Merkityksen muodostuminen

Johdanto

Tässä esseessä tarkastellaan merkityksen muodostumista. Esseessä selitetään, miten merkit muodostuvat, kuinka ne kykenevät merkitsemään jotain ja miten ne mahdollistavat kommunikaation eli viestinnän jonkin yhteisön sisällä. Lisäksi tarkastellaan, mitä vaikutuksia merkkien toiminnan erityispiirteillä on tekstien¹ tulkitsemisen ja kommunikaation kannalta. Esseessä ei pyritä antamaan yksityiskohtaisia ohjeita tekstien tulkitsemiseksi, vaan siinä pohditaan yleisiä periaatteita, joita merkityksen muodostumiseen liittyy.

Usein ajatellaan, että kommunikaatio eli viestintä on merkitysten siirtämistä. Mikko Lehtonen [1998, 29] tiivistää esimerkiksi lukion äidinkielen oppikirjan käsityksen kielestä näin: "Jollakulla on jokin ajatus, jonka hän pukee sanoiksi. Tämä ajatus tai viesti lähetetään sitten puheen tai kirjoituksen välityksellä toisille, jotka ottavat sen vastaan ja purkavat sen sanoista ajatukseksi." Lukiossa opetetaan siis, että kieli on viestinnässä käytettävä siirtoväline, jolla on kyky siirtää tekstinä ilmaistut ajatukset. Tämä käsitys kielestä asetetaan kyseenalaiseksi.

Essee kirjoitettiin ja julkaistiin alunperin keväällä 2001, jonka jälkeen sitä on päivitetty useita kertoja. Sen aihe on nykyään yhtä ajankohtainen kuin alunperinkin: jotta olisi mahdollista esimerkiksi ymmärtää, kuinka kielen avulla on mahdollista manipuloida ihmisiä ja tunnistaa sen yritykset, on ymmärrettävä, kuinka kieli ylipäätään toimii.

Merkityksen muodostumista tarkastellaan semiotiikan eli merkki- ja merkitystieteen näkökulmasta. Tarkastelua varten tarvitaan joitakin metakielellisiä käsitteitä ja termejä, jotka mahdollistavat kielestä itsestään puhumisen, tuttujen viestintään liittyvien käytäntöjen jäsentämisen ja niiden teoreettisesti ymmärrettäväksi tekemisen. Essee on jäsennetty seuraavalla tavalla kolmeen kokonaisuuteen. Aluksi käsitellään merkkejä ja niiden yhdistelemistä viestinnäksi. Tämän jälkeen tarkastellaan merkkien luovaa käyttöä, niiden merkityspotentiaalien laajentamista kielikuvin. Lopuksi tarkastellaan merkityksien yhteisöllistä luonnetta ja viestintää.

Merkkejä, koodeja ja merkityksiä

Kieli on merkityksellistävä eli merkityksiä tuottava järjestelmä [Fiske 1992, 86]. Merkitykset ovat käsityksiä, mielteitä tai assosiaatiota, joita merkit tuottavat tulkitsijoidensa mielessä edustamistaan asioista. Kielten sanat — jotka ovat oikeastaan yhdistelmiä yksinkertaisemmista merkeistä eli kirjaimista — esittävät konkreettisia objekteja, tapahtumia tai abstrakteja käsitteitä mentaalisessa avaruudessa uudessa muodossa [Danesi 1994, 3; ks. Lehtonen 1998, 44—45]. Jotta jotain voitaisiin esittää uudelleen, ennen esittämistä on täytynyt olla jotain, mikä voidaan esittää uudelleen. Kun merkki esittää jotain joksikin, se representoi jotain tuoden lukijansa mieleen merkityksiä siitä kohteesta, josta merkin käyttäjä halusi kertoa [ks. Danesi 1994, 12]. Lehtosen [1998, 45] mukaan

[a]jatus kielestä representoimisena korostaa sitä, että kielen symbolit eivät esitä näitä itsensä ulkopuolella olevia kohteita sellaisenaan, vaan etuliitteen 're-' mukaisesti kohteet tulevat aina edustetuiksi kielessä, jolloin ne esitetään uudelleen ja toisin. Itse asiassa representoiminen edellyttääkin, että representoiva ja representoitu eroavat toisistaan. Piippua esittävä piirroskuva representoi piippua juuri siksi, ettei se itse ole kyseinen piippu. ²

Kielen kyky merkitä ei perustu todellisuuden heijastamiseen peilin tavalla eikä se edes esitystapana pysty siihen. Kieli tarjoaa kuitenkin välineen sellaisista asioista puhumiseksi, jotka eivät ole läsnä tai havaittavissa. Kielellä on lisäksi paljon perustavaa laatua olevampi kyky kuin asioiden edustaminen merkeillä: sen avulla todellisuus saadaan ylipäätään merkitsemään jotain jäsentämällä todellisuutta erojen avulla ja tekemällä erot merkityksellisiksi. Esimerkiksi ero yön ja päivän välillä tai erot värisävyjen välillä ovat merkityksellisiä ihmisille vain, koska ne on tehty sellaisiksi kielellisessä esittämisessä.

Mistä on pienet merkit tehty?

Yksinkertaisimmat käsitteet, joilla merkitysten tuottamista voidaan analysoida, liittyvät merkkien muodostamiseen, merkkien toimintaan erojen avulla ja niiden koodaamiseen viesteiksi.

Merkitsijät ja merkityt

Kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren luomassa merkitysmallissa merkki muodostuu merkitsijästä ja merkitystä. Merkitsijä on merkin ulkomuoto kirjoitettussa tai äännetyssä muodossa. Merkitty on aineeton mielessä oleva käsite, johon merkitsijä viittaa. [Fiske 1992, 66.] On suhteellisen yksinkertaista selittää ja ymmärtää, mitä termi "merkitsijä" tarkoittaa: niitä ovat kirjainmerkit ja kirjaimista kootut sanat, äänteet ja lausutut sanat, numerot ja niin edelleen. Periaatteessa kaikki, mitä voidaan konkreettisesti havaita, voi toimia merkitsijänä jollekin.

© Mikko Tanni 2004

Vaikka useimmat suomalaiset tunnistavat mitä oheinen kuva esittää (eli representoi), se ei kuitenkaan itsessään kerro esittävänsä nimenomaan tiettyä rakennusta Tampereella. Se osataan erottaa savupiipuista ja pienen tarkastelun jälkeen ehkä myös vesitorneista. Kuvaa katsovan mielessä on siis jotain, minkä perusteella hän osaa tehdä eron vesi- ja näkötornin välille ja tietää, että kuvassa on näkötorni ja nimenomaan Näsinneula. Vastaavasti hän tietää, että merkitsijältä "Näsinneula" voidaan olettaa viittaussuhdetta juuri kyseiseen rakennukseen eikä esimerkiksi Tampereen korkeimpaan savupiippuun. Merkitty sisältää merkitsijään sisältymättömän tiedon, jonka avulla tiedetään esimerkiksi mihin mainittu sana ja kuva merkitsijöinä viittaavat ja mihin ne eivät viittaa.

Merkittyjä muodostetaan johtamalla aistimuksista (sensations) tai tunteista muistettavia havaintoja (percepts). Esimerkiksi konkreettisella eli faktuaalisella tasolla tietty joukko tunteita ja aistimuksia muodostaa kulttuurisessa merkityksenannossa käsitteen "rakkaus". Vaikka ihmiset todennäköisesti tuntevat "rakkautta" kaikkialla suhteellisen samankaltaisella tavalla, se käsitetään kulttuureille ominaisilla tavoilla. Esimerkiksi länsimaalaisessa kulttuurissa rakastuminen liitetään avioliittoon, mutta tämä ei ole mikään universaali itsestäänselvyys. Merkitty voidaan määritellä fyysisen ja mentaalisen maailman liitokseksi, jonka ihmismieli on tehnyt tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. [Danesi 1994, 108—109.]

Merkityt ovat käsitteitä, joiden avulla luokitellaan todellisuutta ymmärryksen luomiseksi [Fiske 1992, 68]. Kielestä riippumaton todellisuus on jatkumo: se "ei toisin sanoen jäsenny itsessään eikä itsestään merkityksellisiin osiin — olioiksi, ilmiöiksi, tapahtumiksi jne. — vaan se jaetaan niiksi vasta inhimillisissä merkityksellistämiskäytännöissä" [Lehtonen 1998, 31]. Kielet tekevät eroja (eli luokkia) eri periaattein, ja tehdyt erot ovat suhteessa ihmisten käytännöllisiin tarpeisiin [Lehtonen 1998, 60]. Asioita jäsennetään ja luokitellaan eri kulttuureissa eri tavalla; toisin sanottuna merkityt eivät ole universaaleja. Merkin ja sen viittaaman kohteen välillä ei ole siis suoraa kulttuurista riippumatonta yhteyttä, vaan merkki viittaa tarkoitteeseensa merkittynsä läpi merkityksellistämällä sen. Merkityt muodostuvat myös kulttuurisessa merkityksen antamisessa, sillä erilaiset tilanteet korostavat ja vaativat erilaisia eroja, joten "merkityksellistäminen on siis yhtä kulttuuripitoinen juttu kuin kunkin kielen merkitsijöiden ulkoinen muoto" [Fiske 1992, 67]. Niin merkitsijät kuin merkitytkin ovat intersubjektiivisia eli yksilöiden jakamia; ne ovat "kutakuinkin yhtäläisiä samaa kieltä puhuville saman kulttuurin jäsenille" [Fiske 1992, 66].

Asioiden merkitsemistä voidaan havainnollistaa seuraavasti: Osoitetaan jotain konkreettista objektia ja sanotaan sitä esimerkiksi "puuksi". Näin merkitsijällä "puu" viitataan merkittyyn (puuhun), jonka sisältö muodostuu mainitun objektin ominaisuuksista sillä hetkellä, kun se merkityksellistettiin merkitsijällä "puu". Nämä ominaisuudet erottavat sen muista merkityistä aivan kuten merkkijono "puu" erottuu muista merkityistä tiettyjen ominaisuuksien perusteella: se ei ole muun muassa "suu" eikä "buu". Puulle edellä, ehkä implisiittisestikin, annettua määritelmää voidaan täsmentää edelleen. Jos esimerkin puu oli jotain, mitä suomeksi kutsutaan havupuuksi, ja myöhemmin puuksi kutsutaan jotain, mitä suomeksi tavataan kutsua lehtipuuksi, esimerkin merkitty määrittyy (eli merkityksellistyy) uudelleen. Näin tietynlaiset havainnot opitaan yhdistämään samoihin ryhmiin tai luokkiin, joihin opitaan viittaamaan tietynlaisilla merkitsijöillä. Paitsi konkreettisten esimerkkien kautta merkittyjen sisältöä voidaan täsmentää myös täysin kielellisessä esittämisessä: sanakirjat ovat hyvä esimerkki yrityksestä määritellä kielen sanojen sisältöä toisten sanojen avulla. Koulussakin opitaan puista, miten ne muuttavat auringonvaloa energiaksi. Tämäkin tieto määrittää merkittyä puuta.

Lähes mikä tahansa havainto voi toimia merkitsijänä jollekin: esimeriksi pilvi voi tiettyjen muotojen perusteella merkitä vaikka vaunuja. Kuitenkin analyyttisesti tarkasteltuna merkitsijöistä tulee merkkejä vasta, kun niihin liittyy merkittyjä [ks. Fiske 1992, 139]. Toisin sanottuna merkki ei voi toimia merkin tavoin ilman tulkitsijaa, jolle merkin merkitsijä voi merkitä jotain merkittyä. Merkitsijän ja merkityn sekä merkityn ja (havaittavan) todellisuuden välistä suhdetta kutsutaan merkityksellistämiseksi [Fiske 1992, 66—67].

Näsinneula-esimerkikissä sana ja kuva eroavat merkkeinä siinä, että niissä merkitsijän ja merkityn suhde on erilainen. Sitä, missä määrin merkitty määrää merkitsijää, kutsutaan merkin motivaatioksi [Fiske 1992, 77—78]. Merkit voidaan tässä suhteessa jäsentää kolmeen luokkaan: merkki on ikoni, jos se muistuttaa kohdettaan jollakin tavalla; merkki on indeksi, jos sillä on kausaalinen syy-seuraus-suhde kohteeseensa; merkki on symboli, jos merkin suhde kohteeseensa on keinotekoinen, jolloin yhteys kohteen ja merkin välillä perustuu sopimukseen. [Danesi 1994, 25—28, 28—29, 29—32; Fiske 1992, 70—72; Dyer 1982, 124—125, Kress & van Leeuwenin 1996, 7 mukaan.] Merkki on sitä motivoituneempi mitä enemmän sen merkitsijä muistuttaa merkittyä: esimerkiksi ikonisen merkin merkitty määrää jossain määrin merkityn muotoa [Fiske 1992, 78]. ³

Valokuvan (merkitsijän) ja "Näsinneulan" (merkittyn) välillä on ikoninen suhde. Oikeastaan tämä suhde on myös indeksinen, sillä valokuva on todellisuuden projektio; se ei voi määritelmänsä mukaan olla edes olemassa ellei todellisuudessa olisi olemassa kohdetta, josta valokuva on otettu. Vastaavasti esimerkiksi valokuva kilpa-autosta on ikoni, sillä se muistuttaa viittaamaansa kohdetta siinä määrin kuin sen tarkoitus on esittää nimenomaan kilpa-autoa. Saman valokuvan kilpa-auto voi nimittäin olla myös indeksinen merkitsijä autourheilulle. TV-dokumentin näyttämä kuvamateriaali entisen Neuvostoliiton-alueen saastuneista teollisuuskaupungeista voi toimia sosialismin symbolisena merkitsijänä. Voitaisiin tosin väittää, että saastuminen ja alhainen elintaso ovat syy—seuraus-suhteessa sosialismin kanssa, jolloin kyseessä olisi indeksinen esitys. Inhimillisen kielen olemus sen on merkkien keinotekoisuudessa eli arbitraarisuudessa, mikä tarkoittaa ettei merkitsijän ja merkityn välillä ole luonnostaan lankeavaa suhdetta, vaan sitä määrää tapa, sääntö tai sopimus. Ei ole mitään välttämätöntä syytä, miksi juuri kirjainmerkkiyhdistelmä "Näsinneula" viittaisi juuri kyseiseen rakennukseen. [Ks. Danesi 1994, 24; Fiske 1992, 77—78; Lehtonen 1998, 59.]

Erojen merkitys

Ennen merkitystä on oltava eroja: ei ole mitään mieltä määritellä jotain merkittyä niin yleisesti, että se kattaisi kaikki havaittavat asiat. Danesin [1994, 108—109] esimerkkiin viitaten, jos kaikki aistimukset käsitettäisiin rakkaudeksi, olisiko puhe siitä enää mielekästä? Vastaavasti merkitsijä, joka voi merkitä mitä tahansa, ei ole viestinnällisesti mielekäs. Erot kuuluvat merkkeihin kahdella tavalla: erot ovat (1) konkreettisia merkitsijöiden välillä, jotka merkityksellistävät merkittyjä; erot ovat (2) mentaalisia merkittyjen välillä, jotka jäsentävät todellisuutta. Esimerkiksi Näsinneulan tapauksessa tehtiin ero savupiippujen, vesitornien ja näkötornien välille; lisäksi tämä tietty näkötorni erotettiin kaikista muista näkötorneista antamalla sille erisnimi. Kiusallisia ovat tapaukset, joissa sama merkitsijä voi viitata eri merkittyihin: "kuusi" on sekä puu että numero. Tämänkaltaiset tapaukset myös osoittavat, että merkitsijä ja merkitty voidaan erottaa toisistaan.

© Mikko Tanni 2004. Kuvassa on ensisilmäyksellä puita. Puhe lehti- ja havupuista saa katsojan jäsentämään puut kahteen ryhmään. Kun siis puhutaan kielestä merkityksellistämässä maailmaa, viitataan juuri sen kykyyn tehdä merkityksellisiä eroja, jotka saavat ihmiset kiinnittämään huomiota niihin.

Merkityksellistyminen edellyttää jatkuvaluonteisen (eli analogisen) todellisuuden luokittelua (digitaalisiksi) merkityiksi [ks. Fiske 1992, 153]. Esimerkiksi valokuva on analoginen, sillä siinä esiintyvät piirteet kuten värisävyt eivät ole yksiselitteisesti eroteltavissa toisistaan [Fiske 1992, 87—88]. Digitaalisessa järjestelmässä kuten verbaalissa kielessä kirjain on esimerkiksi "a" tai sitten se ei ole. Lehtonen käyttää esimerkkinä merkityksellistämisestä pilvien katselua. Pilvet ovat pikaisesti katsottuna harmaavalkoista massaa, mutta niille voidaan antaa merkityksiä kielessä. [Lehtonen 1998, 30—31.] Lisäksi, jotta esimerkiksi (tietty) pilvi voisi toimia merkitsijänä, se on pystyttävä erottamaan muista pilvistä. Sellaista tapausta, jossa merkityllä on piirteitä eri luokista, kutsutaan sopimattomaksi luokaksi, koska se ei sovi kielen binaariseen rakenteeseen. Luokittelujärjestelmän kannalta on kiusallista, jos se ei pysty luokittelemaan todellisuutta ongelmitta. Jos sopimaton luokka on kiistanalaisella ja tunteita herättävällä alueella, siitä muodostuu helposti tabu. [Ks. Fiske 1992, 154—155.] ⁴

Oletetaan esimerkiksi, että olisi kieli, jossa olisi vain yksi käsite väreille, jota merkittäisiin merkitsijällä "väri". Asiat käsitettäisiin siis värillisiksi tai värittömiksi eli läpinäkyväksi. Värin käsite olisi ymmärrettävissä verrattuna läpinäkyvään lasiin, joka on ei-värillinen. Tämänkaltaisen kielen käsitys väreistä olisi kuitenkin huomattavasti epämääräisempi kuin esimerkiksi suomen kielessä, jossa jonkin esineen nimeäminen punaiseksi sulkee pois huomattavasti enemmän vaihtoehtoja kuin kyseisessä esimerkissä. ⁵

Esimerkiksi pikkulapsi ei välttämättä tee eroa vesi- ja näkötornien välille, sillä hän ei ole vielä sisäistänyt aikuisten kulttuuria ja kieltä. Hänellä saattaa olla mielessään jokin käsite, joka sisältää sekä vesi- että näkötornit, koska hän ei tarvitse tämän yksityiskohtaisempaa jäsennystä. Samaan tapaan eskimoilla on enemmän lunta tarkoittavia sanoja kuin Afrikassa elävillä paimentolaisilla, koska he joutuvat luokittelemaan lumen eri olomuotoja huomattavasti afrikkalaisia yksityiskohtaisemmin. Kielten välisistä käsite-eroista löytää helposti esimerkkejä sanakirjoista: joskus vieraan kielen sanoilla on vastineita suomeksi, jotka eivät tunnu suomen kielessä sopivan yhteen millään [ks. Lehtonen 1998, 65].

Esimerkkejä luokittelujärjestelmien kohtaamista ongelmista on helppo löytää värisävyjen nimeämiskäytännöistä. Jos opeteltavien sanojen määrä halutaan pitää käytännöllisenä, ei voida olla törmäämättä tilanteeseen, jossa havaittu väri voitaisiin sijoittaa yhtä hyvin kahteen eri luokkaan: mikä onkaan turkoosin ja vihreän välinen ero? Näissä tapauksissa ihmiset näkevät saman värin mutta kertovat siitä eri sanoin — olematta kuitenkaan välttämättä väärässä. Suhteellisen informaaleissa kielissä viestintä on väistämättä sumeaa varsinkin käytettäessä abstrakteja käsitteitä.

Esimerkiksi lepakkojen ja lintujen välille lajien luokittelussa tehty ero ei johdu siitä, että luonnossa olisi jotain, mikä yksiselitteisesti aiheuttaisi tämän eron; lintu ja lepakko ovat eri lajeja, koska taksonomia saa ne vaikuttamaan eri lajeilta. Vastaavasti klassinen latina ei tehnyt eroa rotan ja hiiren välille: näiden sijasta oli vain yksi ryhmä, "mus" [Lehtonen 1998, 61]. Jos halutaan luokitella lajeja niiden perinnöllisyyden perusteella syntyy erilainen luokitusjärjestelmä kuin luokiteltaessa lajeja niiden liikkumiskyvyn perusteella. Esimerkiksi nykyään biologiassa vallalla olevan käsityksen mukaan linnut, lepakot ja lentävät hyönteiset eivät kuulu samaan lajiin, vaikka kaikki mainitut siipiveikot osaavat lentää — mikä taas on pätevä luokitteluperuste joihinkin tarkoituksiin.

Koodi: merkit järjestykseen

Todellisuudesta eriteltävissä oleva alue, jota merkki edustaa ja jota se merkityksellistää, ei määräydy todellisuuden itsensä perusteella vaan kielijärjestelmän merkkien välisten erojen ja suhteiden pohjalta [Fiske 1992, 69; Lehtonen 1998, 60—61]. Esimerkiksi afrikkalainen ja eskimo voivat nähdä samassa lumikinoksessa erilaisia merkittyjä. Kieli ei siis heijasta ulkopuolellaan olevan todellisuuden myötäsyntyisiä merkityksiä, vaan merkitykset tuotetaan kielessä, jossa yksittäisillä merkeillä ei ole omia, itsesyntyisiä merkityksiä, vaan ne saavat merkityksenä suhteessa toisiin merkkeihin, jota ne voisivat olla mutta eivät ole [Lehtonen 1998, 67—68]. ⁶

Todellisuuden jäsentäminen luokkiin on välttämätöntä kielellisten merkitysten ja ymmärryksen luomiseksi: ennen eroa ei ole merkkiä. Pelkät merkit eivät kuitenkaan tee ilmaisukykyistä kieltä. Järjestelmää, jonka sääntöjen ja tapojen avulla merkkejä ja niiden välisiä suhteita jäsennetään ja käytetään, kutsutaan koodiksi [ks. Danesi 1994, 18]. Toisin sanottuna, jotta voisi olla merkkejä, tarvitaan eroja eri merkitsijöiden ja eri merkittyjen välille; jotta voisi olla koodi, jolla on mahdollista tuottaa merkityksiä, tarvitaan merkkejä. Koodina voinaan tarkastella niin inhimillistä kieltä kuin matematiikkaa ja musiikkiakin.

Kaikkien koodien tavoin kieli perustuu merkkien yhdistelemiseen: yksittäisistä kirjaimista muodostetaan morfologian sääntöjen mukaan sanoja ja sanoista kieliopin eli syntaksin sääntöjen mukaan lauseita. Paradigma on joukko yksittäisiä merkkejä, joilla on jotain yhteistä, mutta jotka voidaan kuitenkin erottaa toisistaan joidenkin piirteiden perusteella — onhan merkki jo käsitteellisesti jotain muuta kuin toinen merkki. Paradigmoista voidaan aina muodostaa suppeampia paradigmoja kuten verbit tai juoksemista kuvaavat sanat. Paradigmasta valitaan yksikköjä syntagmaan eli merkkien yhdistelmään. [Ks. Fiske 1992, 81—83; Lehtonen 1998, 126.] Esimerkiksi kaikki kielen sanat muodostavat paradigman ja virke on niistä koottu syntagma; nuotit ovat paradigma, niistä muodostettu melodia on syntagma, jonka tuottamista ohjaavat eri musiikkityylien ja sävelasteikkojen konventiot eli koodit. Sanaluokat ovat myös hyvä esimerkki paradigmoista.

"Saussuresta ja häntä seuranneista strukturaalikielitieteilijöistä merkkien ymmärtäminen edellyttää niiden rakenteellisten keskinäissuhteiden ymmärtämistä". Nämä suhteet voivat olla paradigmaattisia valintasuhteita ja syntagmaattisia yhdistelmäsuhteita. [Fiske 1992, 83.] Paradigmaattisissa valinnoissa on kyse erilaisia merkityksiä mahdollistavien merkkien valitsemisesta niistä merkeistä, jotka on mahdollista yhdistää keskenään. Yksittäisen syntagmaan valitun merkin merkitys määräytyy sen toteutuneissa suhteissa muihin syntagman yksiköihin. Siellä, missä on paradigmaattisia valintasuhteita, on potentiaalia merkityksille; siellä missä on syntagmaattisia yhdistelmäsuhteita, on tuotettu merkityksiä. Ilman valinnan mahdollisuutta ei ole merkitystä ja valitun merkitys riippuu valitsemattoman merkityksestä [ks. Fiske 1992, 82].

Kirjainten paradigmaattiset valintasuhteet muodostuvat niistä mahdollisista järjestyksistä, joihin ne voidaan morfologian ohjaamana asettaa sanoiksi; sanojen valintasuhteita määrää puolestaan semantiikka (eli merkitysoppi), joka kertoo mitä sanoja voidaan missäkin tilanteissa yhdistää. Ennen syntagman kokoamista on vain potentiaalisia merkityksiä eli paradigmaattisia valintamahdollisuuksia, jotka koodi mahdollistaa.

Valintojen tekeminen rajoittaa tulevia valintoja. Esimerkiksi suomen kielen morfologia ei mahdollista kirjainyhdistelmää "sch" sanassa; suomen kielen syntaksi ei mahdollista, että sanoja "minä" ja "olen" seuraisi "juosta" (verbi) — se olisi kielioppivirhe. Yksittäisten sanojen merkitys riippuu niiden keskinäisistä suhteista syntagmassa aivan yhtälailla kuin sanat ovat muodostuneet, kun kirjaimet on järjestetty morfologian koodin perusteella sanoiksi. Yksittäiset kirjaimet eivät yleensä tarkoita mitään muuten kuin sanoiksi koottuina; vastaavasti sanatkaan eivät tarkoita mitään erityistä kohdetta ennen kuin syntagmaattisessa käyttöyhteydessään, vaikka yksittäisillä sanoilla onkin paradigmaattisten valintasuhteiden mahdollistamaa merkityspotentiaalia lukijalleen siinä määrin kuin hän on törmännyt niiden käyttöön aiemmin. Heleniuksen mukaan

[k]ullakin sanalla voidaan katsoa olevan sen aikaisempaan käyttöön pohjaten tietty 'semanttinen pääoma', merkitysten varasto, jota hyödynnetään sanan täsmentämiseksi käyttöyhteydessään. Sanan yhdistäminen lauseeseen tarkoittaa sen sisältämän merkityspotentiaalin aktualisoimista sitä rajoittamalla. [Helenius 2003, 258].

Se, että paperille kirjoitettu yksittäinen sana merkitsee enemmän kuin yksittäinen kirjain tai satunnainen merkkijono, johtuu intertekstuaalisuudesta, konnotaatioista ja assosiaatioista; toisin sanottuna kokemukset sanojen aiemmista käyttöyhteyksistä kulkevat niiden mukana. Koska olemme tottuneet näkemään sanoja käytettävän tietyissä asiayhteyksissä ja teksteissä, viittaamaan tiettyihin asioihin, näiden sanojen näkeminen herättää assosiaatioita ja mielikuvia, vaikka sanat esiintyisivätkin irrallaan aiemmista asiayhteyksistä. Yksittäisiin kirjaimiin tai satunnaisiin merkkijonoihin ei yleensä liity aiempia käyttökokemuksia. Sanoihin assosioidut merkitykset eivät kuitenkaan muodostu vapaasti, vaan niitä rajoittavat kulttuuriset konventiot, kun ne ohjaavat tuottamaan tekstejä tietyillä tavoilla — siis käyttämään sanoja tietyillä tavoilla. Näitä konventioita käsitellään lisää konnotaation, myytin ja diskurssin yhteydessä.

Mitä enemmän syntagmaattisia yhdistelyjä tehdään, sen tyhjentävämmin paradigmaattista merkityspotentiaalia rajataan, sillä yhdistelyjä tehdessä määritellään aina valittu merkki ei-joksikin. Jos esimerkiksi sanotaan rakennuksen maksaneen paljon, on jo valittu äärettömästä kaikkien mahdollisten merkitysten määrästä rajallinen määrä; jos lisätään edelliseen rakennuksen maksaneen "10 miljoonaa euroa" ja "budjetin ylittyneen" suljetaan pois lisää vaihtoehtoja. Syntagman yksittäisten merkkien merkitysten määräytyminen suhteessa toisiin merkkeihin liittyy läheisesti myöhemmin käsiteltävään kontekstin käsitteeseen.

Merkityksellistäminen ja merkitys

Jos merkityksiä tuotettaisiin vain merkkijärjestelmän merkkien keskinäisissä suhteissa, kieli ei kertoisi mitään siitä maailmasta, jossa sen käyttäjät fyysisesti elävät. Kuitenkin kieli on kommunikaatioväline, jota konkreettisessa todellisuudessa elävät ihmiset käyttävät muun muassa esittämään (eli representoimaan) tätä nimenomaista todellisuutta. Saussure oli kiinnostunut pääasiassa merkitsijän ja merkityn välisestä suhteesta mutta ei niinkään merkityn suhteesta kielen ulkopuolella olevaan todellisuuteen. Merkitsijän suhdetta merkittyyn ja myös merkityn suhdetta kielen ulkopuolella olevaan todellisuuteen hän kuitenkin kutsui merkityksellistämiseksi. [Ks. Danesi 1994, 24; Fiske 1992, 76, 112; Lehtonen 1998, 59.]

Aiemmin käsitellyn perusteella on mahdollista ymmärtää suhteellisen yksinkertaista esittämistä: esimerkiksi sitä, kuinka vesitornin kaltaiseen konkreettiseen ja suhteellisen helposti muista konkreettisista objekteista erotettavaan objektiin voidaan viitata. On asioita, joiden esittämiseen inhimillinen kieli taipuu varsin helposti. Jos kuitenkin kaikki asiat olisivat näin yksinkertaisia, miksi sitten on olemassa sellainenkin kirjallisuuden tyylilaji kuin runous? Inhimilliset olotilat ja tunteet ovat vaikeasti esitettävissä; voidaan sanoa, että olo tuntuu hyvältä, ahdistuneelta, upealta tai niin edelleen, mutta kuinka tarkasti nämä ilmaisut kuvaavat kenenkään olotilaa? Näiden vaikeasti esitettävien asioiden esittäminen edellyttää verbaalia — ja taiteiden tapauksessa visuaalista — mielikuvitusta ja luovuutta.

Merkityksellistämisen tasot

Denotaatio

Merkityksellistämisellä on kaksi tasoa, joista ensimmäinen koskee "merkitsijän ja merkityn suhdetta merkin puitteissa sekä merkin suhdetta tarkoitteeseensa ulkoisessa todellisuudessa" [Fiske 1992, 113; ks. Danesi 1994, 8]. Saussure oli kiinnostunut tästä ensimmäisestä tasosta, jota Saussurea seurannut Roland Barthes kutsui denotaatioksi. Verbaalissa kielessä merkin denotatiivinen merkitys on ilmeinen ja yleisesti hyväksytty, sen pääasiallinen merkitys, jonka esimerkiksi sanakirja mainitsee [Lehtonen 1998, 108—109]. Valokuvan tapauksessa denotaatio olisi se, mitä kuvassa on — siitähän ei yleensä kiistellä [Fiske 1992, 114].

Konnotaatio

Barthes kuitenkin huomasi, että kieli (tai visuaaliset esitystavat) eivät toimi vain merkityksellistämisen ensimmäisellä tasolla [ks. Lehtonen 1998, 109]. Ne eivät pelkästään denotoi vaan myös konnotoivat jotain. "Termillä konnotaatio Barthes kuvaa yhtä niistä kolmesta tavasta, joilla merkki toimii merkityksellistämisen toisella tasolla", jolla "merkin ja käyttäjän tai kulttuurin vuorovaikutus on aktiivisinta" [Fiske 1992, 113, 121]. Lehtosen [1998, 109] mukaan Barthes kuvasi kuvasi termillä konnotaatio vuorovaikutusta merkin ja sen käyttäjän tuntemuksien ja kulttuuristen valmiuksien välillä. Merkityksellistämisen toisella tasolla tarkoitetaan ylimääräisiä merkityksiä, joita lukija liittää omasta (intertekstuaalisesta) kokemuksestaan siihen, mitä merkillä on denotatiivisesti ilmaistu [ks. Lehtonen 1998, 109]. "[E]simerkiksi pullon etiketissä olevan pääkallon denotaatio on 'myrkkyä' ja konnotaatio 'vaara' tai 'älä juo'" [Lehtonen 1998, 109].

Konnotaatio laajentaa ensimmäisen tason merkkiä; kuitenkin tämän merkin denotatiivisen merkityksen peruselementtien on oltava läsnä merkin laajennetuissa käytöissä, jotta merkityksellistäminen olisi mahdollista [Danesi 1994, 8, 12]. Esimerkiksi Paavo Nurmesta voidaan ymmärrettävästi puhua "lentävänä" suomalaisena mutta ei "tihuttavana"; lentäminen on juoksemisen tavoin liikkumista, mutta tihuttaminen ei ole. Tästä lisää metaforan yhteydessä pian.

Merkkien merkityksellistymistä toisella tasolla on mahdotonta välttää, sillä merkkejä käytetään eri tilanteissa ja eri tavalla; merkit kantavat mukanaan "kaikuja" niistä merkityksistä, joissa niitä on aiemmin käytetty. Konnotaatiot ovat siinä mielessä henkilökohtaisia, että ne perustuvat henkilöiden omiin kokemuksiin merkkien käytöstä; koska nämä kokemukset koetaan tietyssä kulttuurissa, konnotaatiot ovat ovat intersubjektiivisia, jossain määrin yhteisiä samaan kulttuurin kuuluville. [Ks. Lehtonen 1998, 110.] Konnotaatio eli lisämerkitys syntyy merkin ja tulkitsijan kohdatessa kulttuurin muodostamassa assosiaation viitekehyksessä, jossa erilaiset kontekstit eli asiayhteydet laukaisevat konnotaatioita merkeille [ks. Lehtonen 1998, 112]. Gripsrud [1995, 142] tekee vielä tarkemman eron konnotaation ja assosiaation välille: konnotaatio tarkoittaa kulttuurisesti tiettyyn merkkiin liitettyjä ylimääräisiä merkityksiä, joita voidaan ennustaa, kun taas assosiaatio tarkoittaa niitä henkilökohtaisia merkityksiä, joita merkki tuottaa yksilölle [Gripsrud 1995. 142].

Niin sanat kuin kuvatkin herättävät konnotaatioita. Se, mitä kuva esittää (eli denotaatio), on itsestään selvää. Valokuvasta voidaan kuitenkin kysellä, kuinka se on otettu ja millaisia tunteita, ideoita ja assosiaatioita se herättää — siis mitä kuvalla halutaan ilmaista [ks. Fiske 1992, 114—115]. Esimerkkinä konnotaatiosta voidaan ottaa kahden kuvan kollaasi kilpahiihtäjästä ja potilaasta sairaalassa tiputuksessa tai "muuten vain tankkauksessa" — Hemohes-assosiaatiota on vaikea välttää, jos sattui elämään vuonna 2001 Suomessa. Kuitenkaan ei ole mitään itsestään selvää syytä, jonka perusteella kaikki ihmiset yhdistäisivät kilpahiihdon ja veripussit dopingiin; afrikkalainen katsoja saattaisi pitää kollaasin perusteella kilpahiihtoa vaarallisena lajina. Ajan myötä tämä konnotaatio häipyy myös Suomessa.

Verbaali kieli on symbolisena järjestelmänä sopimuksenvarainen. Denotatiiviset merkitykset eivät ole vakaita, vaan erilaiset konnotaatiot voivat kiinnittyä merkityksen ensimmäisen tason merkkeihin ja merkityksellistää niitä eri tavoilla. Esimerkiksi suomalaisen kilpahiihtäjän kuvan herättämät merkitykset ovat viime vuosien tapahtumien seurauksena köyhtyneet pitkälti juuri dopingiin. Denotaation ja konnotaation erot voivat jäädä hyvinkin häilyviksi varsinkin sanontojen yhteydessä: se, mikä toimii subjektiivisella tasolla, jää helposti tiedostamatta [Fiske 1992, 115]. ⁷

Myytti

Fisken [1992, 116] mukaan myytti on kertomus, jonka avulla kulttuuri ajattelee, tiedostaa ja selittää todellisuutta. Barthesin teoriassa myytti ei tarkoita ajatusta, joka on määritelmällisesti epätosi. Myytti voi aivan hyvin olla jollakin tavalla totta; se voi perustua tosiasioiksi hyväksyittyihin tapahtumiin, jotka kuitenkin tulkitaan ja kerrotaan tietyn kulttuurin ehdoilla. Kulttuuri pyrkii piilottamaan ja luonnollistamaan oman osuutensa myytissä. Ilman yhteisiä myyttejä ei olisi kulttuureitakaan. ⁸

Myytti toimii konnotaation tavoin merkityksellistämisen toisella tasolla. Myytti on konnotaation aloittama käsitteiden ketju, joka saa alkunsa jostakin esityksestä (ks. representaatio) tai lausumasta (ks. diskurssi), joka on osa myyttiä (ks. metonymia). Esityksestä (representaatiosta) tai lausumasta syntynyt konnotaatio sysää myytin liikkeelle, kun merkki merkityksellistyy toisella tasolla: konnotaatio on merkitsijän merkitys merkityksellistämisen toisella tasolla ja myytti on merkityn merkitys tällä samalla tasolla; jos konnotaatio on esitysmuoto (eli merkitsijä), niin myytti on sisältö (eli merkitty), jonka konnotaatio herättää ja johon se viittaa. [Ks. Fiske 1992, 115—117.]

Otetaan esimerkiksi valokuva, josta tunnistetaan tiettyjen piirteiden perusteella ihminen ja tämä ihminen tunnistetaan suomalaiseksi hiihtäjäksi; kuva esittää siis denotatiivisesti tarkasteltuna suomalaista hiihtäjää. Konnotaation yhteydessä annetun esimerkin yhteydessä mainittiin, kuinka suomalainen maastohiihto vuoden 2001 tapahtumien jälkeen köyhdytettiin dopingiin, joka voisi olla tämänkin hypoteettisen kuvan ilmeisin konnotaatio. Merkityksellistämisen toisella tasolla valokuvan herättämät konnotaatiot toimivat merkitsijänä, joka herättää eli merkityksellistää lukijan mielessä olevan merkityn eli tietyn myytin. Toiselle lukijalle sama valokuva saattaisi tuottaa erilaisen konnotaation, joka herättäisi erilaisen myytin. Jos kuitenkin doping on kuvan konnotaatio, se merkityksellistää ennen suomalaiseen hiihtourheiluun läheisesti liittyneen myytin suomalaisen urheilun rehellisyydestä. Kun tämä myytti joutuu kielteisen doping-konnotaatio—merkitsijän merkityksellistämäksi, myytti saa ironisia sävyjä. Näin ollen siis hiihtäjän kuva tai kuvasarja hiihtäjästä toimii tietyn konnotaation kautta tietyn myytin merkitsijänä aivan kuten valokuva toimii hiihtäjän merkitsijänä ikonisessa merkissä tai sana "hiihtäjä" toimii symbolisena merkkinä. Se, että miten hiihtäjät esitetään, vaikuttaa syntyviin konnotaatioihin: esimerkiksi jo valokuvan rajauksella voi olla merkittävä vaikutus. Erilaiset intertekstuaaliset yhteydet ja kokemukset mahdollistavat sen, että sama merkki tai joukko merkkejä voi herättää lukijoissaan täysin vastakkaisia myyttejä laukaisevia konnotaatioita. ⁹

Hiihtäjäesimerkkiä voidaan pohtia paradigman ja syntagman käsitteiden kautta. Denotatiivisesti tarkasteltuna hiihtäjiä voidaan käytännössä loputtomasti valo- tai videokuvata erilaisilla tavoilla. Merkityksellistämisen toisella tasolla paradigmaattiset vaihtoehdot ovat vähälukuisemmat: on rajallinen määrä toisistaan selvästi eroavia konnotaatioita eli tapoja esittää hiihtäjiä. Vastaavasti nämä konnotaatiot voivat herättää huomattavasti vähälukuisemman määrän myyttejä: itseasiassa ehkä vain edellämainitun ja sen vastamyytin? [Ks. Fiske 1992, 143.]

Esitys voi toimia useammalla merkityksen tasolla ja jopa samanaikaisesti. Esitys likaisesta kilpa-autosta on ymmärrettävissä paitsi denotatiivisesti, mutta se toimii myös konnotatiivisesti herättämällä tunteita ja mielikuvia. Tämän lisäksi se voi herättää konnotaation kautta myyttejä vaikkapa autourheilun mielettömyydestä, esimerkiksi luonnonvarojen tuhlauksesta ja luonnon saastuttamisesta; mutta vaihtoehtoisesti esimerkiksi jonkin symbolin kanssa, kuten esimerkiksi Cavallino Rampante, se voi laukaista toisenlaisia myyttejä, esimerkiksi rohkeudesta, sankaruudesta ja jännityksestä. Kukin esitys (eli merkitsijä) siis merkityksellistää merkittyään (eli tässä tapauksessa autourheilua) eri tavalla eri henkilöille, heidän konnotaatioistaan riippuen.

Symboli

Merkityksellistämisen toisella tasolla merkistä tulee symboli, "kun se konvention ja käyttötavan perusteella saa kyvyn edustaa jotain muuta" [Fiske 1992, 121]. Esimerkkinä symboleista voidaan esittää liput tai vaikkapa automerkkien tunnukset.

Esimerkiksi valokuva takajaloillaan seisovasta mustasta hevosesta on merkityksellistämisen ensimmäisellä tasolla vain valokuva hevosesta — mitä kuva esittää? Konnotatiivisen merkityksen muodostavat ne intersubjektiiviset, jotka kuvaamisen tapa muodostaa — miten kuva on otettu ja mitä sillä halutaan kertoa? Millaisen vaikutelman kuvasta (ja kuvatusta hevosesta) saa? Takajaloillaan seisova musta hevonen on myös erään kuuluisan italialaisen automerkin tunnus eli symboli. Myytin tasolla valokuvasta (eli merkitsijästä) saatu konnotaatio laukaisee yhdessä symbolin kanssa käsiteketjun (eli merkityn), johon kuuluvat kyseiseen automerkkiin liittyvät mielikuvat ja tietysti itse myytti — kertomus rohkeista miehistä punaisissa autoissa.

Palataan pikaisesti paradigmaan ja syntagmaan — tällä kertaa kuitenkin merkityksellistämisen toisella tasolla. Ensimmäisen tason syntagma muodostuisi esimerkiksi poliisin symbolista (Suomessa leijona) ja hakarististä vierekkäin. Merkityksellistämisen toisella tasolla kyseinen syntagma yhdistää poliisiin ja natsismiin liittyvät arvot ja myytit. Tässä kulttuuri- ja kokemuserot tulevat näkyviin: kaikki eivät näe poliisin ja natsismin välillä mitään yhteyttä, mutta joillekin tuo yhteys on itsestään selvä, jolloin kyseinen konnotaatioon perustuva syntagma luetaan kuin se olisi denotaatio: "Poliisithan ovat natsisikoja!"

Esimerkiksi syntagman "poliisi on lain vartija ja järjestyksen ylläpitäjä" merkitys ei juurikaan muutu, mikäli sana vartija korvataan saman paradigman yksiköllä suojelija. Mutta mikäli poliisi korvataan armeijalla, lause tuottaakin huomattavasti erilaisen merkityksen, joka viittaa jonkinlaiseen sotilasjuntan hallitsemaan militaristiseen valtioon. Mikäli "poliisi" korvataan sanalla "juusto", se vaatii lukijaltaan liian suuria semioottisia ponnistuksia ollakseen mielekäs, vaikka kyseinen virke olisikin kieliopillisesti oikein — tästä metaforan yhteydessä myöhemmin. ¹⁰

Kielikuvat

Edellä tuotiin ilmi, että merkit merkitsevät muutakin kuin sen, mitä sanakirja mainitsee. Henkilökohtaiset ja kulttuuriset käyttökokemukset merkeistä laajentavat niitä ja tuovat niihin jotain uutta. Seuraavaksi tutkitaan hieman tarkemmin, kuinka merkkejä käytetään merkityksellistämisen toisella tasolla.

Metafora

Yleisesti määriteltynä metaforalla tarkoitetaan (kielellisesti) ilmitulevaa tietyntasoista samankaltaisuutta kahden asian välillä [Helenius 2003, 254]. Metafora on ilmaisu, jossa rinnastetaan teemaksi kutsuttu tuttu asia reemaan eli uuteen asiaan. Metafora perustuu teeman ja reeman ominaisuuksien yhtäläisyyksille ja eroille. [Ks. Danesi 1994, 110; Fiske 1992, 122; Lehtonen 1998, 39—40; Helenius 2003, 254.]

Merkityksellistävät järjestelmät edellyttävät asioiden luokittelemista käsitteiksi ja käsitteiden järjestelyä paradigmoiksi. Metaforien toiminnallisuus perustuu erityisesti inhimillisen kielen luokittelukäytäntöjen joustavuudelle. ¹¹ Asioita voidaan luokitella eri tilanteissa eri perustein. Esimerkiksi laiva, vene ja kanootti mahdollistavat vedessä liikkumisen, mutta auto, moottoripyörä ja polkuauto ovat liikkumavälineitä maalla; polkuauto ja vene voivat toisaalta olla (pääosin) puusta valmistettuja, mutta laiva ja auto ovat metallista tehtyjä. Eri asioihin liittyy erilaisia ominaisuuksia, jotka korostuvat erilaisissa inhimillisissä viestintätilanteissa. Todellisuutta jäsentävien luokkien inhimillinen alkuperä mahdollistaa asioiden välisten erojen ja yhtäläisyyksien käsittämisen eri tavoin eri tilanteissa.

Metaforan toimintaa havainnollistetaan usein sanonnalla "laiva kyntää merta" [ks. esim. Fiske 1992, 122; Lehtonen 1998, 40]. Peltotöitä tehnyt henkilö, joka ei ole laivaa koskaan nähnyt, voi merkityksellistää laivan "kyntämässä merta" assosioimalla kyntöauran (teema) liikkumisen laivan liikkumiseen (reema). Tässä metaforassa kyntöaura ja laivan keula on rinnastettu niitä yhdistävien ominaisuuksien perusteella. Metaforien toiminta merkityksen toisella tasolla perustuu rinnastettavien asioiden tiettyjen ominaisuuksien väliseen käsitettävään samankaltaisuuteen. Vaikka ensimmäisen tason merkit eivät olisikaan yhteensopivia, niillä voi olla yhteisiä ominaisuuksia tai arvoja, jotka sopivat yhteen merkityksen toisella tasolla. Esimerkiksi kyntöaura ja laivan keula eivät ole rinnastettavissa ensimmäisen tason merkkeinä, koska toinen on maanviljelyyn liittyvä väline ja toinen on vesikulkuneuvo, mutta merkityksen toisella tasolla metaforassa kyntöauraan liitetyt tietyt ominaisuudet assosioituvat laivaan. Vaikka laivan keulaa ja kyntöauraa yhdistääkin niiden ainetta halkova muoto ja suhteellinen massa, nämä abstraktit ominaisuudet eivät voi olla olemassa ilman konkreettista laivaa ja kyntöauraa, joiden väliset erot voivat olla lopulta suuremmat kuin niiden välillä metaforassa ilmenevät samanlaisuudet [Helenius 2003, 254] ¹². Fiske [1992,130] määrittelee metaforan toiminnan periaatteita seuraavasti:

Assosiaation periaate merkitsee ominaisuuksien tai niiden arvojen siirtoa todellisuuden tai merkityksen yhdeltä tasolta toiselle. Siirrettävinä ovat saman paradigman eri yksiköt (laiva esimerkiksi kyntää, halkoo, viiltää jne. — —). Metafora toimii näin ollen paradigmaattisesti. Tästä metafora saa mielikuvitukseen vetoavan poeettisen vaikutuksensa, koska mielikuvitus voi venyttää tavanomaisia paradigmoja sisällyttämällä niihin uutta — —.

Heleniuksen [2003, 258—259] mukaan tavallinen kirjaimellinen lause saa mielekkään merkityksen, kun sen sisältämien sanojen merkityspotentiaali rajautuu yhteen, lauseen toisten sanojen kanssa yhteensopivaan merkitykseen. Lause itsessään rajoittaa siinä esiintyvien sanojen merkityspotentiaalia eli monimerkityksellisyyttä ja lauseen asiayhteys rajoittaa lauseen merkityspotentiaalia [Helenius 2003, 258]. Lisäksi syntagmaattisten yhdistelysuhteiden rajallinen määrä sulkee paradigmaattisia valintamahdollisuuksia pois joskus jopa niin tehokkaasti, että on mahdollista arvata lausuman asiayhteyden ja sen alun perusteella kuinka loppu on täydennettävissä. Esimerkiksi "se on kuusi" on suhteellisen monimerkityksellinen lause paitsi, jos sitä ennen on kysytty mikä on lukujen kaksi ja neljä summa.

Assosiaation periaate metaforassa tarkoittaa, että yhteen paradigmaan kuuluvia yksiköitä sijoitetaan syntagmaan, jota tavanomaisesti täydennettäisiin toiseen paradigmaan kuuluvilla yksiköillä. Kun syntagmaan sijoitetaan paradigman A yksikön sijasta paradigman B yksikkö, näiden kahden paradigman ominaisuudet yhdistyvät kyseisessä syntagmassa uudella ja mielikuvitukseen vetoavalla tavalla. [Ks. Fiske 1992, 135—137.] Esimerkiksi aiemmin käytetyssä esimerkissä "kyntää" poikkeaa tavanomaisesti vedessä liikkumista esittävien sanojen paradigmasta; se kuuluu tavanomaisesti toisenlaiseen paradigmaan ja siksi se myös yleensä esiintyy toisenlaisissa syntagmoissa. Kun "kyntää" esiintyy "laivan" ja "meren" kanssa, se saa merkityksiä liikkumista esittävien sanojen paradigmasta, mutta toisaalta se myös säilyttää niitä ominaisuuksia, joita sillä tavanomaisessa paradigmassaan on. [Ks. Fiske 1992, 134—135.]

Metaforan laukaisee se nimenomainen yksikkö (eli sana), joka on sijoitettu tavanomaisesta poikkeavaan asiayhteyteen [ks. Helenius 2003, 255]. Kun jonkin lausuman sanojen semanttisesta potentiaalista ei ole löydettävissä merkitystä, joka tekisi siitä mielekkään, lausuma ikään kuin paineen alla antaa metaforiseen käyttöön ajautuvalle sanalle semanttisen lisän, joka johtaa koko ilmaisun mielekkyyteen. [Ks. Helenius 2003, 258—259.] Juuri "kyntää" esiintyessään tavanomaisen käyttöyhteytensä ulkopuolella pakottaa lukijan käsittämään lausuman metaforisena ilmauksena: merkityksen ensimmäisellä tasolla laivojen kyntötouhut ovat määritelmällinen ristiriita, mutta laiva ja kyntöaura liikkuessaan aineessa muistuttavat toisiaan merkityksellisellä tavalla. Metaforassa ensimmäisen tason merkin merkitsijä epätavanomaisessa asiayhteydessään merkityksellistää (tavanomaisen) merkittynsä ja toisen paradigman merkityn vuorovaikutuksessa syntyvää merkitystä. Toisin sanottuna esimerkin merkitsijä "kyntää" saa metaforisessa ilmaisussa — ja vain siinä esiintyessään — kyvyn viitata paitsi kyntöauran myös laivan liikkumiseen viittaamalla tosiasiassa kyseisen muotoisten objektien tapaan halkaista ainetta liikkuessaan. Yksittäiset sanat eivät ole metaforisia eikä sanastossa ole metaforia, vaan metafora on diskurssin eli kielellisen esittämisen tapahtuma, joka toimii metaforan tavoin vain lause- tai käyttöyhteydessään [ks. Helenius 2003, 252, 255]. Metaforassa tavallaan käytetään hyväksi ihmisen luontaista halua ja taitoa luoda merkitystä.

Vaikka metaforassa rinnastetaan kahden paradigman yksiköitä, kaikki rinnastukset eivät ole suinkaan metaforisia [ks. Lehtonen 1998, 40]. Saman paradigman yksikköjen rinnastaminen on analogia tavanomaisessa mielessä. Metaforassa tuttu A, joka voi olla konkreettinen kokemus, asia tai abstrakti käsite, on joiltain osin kuin uusi B. Metaforan erottaa analogiasta siis se, että metaforassa vertaussuhteeseen asetetaan kahden eri paradigman yksikköjen ominaisuuksia, esimerkiksi Paavo Nurmen juoksu on vaivatonta kuin linnun lento, mutta analogiassa rinnastus tehdään paradigman sisällä, jolloin paradigmaa ei laajenneta, esimerkiksi Turku on kaupunki kuten Helsinkikin. Metaforassa tehdään oikeastaan analogia sinne, missä sitä ei aiemmin ollut [Lehtonen 1998, 40]. Itseasiassa monet epäonnistuneet analogiat, joissa asetetaan vertaussuhteeseen asioita, jotka eivät ole niitä määrittäviltä piirteiltään verrattavissa, toimivat metaforisesti, jos ne ylipäätään ovat ymmärrettävissä. ¹³

Metaforassa on kyse verbaalista innovatiivisuudesta [ks. Helenius 2004, 252]. Kuitenkin, koska kieli on yhteistä tietoisuutta, uuden on perustuttava riittävällä tavalla vanhaan ollakseen ymmärrettävissä: se, joka luo jotain täysin uutta, ei tule ymmärretyksi [ks. Kress & van Leeuwen 1996, 11]. Metaforisesti toimivan sanan tai muun merkin (eli teeman) kyky merkitä jotain uutta asiaa (eli reemaa) perustuu teeman assosiatiivisiin yhteyksiin reeman kanssa. Teemalla ja reemalla täytyy olla riittävästi yhtäläisyyttä, jotta ne voivat sijoittua metaforassa samalle paradigmalle, mutta niiden on myös erottava toisistaan riittävästi, jotta olisi ylipäätään mielekästä puhua metaforisesta ilmaisusta (eli kahden eri paradigman yhdistämisestä). Metaforassa teema ja reema ovat "erottavien piirteiden luonnehtimia saman paradigman yksiköitä" [Fiske 1992, 122]. ¹⁴

Esimerkiksi kirmaaminen ja säntäily ovat kumpikin liikkumista esittävän paradigman sanoja, joten niiden välinen ero on riittämätön metaforaa varten; niiden välillä on korkeintaan pieni sävyero. Sen sijaan lasten lehahtelu paikasta toiseen on metaforinen ilmaisu, sillä siinä esitetään lasten liikkumista tavanomaisesti lintujen liikkumista esittävällä sanalla. Toisaalta kirmaaminen ja kampaaminen olisivat niin erilaisten paradigmojen yksiköitä, että on vaikeaa kuvitella syntagmaa, jossa ne voitaisiin käsittää metaforisesti saman paradigman yksiköiksi. Vastaavasti esimerkiksi lause "akateeminen vapaus on turbaani hyllyssä" ei voi toimia metaforan tavoin, koska sen loppuosan ja sellaisten sanojen kuten esimerkiksi "tarpeellinen" tai "turha" välillä ei ole mitään yhteistä. Lauseessa esiintyvien sanojen merkitys on ymmärrettävissä erikseen, mutta syntagman merkitys ei ole ymmärrettävissä, koska mikään sanoista ei pääse toimimaan metaforan tavoin. Toisin sanottuna esimerkissä teeman ja reeman väliset erot ovat liian suuret, assosiatiivista vuorovaikutusta kahden paradigman välille ei synny, ja ilmaisu ei toimi metaforisesti eikä ole edes ymmärrettävissä.

Se, missä määrin paradigmoja voidaan laajentaa ja millaisia metaforisia ilmaisuja voidaan esittää, riippuu (tulkitsijan) saatavilla olevasta intertekstuaalisesta merkityspotentiaalista, joka mahdollistaa paradigmojen laajentamisen eri tilanteissa eri tavalla. Edellinen esimerkki voi toimia jollekin metaforan tavoin, mutta useimmille se ei toimi. Metaforaan valittavien sanojen tai yksiköiden on säilytettävä yhteytensä niiden alkuperäisiin viittauskohteisiin. Tulkitsija, joka ei tiedä, mitä kyntäminen on, ei ymmärrä myöskään laivan liikkumista, koska hänelle ei kyntäminenkään merkityksellistynyt. Usein metaforat perustuvat tuttuihin ja konkreettisiin ilmauksiin, kuten edellä mainitussa laivan keulan ja kyntöauran rinnastavassa metaforassa. Metaforat ovat sosiaalisiin käytäntöihin ja tilanteisiin sidottuja: agraariyhteisössä kyntäminen on tuttua mutta laivat eivät ole.

Metafora ei ole loputtoman monimerkityksellinen ilmaisu, joka ei tarkoita mitään; kielen monimerkityksellisyys (eli polyseemisyys) on ainoastaan ehto metaforien ilmaantumiselle [ks. Helenius 2003, 259]. Itseasiassa metafora esittää asioita huomattavasti konkreettisemmin kuin abstraktit niin sanotusti kirjaimelliset ilmaukset: "Minulla on tinnitus" on kirjaimellinen ilmaisu, mutta "korvani huutavat kuin tehtaan pilli" on (kaksois)metaforinen ilmaisu. Kirjaimellisesti ottaen tehtaan pilli ei voi sijaita ihmisen päässä eikä huutaa, mutta tämä metafora kuvaa ihmisen olotilaa huomattavasti konkreettisemmin kuin "tinnitus".

"Kirjaimellisia" ilmaisuja pidetään joskus kuitenkin tiedollisesti korkea-arvoisempina ja uskottavampina kuin metaforisia ilmaisuja ¹⁵. Tämä johtunee pitkälti kirjaimellisina pidettyjen ilmaisujen konservatiivisuudesta: niissä sanoilla on tuttu ja kiinteä merkitys. Metaforat toisaalta käyttävät sanojen tuttuutta ja toisaalta ne myös laittavat nämä sanat viittaamaan tekstiyhteydessään eri kohteeseen kuin tavanomaisesti. Tulkitsijat, jotka eivät ole tottuneet metaforiseen merkityksellistämiseen, saattavat kokea tämän hämmentävänä. Metaforat saatetaan käsittää esimerkiksi tekstien "todellisen" merkityksen väärentämiseksi. Metaforat ovat kuitenkin välttämättömiä verbaalissa ilmaisussa — esimerkiksi jos halutaan viitata abstrakteihin asioihin.

Danesi [1994, 107—108] korostaa, että metafora ei missään tapauksessa ole yksinomaan retorinen väline, jota vain runoilijat käyttävät: metafora on keskeinen ajattelun muoto ja perustana tavassa, jolla ihmiset käsitteellistävät maailmaa. Jotta olisi mahdollista ymmärtää, mitä jollakin abstraktilla tai uudella käsitteellä tarkoitetaan, siitä on puhuttava käyttäen konkreettisia esimerkkejä [Danesi 1994, 107—108; Fiske 1992, 126]. Itseasiassa metafora on väline, jota mieli jatkuvasti käyttää tutkiakseen todellisuutta ja tehdäkseen kaoottisiin kokemuksiin järjestystä. Metafora on ainoa keino käsitteellistää samankaltaisuutta tunnetun, havaitun ja tuntemattoman välillä. [Ks. Danesi 1994, 112.] Kulttuurintutkija Lévi-Straussin mukaan yhteiskunnat tekevät keskeisiä abstraktioitaan ymmärrettäväksi upottamalla ne metaforien avulla arkikokemukseen [Fiske 1992, 126]. Esimerkiksi tilametaforat, ylhäällä ja alhaalla ja niin edelleen, antavat abstraktioita koskeville ajatuksille konkreettisen muodon, jonka avulla niitä voidaan hallita arkielämässä.

Kun jotain metaforista ilmaisua käytetään tarpeeksi usein, mikä on ehkä osoitus sen toimivuudesta, siitä tulee idiomi eli sanonta; metafora on tällä tavalla muuttunut läpinäkyväksi, ja sitä ei heti edes tunnisteta metaforaksi. [Ks. Lehtonen 1998, 40.] Näin on käynyt esimerkiksi tilametaforille. Monet denotatiivisiksi koetut ilmaisut ovatkin kuolleita metaforia [Helenius 2003, 252]. Esimerkkejä piileksivistä metaforista tarjoaa tietokonesanasto: tietokoneen ohjaamiseen käytetään graafisen käyttöliittymän "työpöytää", puhumattakaan nyt ohjelmien "avaamisesta", "sulkemisesta" tai tiedostojen siirtämisestä "roskakoriin". Myös sähköposti ja sen lähettäminen ovat metaforia: "kirjaimellisesti" ottaen Kusti ei kanna koneellesi sähköpostia, mutta käsitteenä postin lähettäminen on tuttu ja turvallinen. Niin ja osattiinhan sitä ennenkin: jos tunnetaan jalka, on yksinkertaista puhua "tuolinjaloista", joilla tuoli "seisoo". Metaforinen puhe on siis paljon yleisempää kuin pinnallisesti(!) tarkasteltuna voisi huomata. Tämä tekee metaforista ideologisia: ne ovat muodostuneet oman kulttuurinsa tarpeisiin ja sellaisenaan ne eivät välttämättä ole täysin viattomia, kuten vaikkapa puhe korkeasta moraalista ja korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta samaan aikaan [ks. Fiske 1992, 124—125].

Merkityksellistämisen ongelmat tulevat erityisen selvästi esiin uusissa kielikuvissa, joiden ymmärtäminen vaatii kognitiivista työskentelyä: osa metaforista on konventionaalisia, mutta jotkut metaforat ovat käsitteellisesti uusia ja ne vaativat muutoksia ajattelutapoihin. [Danesi 1994, 117.] Ajatellaan vaikkapa edellämainittua tietokonesanaston työpöytää ja sitä, että rinnastus ei ole koskaan täydellinen — jos se olisi, silloin verrattaisiin kahta samaa tarkoittavaa sanaa toisiinsa. Tässäkin tapauksessa tietokoneen työpöydällä voidaan tehdä asioita, jotka eivät ole järkeviä tai mahdollisia perinteisellä työpöydällä: Kuvitelkaa isoa ruskeaa puista työpöytää, jonka "toimintoja" kuten laatikkojen avaamista käytetään näpäyttämällä hiirellä ikoneja. Joku henkilö, joka ei ole koskaan ollut tekemisissä tietokoneiden kanssa, näkisi ehkä mielessään ortodoksikristityn hakkaamassa biologisella hiirellä ikoneita — ja pitäisi puhetta tietokoneesta luultavasti järjettömänä. Kielikuvat, kuten viestintä yleensäkin, ovat ymmärrettäviä, kun niitä tarkastellaan diskursiivisten käytäntöjen yhteydessä eli jossakin tietyssä kontekstissa. Esimerkin metaforakin on huomattavasti ymmärrettävämpi, jos edessä on oikea tietokone.

Yleisesti ilmaistuna metafora ilmenee ainakin seuraavissa käyttötarkoituksissa:

• Metaforaa käytetään, kun on ilmaistava jotain, josta olemassa olevien paradigmojen rajoitusten takia jouduttaisiin vaikenemaan ilman metaforaa, esimerkiksi kun sopivia sanoja tai käsitteitä puuttuu tai "sanat eivät riitä kertomaan".
• Metafora on kognitiivinen ilmiö, joka muuttaa faktuaalisia tuntemuksia ja kokemuksia keinotekoisiksi käsitteellisiksi rakenteiksi; toisin sanottuna metaforaa käytetään uusien käsitteiden luomiseksi. Lisäksi metaforat muuttavat käsitteitä yhä abstraktimmiksi käsitteiksi, kun käsitteiden välille luodaan uusia yhteyksiä. [Danesi 1994, 107—108, 120.]
• Metaforaa käytetään, kun suhteutetaan aiemmin muodostettuja käsitteitä koettuun ja konkreettiseen maailmaan. Jotta olisi mahdollista ymmärtää, mitä jollakin abstraktilla käsitteellä tarkoitetaan, siitä on puhuttava käyttäen konkreettisia esimerkkejä. [Ks. Danesi 1994, 107]. Esimerkiksi ilmaisu "vapaus on lintu taivaalla" antaa vapaudelle jonkinlaisen käsitettävän sisällön.
• Metaforat tekevät kielestä taloudellisemman: kun sanoja voidaan käyttää monissa eri merkityksissä, kieli on pienemmän sanavaraston takia helpommin hallittavissa [Lehtonen 1998, 41]. Lehtosen [1998, 43] mukaan metaforat "auttavat meitä mukautumaan uusiin tilanteisiin ilman, että meidän täytyisi opetella joka kerran kaikki alusta pitäen uudelleen". Lisäksi samankaltaisuuksien (ja erojen) havaitseminen käsitteiden välillä tekee maailmastamme hahmotettavan ja jäsennettävissä olevan. [Lehtonen 1998, 43.]

Danesin [1994, 116] mukaan nykyään metaforalla viitataan kaikkeen kuvainnolliseen kieleen, ja muita trooppeja (eli kielikuvia) pidetään metaforan erityisinä tyyppeinä. Allegoria eli vertauskuva on toiminnaltaan lähellä metaforaa; allegoria perustuu myös sille, että jostain asiasta puhutaan toisen asian kautta. Metaforan ja allegorian suurin ero on siinä, että metafora edellyttää, että teeman ja reeman välillä on jotain yhteistä, mutta allegorioissa kaksi käsitettä korvaa toisensa sopimuksenvaraisesti. Toisin sanottuna allegoriat perustuvat merkkien symboliseen käyttöön. Vertauskuvia ei ole mahdollista ymmärtää päättelemällä, vaan niitä tulkitsevan on muuten tiedettävä, mitä käsitteitä vertauskuvassa on korvattu.

Esimerkkinä allegoriasta otetaan seuraava kertomus: Oletetaan, että on maa, jossa kotiasunto on niin yksityistä aluetta, että asunnon omistaja saa valita, mitä lakeja siellä noudatetaan, kunhan ei häiritse asunnon ulkopuolella sijaitsevia. Oletetaan, että tällaisessa asunnossa mies hakkaa vaimoaan. Koska mies on herra asunnossaan, kukaan ei voi puuttua laillisesti asiaan. Eettisenä kysymyksenä on tietysti, että mitä pitäisi tehdä. Tätä tarinaa voidaan käyttää myös allegoriana havainnollistettaessa Afganistania ja Irakia vastaan käytyjä sotia ja niiden oikeutusta. Allegorian tarinasta — erotuksena metaforaan — tekee se, että se on mahdotonta ymmärtää vertaukseksi ilman tietoa symboleista eli korvatuista käsitteistä. Tässä allegoriassa Afganistan ja Irak ovat kuin vaimojaan hakkaavia miehiä ja pasifistit ohikulkijoita, joille kodin suvereenisuus menee kaiken muun edelle.

Metonymia

Lehtosen mukaan "[m]etonymiassa yhden olion nimi korvataan jollakin siihen läheisesti liittyvällä". Jokin termi siis yhdistyy tosiasiallisen läheisyytensä tai yleisen konvention perusteella toisen termin kanssa siinä määrin, että merkitsee sitä. [Lehtonen 1998, 133.] Esimerkiksi "Valkoinen talo" voi korvata "Yhdysvallat", ja vastaavasti voidaan sanoa, että joku pitää Dostojevskin lukemisesta eli siis Dostojevskin kirjoista. Yleisimmässä muodossaan metonymiassa osa esittää kokonaisuutta, tätä muotoa kutsutaan termillä synekdokee [Danesi 1994, 116; Fiske 1992, 127]. Esimerkiksi "Bush hyökkäsi Irakiin" sisältää metonymian tässä mainitussa muodossa.

Todellisuuden esittäminen on aina metonymista: aina jää jotain esittämisen ulkopuolelle. Metonymiat toimivat syntagmaattisesti: ne edellyttävät lukijan hahmottavan syntagman lopun merkin antamasta osasta alkaen [Fiske 1992, 129]. "On oleellista, millainen metonymia valitaan, sillä sen perusteella muodostamme käsityksen todellisuuden tietymättömäksi jäävästä osasta" [Fiske 1992, 127]. Uutisjutut ovat hyviä esimerkkejä metonymioista: niissä esitetään todellisuudesta harkittu osa. Tämä osa vaikuttaa todelta, koska se on itseasiassa osa todellisuutta. Metonymioilla on kyky sysätä liikkelle myyttejä [Fiske 1992, 127]. Metonymiset esitykset toimivat siis niistä muodostettujen konnotaatioden kautta myyttien merkitsijöinä.

Kommunikaatio

Kun aiemmin tarkasteltiin merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta, todettiin merkitsijöiden voivan toimia merkin tavoin vain yhteydessä (merkityksellistettyinä) merkittyihin. Merkityt eivät ole todellisuudessa itsessään, vaan ne ovat yhtälailla osa kieltä kuin merkitsijätkin. Jonkin merkin merkityksellistyminen edellyttää, että sen merkitty merkitsee jotain sille, joka tulkitsee merkin eli käsittää sen merkitsijän ja merkittyn välisen yhteyden. Tavallaan merkityksen sijaan olisi ehkä parempi puhua merkityksellistämisteosta, sillä merkitystä ei ole ennen kuin vasta jollekin tulkitsijalle jossain tilanteessa [ks. Fiske 1992, 69]. Merkitys muodostuu (emergoituu) tulkitsijan ja tulkittavan merkin välisessä vuorovaikutuksessa ja on toisin sanottuna olemassa vain tulkitsijan mielessä.

Jos kuitenkin merkkejä ja merkityksellistämistä tarkastellaan irrallaan sosiaalisista tilanteista ja merkkejä käyttävistä ihmisistä, huomiota vaille jää helposti, että inhimillinen kieli on olemassa ihmisten välistä kommunikaatiota varten. Kommunikaatio edellyttää, että siihen osallistuvat ymmärtävät toisiaan eli että he jakavat merkityksiä jostain aiheesta. Merkityksen muodostumisen tarkastelu teoreettisella tasolla ja ihmisten kokemukset käytännön viestintätilanteista osoittavat, että kaikilla merkeillä tai merkin tavoin toimivilla esityksillä on potentiaalia merkitä jotain mitä niillä ei välttämättä kuitenkaan ole tarkoitettu. Merkkien käyttäjä toivoo herättävänsä käyttämillään merkeillä yleisössään merkityksiä, jotka vastaavat hänen omia ajatuksiaan ja tavoitteitaan. Kuka tahansa viestintätilanteessa joskus ollut tietää, että ymmärretyksi voi tulla tavalla jota ei ole tarkoittanut tai edes toivonut ¹⁶. Joustavuus ja monimerkityksellisyys ovat inhimillisen kielen ominaispiirteitä: merkkeihin liittyy merkityksiä, joista merkkien käyttäjä ei ole tietoinen ja joita hän ei voi edes välttää, jos hän ylipäätään haluaa sanoa jotain.

Viestinnän tarkoitus on kuitenkin tuottaa yhteisymmärrystä jostakin asiasta, eli kommunikaatiota kahden tai useamman osapuolen välillä, mutta onko kuitenkaan mielekästä puhua jonkun tarkoittamista merkityksistä saati oikeista tai vääristä merkityksistä, jos merkitykset eivät ole tekstissä itsessään kielen kaltaisessa merkitysjärjestelmässä ja lukijan mielessä [ks. Pietilä 1995, 203]? Stuart Hall [1999, 41] kiteyttää osuvasti monimerkityksellisyyden ongelman:

Sanat kantavat aina kaikuja toisista merkityksistä, jotka ne panevat liikkeelle, vaikka kuinka yrittäisimme niin sanotusti sulkea merkityksen. Lausumiamme pönkittävät tietyt väittämät ja oletukset, joista emme ole tietoisia, mutta jotka niin sanotusti virtaavat kielen verenkierrossa. — — Aina on sellaisia lisämerkityksiä, joihin meillä ei ole valtaa ja jotka nousevat häiritsemään pyrkimyksiämme luoda kiinteitä ja vakaita maailmoja.

Kuitenkin jatkuvasti esiintyy tilanteita, joissa joku on kommunikaatiossa toisen kanssa, tarkoittaa jotain ja vielä onnistuu tavoitteessaan. Kuinka kommunikaatio siis ylittää monimerkityksellisyyden? Esseen loppuosassa tarkastellaan kieltä sosiaalisena ilmiönä. Viestinnässä on nimittäin kyse yhteisöllisyydestä, joka on kielen monimerkityksellisyyttä rajoittava tekijä.

Kieli ja yhteisöllisyys

Koska merkitykset eivät ole merkitsijöissä, jotka merkityksiä herättävät, kommunikaatio ei ole eikä edes voi olla merkitysten siirtämistä. Viestinnän siirtovälineitä ovat ihmisen aistit ja ymmärryskyky sekä erilaiset informaatio-objektit, joihin on tallennettu merkitsijöitä, ja niiden siirtämiseen käytettävät välineet. Merkityksiä viesteistä löytyy kuitenkin vasta vuorovaikutuksessa lukijan kanssa. Omat ajatukset voidaan ilmaista muille siirtämällä merkitsijöitä ja luottamalla siihen, että vastaanottajan kyky merkityksellistää niitä on riittävän samankaltainen synnyttääkseen toivotunkaltaisen merkityksen. Koska merkityksiä ei siirretä ja sanoja voidaan käyttää eri merkityksissä viestijästä ja viestintätilanteesta riippuen, jää mahdollisuus kommunikaation epäonnistumiselle: tarkoitettua sanomaa ei ymmärretä toivotulla tavalla. Käsitys viestinnästä ajatusten siirtämisenä ja kielestä siirtämisen välineenä on ongelmallinen myös siksi, että kielellinen viestintä voi onnistua vain, jos viestin lähettäjällä ja vastaanottajalla on jo entuudestaan yhteistä tietoa, osa siitä, mitä halutaan ilmaista. Kommunikaatio edellyttää siis yhteisyyttä. [Lehtonen 1998, 29—30.] ¹⁷

Aiemmin esitettiin, että periaatteessa lähes mikä tahansa voi toimia merkitsijänä jollekin: esimeriksi pilvi voi tiettyjen muotojen perusteella merkitä vaikka vaunuja, kipu vatsan alueella saattaa merkitä (terveydestään vainoharhaiselle) umpisuolentulehdusta ja rastin muotoon järjestetty joukko kiviä saattaa merkitä jollekin kätköä. Nämä havainnot ja tuntemukset ovat merkityksellisiä vain liitettyinä merkittyihin. Esimerkiksi liikennevirtaa tarkkailevalle poliisille tietyn värinen, merkkinen, mallinen ja tietyn ikäinen auto voi toimia merkitsijänä esimerkiksi pankkiryöstäjän kulkuvälineelle, muiden autojen ominaisuuksien edustaessa jotain muuta kuin etsitty auto. Satunnaiselle ohikulkijalle samankaltainen auto ei merkitse välttämättä mitään — paitsi ehkä työkaveria, perheenjäsentä tai niin edelleen. Jos niin moni asia voi merkitä jotain, ja jos asiat voivat tulla merkityiksi monella eri tavoin, mistä sitten tiedetään, mitä mikäkin merkki tarkoittaa?

Joukko poliiseita voi etsiä pankkiryöstäjien autoa, koska heillä on yhteinen sopimus siitä, minkäkaltainen auto pankkiryöstäjillä on, eli millainen merkitsijä pankkiryöstäjiin viittaa. Tämä sopimus on voimassa niin kauan kunnes tehtävä on täytetty tai siitä on luovuttu. Aiemman esimerkin satunnainen ohikulkija on tämän sopimuksen ulkopuolella. Merkityksellistävät koodit perustuvat yhteiseen sopimukseen niitä käyttävien välillä. Ne säätelevät sallittuja merkityksiä merkkien paradigmaattista ja syntagmaattista käyttöä rajoittamalla. Esimerkiksi sanakirjat ovat yrityksiä määritellä viralliset merkitykset sanoille, ja kieliopissa annetaan ohjeet sanojen yhdistelemiseksi sallituilla tavoilla. Kuten edellä jo todettiin, samankaltainen rakenne, joka ohjaa sanojen muodostamista (eli morfologia) ja jonka perusteella tiedetään onko sana kirjoitettu oikein vai ei, ohjaa tavallaan myös kaikkien merkitysten tuottamista. Jossain vaiheessa vain eksplisiittisesti määritellyt säännöt loppuvat ja tilalle tulee kulttuurisia tapoja ja käytänteitä. Sopimuksia solmitaan neuvottelemalla ja niiden noudattamista valvotaan. Esimerkiksi kun henkilö tutustuu johonkin kulttuuriin, hän huomaa, että sillä on tapoja ja käytänteitä, joita noudatetaan yhteisessä ymmärryksessä. Toisaalta tapojen rikkomisesta saa kielteistä palautetta. Esimerkiksi sanojen merkityksestä kiisteleminen on neuvottelua niiden merkityksestä.

Aiemmin esitettiin myös, että yksittäisillä sanoilla on paradigmaattisten valintasuhteiden mahdollistamaa merkityspotentiaalia tulkitsijalleen siinä määrin kuin hän on törmännyt niiden käyttöön aiemmin. Kielet perustuvatkin sille, että kun jotain merkitsijää on käytetty ennenkin viittaamaan tiettyyn kohteeseen, voidaan suhteellisen turvallisesti olettaa, että tämä pätee myös tulevissa viestintätilanteissa. Jos jotain merkitsijää on joskus käytetty jossakin yhteydessä viittaamaan johonkin, siihen on liittynyt merkityksiä. Kun joukko henkilöitä jakaa yhteiset merkit ja tavat käyttää niitä, heillä on yhteinen kieli (tai tarkemmin sanottuna diskurssi). Sanan merkitys ei löydy lukkoon lyötynä sanakirjasta, vaan se muodostuu eri yhteyksissä niistä kokemuksista ja käyttötavoista, joita merkin käyttäjällä on kyseessäolevasta sanasta. Usein sanotaankin, että sanakirjat on kirjoja sanojen käytön historiasta — mutta eivät välttämättä niiden käytön tulevaisuudesta. Nieminen [1999] on esittänyt, että sanan merkitys luodaan uudelleen joka kerran, kun sitä käytetään suhteessa aiempiin käyttötapoihin ja merkityksiin. "Villit poikkeamat", esimerkiksi jotkin metaforat, jotka erottuvat liiaksi aikaisemmista merkityksistä, suodattuvat pois, vaikka ne olisivatkin ymmärrettävissä siinä tilanteessa, jossa niitä käytettiin [Nieminen 1999].

Kun esimerkin poliisit jakavat joukon merkkejä, joilla he merkitsevät heidän työssään tarvitsemiaan käsitteitä, heillä on yhteinen kieli. Tämänkaltainen yhteinen kommunikaatioresurssi on ihmisten välistä eli intersubjektiivista tietoisuutta, jossa merkkien käyttäjien jakamat merkitykset perustuvat ryhmän subjektien väliseen sopimukseen [ks. Lehtonen 1998, 30]. Vaikka merkitys onkin tulkitsijan ja tulkittavan objektin eli tekstin välinen emergentti ominaisuus, merkityksiä tuottavat semioottiset koodit ovat tulkitsijoiden jakamia. Kieli on semioottinen tila, jossa tuotetaan yhteisillä merkeillä yhteisiä merkityksiä. Tekijä, jolla on jotain sanottavaa, luo viestin yleisönsä kanssa jakamilla semioottisilla resursseilla eli koodeilla.

Ilman yhteisiä semioottisia resursseja tai yhteistä kokemusta tarvitaan erilaisia kielikuvia ja analogioita yhteisen ymmärryksen luomiseksi. Näin voi olla, jos puhutaan tapahtumasta, joka on niin uusi tai ainutlaatuinen, että sopivia merkkejä sitä edustamaan ei ole. Asiaa, jota viestintä koskee, saattaa olla kuitenkin vaikea ymmärtää pelkästään kielikuvien perusteella, jos itsellä ei ole samanlaisia mielikuvia ja kokemuksia, joka viestinnän toisella osapuolella on; toisin sanoen viestinnän osapuolten kieli ei aina edusta samaa kokemusta. [Ks. Danesi 1994, 121.] Fast Shown ystävät naureskelevat kuullessaan Ralphista ja Tedistä tai sanottavan, "which was nice", "scorchio!" tai "nimbocumulus", mutta ne, jotka eivät katsoneet kyseistä TV-sarjaa, eivät koe kyseisiä hokemia hauskoiksi.

Yleensä ihmiset viestivät tarkoittaakseen jotain. Viestinnän tarkoitus liittyy vastaavasti yleensä jostakin sosiaaliseesta tilanteesta ilmenneeseen tarpeeseen, sellaisiin konkreettisiin asioihin, joita ihmiset elämässään kohtaavat. Kun kieltä käytetään viestimiseen konkreettisissa sosiaalisissa tilanteissa, se todellisuus, mitä kielellä esitetään (eli representoidaan) vaikuttaa siihen, millaiseksi kielen tekemät erot muodostuvat. Jos eskimon henki riippuu siitä, että hän tunnistaa minkä tyyppistä lumi on, ei ole ihme, että eskimoiden kieli tuntee informatiivisempia eroja lumityyppien välillä kuin Saharan alkuasukkaiden. Eskimot eivät voi valita millaista lumi on, mutta he voivat säädellä sitä, kuinka lumesta puhutaan.

Ajattelu ei Lehtosen [1998, 28—29] mukaan edellä sanojen ja puheen tuottamista, vaan ajattelu tapahtuu kielessä. On ongelmallista ajatella, että puhujalla on kaikki valta kielen yli ja että hän voi ilmaista sillä mitä haluaa. Kieli rajoittaa ajattelua mutta samalla myös mahdollistaa sen. [Lehtonen 1998, 28—29.] Se, mitä käsitetään, käsitetään aina jossakin merkityksellistävässä järjestelmässä. Ihmisen tapa ajatella on siis aina jollakin tavalla suhteessa hänen omaksumaansa kieleen, joka on puolestaan paljon velkaa sille sosiokulttuuriselle tilanteelle, jossa kukin ajattelee. Tähän liittyen Lehtonen mainitsee erään keskeisen asian:

Todellisuus on aina sekä kielellistä että ei-kielellistä ja sen aineksina on sekä merkkejä että sellaista, mikä ei toimi merkin tavoin. Materiaalisessa todellisuudessa on aina olioita ja puolia, joita emme käsitä ja jotka siksi jäävät ymmärryksemme, kielen ja merkitysten tuolle puolen. Olisi aivan liian narsistista ajatella, että näitä kulttuurin ja symboloimisen ulkopuolelle jääviä seikkoja ei olisi lainkaan olemassa tai että ne eivät vaikuttaisi meihin. [Lehtonen 1998, 30.]

Materiaalisen — ja ylipäätään ei-kielellisen — todellisuuden olemassaolo ei tietenkään ole kielestä riippuvaista tai edes palaudu kieleen, mutta asioilla voi olla kuitenkin merkityksiä vain kielessä [Lehtonen 1998, 30]. Tästä Lehtonen kirjoittaa seuraavasti:

Kieli ei heijasta passiivisesti itsensä ulkopuolella olevaa todellisuutta. Vaikka meillä ruumiillisina olentoina voi olla välittömiä, kielenulkoisia kokemuksia, meillä ei kuitenkaan ole välitöntä, ei-kielellistä tietoa maailmasta. Tieto on mahdollista vain merkityksellistämisen kautta. Todellisuuden merkityksiä ei ole annettu, vaan ne tuotetaan. [Lehtonen 1998, 31.] [Korostukset alkuperäisessä tekstissä.] ¹⁸

Juuri siihen, että merkitykset tuotetaan kielessä, joka ei heijasta todellisuutta peilin lailla, ja että kieli sekä visuaaliset esitystavat kuitenkin viittaavat todellisuuteen, perustuu niiden kyky manipuloida. Sota voidaan tuoda esille erilaisin kuvin (eli merkitsijöin): sitä voidaan esittää juhlivina ja vihaisina ihmisjoukkoina, kärsivinä siviileinä ja voittoisina sotilaina, ja niin edelleen. Kaikki nämä esitystavat merkityksellistävät merkittyä, joka voi olla sota yleensä tai jokin tietty sota ¹⁹. Kaikki esitykset on tehty paitsi esittämiseen käytetyn välineen mahdollisuuksien puitteissa myös jonkun toimesta, jonka tekemien valintojen seurauksena tietyt merkityt merkityksellistetään tietyillä merkitsijöillä, jotka tuovat esiin eri puolia jopa samasta merkitystä. Jopa valokuva on myös representaatio eivätkä asiat näyttäydy "sellaisena kuin ne ovat" vaan sellaisina kuin ne esitetään erilaisissa diskursiivisissa käytännöissä. ²⁰

Kommunikaation tilannesidonnaisuudesta, yhteisöllisyydestä ja viitteellisyydestä johtuu, että kielessä tehdyt merkityt eivät ole mielivaltaisia. Koska merkit eivät ole mielivaltaisia vaan niiden käyttäjien ja sosiaalisten tilanteiden motivoimia, merkitykset eivät ole mielivaltaisia.

Diskurssi

Edellä on annettu ymmärtää, että merkeillä ei ole universaalia, yhtä ainoaa, objektiivista tai muuttumatonta merkitystä. Merkitys on kuitenkin rajallista paikallisesti, tietyssä sosiaalisessa tilanteessa, joissa sanoja käytetään erityisissä diskursiivisissa muodostumissa. Yleisen määritelmän mukaan "[d]iskurssi on ryhmä lausumia, jotka tarjoavat kielen sitä varten, että voitaisiin puhua tietynlaisesta jotakin aihetta koskevasta tiedosta — —" [Lehtonen 1998, 67]. Lehtonen [1998, 68] kirjoittaa:

Diskurssin muodostavia ilmauksia säätelee tietty diskursiivinen käytäntö. Se synnyttää joukon pakottavia lausumattomia historiallisia sääntöjä, jotka puolestaan määrittävät tietyllä sosiaalisella, taloudellisella, maantieteellisellä tai kielellisellä alueella sen, mitä voidaan sanoa, kuinka se voidaan esittää, kuka voi puhua, missä ja minkä ehtojen vallitessa. [Lehtonen 1998, 68.] [Korostus alkuperäisessä.]

Lehtosen [1998, 69] mukaan "'[d]iskurssin' käsite sisältää ajatuksen siitä, että merkitykset eivät ole koskaan abstrakteja, että ne eivät perustu vain abstrakteihin eroihin kielijärjestelmässä, vaan että ne tuotetaan diskursseissa, jotka ovat sosiaalisia, historiallisia ja institutionaalisia". Lehtonen [1998, 71] lisää, että "vaikka yksittäiset merkit ovat arbitraarisia, merkitysjärjestelmä on kaikkea muuta kuin mielivaltainen", sillä merkitykset ovat sosiaalisesti tuotettuja. Tähän Nieminen [1999] viittaasi "villien poikkeamien" poissuodattumisella: kielenkäyttö on sosiaalisten suhteiden muodostaman verkoston säätelemä.

Sosiaaliset käytännöt, joihin myös kieli kuuluu, ovat osa sitä konkreettista todellisuutta, jossa ihmiset elävät. Vaikka kieli abstraktina erojen ja yhteyksien järjestelmänä mahdollistaakin lähes rajattomasti merkityksiä, monimerkityksellisyys ei kuitenkaan koskaan aktualisoidu käytännöllisissä tilanteissa. Otetaan esimerkiksi sanonta "sitä niittää mitä kylvää". Suuremmin liioittelematta voinee väittää, että useimmilla ihmisillä on konkreettista kokemusta tai ainakin tietoa jonkun kasvin kylvämisestä ja kasvin kasvamisesta. Esimerkin metaforisella sanonnalla voidaan siis hyvinkin universaalisti tuoda esiin tekojen seurauksia: henkilö, joka elää väkivaltaisesti eli "kylvää väkivaltaa" joutuu ennemmin tai myöhemmin väkivallasta kärsimään eli sitä "niittämään". Koska kasvit kasvavat kaikkialla suunnilleen samoin, kasvamisen varaan rakennetut metaforat ovat ymmärrettäviä eri kulttuurien välillä.

Hyviä esimerkkejä merkityksenannon yhteyksistä sosiaalisiin tilanteisiin ovat ironia ja hyperbola. Ironisessa lausumassa sanotaan jotain mutta tarkoitetaan muuta — yleensä päinvastaista. Hyperbolassa korostetaan jotain asiaa voimakkaasti ja niin banaalin selvästi, että lukijalle ei jää muita mahdollisuuksia kuin aktivoida vaihtoehtoisia tulkinallisia kuvioita tavanomaisen kirjaimellisen sijaan. Nämä ilmaisukeinot taitavalla tulkitsijalla on oltava tietoa siitä, millainen taho (oletetusti) ironiaa tai hyperbolaa käyttää. Tulkitsija tietää siis entuudestaan tai olettaa, että ironisen tai hyperbolisen lausuman ilmeinen eli niin sanotusti kirjaimellinen merkitys ei ole se, mitä on tarkoitettu, koska niitä käyttävä taho ei oikeasti tarkoittaisi, mitä ne kirjaimellisesti tarkoittavat. Ironiset ja hyperboliset eivät kuitenkaan itsessään sisällä tätä tietoa, vaan niiden tunnistaminen edellyttää tiettyihin sosiokulttuurisiin käytäntöihin osallistumista tai ainakin tietoa näistä käytännöistä.

Merkityksenanto ja viestiminen on asemoitu sosiaalisiin tilanteisiin, joissa viestitään tilanteeseen sopivalla tavalla. Yksilöt tekevät esityksiä käyttämällä esimerkiksi värejä, viivoja, perspektiiviä tai symbolisia kirjainmerkkejä merkitsijöinä toteuttamaan haluamiaan merkityksiä [Kress & van Leeuwen 1996, 5, 11]. Vaikka mikä tahansa voikin toimia merkitsijänä, se ei tarkoita, että käytännössä "mikä tahansa" olisi osuvin valinta tietyssä konkreettisessa tilanteessa. Viestivän yksilön kiinnostus esitettävään aiheeseen saa hänet valitsemaan siitä tiettyjä piirteitä kriteriaalisina tuona tiettynä hetkenä ja tietyssä kontekstissa ja esittämään ne sillä semioottisella koodilla, joka sopii hänen käyttöönsä tarkoituksenmukaisemmin ja jolla hän parhaiten pystyy asiansa esittämään [Kress & van Leeuwen 1996, 7, 9, 11] ²¹.

Aiemmin esitettiin symbolisten merkkien olevan motivoimattomia, sillä niissä merkityn ja merkitsijän suhde on keinotekoinen. Ja jos tämä suhde on keinotekoinen, ei ole mitään syytä miksi jotain merkitsijää ei voitaisi käyttää merkitsemään jotain aivan toista merkittyä kuin tavanomaisesti. Tällehän esimerkiksi metaforat perustuvat. Merkitsijän ja merkityn välistä suhdetta voidaan kuitenkin tarkastella asemoituna tiettyyn sosiokulttuuriseen kontekstiin, jossa merkkien käyttäjä luo merkitsijän ja merkityn välisen motivaation omilla valinnoillaan. Merkit eivät ole koskaan keinotekoisia, jos motivointi muotoillaan suhteessa kontekstiin, jossa merkkiä käytetään merkitsemään jotain, ja merkin käyttäjään, jonka valitsemat merkitsijät ovat hänen mielestään soveliaita hänen merkityksiensä ilmaisemiseen valitussa viestintävälineessä. Tästä näkökulmasta merkit ovat itseasiassa aina sosiaalisesti motivoituja merkitsijöiden ja merkittyjen liitoksia, ja merkkien tekijöiden tavoittelemat merkitykset johtavat motivoituihin ilmaisuihin missä tahansa käytettävässä viestintävälineessä. [Kress & van Leeuwen 1996, 7, 9, 11.] Merkitsijän ja merkityn välinen suhde on olemassa tietyssä sosiaalisessa tilanteessa, ja tulkitsemisessa on kyse tallennetun tekstin taustalla vaikuttaneen sosiaalisen tilanteen rekonstruoinnista.

Merkitsijän ja merkityn yhteys on siis teoriassa vapaa, mutta se on käytännöllisten sosiaalisten tilanteiden rajoittama. Vaikka verbaalin kielen merkitsijä "puu" ei muistutakaan kohdettaan todellisuudessa, sosiaaliset käytännöt ja toisto ovat motivoineet näiden välisen yhteyden. Esitykset tuotetaan aina muunnoksina olemassaolevista semioottista resursseista, aina jotenkin uudeksi tehtyinä ja aina motivoituneina konjunktioina, ja niiden täytyy aina sisältää jotain vanhaa ollakseen ymmärrettäviä [ks. Kress & van Leeuwen 1996, 11]. Toisin sanottuna, jotta jotain näennäisen arbitraarista symbolista merkitsijää voidaan käyttää merkitsemään jotain, siitä on oltava aiempia käyttökokemuksia, jotta se voisi merkityksellistyä. Tämähän tuli ilmi metaforan tapauksessa: liian villi kahden paradigman välinen assosioiminen ei onnistu.

Se, että joku on jossakin kontekstissa päättänyt esittää jotain tietyllä tavalla eikä jollakin muulla, osoittaa, että tämä nimenomainen tapa ei ole täysin keinotekoinen. Ja jos tämä tapa yleistyy, merkitsijän ja merkityn liitos ei ole täysin keinotekoinen siinä mielessä, että se voitaisiin koska tahansa murtaa tai korvata jollakin muulla. Esimerkiksi niin sanotun Irakin sodan uutisoinnista ja sen vastaanotosta on pääteltävissä, että sodan (eli merkityn) uskottava esittäminen edyllyttää siviilien kärsimysten korostamista, sosiaalipornosyytösten uhallakin.

Kommunikaatio on diskursiivista; se ei ole sanoja, vaan se on tiettyjen sääntöjen mukaan järjestettyjä lausumia. Sosiaalisissa tilanteissa merkitykset ovat erilaisten lausumien tuottamia. Sanakirjoihin ja kieliopillisiin ryhmiin järjestetyt sanat ovat abstraktioita käytännöllisestä viestinnästä mutta eivät sitä itseään: kukapa ei olisi huomannut mitä seuraa, jos kääntää tekstiä kieleltä toiselle pelkän sanakirjan avulla? Tästä näkökulmasta aiemmin käsitellyssä literalismissa eli "kirjaimellisesti" ottamisessa on kyse diskursiivisista käytännöistä vieraantumisesta. Henkilö, joka kääntää vieraan kielen sanonnan "sanasta sanaan", on vieras niille tuon kielen diskursiivisille käytännöille, joissa käännettävä lausuma esiintyi. Metaforat ovat diskurssin ominaisuuksia: se, että käytetäänkö sanaa metaforisesti, ei ole ole pääteltävissä sanoista itsestään.

Tekstuaalisuudesta intertekstuaalisuuteen

Kommunikaatio on usein välitteistä; sen osapuolet eivät ole fyysisesti läsnä vaan viestivät tekstien välityksellä ²². Tekstuaalisuudella viitataan tässä yhteydessä tekstien olemukseen, siihen mistä teksteissä ja niillä viestimisessä on kysymys. Tekstillä voidaan tarkoittaa ensinnäkin fyysistä informaatio-objektia, joka muodostuu välineestä (eli mediumista) ja tiettyjen sääntöjen mukaan koodatuista merkitsijöistä, joiden määrä on siinä mielessä rajallinen, että tekstillä on alku ja loppu. Tietokoneet mahdollistavat digitaalisessa muodossa olevien informaatio-objektien ja niiden merkitsijöiden (eli merkkijonojen) käsittelyn nopeasti ja eksaktisti. Tässä mielessä teksti on käsitteenä ongelmaton ²³. Inhimillinen kommunikaatio teksteillä on kuitenkin muutakin kuin merkkien koneellista käsittelyä. Merkitykset, jotka muodostuvat kielessä suhteellisen vapaasti, sosiaalisiin konteksteihin liittyvien diskurssien rajoittamina, pyritään pysäyttämään tekstissä paikalleen. Jos kuitenkin tekstejä tarkastellaan merkityksinä, tekstien väliset merkityksien rajat muuttuvat hämärämmiksi; jos joudutaan kysymään, missä teksti alkaa ja missä se loppuu, mistä tiedetään, mitä se tarkoittaa?

Intertekstuaalisuus

Edellä diskursseja käsiteltäessä tuotiin esille, että merkin merkitys on sen käyttö. Vastaavasti aiemmin argumentoitiin, että merkitys syntyy aina suhteessa johonkin toiseen; merkeillä ei ole sisäsyntyisiä merkityksiä. Merkeissä mielenkiintoista on niiden kyky merkityksellistyä, vaikka ne esiintyisivätkin yksinään: esimerkiksi yksittäinen sana paperilla tai jopa seinään spray-maalilla maalattu kirjain voivat merkitä jotain assosioituna aiempiin käyttökokemuksiin merkeistä ²⁴. Aiemmat kokemukset merkeistä assosioituvat jopa silloinkin, kun sitä ei erityisesti kaivata: jos seudun pahin koulukiusaaja kulkee taiteilijanimellä "K", kyseinen kirjain ei välttämättä herätä hänen uhreissaan lämpimiä tunteita edes aakkosia tavatessa.

Siitä kun kokonaiset tekstit saavat merkityksiä suhteessa toisiinsa, puhutaan intertekstuaalisuutena. Fisken [1992, 218] mukaan intertekstuaalisuudella tarkoitetaan sitä, että "[t]ietyn tekstin synnyttämät merkitykset riippuvat osaksi toisten sen kanssa samantapaisten tekstien merkityksistä". Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien rajat ylittävää merkitysten kasautumista, jossa yksi teksti viittaa toiseen tai saa erilaisia merkityksiä, kun sitä luetaan muiden tekstien kontekstissa [Hall 1999, 150]. Intertekstuaalisuus voi olla eksplisiittistä, jolloin yhdestä tekstistä viitataan toiseen tekstiin. Toisaalta intertekstuaalisuus voi olla implisiittistä (eli vihjattua) ja kontekstuaalista, esimerkiksi tietyssä tilanteessa ja tietylle henkilölle ilmitulevat assosiaatiot tekstien välillä. Teksteihin ei siis liity vain eksplisiittisesti ilmaistuja merkkejä ja niiden välisiä suhteita vaan myös lukijoidensa niihin tuomia vihjattuja, konnotatiivisia ja assosiatiivisia yhteyksiä muihin teksteihin, diskursseihin ja myytteihin. Kukin teksti merkityksellistyy siis osana tulkitsijansa intertekstuaalista ja intersubjektiivista merkitysavaruutta.

Intertekstuaalisuus liittyy läheisesti siihen, mitä Hall [1999, 41] tarkoittaa vakaiden maailmojen rakentamisen vaikeudella: merkitysten hallitseminen on mahdotonta, koska lukija tuo aina oman merkitysavaruutensa tekstiin. Tästä Lehtonen [1998, 52] kirjoittaa osuvasti: "[j]okainen kielellinen tekomme astuu merkitysten loputtomaan paljouteen ja tulee tulkituksi yhteydessä muihin merkityksiin, joista meillä lausumien tuottajina ei välttämättä ole aavistustakaan". Tekstien kyky representoida jotain, mikä ei ole paikalla, ja kyky siirtyä kontekstista eli intertekstuaalisista yhteyksistä ja sosiaalisista käytänteistä toiseen, tekevät mahdottomaksi merkityksien lopullisen sulkemisen [Lehtonen 1998, 154]. Kyse on oikeastaan siitä, että teksti, jos sitä tarkastellaan merkityksinä, ei ole yhtä kiinteästi määriteltävissä tai käsiteltävissä kuin tekstien ulkoinen muoto. Ei ole siis vain yhden tekstin merkityksiä vaan yhtä tekstiä luettaessa merkitykset ovat aina jossain määrin peräisin muualta kuin tulkittavasta tekstistä. Edes intertekstuaaliset viittaukset eivät ole kiinteitä; toisin sanottuna yhteen tekstiin voi teoriassa vaikuttaa määrittelemätön määrä toisia tekstejä. Niinpä jokainen teksti on potentiaalisesti semioottisesti ylenpalttinen ja mahdollistaa enemmän merkityksiä kuin mitä sillä on tarkoitettu. Jotta joukko ihmisiä voisi ymmärtää jotain tekstiä samalla tavalla, sillä on oltavat omat tiukasti määritellyt sääntönsä tuon tekstin tulkitsemiseksi.

Tulkitsemisen taito

Kieliopilliset koodit ovat muodollisia ja eksplikoituja, mutta diskurssit ovat puolestaan (yleensä epämuodollisia) koodeja, jotka ohjaavat kielellistä ilmaisua ja ilmaisuille annettavaa sisältöä. Ilmaisujen merkitys ja erityisesti se, mitä niillä tarkoitetaan, ei ole pääteltävissä vain niistä itsestään, vaan myös niistä sosiaalisista tilanteissa, joissa ilmaisuja käytetään. Merkityksenanto on aina suhteessa sosiaalisiin konteksteihin, joissa viestivät yksilöt käyttävät merkitsijöitä merkitsemään haluamiaan asioita. Kommunikaatio ei ole täysin vapaata. "Kun tekijä operoi kielessä, hänen toimintaansa sääntelevät — tietoisina tai tiedostomattomina seikkoina — kielen rajat, tekstuaaliset edeltäjät, kirjalliset ja muut konventiot, joista yksikään ei ole hänen omaa tekoaan — — jotka kaikki asettavat rajansa kirjoittamiselle ja ohjaavat sitä tiettyihin suuntiin" [Lehtonen 1998, 111].

Edellä on argumentoitu, että viestintä ei ole merkitysten siirtämistä. Tähän liittyen Lehtonen [1998, 114] kirjoittaa, että "[m]erkitystä ei — — ole koskaan kirjoitettu ikään kuin valmiiksi tekstin sisään, vaan se muodostuu tekstin luennassa, johon tekstin lisäksi vaikuttaa lukijan sijoittuminen konteksteihin ja kulttuurisiin käytänteisiin". Jos tekijä ja lukija kuuluvat samaan kulttuuriin ja he osallistuvat samankaltaisiin sosiaalisiin aktiviteetteihin, heidän semioottinen toimintansa on samanlaisten rajojen ja konventioden säätelemä. Merkitysten tuottaminen tekstin ja lukijan kanssakäymisessä ei ole siis koskaan täysin subjektiivista tai mielivaltaista. [Ks. Lehtonen 1998, 168].

Tekstit "aktivoivat lukijoissa tietoja ja taitoja, jotka tekstin sisältämään merkitysten raaka-aineeseen kytkeytyessään tuottavat ymmärrettävyyttä". Kaikki piirteet — sanastolliset ja kieliopilliset valinnat, aikamuodot ja modukset, intertekstuaalisuus ynnä muut sellaiset — joiden avulla tekstit merkitsevät lukijoilleen jotain, ovat sidoksissa lukijan ennakkotietoon tekstien lukemisesta. Tekstien ymmärrettävyydessä on siis kyse myös lukijan taidoista ymmärtää niitä käytäntöjä, joilla teksti viestii. [Lehtonen 1998, 116.] Semioottiset käytännöt — siinä missä kulttuuriset käytänteet yleensäkin — joita ihmiset elämänsä aikana oppivat, saattavat käydä niin läpinäkyviksi, että kyky käyttää niitä ei välttämättä liity kykyyn selittää niitä tai edes tiedostaa niiden käyttämistä ²⁵. Lehtonen antaa tästä hienon esimerkin:

Ajatelkaamme hetki vaikkapa eläinsatuja ja olettakaamme kokeeksi, että olisi olemassa lukija, joka ei tuntisi niihin liittyvää eläinten inhimillistämisen konventiota ja lukisi niitä näin ollen siten kuin ne olisi tarkoitettu 'faktuaalisiksi' selonteoiksi kaksi- tai nelijalkaisten ystäviemme enemmän tai vähemmän lystikkäistä edesottamuksista. Tälle lukijalle H.C. Andersenin satu rumasta ankanpoikasesta olisi vain kertomus munien vaihtumisesta ja siitä aiheutuneistä sekaannuksista. Tosin hänelle jäisi ikuiseksi arvoitukseksi se, kuinka siipikarja osasi 1800-luvun Tanskanmaalla puhua, ja hän saattaisi vain arvailla, millä ilveellä Andersen kykeni ymmärtämään noita lyhyitä kurkkuäännähdyksiä. [Lehtonen 1998, 116.]

Tekstit, toisin kuin puhe, kykynevät irtautumaan sosiaalisista tilanteista, joissa ne ovat muodostuneet. Irti alkuperäisestä kontekstistaan ne ovat avoimia erilaisille merkityksille kuin mitä alkuperäisissä kirjoitusyhteyksissään. Kyky tulkita tekstejä — löytää niiden viestinnällinen tarkoitus — on kommunikaation kannalta välttämätön. Tulkitseminen on havainnollinen, lingvistinen (eli kielellinen)²⁶ ja kognitiivinen prosessi, jossa lukija tuottaa merkityksiä [Corner 1995, 135]. ²⁷

Tekstien kyky irtaantua niiden alkuperäiskontekstista tuo erityisen selvästi esille sen tulkinnan tarpeen, joka on läsnä kaikessa kommunikaatiossa. Kun ilmaisun merkitys vaikuttaa itsestään selvältä, tulkinta tapahtuu läpinäkyväksi käyneellä koodilla, joka antaa itsestään vaikutelman "kirjaimellisena". Jos kuitenkin luettava teksti on lukijalleen esimerkiksi vieraan kulttuurin tuottama, oman kulttuurin suomilla semioottisilla resursseilla ei aina pystytäkään luomaan ymmärrystä tekstistä. Jos omat semioottiset resurssit ja taidot eivät tuotakaan käsitettävissä olevaa merkitystä tekstistä, lukija voi tuntea olonsa avuttomaksi. Näissä tilanteissa tarvittava tulkintaprosessi ja siinä kohdatut vaikeudet tiedostetaan selvemmin, mistä syystä tulkitseminen usein virheellisesti mielletään yksinomaan vaikeasti ymmärrettävien tekstien ymmärtämiseksi tarvittavaksi apukeinoksi, tai mikä pahempaa, vain keinoksi laittaa teksti sanomaan jotain, mitä se ei sano.

Tulkintaprosessiin kuuluu osana neuvottelu lukijan ja tekstin välillä. Jotta tekstin ymmärtäminen ylipäätään olisi mahdollista, se pitää sovittaa yhteen aikaisempien tulkintojen ja jotakin aihetta koskevan ymmärryksen kanssa. Merkitys muodostuu tekstin ja lukijan välisen neuvottelu- ja vuorovaikutusprosessin tuloksena, missä lukija tuottaa merkityksiä suhteessa tulkittavaan eli luettavaan tekstiin, joko tekstiin rakennettua lukija-asemaa mukaillen tai sitä vastustaen [ks. Fiske 1992, 112 & Corner 1995, 137]. ²⁸

Kun teksteissä on aina enemmän merkityksiä kuin tekijä jossain tilanteessa tarkoittaa, monimerkityksellisyyteen voidaan puuttua esimerkiksi näsäviisalla tavalla ja kamppailla tekstejä vastaan. [Lehtonen 1998, 141—142.] Lehtonen [1998, 147] kirjoittaa seuraavasti: "Aina sen mukaan, missä diskurssissa kuulija on osallisena, hän tarttuu kohtaamiensa tekstien sisältämiin merkityspotentiaaleihin ja lukee niitä jollakin tietyllä tavalla". Esimerkkejä on helppo löytää: ei tarvitse kuin vertailla tapoja, joilla "Iraq Freedom"-operaation perusteluja merkityksellistettiin eri tavoilla riippuen siitä oliko lukija kiinnittynyt jo entuudestaan sotaa vastustavaan tai sitä puolustavaan diskurssiin. Tekstin ymmärtäminen ei nimittäin tarkoita, että sen lukija pitäisi siitä. Näissä tilanteissa lukija kuitenkin ainakin tiedostamattaan ymmärtää, että tekstiä ei voi uskottavasti merkityksellistää miten tahansa: jos omat tulkinnat ovat liian mielivaltaisia, miksi vaivautua uskottelemaan lukevansa mitään muuta kuin omia toiveitaan ja ennakkoluulojaan? Lukija joutuu siis ottamaan tekstiin rakennetut painotukset ja muut vastaavat ominaisuudet huomioon jollain tasolla, sillä missään reilussa neuvottelussa toinen osapuoli ei voi yksin sanella ehtoja. Neuvottelun on oltava uskottava, sillä lukijan on vakuutettava itsensä omilla standardeillaan.

Monimerkityksellisyys ei koskaan aktualisoidu kuin osittain: teksti, joka on potentiaalisesti avoin tuntemattomalle määrälle merkityksiä, on merkityksiltään rajallinen siinä tietyssä asiayhteydessä ja yhteisössä, jossa sitä tietyllä hetkellä luetaan. Vastaavasti mikään asiayhteys tai tilanne ei aktivoi tekstien monimerkityksellisyyttä ja mahdollisia merkityksiä kuin rajallisesti. Lehtosen [1998, 115, 152] mukaan tekstien tulkinnassa olisi ensisijaista kysyä, että millaisia mahdollisuuksia erilaisille merkityksille jokin teksti avaa missäkin tilanteessa; toisin sanottuna olisi hedelmällistä pyrkiä tarkastelemaan merkitysten muodostumista tekstin ja lukijan jossakin tilanteessa tapahtuvan vuorovaikutuksen kautta. ²⁹ [Lehtonen 1998, 115, 152.] Tekstin monimerkityksellisyys nähdään usein tekijän vikana eli tekstin sisäisenä ominaisuutena, vaikka tosiasiassa lukija avaa tekstin (moni)merkityksellisyyden. Fairclough [1997, 28] muistuttaa lisäksi asiasta, joka villeissä postmoderneissa teorioissa on joskus unohtunut:

Mielestäni on itsestään selvää, että vaikka luennat voivatkin vaihdella, jokainen luenta on tekstin ominaisuuksien sekä tulkitsijan tekstiin tuottamien tulkinnallisten mahdollisuuksien ja käytäntöjen jakopinta. Mahdollisten tulkintojen kirjoja rajoittaa kuitenkin tekstin luonne.

Teksti itsessään on merkityksellistämisen viitekehys. Lukipa tekstiä kuka tahansa, tekstillä on tiettyjä, lukutilanteesta riippumattomia ominaisuuksia, joita tekijä sille antoi. Mikään teksti ei tule tulkituksi "miten tahansa" — rajoittamattoman polysemisesti — ja usein ei edes kovin monella eri tavalla, sillä merkitys muodostuu viime kädessä suhteessa tulkittavaan tekstiin. On mahdollista saavuttaa tulkitsijoiden välinen yhteisymmärrys tekstien lukuisista perusominaisuuksista [ks. Gripsrud 1995, 12] ³⁰.

Genre

TV-uutisten odotetaan esittävän tositapahtumia, vaikka tätä ei kerrotakaan uutisten alussa. Vastaavasti elokuvien oleteta olevan totta siinä missä uutisten: elokuvaa, jossa lentokoneet törmäävät pilvenpiirtäjiin massiivisten "bensiiniräjähdysten" saattelemina pidettäisiin epärealistisena ja yliampuvana ³¹. Lisäksi kyetään erottelemaan esimerkiksi sotaelokuva toimintaelokuvasta ja niin edelleen. On siis olemassa sääntöjä ja tapoja, joiden avulla erityyppiset tekstit erotetaan toisistaan ja tulkitaan niille kuuluvilla tavoilla. Jo pelkästään se, että tietyssä sosiokulttuurisessa tilanteessa ihmiset pystyvät keskenään hyväksymään, että esimerkksi Pelastakaa sotamies Ryan kuuluu sotaelokuvien joukkoon ja Commando 1980-luvun toimintaelokuviin, osoittaa tekstien olevan määriteltävissä olevia yksiköitä intertekstuaalisuudesta huolimatta.

Edellä korostettiin intertekstuaalisuuden yhteydessä, että yksittäiset tekstit eivät ole itsenäisiä siinä mielessä, että muut tekstit eivät vaikuttaisi niiden tulkintaan. Intertekstuaalisuus voi olla ennaltamäärittelemätöntä ja kaoottista, mutta se voi olla myös tarkoituksellista: tekstit tuotetaan suhteessa toisiin samankaltaisiin teksteihin, joiden tulkintaa säädellään erilaisilla eksplisiittisillä säännöillä ja lausumattomilla konventioilla. Tekstit tuotetaan jossakin tilanteessa, jossakin kulttuurissa, jonkin genren eli lajityyppin diskurssien eli kerronnallisten keinojen ja niiden esitystapaa (eli representaatiota) koskevien tapojen avulla.

Genreksi eli lajityypiksi kutsutaan ominaispiirteitä, jotka joukko jollain tapaa samankaltaisia tekstejä jakaa. Genre on konventioiden verkosto [Lehtonen 1998, 182]. Genre on tekstien tekijöiden, erityisten kriitikkojen ja tekstien lukijoiden välinen sopimus, joka säätelee merkitysten tuottamista teksteillä ja tekstien tulkitsemista. Genren tarkoitus auttaa havaitsemaan eroja ja yhtäläisyyksia teksteissä sekä tuottaa järjestystä tekstien tulkitsemiseen ja niiden tuottamiseen. [Ks. Fisher 1980, 290; Gripsrud 1995, 164; Neale 1996,21—22; Pietilä 1995, 172.] Ruoho [1993, 76] kirjoittaa esimerkiksi TV:n lajityypeistä näin:

Pitkällä aikavälillä katsoja oppii tunnistamaan, minkälaista sarjaa pidetään esimerkiksi perhesarjana. Lajityypit nähdään tästä näkökulmasta rutinoituneena tietona siitä, miten tietyt ohjelmatyypit tehdään ja miten ne näin ovat myös katsojien tunnistettavissa. Tuottajat ja yleisö siis ikään kuin yhdessä hyväksyvät tiettyyn lajityyppiin liittyvien koodien yhdistelmät.

Mikä tahansa samankaltaisuus tekstien välillä ei kuitenkaan liitä niitä samaan genreen. Genren määrittelyssä ei ole kyse tietyistä tarinan elementeistä, jotka olisivat toisensa poissulkevia, vaan näiden diskursiivisten elementtien yhdistelmistä ja painotuksista. [Neale 1996,21—22.] Genret eivät ole toisensa poissulkevia, vaan teksti voi saada vaikutteita useasta eri genrestä. Vaikka osa kerronnallisista elementeistä esiintyy useassa eri genressä, niiden painotukset ja yhdistelmät ovat erilaiset ja tuottavat erot eri genrejen välille. Esimerkkinä voidaan ottaa tappo sotaelokuvassa ja rikoselokuvassa. Jälkimmäisessä tappoa kutsutaan usein murhaksi ja se on tapahtumana ainutlaatuinen, kun taas sotaelokuvassa yksittäisen henkilön "kaatumisen" tutkimista varten ei määrätä työryhmää.

Samaan genreen kuuluvat tekstit itseasiassa ovat samankaltaisten intertekstuaalisten yhteyksien määrittelemiä, jonka lisäksi ne tietysti jakavat samankaltaisia esittämisen käytäntöjä. Kukin teksti tuotetaan tiettyn genren rajoissa, ja tekstin tulkintaa voidaan ohjailla genreen sisältyvien lukutapaa koskevien odotusten avulla, kun teksti yhdistetään tiettyyn tekstuaaliseen ryhmään aiempien kokemusten perusteella. Esimerkiksi keväällä 2004 Mel Gibsonin kohua herättänyt elokuva The Passion of the Christ sijoitettiin niin sanottuun Jeesus-elokuvien genreen, ja sitä verrattiin tämän genren aiempiin edustajiin. Kokemukset aiemmista genren elokuvista loivat ennakko-odotuksia, ja jotkut katsojat pettyivät, kun eivät kuulleetkaan vuorisaarnaa. Mitä tahansa tekstiä ei kuitenkaan voitaisi sijoittaa tähän genreen uskottavasti. Vastaavasti tulkinnat Gibsonin elokuvasta olivat moninaiset, mutta eivät rajoittamattomissa määrin.

Konteksti

Merkitykset ovat historiallisia, aikaan, paikkaan ja sosiaalisiin käytäntöihin sidottuja [Lehtonen 1998, 33]. Stuart Hallin [1999, 224] mukaan "[m]e kirjoitamme ja puhumme aina tietystä erityisestä paikasta ja tiettynä erityisenä aikana, tietyn erityisen historian ja kulttuurien kehyksessä. Se, mitä sanotaan, sanotaan aina jossakin kontekstissa, jostakin positioista". Lehtonen [1998, 53] lisää vielä, että "[e]mme käytä kieltä eristyksissä, vaan aina suhteessa johonkin skenaarioon tai ihmisten, toimien ja tapahtumien muodostamaan kontekstiin, jossa sanotut seikat saavat merkityksensä". Sihvonen [1996, 22] muistuttaa, että tekstien ymmärtämisen kannalta on olennaista, että tekstin lukeminen suhteutetaan niihin sosiaalisiin käytäntöihin, joiden keskellä se elää:

Kulttuurituotteiden merkityksenantoprosesseja ja rakentumista on vaikeaa, oikeastaan mahdotonta, ymmärtää pelkästään niistä itsestään käsin. Tällä en tarkoita pelkästään tekstien intertekstuaalisia kytkentöjä muihin teksteihin, vaan myös tekstien suhdetta kaikkeen siihen ympäristöön, jossa ne tuotetaan, levitetään ja kulutetaan. Myös se sosiaalinen konteksti, jossa teksti merkityksellistyy, on tekstuaalinen. [Sihvonen 1996, 122.] ³²

Kontekstilla voidaan tarkoittaa (1) asiayhteyttä, jossa tekstin osa esiintyy (metonymisessa) suhteessa muuhun tekstiin; se voi tarkoittaa (2) intertekstuaalista verkostoa, johon kukin teksti itsessään kuuluu; (3) konteksti voi tarkoittaa myös sitä nimenomaista sosiaalista tilannetta, jossa joku käyttää kieltä viestimiseen [ks. Danesi 1994, 19] ³³. Laajassa mielessä kieli eli "langue" muodostaa kontekstin, kulttuurisen ja semioottisen viitekehyksen, jossa kukin teksti eli "parole" koodataan ja dekoodataan, kirjoitetaan ja luetaan [ks. Lehtonen 1998, 55]. Lehtosen [1998, 165] mukaan "[t]ekstuaaliset merkitykset ovat potentiaaleja, jotka aktualisoituvat sen mukaan, millaisia kontekstuaalisia resursseja lukijoilla on käytettävissään". Diskurssit ovat tulkintakehikkoja, joiden rajoissa lukijat tuottavat merkityksiä. Diskurssit ovatkin keskeisimpiä kontekstuaalisia tekijöitä merkitysten muodostamisessa. [Lehtonen 1998, 165.]

Aiemmin on kritisoitu teksti-immanenttia käsitystä, jonka mukaan merkitykset sijaitsevat tekstissä itsessään. Teksti-immanentin käsityksen suurin ongelma on siinä, että siinä tekstit irrotetaan käytöstään, siis dekontekstualisoidaan. [Ks. Lehtonen 1998, 112.] Kukin teksti saa kuitenkin muotonsa jossakin tilanteessa, jossa tekijä rakentaa valitsemistaan motivoiduista ilmaisuista tekstejä, jotka tulkittaessa asettuvat intertekstuaaliseen suhteeseen toisten tekstien kanssa. Alkuperäisestä yhteydestään irrotettu teksti uudelleenkontekstualisoidaan, kun sitä luetaan jossain toisessa tilanteessa toisten intertekstuaalisten viitteiden kanssa jonkin toisen intersubjektiivisen merkkijärjestelmän merkityksellistämänä. Tulkinta tapahtuu aina jossakin kontekstissa, mutta tulkinnan konteksti ei ole kuitenkaan välttämättä sama kuin se, missä teksti tuotetiin alunperin. Tästä syystä, vaikka jonkin tekstin sanoma voi olla universaalille yleisölle kohdistettu, sen ymmärtäminen on aina sidottu tiettyyn tilanteeseen.

Paikka, aika ja intertekstuaalisuus muodostavat kontekstin, johon sijoittuvana viestintää pitää myös tarkastella: teksti tai sen osa on ymmärrettävissä tekijänsä tarkoittamalla tavalla vain, kun sitä tarkastellaan suhteessa intertekstuaaliseen ja sosiaaliseen rakenteeseen, jonka sisällä se on muodostunut. Lehtonen [1998, 113] esittää, että "[t]ekijän hahmo olisikin sijoitettava merkitysten muodostumista tarkasteltaessa tekstin sijasta kontekstiin". Tekstien tarkoitusta on etsittävä kontekstista, jossa tekijä on itseään ilmaissut. Koska tekstit merkityksellistyvät lukijalleen tietyissä tilanteissa, on tekstejä tulkittaessa otettava huomioon tilanne, jossa teksti lukijalleen merkityksellistyy. Dekontekstualisoidusta tekstistä lukija usein löytää lähinnä ne merkitykset, jotka hän on teksteihin lukenut — omat ennakkoluulonsa siis.

Itseasiassa tiukka eronteko tekstin ja kontekstin välillä on jossain määrin harhaanjohtava, jos etsitään tarkoitusta, jota sen tekijä tavoitteli. On totta, että tekstit joukkoina merkitsijöitä ovat olemassa "itsessään", mutta ne tarkoittavat jotain vasta jossain kontekstissa [ks. Lehtonen 1998, 148]. Oikeastaan teksti ei voi merkitä mitään muualla kuin kontekstissa, sillä kontekstin ulkopuolta ei ole [ks. Lehtonen 1998, 149] ³⁴. Lehtonen [1998, 148] kirjoittaakin, että "'teksteistä itsestään' ei voi koskaan sanoa mitään kovin merkittävää, vaan puhuminen mahdollistuu vasta, kun päätetään, missä kontekstissa jostakin tekstistä tehdään analyysin kohde — otetaanko lähtökohdaksi esimerkiksi tekijän oletetut intentiot, tekijän aikalaisyleisön lukuhorisontit vai jokin muu". Esimerkiksi jos tarkastellaan tekstiä sen tekijän oletettujen tarkoitusten näkökulmasta, tekstiä välttämättä tarkasteltava siinä kontekstissa, jossa se tuotettiin. Jos taas ollaan kiinnostuneita tekstien vaikutuksesta, on tarkasteltava kontekstia, jossa niitä luetaan.

Kontekstin käsite tulee esille toistuvasti tekstien lainaamisen yhteydessä; jotakuta saatetaan syyttää jonkin tekstinosan irrottamisesta kontekstista. Lainattaessa kokonaista tekstiä edustetaan siitä valitulla osalla. Irrallaan alkuperäisestä tekstistä lainattu osa on irrallaan siitä käsitteiden ja intertekstuaalisuuden rakenteista, joissa alkuperäinen teksti tuotettiin. Uudessa kontekstissa tekstin intertekstuaalisuus, ja sen herättämät myytit, konnotaatiot ja assosiaatiot ovat määrittelemättömät. Lainattu osa tekstistä toimii metonymisesti ja se luo vaikutelman realismista, koska se sisältää osan siitä, mitä alunperin esitettiin. Merkityksen toisen tason merkkien taitavalla (tai tahattomalla) käyttämisellä on mahdollista luoda viattomilta ja todenmukaisilta vaikuttavia ajatuskulkuja. Kontekstistaan irrotettujen tekstinkappaleiden tehokkuus perustuukin juuri autenttisuuden vaikutelmaan.

Lopuksi

Esseen pääasiallinen tarkoitus on ollut jäsentää ja pohtia merkityksen muodostumisen periaatteita. Parhaiten (verbaalin) viestinnän ominaispiirteet ja luonteen tuovat esiin metaforat ja diskurssit. Asianomaiset käsitteet havainnollistavat, että merkitykset eivät ole koskaan kiveen hakattuja tai olemassa ennen merkkien käyttöä ja tulkitsemista jossakin tilanteessa jonkun toimesta. Niinpä sanasta yhdessä tilanteessa muodostunut (eli emergoitunut) merkitys ei ole välttämättä sen merkitys toisessa tilanteessa. Sanan merkitys on sen käyttö. Muutos sanan mahdollistamissa potentiaalisissa merkityksessä heijastuu sanan käyttötilanteiden muutoksista. Merkitykset eivät ole siis sisäänrakennetuina teksteissä, joten tekstien "kirjaimellinen" lukeminen ei takaa, että sillä tavoitettaisiin, mitä niillä on haluttu viestiä. Sanojen kirjaimelliseksi käsitetty merkitys heijastaa sanojen käytön historiaa, joka osittain motivoi niiden käyttöä nykyhetkessäkin. Tästä syystähän kirjaimellisesta lukutavasta poikkeavat merkitykset saattavat vaikuttaa epäuskottavilta.

Viestintää tarkasteltaessa on tärkeää ymmärtää, että miksi se epäonnistuu ja että miksi se myös usein onnistuu. Jotta kommunikaatio olisi mahdollista, siihen osallistuvien on ymmärrettävä toisiaan. Heillä on oltava yhteinen käsitys siitä, mitä heidän viestintään käyttämänsä merkit merkitsevät. Mitä tärkeämmässä asemassa jokin teksti on jollekin yhteisölle, sen tärkeämpää on varmistaa, että yhteisön jäsenet ymmärtävät tekstin samalla tavalla. Ratkaisuksi monimerkityksellisyyden ongelmaan on esseessä esitetty samaa keinoa, joka mahdollistaa yhteisöllisyyden jokapäiväisessä keskustelussa: viestinnän kontekstualisointia. Joka tapauksessa on ironista, että viestintäkeinojen välitteisyys, niiden kyky edustaa (siis representoida) jotain, mikä ei ole välittömästi paikalla, sekä niiden kyky irtaantua sosiaalisista, historiallisista ja maantieteellisistä rajoitteista, tekee merkityksen sulkemisen niin tavattoman vaikeaksi.

Sikäli kuin tämä essee estää keskustelun jonkin tekstin merkityksestä muuttumisen pelkäksi inttämiseksi, jossa osapuolet pieksevät toisiaan henkilökohtaisten mieltymysten ei-niin-täsmäpommituksella, se on saavuttanut tavoitteensa. Semiotiikasta taiteiden näkökulmasta voi lukea lisää muun muassa Jyri Vuorisen kirjasta Taideteos merkkinä. Kulttuuriteollisuuden monimerkitykselliset strategiat käsittelee tekstien tuotantoa ja tekijyyteen kohdistettua kritiikkiä tarkemmin.

Lähteet