Aatelismies Nehljudov rikkoo nuoruudessaan rakastettuaan Maslovaa jättäessään hänet selviytymään yksin aviottoman lapsen kanssa; Maslovasta tulee lopulta huora. Myöhemmin elämässä he kohtaavat murhaoikeudenkäynnissä, jossa Maslova on syytettynä ja Nehljudov valamiehistössä. Pienen väärinkäsityksen tähden Maslova tuomitaan syyttömänä murhasta. Nehljudov ymmärtää tehneensä väärin — jo nuoruudessaan jättäessään Maslovan — ja ottaa tehtäväkseen tekonsa hyvittämisen ja tuomitun vapauttamisen. Nehljudov saa kuitenkin huomata, että on liian myöhäistä: systeemi, joka Maslovan tuomitsi ja johon myös Nehljudov itse kuuluu, on sairas eikä Maslovakaan ole kuin ennen.
Kirja on kirjoitettu romaanin muotoon, mutta tämän lukijan mielestä sen keskeisin sisältö ja opetus voidaan tuoda esiin seuraavien lainauksien avulla, jotka tuovat hyvin esiin myös Tolstoin oman vakaumuksen. Ensimmäiset lainaukset käsittelevät Maslovan käsitystä itsestään.
Eniten häntä hämmästytti se, ettei Maslova lainkaan hävennyt asemaansa, — ei vangin (sitä hän kyllä häpesi), vaan prostituoidun asemaa, — vaan tuntui olevan tyytyväinen, vieläpä ylpeilevän siitä. Mutta ei kai toisin voinut ollakaan. Jotta voisi työskennellä, on jokaisen ihmisen pidettävä työtään tärkeänä ja kelvollisena. Olipa hänen asemansa mikä tahansa hänen on omaksuttava sellainen elämänkäsitys, joka saa hänen työnsä näyttämään tärkeältä ja kelvolliselta.
Tolstoi jatkaa:
Tavallisesti ajatellaan, että varkaat, murhamiehet, vakoilijat ja prostituoidut pitävät ammattiaan huonona, häpeävät sitä. Mutta asianlaita on täysin päinvastainen. Ihmiset jotka kohtalon oikusta tai omien erehdystensä takia ovat joutuneet johonkin asemaan, omaksuvat heti sellaisen elämänkäsityksen, jonka valossa heidän asemansa näyttää kelvolliselta ja kunnioitettavalta. Tukeakseen tätä käsitystä he vaistomaisesti pysyttelevät sellaisten ihmisten parissa, joilla on samanlainen elämänkäsitys kuin heillä itselläänkin. Meitä ihmetyttää, kun näemme miten varkaat kerskailevat näppäryydellään, huorat haureudellaan ja murhamiehet julmuudellaan. Mutta me ihmettelemme sitä vain sen vuoksi, että nämä ihmiset elävät niin rajoitetussa ilmapiirissä, ja varsinkin sen takia, että me itse olemme sen piirin ulkopuolella. Mutta onhan tuo sama ilmiö myöskin rikkaiden keskuudessa, he kerskailevat rikkauksillaan, siis ryöstämisellä, sotapäälliköiden keskuudessa, hehän kerskailevat voitoillaan, siis tappamisella, ja vallanpitäjien keskuudessa, he taas kerskailevat mahdikkuudellaan, siis väkivallalla. Näiden ihmisten turmeltuneessa käsityksessä hyvästä ja pahasta me emme näe mitään väärää, kun he puolustavat omaa asemaansa, koska sellaisten käsityksiltään turmeltuneiden ihmisten piiri on suurempi ja me itse kuulumme siihen.
Myös Maslova oli omaksunut asemansa mukaisen elämänkäsityksen. Ja siitä huolimatta että hän oli prostituoitu, joka on tuomittu pakkotyöhön, hän oli omaksunut sellaisen maailmankatsomuksen, joka auttoi häntä hyväksymään itsensä ja jopa ylpeilemään asemastaan ihmisten edessä — —.
— — Näin Maslova ymmärsi elämän ja tältä kannalta katsoen hän ei todellakaan ollut mikään alhainen, vaan hyvinkin tärkeä ihminen. Ja hän arvosti tällaista elämänkäsitystä enemmän kuin mitään muuta maailmassa, — hän ei voinut olla arvostamatta sitä, sillä jos hän olisi muuttanut käsitystään elämästä, hän olisi kadottanut sen arvon, minkä tällainen käsitys antoi hänelle ihmisten keskeisessä kanssakäymisessä.
Tähän on helppo yhtyä: jotta ihminen voisi säilyttää oman arvontuntonsa, hänen on pysyttävä kaltaistensa seurassa ja jos toisia joutuukin kohtaamaan, heiltä on riistettävä, jos ei heidän oikeuttaan puhua — sananvapaushan on sentään ihmisoikeus — niin heidän oikeutensa puhua oikeutetusti.
Seuraavat lainaukset käsittelevät Nehljudovissa tapahtunutta muutosta. Tässäkin tapauksessa ajatukset heijastelevat Tolstoin omaa elämää.
Kaikki se kauhea pahuus, minkä hän [Nehljudov] oli tullut tuntemaan tänä aikana ja erityisesti tänään tuossa kauheassa vankilassa, kaikki se pahuus — — kukoisti ja hallitsi, eikä näyttänyt olevan minkäänlaista mahdollisuutta voittaa sitä, ei edes keksiä miten sen voisi voittaa — —.
Ja Nehljudovissa tapahtui sama, mikä usein tapahtuu ihmisissä, joiden henkinen elämä alkaa orastaa. Kävi niin että ajatus, joka aluksi oli ollut kummallinen, kuin paradoksi, suorastaan kuin pila, yhä useammin oli tavannut vastineen elämässä, tuli havainnolliseksi ja oli mitä yksinkertaisin, eittämättömin totuus. Hänelle selvisi nyt, että ainoa varma keino pelastua siitä kauheasta pahuudesta, mistä ihmiset kärsivät, on se, että ihmiset tunnustavat itsensä syyllisiksi Jumalan edessä ja kelvottomiksi rankaisemaan ja parantamaan muita ihmisiä. Hänelle kävi selväksi että kaikki se hirmuinen pahuus, minkä todistajana hän oli ollut vankiloissa ja kuritushuoneissa, sekä niiden ihmisten rauhallinen itseluottamus, niiden ihmisten aikaansaama pahuus, johtui yksinomaan siitä, että ihmiset tahtovat tehdä sitä mikä on mahdotonta: parantaa pahaa, vaikka itse ovat pahoja. Turmeltuneet ihmiset tahtoivat parantaa turmeltuneita ihmisiä ja luulivat pääsevänsä päämäärään mekaanisin keinoin — —. Vastaus jota hän ei ollut kyennyt löytämään, oli juuri se minkä Kristus oli antanut Pietarille: että aina on annettava anteeksi kaikille, lukemattomat kerrat on annettavat anteeksi, koska ei ole sellaista ihmistä, jotka itse eivät olisi syyllisiä, ja sen varjolla voisivat rankaista ja parantaa toisia.
Tolstoin keskeinen argumentti näyttäsi olevan ajankohtainen: ihmisten itsekritiikin puute. Paha on muiden ominaisuus.
Ja kuten tapahtuu monille, jotka lukevat Raamattua, hän ensimmäisen kerran ymmärsi lukiessaan sanojen koko merkityksen, sanojen jotka hän oli moneen kertaan lukenut ymmärtämättä — —. Ja kaikki mitä hän luki tuntui hänestä tutulta, tuntui vahvistavan ja tuovan hänen tietoisuuteensa sen, minkä hän oli tietänyt jo ajat sitten, aikaisemmin, mutta ei ollut täysin tajunnut eikä uskonut.
Viininkorjaajat kuvittelivat, että viinitarha johon isäntä oli heidät lähettänyt työhön, olikin heidän; että kaikki mitä viinitarhassa oli, oli tehty heitä varten ja että heidän tehtävänään oli vain nauttia elämästään tässä viinitarhassa, unohtaa isäntä ja tappaa ne, jotka muistuttavat heitä isännästä ja heidän velvollisuuksistaan tätä kohtaan.
"Me teemme juuri samalla tavalla", Nehljudov ajatteli. "Elämme sokeina, varmoina siitä, että olemme oman elämämme isäntiä ja elämä on annettu meille, jotta me siitä nauttisimme. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin myös kaikki tämä annetaan teille. Mutta me etsimme tätä kaikkea, emmekä todennäköisesti löydä sitä. Siinä se on, minun elämäntehtäväni. Toinen on tuskin loppunut, kun toinen jo alkaa." Tästä yöstä alkoi Nehljudoville aivan uusi elämä.
Nehljudovin hengellinen herääminen voidaan nähdä vastakohtana monien aktiivisestikin uskonnollisten ihmisten uskonelämän pinnallisuudelle — jota Tolstoi kirjassa itseasiassa arvosteleekin. Mitä hyötyä on siitä, että omaksuu uskonnollisen puhetavan — Jeesus, armo, rakkaus ja niin edelleen — jos oma maailma pyörii edelleen oman itsen ympärillä?
© Mikko Tanni 2001 | http://www.iki.fi/mordicus/docs/ylosnousemus.html