Kyborgit ja humaanit kurinalaiset ruumiit

Johdanto

Kyborgi ei ole tekninen vallankumous. Erilaiset koneet tai mekaaniset jatkeet — proteesit, silmälasit, kellot ja muut apuvälineet — ovat olleet osia ihmisen ruumiissa jo kauan. Science fiction -teksteissä on käsitelty toistuvasti rajankäyntiä ihmisen ja koneen välillä: missä kohden ylitetään raja, jonka jälkeen ihminen loppuu ja kyborgi alkaa? Esseessä lähestytään tätä rajaa kuitenkin merkitysten tuottamisen ja merkitysten luonteen näkulmasta. Näkökulman mukaan kyborgiudessa on kysymys, tekniikan kehittymisen sijasta, ajattelun muutoksesta ja kartesiolaisen subjektin hajakeskittämisestä: kyborgi on post- tai jopa antihumanistinen käsitteellinen vallankumous.

Essee perustuu (osittain) syksyllä 2001 pidettyyn Tampereen yliopiston audiovisuaalisen mediakulttuurin kyberkulttuuria (A3) käsitelleeseen luentosarjaan. Tarvittavaa käsitteistöä voi tarpeen vaatiessa opiskella tai kerrata Merkityksen muodostumisen ja Identiteetin tekijöiden avulla. Kyborgi ei edusta (varauksetta) allekirjoittaneen henkilökohtaisia näkemuksiä, vaan essee pikemminkin pyrkii tiivistämään postmodernin filosofian ihmistä koskevia väitteitä, jotka sopivat hyvin humanistisen itsestäänselvyyksien järjestelmän kyseenalaistamiseen.

Ennen kyborgin rakentamista on välttämätöntä purkaa ihminen, humanistisen mytologian tuote, joka vielä käy epätoivoista taisteluaan postmodernismia vastaan ihmisten mielissä. Aluksi esitellään lyhyesti joitain postmoderneja teorioita ja käsitteitä, joihin on viitattu muissa esseissä, joista mainittakoon Kyborgit ja humaanit kurinalaiset ruumiit ja Identiteetin tekijät.

Postmoderneissa teorioissa usein esille nouseva simulaation käsite on Schwichtenbergin [1995] mukaan peräisin Jean Baudrillardilta. Käsitteellä korostetaan sitä keinotekoisuutta ja esittämisenomaisuutta, joka postmodernismissa nostetaan esiin. Merkityksen simulaatiomalli on poststrukturalistinen lähestymistapa merkityksiin. Poststrukturalismin ymmärtäminen edeltäjästään irrallaan on mahdotonta. Näin ollen essee aloitetaan lyhyellä katsauksella strukturalismiin.

Strukturalismi

Jokainen kulttuuri pyrkii tekemään luonnon ymmärrettäväksi omilla ehdoillaan ja käsitteillään sekä esittämään itsensä luonnollisten prosessien lopputuloksena. Lyen [1996] mukaan strukturalismissa, joka oli keskeinen irtiotto humanistisesta ajattelusta, merkityksellinen todellisuus rakennetaan tietyistä keskeisistä periaatteista ja instituutioista. Nämä periaatteet voidaan löytää kaikista kulttuureista, vaikka ne tulkitaankin eri kulttuureissa eri tavoilla. Fisken [1992,150] mukaan strukturalismin tarkoitus on "paljastaa ajattelua ja kokemusta eri kulttuureissa ohjaavat kehikot", sillä strukturalismin mukaan "maailma voidaan tiedostaa vain kulttuurin tarjoamien käsitteellisten ja kielellisten rakenteiden kautta". Strukturalismin tarkoitus on löytää tutkimuskohteesta rakenteita ja lainalaisuuksia, sillä vaikka eri kulttuurit antavat todellisuudelle erilaisia merkityksiä, merkitykset rakentuvat kaikissa kulttuureissa samalla tavalla [Fiske 1992, 150].

Strukturalismissa kulttuurin nähdään toimivan kielen tavoin: Saussuren kieliteoriassa kieli ('langue') muodostaa perustan ('base'), jonka sääntöjen mukaan yksittäiset kielen käytön instanssit ('parole') muodostetaan [Lye 1996]. Kaikki tieto, mukaanlukien tieto konkreettisesta maailmasta, on välitetty symbolisen järjestelmän läpi, jossa merkit saavat merkityksensä vain erossa toisiin merkkeihin. Koska kaikki tieto on symbolista, "puhdasta" ja välitöntä tietoa todellisuudesta ei ole. Vaikka todellisuus voidaankin C.S. Piercen mukaan kokea itsessään ja kokemukset ovat todellisia, kokijana on subjekti, joka ajattelee merkkijärjestelmässä. Jos kokemusta ei voida kääntää symboliseksi, niin siitä ei voida tietää hyödyllisessä mielessä, jos tiedetään, se on merkkijärjestelmän välittämää. [Lye 1996.]

Näin ollen kaikki tekstit ovat kielen, ideologioiden ja symboleiden kaltaisten kulttuuristen järjestelmien sekä konventioiden, genrejen ja erityisesti intertekstuaalisuuden välittämiä. Lisäksi tekstit välittyvät lukemiseksi kutsuttujen käytäntöjen ja ideoiden avulla; ne välittyvät tuotannossaan, kommunikaatiossaan ja vastaanotossaan, joten ne eivät voi vain yksinkertaisesti siirtää tekijänsä ajatuksia — todellisuuden ongelmattomasta esittämisestä puhumattakaan. [Lye 1996.]

Samalla strukturalistisella periaatteella, jolla kieli toimii Saussuren mukaan, marxilaisessa taloustieteessä taloudelliset tuotantosuhteet muodostavat kulttuurin perustan (vrt. 'langue'), jotka säädetään eri kulttuureissa erilaisiksi superstruktuureiksi (vrt. 'parole') [Lye 1996], ideologisiksi rakenteiksi, jotka pyrkivät oikeuttamaan perustan taloudelliset tuotantosuhteet.

Strukturalismi haastoi ensimmäisen kerran humanismin käsitykset muun muassa universaalista ajan ja paikan ylittävästä ihmisen olemuksesta: asioita alettiin tulkita ja ajatella kontekstiin sidottuina.

Poststrukturalismi

Jonesin [1998] mukaan poststrukturalismi ja dekonstruktio ovat postmodernin tilan teoreettisia määritelmiä. Poststrukturalistisen käsityksen mukaan merkitykset, rakenteet ja käytännöt muodostuvat vallan efektinä diskursiivisissa käytännöissä ja representaation ketjuissa merkkien loputtomassa (uudelleen)esittämisessä ja merkityksellistämisessä.

Oletukset

Merkityksen simulaatiomallin taustalla vaikuttavat poststrukturalistiset oletukset ja havainnot, jotka voidaan Lyen [1996, 2001] esitystä mukaillen esittää seuraavasti:

• Ferninand de Saussuren kieliteoria: teorian mukaan yksittäisen merkin (sanan) merkitys voi määrittyä vain suhteessa merkkijärjestelmän toisiin merkkeihin, siihen mitä se ei ole. Näin ollen merkitys ei muodostu läsnäolossa vaan erossa (différance). Merkitys ei ole vakaa tai absoluuttinen vaan ketju eroja toisista merkityksistä.
• Merkityksen ylenpalttisuus (excess): Kieli merkitsee aina enemmän kuin sen voidaan katsoa merkitsevän yhdessä kontekstissa. Ongelmana viestinnässä ei ole se, että jokin merkki ei merkitsisi mitään, vaan se, että se merkitsee liikaa.
• Kielen asema: Kieli itsessään, ei ihmisyys tai jokin ajaton totuus, on keskeistä kulttuurissa, merkityksessä ja identiteetissä. Lyen [2001] mukaan Martin Heidegger huomautti, että ihminen ei puhu kieltä vaan kieli puhuttaa ihmistä, sillä rakentuessaan kielessä ihmiset ovat itse merkkijärjestelmänsä; subjekti ei voi edes tuntea itseään subjektiksi ennen astumistaan kielen symboliseen maailmaan, jossa kielelliset rakenteet, ilmaisut ja diskurssit ohjaavat subjektin ajattelua.
• Tekstuaalisuus ja intertekstuaalisuus: Konkreettista ja abstraktia maailmaa koskevat merkitykset muodostuvat tekstuaalisesti kieleen muodostuneiden merkittyjen läpi. Täydellinen merkitysten purkaminen on mahdotonta, sillä tässä prosessissa kieli tulee väliin. Derridan mukaan [Lye 2001] ei ole tekstin ulkopuolta, vaan kulttuuri ja yksilöt rakennetaan tekstissä ja mitään tekstiä ei voida erottaa merkityksen kierrätyksestä, sillä jokainen teksti on yhteydessä ja rakentuu toisista teksteistä.
• Antifoundationalismi ja -essentialismi: Merkkijärjestelmät eivät ole vakaita, sillä merkitykset eivät ole peräisin tai sidottuja johonkin vakaaseen ja ajattomaan periaatteeseen. Toisin kuin strukturalistit ja de Saussure olettivat, merkin ulkoinen olemus, merkitsijä, voi vaikuttaa merkittyyn. Näin ollen ei ole foundationaalista totuutta tai todellisuutta. Kaikki totuudet luodaan paikallisesti vallan, selviytymisen ja minätunnon tarpeisiin; arvot ja identiteetit ovat kulttuurillisia konstruktioita eivätkä vakaita olemuksia. Lyen [2001] mukaan Kaja Silverman osoittaa myös alitajuisen olevan konstruktio, sillä alitajuinen rakennetaan tukahduttamisen (repression) läpi ja tukahduttavat voimat ovat itsessään kulttuurillisia.
• Hajakeskitys: Yksilöissä ei ole vakaata identiteettiä tai olemusta, vaan ne ovat olemassa osana sosiaalisten merkitysten ja toimien sekä psyykkisten ja ideologisten voimien liikkuvaa yhdyssidettä. Yksilö on hajakeskitetty ilmiö , joka kirjoittautuessaan sisään merkityksellistäviin järjestelmiin omaksuu liikkuvan identiteetin.

Poststrukturalismi, vaikka jakaakin paljon strukturalismin kanssa, kiistää strukturalismin käsitykset kulttuurien taustalta löytyvistä kielen kaltaisista ajattomista rakenteista.

Poststrukturalismi ja merkityksen ontologia

Representaatio on perinteisesti nähty uudelleenesittämisen prosessina, jossa lähtökohtana toimiva olemus tai abstraktio tuodaan (uudestaan) esille sitä edustavan merkin avulla. Uudelleenesitys toimii metonymisesti ja sen on katsottu viittaavan johonkin itsensä ulkopuolelle.

Representaatiota korostavat diskurssit tuottavat usein essentialistisia ja joskus myös foundationalistisia käsityksiä. Lyen mukaan essentialistisessa käsityksessä diskurssin ulkopuolella ja siitä riippumatta on asioita, joista kertominen on niiden representaatiota, tiettyjen valittujen piirteiden esittämistä uudelleen merkkijärjestelmän rajoissa. Foundationalistinen käsitys olettaa, että representaation järjestelmät, konventiot joiden avulla merkityksiä artikuloidaan, ovat vakiintuneita eivätkä muutu oleellisesti. Essentialistinen diskurssi puhuu esimerkiksi sosialismista diskurssista ja ideologiasta riippumattomina ilmiönä, ja foundationalistisen näkemyksen mukaan sosialismia merkityksellistävä merkkijärjestelmä on vakaa ja heijastaa essentiaalista todellisuutta ilman mitään käsitteellisiä ongelmia. Foundationalismin varaan voidaan perustaa vakaita maailmoja. Totalisoivat käsitteet asettavat kaikki ilmiöt yhden selittävän käsitteen alaisuuteen, joka voi olla esimerkiksi evoluutio, markkinavoimat tai joku vastaava käsite. [Ks. Lye 1997.]

Poststrukturalistisissa teorioissa merkityksiä lähestytään essentialismin, foundationalismin ja totalisoinnin sijaan kielellisestä näkökulmasta, jonka mukaan kaikki merkitykset ovat tekstuaalisia [Lye 1997, Lye 1996]. Merkitykset, periaatteet ja toimet eivät ole siis peräisin mistään korkeammasta periaatteesta, vaan ne tuotetaan diskursiivisesti kielessä, ei sen ulkopuolella. Mitään merkityksellistä maailmaa ei siis ole ymmärrettävissä tekstistä riippumatta. Käsityksen mukaan ihmisen tapa järjestää ja luokitella konkreettista maailmaa ei ole peräisin tuosta maailmasta itsestään, vaan asiat vain nähdään järjestyksenä merkkijärjestelmän läpi.

Perinteisesti hyvää elämää, moraalia ja inhimillisyyttä koskevien käsityserojen on katsottu johtuvan siitä, että joku on väärässä: paha ja moraaliton. Kuitenkin (kieli)materialistisen käsityksen mukaan ei ole olemassa alkuperäistä hyvän elämän olemusta — tai ylipäätään mitään merkityksiä ohjailevaa korkeampaa periaatetta — sillä jos olisi, tällaista alkusyytä palvottaisiin jonkinlaisena jumalana, joka transsendentaalisen essentialistisen olemuksen tai rakenteen johdonmukaisesti ajateltuna pitäisi ollakin.

Jos representaatiolla ei ole alkusyytä eikä viittaussuhteita objektiiviseen "maailmaan", voidaan puhua simulaatiosta. Simulaatio on representaatioiden ketju vailla alkuperää ja ilman viittaussuhdetta itsensä ulkopuolella olevaan todellisuuteen. Kaikki simulaation tuottamat merkitykset ovat tekstuaalisia, joten ne eivät ole alisteisia millekään ulkokielelliselle korkeammalle periaatteelle. Simulaatio koskee niin abstraktioita kuin konkreettisesti havaittaviakin asioita, sillä ei ole asioita ilman niihin kytkettyjä merkityksiä. Postmodernin yksi keskeisimmistä piirteistä onkin, että asiat menettävät autenttisuutensa ja muuttuvat keinotekoisiksi. Maailma on täynnä merkityksiä — niitä on enemmän kuin koskaan — mutta ne ovat kuin kitsch, halpoja kopion kopion kopion... kopioita. Kielessä kasvanut postmoderni subjekti ei ole autenttisten ja ainutlaatuisten merkitysten lähde, vaan se on moninaisten kulttuurissa vaikuttavien diskursiivisten käytäntöjen kautta toimivien ideologioiden lopputulos.

Poststrukturalistiset teoriat ovat kielimaterialistisia; kun ne redusoivat ihmisen ja kulttuurin kieleen, ne tekevät eron esimerkiksi luonnontieteilijöiden materialismiin. Luonnontieteilijät eivät pidä kielimaterialismista, koska he eivät pysty hallitsemaan sitä omassa tietoisuudessaan puhumattakaan, että he voisivat hallita sillä muita haluamallaan tavalla. Jos luonnontieteellistä materialismia on käytetty perinteisten uskontojen käsityksiä vastaan, kielimaterialismi käy ensisijaisesti humanistisia ideoita vastaan.

Dekonstruktio

Dekonstruktiossa käsitys erosta (différance) sijoitetaan ontologisesti ja semioottisesti; jokaisessa olemuksessa on ero johonkin toiseen mitä se ei ole [Lye 1996]. Mikään ei voi olla itsessään vaan ainoastaan erossa johonkin muuhun. Näin ollen jokaisen olemuksen olemassaoloon kuuluu ero, jonka kautta se ei ole toinen.

Dekonstruktio, kuten poststrukturalismi yleensäkin, kiistäessään strukturalistiset oletukset kulttuurin perustana toimivista rakenteellisista olemuksista näkee kaikki rakenteet historiallisina, kontingentteina ja väliaikaisina. [Lye 1996.] Näin ollen kielen kaltainen semioottinen järjestelmä, kuten edellä käsiteltiin, ei ole vakaa, vaan merkki- ja merkitysjärjestelmissä tuotetut merkitykset ovat liukuvia. Väliaikaisuus on keskeistä merkityksessä sikäli, että merkitys voidaan rakentaa vain sitä vastaan, joka on ennen merkitystä; koska merkitys syntyy erossa, mikään ei voi olla jotain itsessään ilman jotain muuta, mitä se ei ole [Lye 1996]. Niinpä kaikki vastakohdat ovat liittoutuneita, sillä ne eivät voisi muuten edes olla vastakohtia [mt.].

Vaikka dekonstruktiossa ei ole tekstin ulkopuolista, ja kaikki mitä voidaan tietää on tekstuaalista, se ei tarkoita, että kielen ulkopuolella ei olisi mitään konkreettista vaan, että mitään ei voida tietää tekstin ulkopuolella [Lye 1996]. Ihminen ei ajattele kielen avulla vaan kielessä: jo kirjoittautuessaan diskursiivisiin käytäntöihin ja tunnistaessaan itsensä subjektiksi yksilö tarvitsee symbolista maailmaa. Vaikka dekonstruktio kiistää essentialistisen käsityksen merkityksestä, se ei tarkoita, että merkitystä ei ole, vaan merkitys on ajelehtiva kenttä suhteita joissa ei ole vakaata pistettä [Lye 1996]. Mahdollisia merkityksiä ei siis ole liian vähän vaan liian paljon.

Poststrukturalistisista teorioista erityisesti dekonstruktio asettuu humanismia vastaan, koska humanismi vain korvaa Jumalan Ihmisellä. Humanismi on siten vain jatkumo metafysiikan historiassa, jota vastaan se väittää asettuvansa. [Lye 1996.]

Ihmisen hajakeskittäminen

Käsitys menneisyydestä muodostetaan, kun tapahtumia tarkastellaan jälkikäteen, poimitaan sieltä ilmiöitä, tuotetaan niistä merkityksiä, liitetään ne yhteen ja muodostetaan kausaliteetteja, jolloin muodostuu vaikuttava kertomus ja käsitteellinen konstruktio nimeltä historia. Myös identiteetit ja Ihminen ovat historiallisesti rakennettuja taukoja ajassa ja paikassa. Ihmistä koskevan tauon historiaan käydään nyt käsiksi.

Epäonnistunut projekti ja tie postmoderniin

Vaikka valistuksesta alkunsa saanut moderniteetti uskoi lujasti löydettävissä olevaan totuuteen ja yritti kuvata maailmaa rationaalisin, empiirisin ja objektiivisin termein, valistuksen projekti epäonnistui [Jones 1998]. Tiedon lisääntyminen ja innokas valistaminen eivät luoneet paratiisia, sillä tieto ja sitä tuottava tiede, vallan ja totuuden diskurssit, valjastettiin vain samanlaisiin institutionaalisiin käyttöihin, joissa uskonnon instituutio oli toiminut antiikista alkaen ja joissa Järki ja Tiede olivat epäonnistuva Uskonnon lailla, jos epäonnistuminen määritellään suhteessa näiden instituutioiden ilmimerkityksellisiin tavoitteisiin eikä esimerkiksi vain suhteessa niiden kykyyn hallita ihmisiä — viimeksi mainitussa tehtävässähän ne ovat epäilemättä olleet vertaansa vailla.

Valistuksen projekti ei päättynyt epäonnistumiseen siksi, että Järki tai Ihminen eivät olisi saaneet suurta tilaisuuttaan vaan siksi, että tämä tilaisuus nimenomaan saatiin. Vaikka Järjen ja valistuksen diskurssit läpileikkasivatkin viimevuosisadan Eurooppaa, ne eivät pystyneet ehkäisemään kahta maailmansotaa. Kun uskonnon vallan väheneminen ei ollut tehnytkään ihmistä yhtään "valistuneemmaksi" siinä mielessä kuin projektin kauppamiehet antoivat ymmärtää, niin miten enää syyttää Uskontoa siitä, mikä alkoi näyttämään ihmisen ongelmalta? Kun kommunismismin, tieteellisen materialismin ja politiikan visioiden dispositiivissa [käsitteestä ks. Foucault 1980] tapettiin tieteen mahdollistamin keinoin tehokkaammin ihmisiä kuin missään aiemmassa "uskonnollisessa konfliktissa", ja vielä lännen "sivistysvaltioiden" avustuksella koko ihmiskunnan tulevaisuus kävi kyseenalaiseksi ydinsodan uhan alla, niin kuka enää kehtasi laulaa vanhaa laulua Uskonnon uhkakuvista? Kuinka Tiede ja Järki voisivat olla mikään valo pimeydessä, kun ne osallistuivat juuri sellaisiin käytäntöihin, joita ne väittivät ehkäisevänsä?

Mikään edellä mainittu instituutio ei voi olla olemassa eikä toimia ilman ihmistä, joten voisiko ongelma, johon valistus (ja uskonnot) etsivät ja tarjosivat vastausta, olla ihmisessä itsessään? Miten postmoderni muuttaa käsityksiä ihmisestä? Seuraavaksi käsitellään tarkemmin ihmismyyttiä tukemaan laadittua humanismia, jonka jälkeen tarkastellaan koko ihmisen käsitteen ja sen "tukikäsitteiden" ongelmallisuutta, ja lopulta tarjotaan Ihmisen tilalle kyborgia.

Humanistinen ideologia

Valistus ei tuonut rakenteellisesti maailmaa koskeviin selityksiin mitään uutta; se pyrki oikeuttamaan itsensä — rinnakkain humanismin kanssa — tuottamalla menneisyyttä koskevia myyttejä ¹ ja representaatioita sekä stereotyyppejä, jotka toimivat semioottisesti ja sosiaalisesti jokseenkin samalla tavalla kuin keski- ja uuden ajan taikausko: tiettyihin ihmisryhmiin tai -tyyppeihin liitettyinä uskomuksina, mielikuvina ja odotuksina. Järki, modernin ajan liikkumaton liikuttaja, nähdäänkin postmodernissa ajattelussa yhtä rajoittuneena historiallisena muotona kuin antiikin jumaltarustot universumin selityksinä [ks. Jones 1998]. Niinpä Järki ei ole vapauttanut ihmiskuntaa mistään sellaisesta, mitä se ei ole tuonut tilalle.

Foucault [1978] kuuluisassa esseessään What is Enlightenment? erottelee valistuksen ja humanismin. Hänen [mt.] mukaansa valistus oli joukko monimutkaisia historiallisia prosesseja, jotka muokkasivat eurooppalaisia yhteiskuntia niiden kehityksen tietyssä vaiheessa. Näin ollen valistus voidaan määritellä suhteellisen selvästi, mutta Foucault'n [mt.] mukaan humanismi on itsessään liian helposti erilaisiin tilanteisiin mukautuva, liian monenlainen, liian epäjohdonmukainen, jotta sen voisi määritellä tarkasti. Humanismin sisällöltään erilaiset teemat ovat nousseet esiin erilaisissa tilanteissa ja pyrkineet säilyttämään erilaisia arvoja, joista Foucault [mt.] erottelee 1600-luvun kristinoppia ja uskontoa vastaan asettuneen humanismin sekä teosentrisen humanismin (renessanssi); niiden lisäksi hän erottelee 1800-luvun tiedettä kritisoineen humanismin (romantiikka) ja tieteeseen perustaneen humanismin; ja hän muistuttaa vielä, että humanistisia muotoja ovat olleet muun muassa marxismi, kansallissosialismi ja stalinismi. Järki on siis joutunut paiskimaan töitä monelle eri isännälle. Humanistisen diversiteetin ongelmaa käsitellään lisää myöhemmin. Tämän esseen piirissä, ja nykyään yleensäkin, humanismilla tarkoitetaan pääasiassa sen "tieteellistä" muotoa.

Lyen [1997] mukaan marxilaisessa ideologiakäsityksessä hallitseva ryhmä pyrkii pitämään valtaa minimaalisin konfliktein. Tämä ei välttämättä tarkoita järjestelmällistä massojen alistamista vaan yleisesti sitä, kuinka yhteiskunnan hallitsevat instituutiot arvojen, maailmankuvien, merkkijärjestelmien ja laajan kouluopetuksen avulla pyrkivät oikeuttamaan asioiden tilan. Tätä valtaa Gramsci [Lyen 1997 mukaan] kutsui hegemoniaksi, joka toimii Althusserin termein [Lyen 1997 mukaan] ideologisten apparaattien (koulu, tiede, kirkko, joukkoviestimet yms.) välityksellä. Lyen [1997] mukaan marxilaisessa merkityksessä ideologia

• saa asiat näyttämään luonnollisilta (luonnollistaminen),
• ideologiset rakenteet se saa näyttämään historiallisen kehityksen loogisilta lopputuloksilta (historiallistaminen) ja
• se lupaa "luonnollisen" asioiden tilan pysyvän ikuisesti (ikuistaminen).

Humanismi (i) väittää olevansa ihmisen todellinen universaali luonne, (ii) historiallisen kehityksen eli kulttuurievoluution lopputulos, jossa (iii) humanistinen ihmiskunta pysyy ikuisesti, paitsi jos se rapistuu "taantumuksellisten" ideologioiden vaikutuksesta: ideologiaa korkeampaa kehityksen tilaa ei ole.

Ideologiassa nykyisyys oikeutetaan historiallisesti menneisyyttä koskevilla myyteillä. Humanismin kertomuksessa Prometheus vapauttaa ihmiskunnan pahuuden voimista, siis teokratiasta. Tämä tarina nähdään historiallisena kehityksenä, kulttuurievoluutiona, jonka lopputulokseksi ikuistetaan länsimainen humanismi. Mitään kehitystä ei voida havaita ilman vertailukohtaa, joten humanismin kollektiivinen identiteetti, "rationaalinen ihmisen olemus", tarvitsee "uskontojen" ja "vähemmän kehittyneiden kulttuurien" muodostaman toiseuden voidakseen ylipäätään puhua Järjen äänellä. Järki vakuuttaa käyttäjänsä omasta järkevyydestään, joka on historiallisesti rakennettu läntisen kolonialismin ja orientalismin rasistisille perinteille.

Humanismi, kuten kaikki ideologiat, harjoittaa diskursiivista kolonialismia, kun se ottaa käyttöönsä käsitteitä, termejä ja ideaaleja, joille se antaa omia merkityksiään ja joiden se väittää syntyneen alunperinkin humanismin vaikutuksesta. Tällä perin juurin orwelilaisella menetelmällä hallitaan kulttuurillista murrosta antamalla tutuille käsitteille uusia merkityksiä ja perusteita. Tässä prosessissa esimerkiksi "järki" merkityksellistetään ja palkataan ideologiseen käyttöön, jossa vain oikeat (humanistiset) mielipiteet omaava voi olla "järkevä". Näin ollen, kun humanistien "pyhä henki", Järki, tekee arvioita moraalisesta maailmasta, se on tervettä Järkeä; jos nämä arviot eivät sovi yhteen humanismin kanssa, subjekti on menettänyt Järkensä tai Järki on ainakin sairaslomalla. Tässä kehäpäätelmässä järkeviä ovat ne, jotka kirjoittautuvat humanistiseen diskurssiin ja humanistinen diskurssi on puolestaan järkevä — siksi, että siihen kirjoittautuvat ihmiset ovat järkeviä, koska he ovat humanisteja. Vaikka kasvaessaan kielessä subjekti virheellisesti tunnistaakin itsensä merkitysten lähteeksi, hän on niiden lopputulos. Näin ollen järkevinä näyttäytyvät ne merkitykset, joihin subjekti on kasvanut. Kehäpäätelmään haetaan yleensä mukaan myös biovalta, josta lisää myöhemmin.

Järjen diskurssiin sisäänkirjautumista kutsutaan joskus "vapaaksi ajatteluksi", vaikka ideologisen kurinalaistamisen idea on nimenomaan rajoittaa sallittujen merkitysten määrää, mihin esimerkiksi "tieteellisen maailmankuvan" kaltaiset totalisoivat käsitykset pyrkivätkin. Subjekti menettää vapautensa jo kielen symboliseen maailmaan siirtyessään ja viimeistään tunnistaessaan itsensä tietyksi toimijaksi symbolisessa merkkijärjestelmässä eikä joksikin toiseksi; kirjoittautuessaan siihen, minkä hän tunnistaa humanismiksi ja Järjeksi sekä tehdessään eron siihen, mitä niihin ei kuulu, hän on jo pelkästään subjektina rajattu ilmiö. Jos humanismi olisi vapaa, se olisi niin monimerkityksellinen, että sitä ei voitaisi tunnistaa missään mielessä. Järjen diskursseihin kirjautuva subjekti on äärimmäisen kurinalainen, koska katsoessaan vapautuneensa täysin ideologiasta ("uskonnoista"), se on itseasiassa kirjoittautunut siihen niin syvästi, että ideologiasta on tullut täysin läpinäkyvä. Läpinäkyvää ideologiaa ei kyseenalaisteta, koska sen läpinäkyvät diskurssit estävät uloskirjautumisen omalla huomaamattomuudellaan.

Postmoderneista teorioista dekonstruktio on selkeimmin humanismia vastaan, sillä humanismi vain korvaa kristinopin Jumalan omalla Ihmisellään "sekularisoimalla" kristillistä metafysiikkaa terminologiaa ja käsitteistöä. Metafysiikan korkeammat periaatteet eivät ole terminologiassa vaan ennen kaikkea diskursiivisissa rakenteissa, tavoissa joilla sanoja ja abstraktioita järjestellään sekä käytetään tuottamaan essentialistisia ja foundationalistisia tai jopa totalisoivia merkityksiä, joiden tarkoituksena on rakentaa vakaita maailmoja. Humanistinen ideologia pyrkii piilottamaan ja luonnollistamaan oman historiallisesti rakennetun luonteensa kulttuurireformin tarpeisiin syntyneenä ei- tai jopa anti-teistisenä apologiana. Kuitenkin Foucault'n [1978] mukaan on fakta, että ainakin 1600-luvulta alkaen se, mitä kutsutaan humanismiksi, on turvannut uskonnosta, tieteestä ja politiikasta lainattuihin käsityksiin, joita se on värittänyt ja pyrkinyt oikeuttamaan itselleen suotuisalla tavalla.

Ihmisen olematon olemus

1800- ja 1900-lukujen käsitteelliset ja maailmankatsomukselliset muutokset loivat pohjaa ihmiskeskeisen ajattelutavan syrjäyttämiselle siitä huolimatta, että humanistiset ihmisen ainutlaatuisuutta ja arvoa korostavat diskurssit jatkoivat toimimistaan, vaikka niille annettu perusta asetettiinkin yhä useammin kyseenalaiseksi. Ihmisen arvon alennus on ollut hallittua ja rajoitettua; humanistit hyväksyvät sen, että ihminen ja nykyiset apinalajit omaavat yhteisen kantalajin, mutta humanisti ei pysty hyväksymään omaa ideologiaansa uhkaavia tekijöitä, kuten universaalin ihmisen olemuksen tai autonomisuuden puuttumista. Viime kädessä humanistien "tosiasioiden hyväksymisen" sankaruudessa ei ole kyse yhtään sen kummemmasta kuin esimerkiksi kristitystä juhlimassa sillä, että voi syödä lehmän lihaa.

Kurinalaiset ruumiit

Ideologiset apparaatit, länsimaissa erityisesti biovalta, säätelevät ja tuottavat ihmisen ruumista koskevaa tietoa. Sihvonen [1996, 167] huomauttaa, että modernissa — tarkoittaen nykyisyyttä — "yhteiskunnassa subjektiksi tulemisen mallit muotoutuvat subjektin suhteesta sen ruumiillisuuteen, joka puolestaan on yhä enemmän erilaisten tieteellisten ja teknologisten diskurssien — biovallan — määrittämää". Näin ollen "länsimaissa yhteiskunnissa tiedon (diskurssin) ja vallan yhteenliittymät operoivat pitkälti ihmisen ruumiin kautta tuottaen siitä jatkuvasti uutta tietoa, jota ne sitten käyttävät tuottaakseen tuottamansa tiedon mukaisia 'kuuliaisia' subjekteja" [Sihvonen 1996, 24]. Vaikka biovallan moderni papisto, siis tiedemiehet, voivatkin tuottaa diskursiivisten käytäntöjen avulla hegemoniselle ryhmälle mieluista tietoa, epämiellyttävien merkitysten syntymistä ei voida millään välttää, sillä Foucault'n mukaanhan valta on suhde, jossa valtadiskurssi aina synnyttää vastadiskurssin alueen. Foucault'n keskeisin argumentti oli diskurssin, vallan ja tiedon yhteys: se, mitä tutkitaan tieteellisesti ja mitä rajataan tutkimuksen ulkopuolelle, määräytyy valtasuhteiden kautta.

Sihvonen [1996, 38] käsittelee kirjallisuudentutkimuksen ja strukturalismin vuorovaikutusta, joka muistuttaa (nyky)humanismin harjoittamaa vaihtoa biovallan ja jopa postmodernismin kanssa: kirjallisuudentutkimus on ammentanut ideoita strukturalismista, mutta "vain siinä määrin kuin se on ollut sille itselleen 'hyödyllistä' — vain siinä määrin kuin se ei ole joutunut kyseenalaistamaan rajojaan määritteleviä perusoletuksia" [Sihvonen 1996, 38]. Humanismi on lainannut ideoita ja teemoja biovallasta ja postmodernismista, aivan kuten kirjallisuudentutkimus on lainannut strukturalismista, mutta vain siinä määrin kuin se on humanismille sopinut. Liiallinen ammentaminen vieraasta ideologiasta mahdollistaisi humanismin "avautumisen ja muuttumisen joksikin muuksi, joksikin kynnyksen ylittäneeksi toiseksi, joka perusteiltaan on niin toisenlainen, että sitä voidaan perustellusti sanoa uudeksi sommitelmaksi" [Sihvonen 1996, 39]. Esimerkiksi joidenkin nykyhumanistien mukaan moraalia koskevat käsitykset löytävät perustelunsa tunteista — tässä on tapahtunut täydellinen takinkäännös — voi vain kuvitella, mitä olisi seurannut, jos joku olisi viime vuosisadan alussa perustanut argumenttinsa Jumalan olemassaolosta tunteisiin! Mitä tapahtui Järjelle? Jokatapauksessa tieto ei ole ainoa kurinalaistamisen muoto, sillä kiimaiset ruumiit ovat kuuliaisimpia; tunteet, erityisesti viha, saa subjektit kirjautumaan diskursseihin, joita ei ehkä muuten hyväksyttäisi.

Biovalta ja ihminen

Diskursiivinen valta toimii vaientamalla kilpailevia diskursseja: kun legitiimiä tietoa tuottaa vain rajattu määrä instituutioita, merkitysten moneus saadaan rajattua ja kurinalaisten ruumiiden tuottaminen on mahdollista. Esimerkiksi joissakin käyttöyhteyksissä ja -tavoissa darwinistista evoluutioteoriaa käytetään tavalla, jolla se selittää kaiken, mikä liittyy ihmisen toimiin: kun se on totalitaarinen selitysmalli, jonka ulkopuolella ei ole oikeaa tietoa, se myös kurinalaistaa. ² Mutta jos jotain asiaa, kuten vaikkapa moraalia, ei pystytäkään selittämäänkään darwinismin avulla, ja kulttuurisesti hyväksyttävällä tavalla, "tieteellisen maailmankuvan" diskurssit eivät enää totalitaarisesti rajoita sallittuja merkityksiä, jolloin niiden mahdollisuudet kurinalaistaa ruumiita heikkenevät, ja ihmiset alkavat etsiä vastauksia joihinkin kysymyksiin tieteen ulkopuolelta. ³

Humanismissa ruumis halutaan nähdä pysyvänä ja autenttisena merkitysten lähteenä ja käyttäytymistä koskevien normien tukipilarina. Jos ruumista ei valjasteta tähän tehtävään, tukipilaria pitäisi hakea yhteiskuntien ja kulttuurien puolelta, mutta yhteiskuntatieteiden ja kulttuurintutkimuksen relativistiset teoriat eivät anna tukea kurinalaistamiseen, vaan itseasiassa ne uhkaavat sitä: siinä missä humanismi pyrkii piilottamaan oman valtadiskurssinsa ihmisten näennäiseen autonomisuuteen, joka on immuuni ideologialle, poststrukturalismi kyseenalaistaa väitteen ja nostaa ihmisen poliittisesti ja ideologisesti rakennetun luonteen esiin. Näin ollen humanismi ei voi leikkiä tällä vaarallisella hiekkalaatikolla, jossa se joutuisi ammentamaan itseensä enemmän vieraita aineksia kuin se kestäisi. Siispä sen on etsittävä apua biovallasta, sillä muutenhan jäljelle jäävätkin vain metafysiikan korkeammat periaatteet, joita tosin yritetään piilottaa niin ruumiiseenkin kuin kulttuuriinkin — ja tietysti kulttuurievoluution velvotteisiin.

Esimerkiksi yrityksiä löytää moraalisille käsityksille tukea ihmisen ruumiista on leimannut niiden implisiittinen (kvasi)humanistinen apologia, jonka tarkoitus on todistaa, että ihmisen ruumis tarjoaa tukea yhden ainoan ideologian käsityksille "aidosta ihmisestä". Vaikka onkini aivan kohtuullista olettaa ruumiin ja sitä koskevien diskursiivisten käytäntöjen olevan jonkinlaisessa keskinäisessä vuorovaikutuksessa, käsitykset moraalista biologisesti selitettävänä ja ruumiiseen perustettuna ominaisuutena ovat ongelmallisia ainakin kahdesta syystä:

• Ne (käsitykset biologisesta moraalista) perustuvat kulttuuristen käsityksien lukemiseen ruumiseen, joiden avulla pyritään luomaan totalisoiva käsitys ihmisen olemuksesta. Jos biologia ei ole yksimielinen edes siitä, missä vaiheessa sikiöstä tulee ihminen, kuinka se voisi sitten kertoa meille tieteen objektiivisella äänellä oikeasta ja väärästä?
• Evoluutiosta johtuen ihmisen ruumis ei ole pysyvä, joten käsityksien moraalista pitäisi muuttua, mikä tarkoittaisi vain ongelman siirtämistä. Moraalin evoluutio ei tarkoita moraalin muuttumista "korkeammaksi", sillä biologisella evoluutiolla ei ole neodarwinilaisen teorian mukaan päämäärää. Tässä tapauksessa luonnon- tai pikemminkin kulttuurinvalinnan pitäisi valita soveliaita yksilöitä jollakin perusteella — mutta millä? Juuri tässä kohdassa pyydetään apua kulttuurin tarjoamalta korkeammalta periaatteelta.

Vaikka ihmiskulttuurien välillä on yhtäläisyyksiä, se ei välttämättä johdu siitä, että ihmisellä olisi luonto vaan siitä, että ihmiset elävät samankaltaisissa olosuhteissa. Mikäli yhteisten olosuhteiden väliset erot kasvavat ja erilaisista koneellisista apuvälineistä, jotka ovat vain joidenkin saatavissa, tulee olennaisempi osa ihmisruumiita, on hyvinkin mahdollista, että kulttuurien väliset erot kasvavat entisestään.

Kartesiolaisen subjektin purkamisen seurauksena usko ihmisen universaaliin rationaaliseen olemukseen katoaa diversiteettiin, jossa ihmisellä ei ole enää luontoa, joka määrittelisi, mikä on hyvää ja mikä ei. Ihmisyys ei kuitenkaan kuihdu kuoliaaksi veden puutteeseen vaan se tukehtuu sen paljouteen. Kun ihmisestä on tullut avoin olento, jolle kaikki on mahdollista ja kaikki on hyväksi, puhe humaanista joutaa romukoppaan. Jos ihmisellä ei ole mitään erityistä olemusta, humaania on kaikki se, mitä ihminen tekee. Ihminen ei voi olla "kaiken mitta", sillä ollessaan ja merkitessään liikaa, saussurelaisittain ajalteltuna, ihminen ei voi merkitä mitään tai, sijoitettaessa ero ontologisesti, ihminen ei voi olla mitään, koska ei ole mitään mitä ihmisen käsite ei olisi. Merkitessään kaikkea ihmisen käsite ei tarkoitakaan enää mitään.

Kyborgi

Kuten edellä on käsitelty, ihminen on erilaisten metafyysisten käsitysten ongelmallinen risteys. 1900-lukua hallinnut humanistinen käsitys ihmisestä perustui maailmalle, jonka se itse on väittänyt kieltäneensä. Humanistinen ideologia on pyrkinyt tekemään perinteisistä uskonnoista tarpeettoman keksimällä omia vastauksiaan niihin kysymyksiin, joita uskonnot ovat esittäneet.

Kyborgi tekee Ihmisestä tarpeettoman poistaessaan humanismin ajattelulle asettamat rajat. Jos jatketaan esseessä aiemmin pohjustetulla merkitysten simulaation linjalla, jonka mukaan kyborgius on muutosta ajattelussa — tarkoittaen, että valistuksen ihmiskäsitys syrjäytetään — voidaan väittää kyborgin olevan todellisuutta. Kyborgi on vertauskuva, joka seuraa Ihmisen paljastumista "ihmiseksi", erilaisten teknologioiden tuottamaksi käsitteeksi. Kyborgi ei ole autonominen vaan koneen tavoin kurinalaistettu, se ei ole aito vaan keinotekoinen, se on rooli; kyborgi on kaikkea tätä täysin tiedostettuna.

Merkitys simulaatiossa

Kyborgi elää merkitysten simulaatiossa. Tämän simulaation moottorina toimivat kieli ja diskursiiviset käytännöt. Koska merkitykset ovat simulaatiota, on aivan turha puhua esimerkiksi moraalista tai vapaudesta minään muuna kuin kielen sisäisinä diskursiivisina keksintöinä, joiden etsimisessä ei ole mitään mieltä, sillä nuo käsitteet voidaan tuottaa juuri sellaisiksi kuin itse halutaan. Puhtaan materialistisesta näkökulmasta simulaatio, vaikka onkin käsitteenä uusi, on toimena ikivanha: ihmisruumis on siitä lähtien elänyt simulaatiossa, kun se oppi tuottamaan abstraktioita, mutta se on vasta nyt tiedostanut sen — hieman kuin elokuvassa Matrix. Virtuaalitodellisuustekniikat ja tietokoneet eivät ole tuomassa ulottuvillemme mitään uutta, sillä kyborgin näkökulmasta katsoen ihmiskunta on elänyt simulaatiossa jo kauan. Teknologia mahdollistaa vain uudenlaisen tekniikan minuuden simulaatiolle.

Nyt myös audiovisuaalisen mediakulttuurin kannalta ajankohtainen Tolkienin maailma on esimerkki mahtavasta merkitysten simulaatiosta — niin kirjana kuin elokuvanakin — pystyihän Tolkien luomaan kirjoissaan voimakkaan läsnäolontunteen maailmaan, jota ei ole olemassa. Mitä eroa sillä on subjektin kannalta pelastaako maailman toden näköisessä simulaatiossa vai "maailmassa"? Merkitykset ja tunteet ovat subjektille samat. Tästä näkökulmasta ihmisen tietoisuus maailmasta ja paikastaan siinä olisi siis merkitysten simulaatio, kuten virtuaalitodellisuus on simulaatio ja todellisuus itsessään.

Keinotekoinen ihminen

Kyborgin viitekehys eroaa humanismin essentialistisista, foundationalistisista ja totalisoivista käsityksistä siinä, että kyborgissa teksti, "ohjelmisto", saa ruumiin reagoimaan, kun taas humanistisen käsityksen pohjalla toimiva Ihmisen olemus vaikuttaa teksteihin. Toisin sanottuna kyborgin ja Ihmisen ruumiit saattavat reagoida johonkin asiaan samalla tavalla, onhan kummallakin tunteet. Ero on kuitenkin siinä, että teksti ohjaa kyborgin ruumiin tuntemuksia, kun taas Ihmiselle merkitys on ennen tekstiä, jolloin tekstistä riippumattomat tunteet ohjailevat tekstuaalisuutta.

Sihvonen [1996, 10, 15] määrittelee kyborgin ihmisen ja koneen vakiintuneita rajoja hämärtäväksi kyberneettiseksi organismiksi eli koneen ja ihmisen ruumiin yhteenliittymäksi. "Kyborgi on metafora, johon tiivistyy modernissa maailmassa tapahtuvat ihmisruumiin ja teknologian kietoutuminen toisiinsa" [Sihvonen 1996, 15]. Sihvonen [1996, 15] jatkaa: "— — kyborgimetafora saa merkityksensä niistä erilaisista niveltymisistä — — joissa käsitykset ruumiillisuudesta ja teknologiasta liittyvät toisiinsa. Nämä limittymiset kuvaavat diskursiivisia kamppailuja, joita käydään sitä ankarammin mitä selvemmin vakiintuneet käsitykset ihmisestä ja hänen fyysisestä ruumiistaan kyseenalaistuvat." Kun mekaaniset laitteet tulevat yhä enemmän osaksi ihmistä — esimerkiksi Gibsonin kyberpunk-kirjojen orgaaniset tietokoneet — ero klassisen ihmisen ja (klassisen) koneen välillä käy yhä häilyvämmäksi [Sihvonen 1996, 21].

Wegner [2002] väittää kirjassaan The Illusion of Conscious Will, että tahto on illuusio: tahto ei edellä tapahtumaa, eikä se saa asioita aikaan, vaan ajatukset ovat vain reaktio tapahtumiin. Wegnerin [mt.] mukaan esimerkiksi EEG-tutkimukset, joissa seurataan tahdonilmauksiin ('volition') ja motorisiin impulsseihin vastaavia ('correspond') sähköisiä potentiaaleja, eivät johdonmukaisesti osoita, että tahto edeltää tapahtumaa odotetulla tavalla. Jos tahto koetaan vasta toiminnan alettua, tietoisesta tahdosta — tai sen illuusiosta — tulee selitettävä käsite ja muuttuja, jota ei voida käyttää selittämään kausaaliketjun alkamista. Jos Wegner on oikeassa, tahdolle ei enää ole materialistista selitystä ja ilman tahtoa perinteiset käsitykset moraalista käyvät kestämättömiksi.

Anthony Burgessin A Clockwork Orange -teoksessa yhteiskunta päättää parantaa väkivaltaisen psykopaatin, Alexin, lääketieteellisin menetelmin — "hänen ruumiinsa ehdollistetaan voimaan pahoin väkivallasta" — tämän seurauksena Alex menettää vapaan tahtonsa päättää teoistaan. "Alex selvärajaisena ja autonomisena subjektina on hävinnyt yhteiskunnan koneistojen, apparaattien tunkeutuessa hänen ruumiiseensa." Yhteiskunta on siis rakentanut Alexista kurinalaisen ruumiin — ohjelmoinut kyborgin [ks. Sihvonen 1996, 16]. Althusser—lacanilaisesta näkökulmasta kaikki ihmiset ovat kuin Alex: kyborgeja, kuuliaisia ruumiita, jotka yhteiskunnan koneistot ovat ohjelmoineet. Näin ollen Kellopeliappelsiinin kohtausta voidaan lähestyä allegoriana ihmisten kasvamisesta hegemonisiin ideologioihin.

Ihmisen loppu?

Jos ihmisen evoluutio pysähtynyt, kuten on väitetty, niin tästä näkökulmasta ihmisen tekemät koneet ovat evoluution seuraava askel. Tämä on ihmisen kannalta varsin ikävä uutinen, sillä Darwinin evoluutioteorian mukaan kehittyneemmät lajit eivät ole kohdelleet edeltäjiään erityisen mukavalla tavalla: näinköhän ihmiset lahdataan joku päivä robottien tai jopa kyborgien toimesta? Toisaalta Marshall McLuhanin tragikoominen idea ihmisistä konemaailman suvunjatkajina antaa ihmiselle toivoa ainakin siihen asti kunnes ihmisestä tulee surkastunut elin, jota ei enää tarvita koneiden lisääntymistä varten.

Joka tapauksessa ihminen modernina käsitteenä on murtumassa diskursiivisissa kamppailuissa ja humanistien Ihminen on antamassa sijaa postmodernille kyborgille. Tämä tarkoittaa, että lähitulevaisuudessa monia itsestään selvinä pidettyjä ihmisyyteen liittyviä ominaisuuksia tullaan kyseenalaistamaan.

Lähteet