Roolipelaaminen on kuin muinaisen nuotiotarinoinnin uudenaikainen muoto. Siinä kuulijat pääsevät paitsi eläytymään myös suoraan vaikuttamaan tarinan etenemiseen ja juonenkäänteisiin omien roolihahmojensa kautta. Tarina syntyy pelinjohtajan juonihahmotelman pohjalta mutta yhteistyössä pelaajien kanssa. Prosessissa hyödynnetään mielikuvitusta ja improvisointikykyä sekä yleensä myös noppia, joita onkin pelijärjestelmien tarpeisiin kehitetty monenlaisia erikoisversioita: nelisivuisista aina satasivuisiin asti.
Muodikkaasta harrastuksesta liikkuu hurjiakin juttuja. Taustalla lienevät monen roolipelisäännöstön sisältämät mielikuvitukselliset ja mytologiset elementit. Epäluuloiset tutkailijat ovat saattaneet tulkita ne joksikin aivan muuksi kuin pelkiksi fiktiivisen tarinan rakennuspalikoiksi. USA:ssa eräät uskonnolliset piirit ovatkin mielineet suoranaisille ristiretkille muun muassa opettavaisten sarjakuvien tukemina.
Risto J. Hiedan kokoama ja suurimmaksi osaksi kirjoittama Roolipeliopas jättää huhut omaan arvoonsa ja pyrkii kertomaan, mistä roolipelaamisessa oikein on kyse. Tarkastelemani kirjanen on toinen, päivitetty painos, mutta sisällöllisesti ja taitoltaankin se eroaa vain muutamissa kohdissa vuonna 1994 julkaistusta ensimmäisestä painoksesta.
Opas on jaettavissa karkeasti ottaen viiteen tai kuuteen osaan, joita ei kuitenkaan ole erityisesti nimetty. Ensimmäisessä osassa esitellään roolipelaamisen perusteet ja esimerkkien avulla havainnollistetaan pelaamista. Lisäksi siinä tarkastellaan lyhyesti pelihahmojen olemusta sekä roolipelien syntyhistoriaa ja leviämistä Suomeen. Osa on suunnattu aloittelijoille. Vähänkään kokeneempi pelaaja tuskin löytää siitä paljonkaan uutta – ehkä historiaosuutta lukuunottamatta.
Oppaan toinen osa esittelee roolipelijärjestelmiä. Ne tarjoavat säännöt ja miljöön peliseikkailujen perustaksi sekä usein myös valmiita malliseikkailuja. Erikseen käydään läpi suomenkieliset pelit sekä valikoima suosittuja englanninkielisiä vaihtoehtoja. Esittelyt ovat suppeita kuvauksia järjestelmien pääpiirteistä ja mahdollisesta lisämateriaalista. Vaikka osa peleistä kuitataan parilla lauseella, kaiken kaikkiaan esittelyt tarjoavat käyttökelpoisen lähtökohdan pelien vertailuun.
Vertailun helpottamiseksi suomenkieliset pelit on myös pisteytetty sääntöjen monimutkaisuuden sekä miljöön »realistisuuden» mukaan. Pisteytys kaipaisi tosin havainnollisempaa esitysmuotoa ja miljöön realistisuus lisäksi selkeää määrittelyä. Äkkiseltään on vaikea hahmottaa, miten ihmeessä fantasiamaailma velhoineen ja lohikäärmeineen voi olla »huippurealistinen».
Hakuteoksena peliesittelyt eivät toimi, sillä ne eivät pääsääntöisesti ole aakkosjärjestyksessä. Suomenkielisten pelien esittelyt näyttäisivät noudattavan jonkinlaista aiheenmukaista järjestystä fantasia–kauhu–scifi–historia, mutta englanninkielisten pelien esittelyissä tämäkään järjestys ei pidä. Surkuhupaisaa on, että aakkosellinen listaus on tarjolla ainoastaan niistä peleistä, jotka poikkeuksellisesti ovat jo muutenkin aakkosjärjestyksessä eivätkä siten kaipaisi erillistä hakemistoa.
Varsinaisten roolipelien jälkeen opas siirtyy tutkailemaan erinäisiä lieveilmiöitä: oheistuotteita, lauta-, kortti- ja strategiapelejä, miniatyyrihahmoja ja niiden maalausta, roolipeliaiheisia lehtiä sekä alan kerho- ja yhdistystoimintaa.
Erillisen kokonaisuuden muodostavat roolipelien englanninkielinen erikoissanasto ja usein käytetyt lyhenteet. Se on turhan suppea, vaikealukuinen ja vieläpä huolimattomasti laadittu: englannin dexterity, näppäryys, on suomennettu ketteryydeksi; ketteryyttä tarkoittava agility on puolestaan unohtunut sanastosta kokonaan. Kaiken lisäksi tekijä ei tässäkään ole pitänyt tarpeellisena aakkostaa termejä, vaan ne on aseteltu »löyhään asiajärjestykseen». Sanasto olisi aivan käyttökelvoton, jollei se olisi niin suppea.
Oppaan viimeisen osan muodostaa valikoima erikoisartikkeleita, jotka tarjoavat hieman tarkempia näkökulmia roolipelaamiseen. Mukana on yksityiskohtainen mutta kuivanpuoleinen kronologia harrastuksen Suomen valloituksesta ja vinkkejä pelaamisen hienouksista sekä rivipelaajille että pelinjohtajille.
Esko Vesalan »Live-roolipelaaminen» esittelee harrastuksen kaikkein näkyvimmän ja oudoksutuimman muodon, larpin (Live Action Role Playing). Siinä pelaajat eivät enää tyydy istumaan pöydän ääressä kuvailemassa pelihahmojensa käyttäytymistä vaan pukeutuvat rooliasuihin ja näyttelevät hahmojaan. Vesalan artikkeli on kirjavatasoisen artikkeliosuuden ja koko kirjasen parasta antia, sujuvasti kirjoitettu, havainnollinen ja ilmeisen kattava esittely. Sen vakuuttavuutta tukee myös loppuun liitetty lähdeluettelo.
Kokonaisuudessaan Roolipeliopas jättää kovin amatöörimäisen vaikutelman. Kieli on kömpelöä ja jäykkää ja aiheen käsittely tempoilevaa. Keskeisten asioiden esiin tuominen samoin kuin kokonaisrakenne ja otsikointi kaipaisivat selkeämpää ja johdonmukaisempaa otetta. Lisäksi oppaan käsitys roolipelaamisesta uhkaa jäädä turhan kapeaksi, vaikka tekijä pyrkiikin yleispätevyyteen. Esimerkeistä paistavat läpi hieman vanhanaikaiset pelijärjestelmät, eikä pelaamisen keskeinen idea, hahmoon eläytyminen, oikein välity.
Ulkoasun ja taiton linjattomuus jättää vaikutelman, että kirjanen on syntynyt niputtamalla yhteen joukko irrallisia kirjoitelmia. Eri osissa käytetään aivan erilaisia kirjasintyyppejä ja -kokoja, ja teksti jaetaan tarkoituksettomasti vuoroin kahdelle palstalle ja vuoroin yhdelle. Myös tekstikappaleiden erottaminen toisistaan on ailahtelevaa.
Monelle roolipelaamisesta kiinnostuneelle alaa esittelevä perustietopaketti on varmasti tarpeellinen ja hyödyllinen. Valitettavasti Roolipeliopas vastaa tarpeeseen haparoivasti. Anteeksiantamatonta on, että toisessa painoksessa ei ole yritetty korjata ensimmäisen painoksen pahimpiakaan puutteita. Kysyntää huolitellummallekin teokselle luulisi olevan.
Simo Kaupinmäki