Marko Ahonen on nuoren polven tieteiskirjoittaja, joka on debytoinut novellistina alan lehdissä ja huomattu kilpailuissakin. Hän on ehtinyt julkaisemaan yhden novellivalikoiman, ja nyt Ensimmäinen askel vie hänet laajamuotoisemman proosan piiriin.
Romaani ajoittuu vuoteen 2045, jolloin Yhdysvaltojen romahtaminen on jättänyt maailmaan kaksi suurvaltaa: Euroopan Unionin ja Japanin. Poliittiset yksiköt ovat kuitenkin pelkkiä kulisseja, ja todellisuudessa maailmaa hallitsee kaksi jättiyhtiötä.
Päähenkilö Sylvia on läntisen yhtiön keskijohtoon kuuluva informaatiokontrolloija. Elämäntyökseen hän on suunnitellut propagandaa ja peitellyt ja vääristellyt uutisia. Lisäksi hän on ollut kehittämässä yhtiön henkilöstöpolitiikkaa, »Susimallia», joka perustuu työntekijöiden väliseen armottomaan kilpailuun ja luonnonvalintaan. Eläkepäiviensä kynnyksellä Sylvia kuitenkin ajautuu ristiriitoihin, jotka pakottavat hänet arvioimaan elämäänsä ja maailmaa uudelta kannalta.
Romaani asettaa tehokkuusyhteiskunnan inhimillisyyttä vastaan tutunoloisin ottein. Vallanhimoiset jättiyhtiöt ja kylmä virtuaalitodellisuus ovat kyberpunkin – tieteiskirjallisuuden yhden alalajin – vakioaiheita. Lohduttoman alun jälkeen tarina muuttuu seikkailulliseksi, paikoin suorastaan tähtiensotamaiseksi pulpiksi: renttupilotit paikkailevat aluksenrämiään teipillä ja painelevat fysiikan laeista piittaamatta ilmakehässä ja sen ulkopuolella. Lopussa soppaan sekoitetaan vielä muukalaistekniikkaa ja universaalia veljeyttä.
Ilkikurista piikittelyäkin tarinaan mahtuu. Virnistys nousee kerkeästi naamalle, kun teekkarit rinnastetaan hemmoteltuihin kauhukakaroihin tai kun eläkeläisten terroristiryhmä (lienevätkö vanhoja kettutyttöjä?) iskee ikärasismia vastaan.
Ahonen yhdistelee teokseensa monenlaisia aineksia. Jo alalukujen otsikoissa hän usein suorastaan tyrkyttää viittauksia kirjallisuuden ja elokuvan klassikoihin: »Romeo ja Alia», »Alia ihmemaassa», »Kuinka opit rakastamaan pommia». Tieteiskirjallisuuden piiristä hän nostaa esille muun muassa Arthur C. Clarken teoksen Lapsuuden loppu, jonka viitoittamia ajatuspolkuja Ensimmäinen askel osin seuraileekin.
Kokonaisuudessa kirjoittajan oma ääni kuitenkin hukkuu ainesten runsauteen. Hän osoittaa tuntevansa erityisesti tieteiskirjallisuuden perinteet mutta ei tunnu tietävän, mitä niillä pitäisi tehdä. Kliseekuorma kasvaa lopulta liian suureksi, eikä kirja oikein jaksa tarpoa latteuksien suon yli.
Teoksen suurin ongelma on ihmiskuvaus. Henkilöt eivät hengitä, eivätkä he toimi oman logiikkansa mukaisesti. Heidän olemassaolonsa ja valintansa määräytyvät juonen tarpeiden mukaan.
Kirjan luvut koostuvat useista lyhyistä ja vielä lyhyemmistä alaluvuista. Ne tuovat kerrontaan musiikkivideomaista rytmiä ja ehkä hypermediamaistakin estetiikkaa. Peräkkäisten alalukujen muoto ja sisältö saattavat poiketa toisistaan rajusti. Sirpalemaisuutta lisää näkökulmien ja aikamuotojen vaihtelu: kolmannen persoonan kerronta korvautuukin yllättäen ensimmäisellä persoonalla, imperfekti preesensillä. Tämä ärsyttää mutta myös viehättää.
Ahosen kieli on tiivistä, tyypilliset virkkeet koostuvat yhdestä tai kahdesta lyhyehköstä lauseesta. Ytimekäs vaikutelma sopii kirjan aiheeseen, mutta paikoin tiiviys menee liiallisuuksiin, mikä johtaa epäluontevaan ja töksähtelevään ilmaisuun. Aivan alussa häiritsee myös kaavamainen tapa laittaa selitys tai täsmennys kaksoispisteen perään. Onneksi maneeri ei esiinny kirjassa muuten.
Useaan otteeseen kirjan henkilöt naljailevat toisilleen oikeakielisyydestä, mutta surkuhupaisasti kirjassa suorastaan vilisee ilmeisen tahattomia kielivirheitä. Erityisesti kaksoispassiivit ja kongruenssivirheet pistävät silmään toistuvasti. Viimeistään kustantajan olisi pitänyt kyetä karsimaan enimmät mokat.
Ahosen askel harrastelijanovellistista romaanikirjailijaksi on hieman kompuroiva, mutta hyvä yritys. Jos hän vielä löytää enemmän omaakin sanottavaa ja saa henkilöihinsä henkeä, matka voi jatkua tyylikkäästi.
Possukuva © The Design Shoppe