Kun puhun valtaeliitistä tarkoitan sillä talouden, politiikan,
byrokratian sekä sivistystoimen ja kulttuurin piirissä toimivia johtajia.
Eliitin käsitteellä on yhteiskuntatieteissä monta perinnettä, mutta tässä
kirjoituksessa se voidaan rinnastaa
bourdieulaisittain sellaisiin johtajiin ja johtavassa asemassa oleviin
henkilöihin, joilla on asemansa tai resurssiensa puolesta valtaa määritellä
yhteiskunnallisia asioita. Kun toisaalta puhun eliitin kyynelistä viittaan
sillä iroonisesti siihen huolestuneisuuteen, jota tuo eliitti on osoittanut
yhteiskunnan tilasta.
Mitä tulee eliitin ja erityisesti valtaeliitin, yhteiskunnalliseen
rooliin ja sen muotoilemiin arvioihin yhteiskunnan tilasta, niin on
luonnollista ajatella, että se pyrkii tietojensa, taitojensa, asemansa ja
arvojensa perusteella määrittelemään sitä mikä yhteiskunnan kehityksen tila,
mikä siinä on vialla ja mihin suuntaan esimerkiksi talous-, työvoima-,
sosiaali- ja kulttuuripolitiikkaa tulisi suunnata. Viime vuosien kuuma
peruna on ollut mm se kestääkö pohjoismainen, ja siten myös suomalainen,
hyvinvointivaltio ja onko meillä varaa nykyisiin hyvinvointipalveluihin ja
sosiaaliturvaan. Kysymykset ”kestääkö” ja ”onko meillä varaa” on esitetty
samaan aikaan kun monet käytännön esimerkit tuntuisivat pikemmin puhuvan sen
puolesta, että hyvinvointipalveluja ja sosiaaliturvaa olisi aktiivisesti
kehitettävä, jotta voitaisiin ehkäistä ne vaarat, joita liittyy elinolojen
ja hyvinvoinnin eriytymiseen ja eriarvoisuuden kasvuun. Kestääkö ja onko
meillä varaa argumentit ovat kohdistuneet mm. koulutus- ja lasten
päivähoitopalveluihin, työttömyys- ja eläketurvaan. Väestön odotetun eliniän
kasvu ja vanhusväestön suhteellisen osuuden kasvu ovat herättäneet
kysymyksiä siitä pystyykö yhteiskunta tuottamaan sen tarvitsemat palvelut ja
pystyykö yhteiskunta rahoittamaan eläkepotin. Valtaeliitin
huolestuneisuudesta kertovia muistioita ja kannanottoja voi löytää
lukemattomia. (kuuntele esim.Ylen
ääniradio)
Tarkoituksenani ei ole kieltää valtaeliitin huolestuneisuuden
teoreettista perustaa, mutta haluan kyseenalaistaa sen eettiset ja
poliittiset perusteet. Vahvistusta tälle kritiikille haen eläkepolitiikasta
ja otan esimerkkini Ruotsista, jossa mm ammattiyhdistysliikkeen aloitteesta
on käyty reipasta yläluokan aseman ja arvojen kritiikkiä. Ay-liike ja sen
piirissä vaikuttaneet tutkijat ovat muutamilla selvityksillä kritisoineet mm
tuloerojen kasvua, suuryritysten saneerauspolitiikkaa, harjoitettua
työvoimapolitiikkaa ja nyt viimeksi eläkepolitiikkaa. Kaikissa näissä
asioissa taloudellinen, poliittinen ja kulttuurieliitti on käyttänyt
määrittelyvaltaa, vaatinut säästöjä ja tarkistuksia hyvinvointivaltion
toimintaan, mutta samalla eliitti on kaapannut itselleen talouskasvun ja
hyvinvoinnin hedelmät.
Vast’ikään ilmestyneen selvityksen ”Makteliten
förbereder ponsionen – En studie av inkomstutvecklingen för makteliten
perioden 1950 till 2002” mukaan 200 eliittiasemassa olevaa henkilöä ansaitsi
vuonna 2002 keskimäärin 11,7 teollisuustyöläisen palkkaa. Vuodesta 1950
vuoteen 1980 eliitin ja teollisuustyöläisen tuloerot kaventuivat, mutta sen
jälkeen ne ovat kääntyneet huimaan kasvuun. 1990 –luku kärjisti eroja kautta
linjan. Talouselämän eliitti tienasi ennakko-oletusten mukaisesti parhaiten
eli noin 30 teollisuustyöläisen palkkaa, mutta aivan heikosti ei mennyt
politiikan alalla ja esimerkiksi valtion ja kuntien byrokratioissa
toimivallakaan eliitillä ja johtavissa asemissa olevilla sivistyselämän
edustajilla, kuten yliopistojen rehtoreilla. Poliittinen eliitti tienasi yli
4 ja byrokraattinen eliitti yli 6 teollisuustyöläisen palkkaa. Kaikissa
eliittyryhmissä ero teollisuustyöläisten tuloihin nähden alkoi kasvaa jo
1980 –luvulla, mutta nousi huippuunsa vuonna 1999. Valtaeliittiin kuuluvien
miesten tulot olivat yleensä valtaeliittiin kuuluvien naisten tuloja
suuremmat, kaksinkertaiset. Tässä kohden moni sanoo, että
tulotilastot ja tutkimukset ovat osoittaneet tämän asian jo aikaisemmin
ja että ilmiö on tuttu myös Suomessa.
Asian kiinnostavin puoli on kuitenkin se, että edellä mainitun
ruotsalaisen tutkimuksen mukaan valtaeliitti ei kasvattanut ainoastaan
tulojaan vaan se kaikkien se kasvatti myös eläkepottiaan. Erityisesti
talouselämän johdossa, kunnissa, vakuutuslaitoksissa jne. toimiva eliitti on
onnistunut kehittämään itselleen sellaisia irtisanomissuojia ja
eläke-ehtoja, että heidän eläketulonsa ja muut etunsa saattavat olla
suuremmat kuin edeltävät palkkatulot. Toisaalta tutkimukset osoittavat myös
sen, että valtaeliitin kohdalla tulospalkkaus merkitsee usein sitä, että
yrityksen kasvu nostaa välittömästi yritysjohtajan tuloja, mutta jos
yrityksessä menee huonosti muuta henkilöstöä irtisanotaan ja heidän tulojaan
lasketaan, mutta johdon palkat pysyvät vakaalla kasvun uralla. Kaikkien
hienojen sosiaalipoliittisten periaatteiden vastaisesti johtajien eläkkeet
on myös irrotettu sekä aikaisemmista tuloista että yrityksen
tuloskehityksestä. Lehdistössä on kirjoitettu paljon mm. Ruotsin ABB:n
johtajien eläkesopimuksesta, Skandian optio-ohjelmasta, Jyväskylän
kaupunginjohtajan erorahasta ja esimerkiksi Suomen valtiojohtoisten
yritysten ja OY Veikkaus AB:n eläkesopimuksista. Nyt näiden
lehtikirjoitusten lisäksi käytettävissä on myös kättä pidempää. Edellä
mainittu Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestön selvitys nimittäin
osoitti, että eräissä suuryrityksissä, kuten Ericssonissa, Skanskassa,
Nordeassa, Volvossa ja Electroluxissa, eliitin eläkekulut olivat 120 %
palkkakuluista. Joissakin toisissa yrityksissä, kuten Scaniassa ja
Skandiassa, eliitin eläkekulut olivat 50 % palkkakuluista. Normaalin
teollisuustyöntekijän eläkekulut ovat nyt voimassa olevan lainsäädännön
mukaan 18.5 % palkkakuluista.
Mielestäni nämä esimerkit osoittavat kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että
jos puhutaan eläkepommista niin sen tärkein tekijä on valtaeliitti itse joka
on solminut ”amerikkalaistyyppisiä” eläke- ja optiosopimuksia sekä
irtisanomissuojia sen lisäksi että se nauttii täysin siemauksin myös
hyvinvointivaltion palveluja ja eläketurvaa. Jos palkansaajien saamat
etuisuudet olisivat samanlaiset kuin mitä eliitti on napannut itselleen
romahtaisi kansatalous välittömästi. Minkä yrityksen talous kestäisi
esimerkiksi sitä, että sen työntekijöiden eläkkeet olisivat 120 % suuremmat
kuin työvuosien aikainen palkka? Toisaalta valtaeliitin irtiotto kertoo
merkittävästä moraalisesta ja normatiivisesta murroksesta. Kun kyse ei ole
vain talouden eliitin vaan myös julkisten luottamustehtävien hoitajien ja
valtion ja kuntien ylimpien virkamiesten irtiotosta, herää kysymys voiko ja
tuleeko tähän eliittiin enää luottaa. Onko siitä poliittisesta,
byrokraattisesta ja sivistyseliitistä, joka aikoinaan esiintyi oikeusvaltion
ja sosiaalisten oikeuksien kehittäjänä ja kantajana, tullut opportunisti,
joka puhuu yhtä ja tekee toista? Miten siis meidän tulisi suhtautua
pankkiiriin, joka varoittelee Baltian maita tekemästä niitä virheitä, joita
pohjoismaat hänen mukaansa ovat tehneet rakentaessaan hyvinvointivaltion tai
kaupunginjohtajaan, KELA:n, Veikkaus AB ja Raha-automaattiyhdistyksen
johtajaan, joka nappaa itselleen yli palkan menevät eläkkeet ja erorahat?
Tai miten suhtautua yliopiston rehtoreihin, jotka saarnaavat opintoaikojen
lyhentämistä ja opintorahan muuttamista lainaksi, samaan aikaan kun he itse
kasvattavat korkoa koron päälle? Mielestäni nämä ovat aikamme
sosiaalipoliittisia ja moraalisia kysymyksiä, joita tulisi tutkia ja niistä
keskustella. OECD:n ja EVA:n tuoreet raportit Suomen talouden tilasta
voisivat hyviä arvioinnin ponnakkeita.
|