa joissa hän yksin ei olisi niitä saavuttanut. Tämä edellyttää julkista tilaa, jossa yksilöt keskustelevat keskenään julkisista asioista ja vaikuttavasti osallistuvat niitä koskevien ratkaisujen tekemiseen. Tällainen kuva yksilöstä, yhteisöstä ja viestinnästä on teleologinen siinä mielessä, että yhteiselämään liittyy telos, tavoittelemisen arvoinen päämäärä. Tätä ideaa onkin kutsuttu "päämäärien demokratiaksi" erotuksena liberalistisesta "keinojen demokratiasta". Yksi keskeinen elementti tässä kokonaisuudessa on kommunikaation sisältämä emansipatorinen aines: valta ryhtyä neuvonpitoon ja toimia yhdessä syntyvän päätöksen pohjalta. Samalla kommunikaatio tarjoaa politiikalle yhden sen olennaisista edellytyksistä, kansalaisuuden ideaan kuuluvan pätevyyden ja elämäntaidon. (Glasser 1991, 243-248) Vaikka kommunikaation rooli, varsinkin jos sitä laajennetaan Habermasin (1991; 1992) esittämässä mielessä kommunikatiivisen toiminnan suuntaan, voidaan nähdä näinkin tärkeänä, se ei yhteiskuntaelämän realiteettien valossa ole mitenkään itsestäänselvä ratkaisu demokratian ja kansalaisuuden ongelmiin. Tietoyhteiskunnan imperatiivit lopultakin vain lisäävät näitä ongelmia, vaikka monissa julistuksissa vakuutetaankin muuta. Tässä mielessä myös Habermasin, Arendtin, Glasserin ja monien muiden kommunikatiivista aspektia korostavien kirjoittajien lähtökohta vaikuttaa nykyoloja ajatellen miltei naîvilta. Juuri teknokapitalismi ja postmoderni mentaliteetti ja niihin liittyen kulutuksen ja tuotannon eriytymis- ja hajautumisprosessien ja delokalisoitumisen eri muotojen tuottama instrumentaalinen vastavuoroisuus ja vieraantuminen eivät juurikaan jätä sijaa ajatukselle kommunikatiivisuuteen perustuvasta yhteiskuntaelämästä.

Virtuaaliseen kansalaisyhteiskuntaan?

Kansalaisyhteiskunnan käsite, johon on vedottu useissa yhteiskuntapolitiikkaa käsittelevissä puheenvuoroissa, on sinänsä mielenkiintoinen ja keskustelemisen arvoinen. Tuomas Akvinolaisesta Hobbesiin, Spinozaan, Lockeen ja Kantiin "poliittinen" samaistettiin pitkälti kansalaisuuden (civil, bürgerlich) käsitteeseen. Tämä käyttötapa muuttui yhteiskuntaelämän kehittyessä. Sen intellektuaalisen formuloinnin suoritti lähinnä Hegel. Esimerkiksi Lockelle "civil society" oli vastapaino luonnontilalle, ts. se oli oikeudenmukaisuuden tila joka on luotu tasa-arvoisten yksilöiden tekemällä sopimuksella. Hegel, pohjanaan smithiläinen taloudellinen liberalismi, sovelsi samaista käsitettä osoittamaan sidosta, jonka perustana oli aineellisten tarpeiden tyydyttäminen. Kansalaisyhteiskunta oli hänelle siis taloudellisten suhteiden järjestelmä, jossa yksilöiden keskinäisriippuvuus on luonteeltaan välttämätöntä ja instrumentaalista. Kansalaisyhteiskunta ei näin ollen edustanut "vapaaehtoisuutta" tai "vapautta", vaan välttämättömyyttä. Vapaus tuli Hegelin mukaan mahdolliseksi vasta ylemmällä hengenelämän tasolla. Vapauden valtakuntaan, joka on moraalisesti motivoidun poliittisen toiminnan aluetta, hän viittasi käsitteellä valtio. (Pulkkinen 1996, 18-20) Tämä lyhyt ekskursio tarjoaa heuristisen näkökulman tietoyhteiskuntaa koskevaan nykykeskusteluun. Näyttää ilmeiseltä, että nykyiset kehityssuunnat voivat todellakin viedä yhä enemmän kohti "kansalaisyhteiskuntaa", mutta nimenomaan hegeliläisessä mielessä. Tätä ilmentävät privatisoituminen, ekonomistinen ajattelu ja globalisoituva meritokratia. Voisi kuitenkin väittää, että se, mitä meidän ehkä pitäisi etsiä ja tavoitella on sitä, mihin Hegel viittasi käsitteellä valtio. Tätä kautta myös kansalaisuuden idea voi saada tarvitsemaansa sisältöä ja legitimiteettiä.

Mutta on perusteltua kysyä, mitä tämä hegeliläisessä mielessä ymmärretty "valtio" voi enää tarkoittaa. Nähdäkseni monet tietoyhteiskuntaa koskevat visiot ovat periaatteessa tällaisen uuden valtion, "maailmankylän", "computopian", "telepoliksen" tai jonkun vastaavan sosiaalisen muodosteen käsitteellistettyjä muotoja. Usein niiden kehittely rakentuu kuitenkin enemmän teknologian tarjoamiin mahdollisuuksiin kuin moraalisesti motivoituun poliittiseen toimintaan. Niiden heuristista arvoa ei tästäkään huolimatta ole syytä kiistää. Ja itse asiassa monet tärkeät seikat ovat nousseet esiin juuri tällaisten visioiden kautta. Esimerkiksi Javier Echeverría on kirjasessaan 'Telépolis' (1994) antanut hyvän kuvan siitä, millainen uusi sosiaalinen järjestys tietoyhteiskunnaksi nimitetyssä kehitysvaiheessa on muotoutumassa. Edellä käsittelemäni Castellsin analyysi korostaa ehkä liiankin yksipuolisesti teknologiaan ja tuotantoon liittyviä puolia. Tässä mielessä Echeverrían ja monien muiden visionäärien näkemykset täydentävät sitä hyvin: kyseessä on tuotannon, kaupan ja kulutuksen rakenteen muuttuminen. Tietenkin tätä analyysia on laajennettava myös kulttuuriin yleisemminkin, mikä on nostettu painokkaimmin esiin kulttuurintutkimuksessa ja postmodernissa diskurssissa. Näiden laajojen yhteiskunnallisten ja yhteiskunnan osajärjestelmiä koskevien muutosten tarkasteluun ei ole tässä mahdollisuuksia. Sen sijaan muutama huomio Echeverrían esittämästä telepoliksen ideasta antaa kuvaa siitä, mitä "lisäarvoa" visionääriset pohdinnat tuovat yhteiskunta-analyysille.

Javier Echeverría kiinnittää huomiota yksityisen ja julkisen sfäärin väliseen konvergoitumiseen, työn ja vapaa-ajan välisen rajan hämärtymiseen sekä kulutuksen ja tuotannon suhteen muutoksiin. Tämä ei merkitse palaamista vieraantumattomaan talouteen. Päinvastoin, tuottava kulutus (consumo productivo), vaikka se tuottaa pääomaa, pohjautuu etäältä toimimisen periaatteeseen. Lisäksi itse tuotannon sisällöissä ja muodoissa tapahtuu siirtymää yhä hajautuneempiin ja abstraktimpiin hyödykkeisiin, kuten virtuaaliturismiin, hektisiin ylikansallisiin tv-ohjelmiin tai esimerkiksi suurhenkilöiden kaupallistamiseen, mihin Echeverría (1994, 82) viittaa käsitteellä producción de nombres propios. Tämänsuuntainen kehitys pohjautuu pitkälti juuri irtaantumismekanismien radikalisoitumiseen, etäältä vaikuttaviin yhteyksiin, mikä nykyoloissa tekee meistä useimmista passiivisia katselijoita, mutta toisaalta luonnollisestikin luo ainakin länsimaissa varsin suurelle väestönosalle samalla mahdollisuuden uudenlaiseen aktiiviseen toimintaan.

Echeverría (1994, 151-152) korostaa myös sitä, että yksilöllisyys ei rakennu minkään luonnontilan tai autonomisen subjektin tietoisuuden varaan, vaan että se on läpikotaisin sosiaalinen konstruktio. Tämän vuoksi telépolis yhteiskuntamuodostumana kytkeytyy samalla yksilön rakentumiseen. Telepolis ei ratkaise sosiaalisia ongelmia sellaisenaan. Se tarjoaa yhden viitekehyksen, jonka taustaa vasten moraalisia ja poliittisia ongelmia voidaan tarkastella. Todellinen ongelma on oikeastaan se, että tämän "taustan" tai sosiaalisen infrastruktuurin rakentaminen saattaa kaventaa tarkastelunäkökulmia: tietoyhteiskunnan tapainen teknokraattisesti alkuunpantu järjestelmä tuottaa helposti syrjäytymistä, uudenlaisia alistussuhteita ja eriarvoisuutta. Se voi tuottaa myös uuden aristokratian, joilla on ote tiedosta ja muista tuotannontekijöistä, markkinoista ja verkostoista. (vrt. Echeverría 1994, 156-159)

Tällaiset näkökulmat yhdistettynä teknokapitalismiin ja postmoderniin mentaliteettiin luovat pakostakin tiettyä skeptisyyttä kansalaisyhteiskunnan idean mielekkyyttä ja toteuttamismahdollisuuksia koskevaan pohdiskeluun.

Kansalaisuus: myytit ja todellisuus

Olen edellä pyrkinyt kontekstualisoimaan kansalaisuuden käsitettä jäsentämällä sellaisia yleisiä tendenssejä, jotka vaikuttavat demokratiaan ja kansalaisten asemaan. Teknokapitalismi sekä keskittää että hajauttaa sosiaalisia prosesseja. Postmoderni mentaliteetti taas lisää yksilöllistymistä ja kulttuurisiin muotoihin suuntautuvaa skeptisyyttä. Kun näihin vielä lisätään se tosiseikka, että kansalaisuuden rehabilitoinnin taustalla vaikuttavat useimmissa tapauksissa hyvin teknokraattiset lähtökohdat, on vaikea ymmärtää, millaisten seikkojen varaan kansalaisuuden idea voidaan yleensäkään rakentaa.

Tietoyhteiskuntakeskustelun kannalta on merkillepantavaa, etteivät esitetyt näkemykset perustu konkreettisiin havaintoihin siitä, miten ihmiset toimivat, mitä he haluavat elämältään, ja millä tavoin he haluavat vaikuttaa yhteisten asioiden hoitoon. Nämä näkemykset eivät pidä tavallisesti sisällään myöskään toista tärkeää elementtiä, perusteltuja arvolähtökohtia. Itse asiassa koko "tietoyhteiskunta" on utopiana, visiona tai ohjelmana harvinaisen lattea ja näköalaton. Toisaalta tätä tuskin tarvitsee ihmetellä, kun muistetaan että näiden projektien käynnistäjinä eivät ole olleet hallinnon kohteena olevat ihmiset itse, vaan poliitikot, byrokraatit, asiantuntijat, suuryritysten johtajat, yliopistomiehet ja näiden institutionaaliset sidosryhmät.

Vahvan demokratian ajatukset pohjautuvat usein sellaisiin aprioreihin, joilla ei ole vastinetta arkielämän tasolla (ks. Tästä tematiikasta e.g. Barber 1984). Vivien Lowndes onkin osuvasti todennut, että lisääntynyt kiinnostus kansalaisuuteen (tai paikallistasolla kuntalaisuuteen) liittyy siihen, miten yksilöt, heidän yhteisönsä ja hallinnan instituutiot suhteutuvat toisiinsa. Modernissa kaupungistuneessa yhteiskunnassa näiden yhteyksien pitävyys ja toimivuus ei ole enää itsestäänselvyys. Itse asiassa juuri päinvastoin, modernisaatioprosessin pitkäänjatkunut erikoistuminen ja fragmentoituminen - samalla kun se on tuottanut näiden yhteyksien edellytykset ja niiden modernit muodot - on selvästi heikentänyt näiden yhteyksien toimivuutta. Perimmäiset kuntalaisuutta ja mutatis mutandis myös kansalaisuutta murentavat tendenssit ovat Lowndesin (1995, 178) mukaan seuraavat:

1) vähäinen kiinnostus ja sitoutuminen julkisten asioiden hoitoon,
2) paikallisyhteisöjen heikentynyt merkitys ja kiinteys, sekä
3) vieraantuminen poliittisista instituutioista.

Nämä tendenssit ilmentävät sellaisenaan niin teknokapitalistisen kehitysvaiheen hajautumista kuin postmodernia mentaliteettiakin. Näiden realiteettien kannalta katsottuna on outoa, että melkeimpä kaikki tietoyhteiskuntakehitystä edistävät ohjelmat hallinnon eri tasoilla ottavat ikään kuin annettuna sen, että ihmiset haluavat osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Toinen vaihtoehto hieman reflektiivisemmälle hallinnolle on tietenkin ollut ohjelmallinen pyrkimys osallistumisen aktivoimiseen. Kansalaisten osallistumisesta on tullut itsetarkoitus. Sen edistäminen on tuottanut näennäisdemokraattisia järjestelyjä, jotka etääntyvät elämismaailman realiteeteista. Itse ihmisestä on alkanut tulla järjestelmää uhkaava ongelma sen vuoksi, että hänestä on tulossa yhä selvemmin "epäkansalainen". Samalla tämä ristiriita heijastaa hyvin liberaalin demokratian ongelmaa. Liberaalis-individualistisessa demokratiamallissa aktiivista osallistumista ei nähdä arvona sinänsä, kuten esimerkiksi hegeliläis-marxilaisessa ajattelussa. Tällöin myöskään demokratian toimivuutta ei sidota osallistumisasteeseen. Se johtaa väistämättä jakoon hallitsevien ja hallittujen välillä, minkä negatiivinen vaikutus heijastuu siinä, miten kansalaiset vieraantuvat politiikasta ja sitä kautta alkavat välttää myös poliittista vastuutaan. Liberalistisen ajattelun voidaan siis nähdä luovan perustaa poliittiselle passiivisuudelle länsimaisissa demokratioissa. (vrt. Pulkkinen 1996, 30-32)

Edellä esitetty antaa perusteita asettaa kapea-alaiset näkemykset tietoyhteiskunnan kansalaisuudesta hyvin kriittiseen valoon. EU:n tietoyhteiskuntafoorumin ensimmäisessä vuosiraportissa kesäkuulta 1996 on kirjattu periaate "Putting people first", mikä vaikuttaa suorastaan tragikoomiselta sen valossa, miten koko EU:n tietoyhteiskuntaohjelmaa on rakennettu. (Networks for People and their Communities 1996. Ks. myös Europe and the global information society 1996 ja Citizens First 1997) Kuka meistä on ollut näissä prosesseissa osallisena ja millä painoarvolla? Toinen seikka on se, että kyseiset ohjelmat korostavat markkinalähtöistä toimintatapaa ja yksilöiden omien toimintamahdollisuuksien laajentamista uusliberalistisessa hengessä, mikä reaalielämässä johtaa melkeimpä väistämättä syrjäytymiseen ja demokratiavajeeseen.

Kotimaisiakin esimerkkejä tietoyhteiskuntaan affirmatiivisesti orientoituneista kehittämisprojekteista hallinnon eri tasoilla löytyy paljon (ks. Kasvio 1997 ja Mälkiä 1996). Kaikkia niitä leimaa sisäänrakennettu pelko siitä, että jos emme tartu informationaalisen kehityslogiikan mahdollisuuksiin, menetämme jotain korvaamatonta. Tähän liittyvää demokratia-aspektia puolestaan kuvaa hyvin Markku Laukkasen (1997, 40) ihmeteltävän yksiviivainen toteamus, että "[t]ietoyhteiskunnan luonne ja idea on demokraattinen, avoin verkko, joka mahdollistaa palvelujen tarjonnan ja saatavuuden asuinpaikasta riippumatta ja joka edistää yritysten ja ihmisten toiminnallista verkottumista." Hän näkee hiukan oudosti koko tietoyhteiskunnan infrastruktuurin muodostavan kansalaisyhteiskunnan perustan. Eikö avoimella dialogilla tai kommunikatiivisella toiminnalla tai arvoilla ole sijaa tämän perustan rakentamisessa? Tämä näkemys osoittaa ilmeisesti hiukan yleisemminkin sitä tasoa, jolla tietoyhteiskuntaan liittyvä ohjelmallinen retoriikka operoi. Yhteiskunnallisten prosessien anatomiaa tai dynamiikkaa sen enempää kuin kehitystä suuntaavia tendenssejäkään ei tarvitse ottaa huomioon kuin hyvin valikoivasti. Riittävää näyttää olevan se, että tukeudutaan yleisimpien muutossuuntien, tietotekniikan sovellutusten ja erilaisten muotikäsitteiden verbaaliseen viljelyyn. Nämä lähtökohdat tarjoavat ymmärrettävästikin mitä hedelmällisimmän maaperän erityyppisille tietoyhteiskunta-visioille. Yhtenä esimerkkinä tästä käyköön Kimmo Kajasteen (1994, 3-6) jo edellä viittaamani artikkeli, jossa hän nostaa esiin mm. seuraavanlaisia "avointa" tietoyhteiskuntaa luonnehtivia väittämiä ja ohjelmallisia vaatimuksia: