Luen Rossiskaja Gazetaa (30.9.2004).
Siinä kerrotaan, että ulkomaalaiset
valtaavat Pietarin rakennustyömaat. Juttu on lehden pääreportaasi
ja sen tietojen mukaan Pietarin rakennustyömailla ulkomaisen työvoiman
osuus olisi jo nyt 40 % ja että valtaosa vierastyövoimasta
on rekisteröimätöntä työvoimaa. Rekisteröimättömän
työvoiman määräksi arvioidaan Pietarin ja Leningradin
alueilla n. 100 000 työntekijää. Suurin osa heistä on
valkovenäläisiä,
joita pidetään ahkerina ja ammattitaitoisina. Rakennuksilla
on myös tadzikisteja, joiden ahkeruudesta ja luotettavuudesta ei
puhuta, mutta heidän sanotaan toimivan avustavissa tehtävissä.
Syynä vierastyövoiman käyttöön nähdään
työvoimapula, ”työtätekevien käsien puute”.
Ulkomaista työvoimaa kutsutaan artikkelissa saksalaisen alkuperäistermin
mukaisesti ”gastarbeiter”, sana on käännetty suoraan
venäjäksi. Kyselen, kertooko lainattu käsite siitä,
että ilmiö on Venäjällä uusi vai siitä että venäläiset
viranomaiset näkevät ilmiön uudella tavalla? Tuntien Venäjän
ja Neuvostoliiton aikaista väestön ja työvoiman liikkuttelun
politiikkaa, olisin valmis väittämään, että ilmiö ei
ole Venäjällä uusi, sillä maan teollinen rakentaminen
ja poliittinen hallinnointi ovat pitkälle perustuneet väestön
ja työvoiman massiiviseen liikutteluun. Uutta voi tietenkin olla
se, että nykyisin väestön ja työvoiman liikkuvuuden
syinä ovat alueiden väliset kehityserot ja sääntelemättömän
markkinamekanismin juurittuminen talouteen ja politiikkaan. Se on aikaansaanut
illegaalin työvoiman liikkuvuuden ja vierastyövoima ilmiön
syntymisen. Tässä niinkuin monissa muissakin Venäjällä julkaistuissa
juttuissa illegaalin vierastyövoiman ongelmasta puhutaan lähinnä menetettyjen
verotulojen, asuinalueilla ilmenneiden sosiaalisten ongelmien sekä poliisitoimen
ja sisäasian ministeriön toimintavaltuuksien näkökulmasta.
Vierastyövoiman asema, ihmis- ja sosiaaliset oikeudet ja suoranainen
riisto ja huijaus, ovat vasta nyt nousemassa otsakkeisiin
(Nashe
Vremja 6.8.2004). Tästä näkökulmasta gastarbeiter
-käsite
onkin ehkä täysin oikea käsite.
Minä olin kuitenkin yllättynyt uutisesta, sillä sen mukaan
venäläinen globalisaatio näyttää rekisteröimättömän
työvoiman käytön suhteen samalta kuin mitä se on
US:ssa, Etelä-Afrikassa, Aasiassa ja monissa Euroopan maissa. Tiedossammehan
on, että Kalifornian suuret maanviljelysplantaasit pyörivät
tiloilta toisille kiertelevän ulkomaisen vierastyövoiman varassa.
Yksin Kaliforniassa arvioidaan olevan yli 800 000 rekisteröimätöntä vierastyöläistä ja
heistä mexikolaisten osuudeksi arvioidaan 90 %. Näiltä työvoiman
ryhmiltä on evätty kaikki perustavaa laatua olevat ay-oikeudet
ja sosiaaliset oikeudet. Tämän lisäksi on luettava ne
siirto- ja vierastyöläiset, jotka toimivat palvelusektorilla
yrityksissä ja kotitalouksissa. Etelä-afrikan kuuluisat kaivokset
ovat kautta historian pyörineet siirtotyövoiman varassa. Vaikka
siirtotyövoiman ja apratheitpolitiikan varjo onkin väistymässä ja
siirtotyövoiman käyttö supistunut, arvioidaan Etelä-Afrikassa
olevan edelleen miljoonia siirtotyöläistä, joita heitellään
suhdanteiden mukaan maasta sisään ja ulos. Vastaavasti myös
Espanjan hedelmä ja kasvisviljelmät rehottavat paitsi kukintoja
myös illegaalia työvoimaa. Vuonna 2000 vierastyövoima
muodosti 2,5 % Espanjan väestöstä ja 600,000 rekisteröidystä työntekijästä tuli
EU:n ulkopuolelta kuten 300 000 Marokosta, 30 000 Ecuadorista, 30 000
Kiinasta ja 10 000 Puolasta. Tämän lisäksi 150 000 – 200
000 työntekijää on Salvatierran (2001) mukaan maassa rekisteröimättömänä.
(Kahman 2002, 19). Italiassa ulkomaalaisen työvoiman osuudeksi arvioidaan
4 % työvoimasta, mikä merkitsee eri arviointimenetelmiä käyttäen
650 000 – 700 000 työntekijän panosta, ja heistä vähintäin
puolet kuuluu pimeään rekisteröimättömään
työvoimaan (Reyneri 2004).
Työvoiman liikkuvuuden aallot
Jos edellä mainitut luvut sijoitetaan historiaan, kyynikko sanoo,
ettei mitään uutta itä- eikä länsirintamalla,
sillä työvoima on liikkunut ennenkin ja siinä on ollut
aaltoja, jotka poikkeavat toisistaan sekä lähtö- ja kohdealueiden
että liikkuvuuden sosiaalisen ja poliittisen luonteen mukaan. Jos
puhutaan vain 1900 -luvusta niin työvoiman liikkuvuuden ensimmäisessä aallossa
työvoima liikkui kehitysmaista Länsi-Euroopan maihin, Uuteen
Seenlantiin, Australiaan ja Yhdysvaltoihin. Toisessa aallossa työvoima
liikkui kehitysmaiden kesken, maatalousvaltaisista kehitysmaista nopeasti
teollistuneiden kehitysmaiden (NIC-maat), kuten Singaporeen, Taiwaniin,
Koreaan, Malesiiaan jne. Kolmantena aaltona pidetään öljyntuottajamaihin
1970 ja 1980 -luvuilla suuntautunutta työvoiman liikkuvuutta.
Sudan, Tsad, Tunisia ja arabivaltioiden öljykentille ja jalostamoille
rehrytoitiin silloin sekä korkeaa osaamista että erittäin
heikoin työehdoin palkattua ja suuriin ”kokoamisleireihin” sijoitettuja
työntekijöitä. Työntekijät rekrytoitiin mm.
Aasian maista kuten Bangladeshista, Intiasta, Pakistanista ja Afghanistanista.
Uutena aaltona voidaan pitää työvoiman sijoittumista
teollistuneiden maiden palvelualoille. Niinpä esimierkiksi italiassa ¼ rekisteröidystä ja
ehkäpä puolet rekisteröimättömästä vierastyövoimasta
työskentelee kotitalouksissa (Reyneri 2004). Se on merkinnyt työvoiman
liikkuvuuden naisistumista ja entistä joustavampien työvoimavirtojen
syntymistä. Nyt vierastyövoimaa ei haluta enää pysyvästi,
vaan sitä rekrytoidaan ja lähetetään takaisin lähtömaihin
yhä herkemmin ja ilman kansainvälisiä sopimuksia. Työvoimaa
luovuttavina maina ovat olleet mm. Indonesia, Philippiinit, Sri Lanka
ja Thaimaa. Neljännen aallon piirteisiin on kuulunut myös kasvava
registeröimättömän ja illegaalin työvoiman käyttö.
Illegaalin työvoiman käyttäjiksi ovat tulleet harmaa talous
ja kotitaloudet. Tällainen rekisteröimättömän
työvoiman käyttö on entuudestaan tuttu ilmiö Yhdysvalloissa,
Aasian maissa, Uudessa Seelannissa ja Australiassa sekä monissa
Etelä ja niissä Keski-Euroopan maissa, joilla on siirtomaaperinteitä ja
verkostoja, mutta nyt ilmiö on kovaa vauhtia leviämässä myös
muihin maihin.
Yksi raportoiduimpia uusia ilmiöitä on rekisteröimättömän
työvoiman käyttö suurissa kaupungeissa (Amsterdam, Barcelona,
Berliini, Budapest, Lontoo, Milano, Varsova, Rooma jne.) sekä yleensäkin
maat ja alueet, jotka vetävät rekisteröimätöntä työvoimaa
puoleensa. Rekisteröimätöntä työvoimaa vetävistä tekijöistä tärkeimpiä ovat
kotitalouksissa ja palvelualan yrityksissä tarvittavan aputyövoiman
tarve, maan ja alueen löysä, olematon tai heikosti kontrolloitu
työ-, yritys- ja verotuslainsäädäntö sekä heikko
ammatillinen järjestäytyminen ja ay-kontrollin ulottumattomuus
vierastyövoimaan. Myös julkisen keskustelun ja politiikan puute
ja viime vuosein ns. deregulaatioaalto yksityisten ja julkisten palvelujen
kehittämisessä ja työlainsäädännössä,
ovat luoneet perustaa rekisteröimättömälle työvoiman
käytölle.
Kotitalouksien ja palvelualan veto selittäneekin pitkälle
sitä, että uudessa muuttoaallossa työvoiman kysyntä kohdistuu
naisiin. Suurinta veto on ollut Etelä-Euroopan maissa, joissa sekä löysä lainsäädäntö ja
sen kontrolli että olemattomat hyvinvointipalvelut (lasten päivähoito,
vanhusten hoito jne.) luovat tarvetta kotitalouksien piirissä tehtävälle
pimeälle työlle. Niinpä Italian kaupungit kuhisevat pimeää työvoimaa,
jota sinne virtaa sekä Euroopan ulkopuolelta että muista Euroopan
maista. Italiassa arvioitiin v. 2000 olleen esimerkiksi 65 000 rekisteröityä ja
150 000 – 200 000 rekisteröimätöntä filippiiniläistä.
Yksinomaan Rooman alueella arvioidaan olevan 23 000 rekisteröityä ja
ehkä yli 40 000 rekisteröimätöntä filippiinonaista,
jotka asuvat erillisillä alueilla. Heidän kohdallaan puhutaan
globaalista hoivan ketjusta ja uudesta orjuudesta, sillä useimmat
heistä ovat joutuneet jättämään omat omaisensa
hoivatakseen työssäkäyvien italialaisten lapsia ja omaisia
(Lindio-McGovern 2003). Ilmiön laajuus ja ennen kaikkea se, että näitä rekisteröimättömiä ja
vaikka minkäänlaista sosiaalista turvaa olevia ihmisiä voidaan
heitellä maasta toiseen, on saanut eräät tutkijat puhumaan
uuden ajan orjuudesta .
Tuoreet uutiset Saksasta kertovat, että ilmiö on saamassa
jalansijaa myös muissa Euroopan maissa ja nyt sen takana ovat kotitaloudet
ja yksittäiset perheet ja yksilöt, jotka pyrkivät hyötymään
globaalista eriarvoisuudesta ja siitä orjuuttamisen mahdollisuudesta,
jonka se sisältää. Hyvän dokumentit tästä tarjoaa
mm. Die
Zeit –lehti (Nro 35, 19.8.2004), jossa analysoidaan kriittisesti
ilmiötä ”globalisoitunut palvelutyttö”. Ilmiö on
tulossa myös Suomeen, joskin se on toistaiseksi se vasta orastamassa,
sillä myös meillä on tehty tilaa venäläiselle
ja virolaiselle työvoimalle ja Lidl -yrityksen kaltaisille
markkina-avauksille.
Tämä kaikki herättää kysymyksiä: Mitä tekevät
tässä tilanteessa kansainväliset järjestöt,
hallitukset, Suomi ja suomalaiset? Tämä on aihe, johon palaan
seuraavassa kirjoituksessa? Toistaiseksi meillä on haluttu ilmiötä kontrolloida.
Suomessa on tehty sekä kolmikantasopimuksia ulkomaisen työvoiman
entistä tiukemmasta rekisteröinnistä että myös
poliittiset toimijat, kuten hallitus ja ay-liike ovat kehitelleet ohjelmia,
joilla on haluttu ongelmaa kontrolloida, mutta riittääkö se,
jos tavaoitteena on että työvoiman kansainvälinen liikkuvuus
kehittyisi sosiaalisesti kestävällä tavalla
(Koistinen
2003).
|