Kauhea Kafilos

6. luku: Kuolleiden kulkutiellä

Kauhun vallassa horjahdin taaksepäin ja peräännyin saman tien takaisin sisään. Läimäytin oven kiinni ja kääntyessäni näin Jacquesin katsovan minua kulmat kohollaan. Hän oli tunkemassa matkahuopaansa reppuun.

»Täällä kummittelee!» huudahdin ja osoitin sormellani oven tuolle puolen. Huomasin käteni tärisevän.

»Kummittelee?» Jacques sanoi epäuskoisen näköisenä ja keskeytti reppunsa pakkaamisen. Aldhur ja Danielakin tulivat keittiöstä ihmettelemään huutoani.

»Kummittelee!» vahvistin. »Tuolla ulkona on ku... kuollut ... luuranko! Ja se kävelee tännepäin!»

»Mitä höpöjä», Aldhur mutisi ja asteli avaamaan oven. Hän jäykistyi hetkeksi kynnykselle ja sulki sitten oven uudestaan. Kääntyessään meidän puoleemme hän näytti vielä tavallistakin kalpeammalta. »Roger on oikeassa», hän sanoi. »Paitsi että se ei ole yksin. Niitä on monta!»

Aldhur lukitsi ulko-oven ja kiiruhti keittiöön. Me muut keräännyimme kurkistelemaan ikkunasta. Luurankoja oli tosiaan useita: nyt näin, että ensiksi näkemäni kammotuksen kannoilla seurasi vielä kaksi muuta. Ne eivät kuitenkaan olleet tulossa suoraan tänne, vaan suuntasivat kulkunsa jonnekin talon pohjoispuolelle. Säntäsin pohjoisikkunaan Jacques ja Daniela kannoillani. Luurangot viilettivät määrätietoisen näköisinä itään päin ja katosivat pian kallioiden taa.

Samassa Aldhur ryntäsi takaisin huoneeseen. Hän kiskoi reppua harteilleen. »Nopeasti!» hän huudahti. »Lähdetään perään, ennen kuin ne ehtivät karkuun!»

»Perään?!» Jacques hämmästyi ainakin yhtä paljon kuin minä. »Minun puolestani saavat hyvinkin mennä karkuun. Tervemenoa vain! Minua ei suuremmin kiinnosta lähteä jahtaamaan luurankoja.»

»Mutta pitäähän meidän selvittää, minne ne ovat menossa – ja mitä ne aikovat», Aldhur sanoi.

»Mitä se meille kuuluu?» minä sanoin. »Kuolleet kulkekoot omia teitään, minulla ei ole kiire heidän seuraansa!»

»Olisit voinut kertoa meillekin, että talosi vierestä menee kuolleiden valtatie», Jacques murisi Aldhurille.

»Mutta ei tällaista täällä ennen ole tapahtunut», Aldhur selitti. »Ja juuri siksi nyt pitääkin selvittää, mistä on kyse!»

»Olen samaa mieltä», sanoi Daniela. »Minäkin haluaisin päästä tarkkailemaan niitä lähempää.»

»Lähempää?!» Jacques tuijotti tyttöä kuin vähämielistä. »Oletteko te kumpikin ihan sekaisin! Miksi ihmeessä haluaisit nähdä mokomat kummitukset yhtään tämän lähempää?»

»Jotta voisin ikuistaa ne piirroksiini, tietenkin! Tällaisia tilaisuuksia ei usein tule. Ihmisiä ja eläimiä voi piirtää koska ja missä tahansa, mutta – ihkaeläviä epäkuolleita, ajatelkaa nyt!»

Jacques pudisteli päätään ja näytti siltä, että olisi mieluummin ollut ajattelematta. Aldhur heitti kuitenkin lisää vettä myllyyn: »Entä jos ne ovat kokoontumassa hyökätäkseen sitten jonnekin. Esimerkiksi kylään ... tai tänne! Vanhana sotilaana ymmärrät varmasti, Jacques, että vihollisen liikkeistä ja suunnitelmista on hyvä tietää mahdollisimman paljon.»

»Niin, onhan vartiopalvelus ja tiedustelupartiointi minulle tuttua», Jacques myönsi vastahakoisesti, »mutta yleensä vastapuolella on ollut eläviä ihmisiä. Elävissä vihollisissa on se hyvä puoli, että kun ne tappaa, ne kuolevat. Mutta – kautta Athiran – miten kuolleita voi tappaa?!»

»Emme me niitä tappamaan lähde, vaan ottamaan selvää, mitä ne aikovat. Eikä nyt ole aikaa turista joutavia. Lähtekäämme!» Aldhur julisti lopulliseen sävyyn ja astui ulos. Daniela seurasi epäröimättä, mutta Jacques jäi vielä arvelemaan kulmat kurtussa. Minäkin olin kahden vaiheilla: kummittelijat kammottivat – mutta olivat ne herättäneet minunkin uteliaisuuteni. Niinpä astuin ulos Aldhurin ja Danielan perässä. Lopulta myös Jacques liittyi meihin, vaikka mutisikin jotain satunnaisten seikkailijoiden harrastamista tyhmyyksistä, ja niin lähdimme luurankojen perään.

Yleensähän kuolleilla ei sanota olevan kiire enää minnekään, mutta nämä veijarit olivat toista maata. Ne kulkivat ripeästi ja, kun olivat kiistellessämme vielä saaneet hyvän etumatkan, vilahtelivat näkyvissämme enää vain ajoittain noustessaan jonkin kukkulan päälle. Meillä oli täysi työ yrittää pysyä niiden vauhdissa, vaikka Aldhur aiempaa selvästi kevyempine reppuineen pystyi nyt parempaan vauhtiin.

Maasto kohosi Kuuvuorille päin, mikä auttoi pitämään luurangot näköpiirissämme, mutta muuttui samalla vaikeakulkuisemmaksi, mikä taisi haitata meitä paljon enemmän kuin niitä. Onnistuimme kuitenkin pinnistelemään perässä, kunnes ilta alkoi hämärtyä ja kätki kalpoiset kummittelijat syleilyynsä. Jatkoimme vielä vähän matkaa samaan suuntaan, mutta pimeyden syvetessä jouduimme pysähtymään.

Mahtoivatko luurangot kaivata lepoa? Haittasiko pimeys niiden matkantekoa? Se ei tuntunut luultavalta, ja Daniela sanoi pelkäävänsä pahoin, että aamuun mennessä ne olisivat jo kaukana. Asialle ei kuitenkaan voinut mitään.

»Nyt tämä touhu alkaa mennä liian hurjaksi», Jacques mutisi leiriä pystyttäessämme. »Ensin pikkupiru skorpioneineen ja nyt kuljeskelevia luurankoja ...»

»Puhumattakaan noidista, joita täälläpäin tuntuu ihan vilisevän», minä täydensin.

»Noidista?» Daniela pelästyi. »Mitä tarkoitat?»

»Niin, emme ole vielä kertoneetkaan: kylässä puhuivat, että Aldhurin talossa on ennen asunut noita ...»

»Kyläläiset nyt puhuvat monenlaista», keskeytti Aldhur, joka palasi keräämästä nuotiotarpeita. »Olen minäkin tuon huhun kuullut. Samanlaisia kerrotaan varmaan kaikista vanhoista ja syrjäisistä taloista.»

»Mutta entäs Hazarothin mainitsema noita?» Jacques muistutti. »Sehän eli joskus sata vuotta sitten – ja myös kauppias puhui sadasta vuodesta. Ehkä kyse onkin samasta noidasta!»

»Kuulostaa epätodennäköiseltä», Aldhur sanoi. »Sata vuotta on pitkä aika, eiköhän se noita ole jo kuopattu.»

»Mutta niin varmaan oli kuopattu nuo luurangotkin!»

»Jonkun noidan täällä kai täytyy hiippailla, kun kerran kuolleet eivät enää suostu pysymään viimeisessä asumuksessaan», jatkoin Jacquesin ajatuskulkua. »Tarkoitan, että ovathan ne arkut yleensä ahtaanpuoleisia, mutta harvemmin niistä silti pois muutetaan.»

»Epäilemättä tässä vaikuttaa jokin suuri noituus, sillä Danoth ei mielellään päästä omiaan vaeltelemaan maan päälle», Daniela sanoi. »Mutta en minä näe mitään syytä olettaa, että noituus liittyisi nimenomaan Aldhurin taloon tai meihin. Luurangothan vain kävelivät ohitse eivätkä välittäneet meistä tippaakaan», hän jatkoi kuin Aldhuria tukeakseen, mutta hänen äänensä kuulosti vähän kireältä. Katselin Aldhuria ja muistelin kauppiaan uumoiluja noitatalon uudesta asukista; tämä päivä oli antanut niihinkin aivan uutta painoa. Sata vuotta oli kyllä pitkä aika, liian pitkä tavallisen ihmisen elettäväksi, mutta noidista ei kai koskaan voinut tietää. Ja Aldhurin ikää oli jotenkin vaikea määritellä: aluksi hän oli vaikuttanut vanhukselta, vaikka tarkemmin katsottuna nuorukaiselta. Mutta voisiko se olla lumetta, jokin kiero loitsu viattomien pettämiseksi?

Ajatukset villiintyvät helposti, kun istuskelee pimeässä keskellä erämaata ja on koko päivän jahdannut jaloittelemaan lähteneitä vainajia. Etenkin, kun tietää Kuuvuorten olevan vain muutaman peninkulman päässä – ja vielä edessä päin. »Rauhoitu», sanoin hiljaa itselleni. »Muistapa vain, kuinka Esmeraldastakin puhuttiin vaikka mitä. Jos Aldhur oikeasti olisi noita, hän olisi jo varmasti jonain yönä raahannut meidät hautausmaalle kamaliin noitamenoihin, ja siellä hän olisi kahlinnut meidät hautakiveen ja kaivanut sisälmyksemme ulos lihakoukulla ja syönyt maksamme raakana ja heittänyt ruumiit isoon pataan ja keittänyt lihan irti luista syöttääkseen sen rotille ja lepakoille ja käskenyt sitten luita nousemaan padasta ja ... Äh, lopeta!» ravistauduin irti kuvitelmistani. »Luurangot tulivat ihan muualta, ja niiden ilmaantuessa Aldhur näytti yhtä yllättyneeltä ja järkyttyneeltä kuin me muutkin. Tai ainakin yhtä yllättyneeltä kuin Daniela, ja paljon kalpeammalta.»

Kääriydyin huopaani, ja päivän tapahtumista huolimatta uni tuli yllättävän nopeasti; päivän vaellus vaati veronsa, ja nukuin rauhallisesti aina siihen asti, kun Aldhur herätti minut – vahtivuoroon. Eikä hän nytkään ollut käyttänyt tilaisuutta hyväkseen tehdäkseen meille noitamaisia hirveyksiä.

Aamulla lähdimme taas etsimään luurankoja, mutta ne olivat karanneet tavoittamattomiin. Jacques etsiskeli niiden jälkiä kivien keskeltä mutta joutui lopulta ilmoittamaan, ettei tämmöiseen maastoon juuri jälkiä jää – edes kokonaisista ihmisistä saati sitten pelkistä luurangoista, jotka arvattavasti ovat kovasti keventyneet syötettyään liikapainonsa madoille.

Harkitsimme jo etsinnöistä luopumista, kun äkkiä huomasimme edessä aukeavan painanteen pohjalla pienen lammikon – ja sen rannalla kasan luita. Jacques heittäytyi välittömästi kivenlohkareen taakse suojaan ja nosti muskettinsa ampumavalmiiksi. Piilouduimme muutkin parhaamme mukaan ja rupesimme tähyämään ympäristöä. Missään ei näkynyt liikettäkään. Kurkistin lohkareeni takaa alas painanteeseen. Luut pysyivät hiljaa paikoillaan, ja nyt näin, ettei niistä edes muodostanut ehjää luurankoa vaan ne vain lojuivat enemmän tai vähemmän hajallaan veden ääressä. Ilmoitin havaintoni muille, ja varovasti uskaltauduimme tutkimaan luita lähemmin.

»Ihmisen luita nämä ovat», Jacques sanoi tarkasteltuaan niitä tovin, »mutta näyttäisivät olleen tässä jo kauan. Pedot tai haaskaeläimet ovat levitelleet niitä ympäriinsä.»

»Ja varmaan vieneet osan mukanaan», Daniela sanoi. »Ei kai tuossa ole riittävästi kokonaiseen luurankoon.» Jacques oli samaa mieltä.

»Piruparka. Mitähän hän täällä erämaassa teki – ja mikä hänet mahtoi tappaa?» tuumailin ääneen.

»Enpä tiedä, miksi hän oli tänne tullut, mutta kuolinsyy lienee ollut tämä lammikko», Aldhur oli kyykistynyt veden ääreen. »Vesi on luultavasti myrkyllistä, parasta olla koskematta.»

Auringonpaahteessakin lammikon pinta näytti kummallisen tummalta ja aavistuksen vihertävältä; kaikkea muuta kuin houkuttelevalta. Hajukin oli jotenkin ummehtunut. Oliko lammikko ehkä joidenkin pahantahtoisten voimien asettama kavala ansa vai pelkästään varoitus siitä, että olimme tulleet jo liian kauas itään, liian lähelle Kuuvuoria?

»Lähdetään pois», sanoin. »Tätä seutua ei ole tarkoitettu ihmisten asuttavaksi. Täällä eivät menesty kuin haaskaeläimet ja kukaties vuorten hirviöt. Luurangot voivat kyllä tuntea olonsa kotoisaksi, ja minun puolestani saavat pitää hyvänään, mitä täällä sitten onkin.»

»Emme me täältä mitään löydä», Jacques liittyi tukemaan minua. »Pikemminkin jokin tai jotkin muut voivat löytää meidät, enkä usko, että se olisi enää kivaa.»

»Taidatte olla oikeassa», myöntyi Aldhurkin. »Luurangot ovat joka tapauksessa karanneet käsistämme»

Niin käännyimme takaisin länteen ja jätimme taaksemme Kuuvuorten kurjan kusilätäkön, joka oli koitunut edellisen kulkijan kohtaloksi. Synkeät vuoret näkivät luopumisemme korkeuksistaan ja varmaan nauroivat ivallisesti kuolevaisille, jotka olivat yrittäneet kivuta niiden etuvarustuksille.


5. luku: Kotinsa on linnansa Kauhea Kafilos
Simo Kaupinmäki
lisika@uta.fi
2000–2006