Työttömyyttä ja sen yksilöllistä kokemista on tutkittu paljon sekä aikaisemmin että koko 1990 –luvun ajan. Siksi voisi olettaa, että tutkijat tietävät siitä lähes kaiken tarpeellisen, mutta ei sittenkään. Psychological Science –lehdessä (Vol 15, nro 1, 2004, 8-13) ilmestyneessä Richard Lucasin työryhmän artikkelista tihkuu yllättäviä tietoja. Michiganin yliopiston tutkijaryhmä, R. Lucas, A. Clark, Y. Georgellis, E. Diener , on käyttänyt tutkimuksessaan 24 000 saksalaisesta koottua pitkittäisseuranta-aineistoa ja väittää, että kerran koettu työttömyys iskee ihmiseen syvät arvet, eivätkä yksilöt tahdo toipua työttömyyskokemuksistaan vaikka saisivatkin työtä.

Tutkimuksen aineisto on kiinnostava. Tutkimus kattaa 24000 yksilön haastattelutiedot, jotka on koottu paneeliaineistoksi 15 vuoden ajalta. Yksilöitä on haastateltu vuosittain ja yli 5000 henkilöllä haastatelluista oli kokemus työttömyydestä ja 3700 henkilöä oli työllistynyt uudestaan työttömyyden jälkeen. Aineisto antaa siis hyvät mahdollisuudet sekä pitkittäisseurantaan että vertailuryhmien muodostamiseen ja tuloksetkin ovat sen mukaiset.

Tyytymättömyys elämään kasvaa

On yleisesti tunnettua, että työttömyydellä on monet kasvot ja monenlaisia vaikutuksia yksilöiden, perheiden ja koko yhteiskunnan elämään. Työttömyyden vaikutukset ovat taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja psyykkisiä. Marie Jahodan (1937) klassiseksi nousseen tutkimuksen perusteella tiedämme esimerkiksi, että työttömäksi jääminen murtaa työntekijöiden itsekunnioitusta, ajankäyttöä ja asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Michael Nordenmark (1995, 1997) tutki myöhemmin työttömyyden aiheuttamaa stressiä Ruotsissa ja osoitti, että stressi oli yleensä suurinta nuorten 24 - 29 -vuotiaiden modernin elämäntyylin omaavien ja urasuuntautuneiden naisten sekä yli 50 –vuotiaiden perinteisen työ- ja perhemallin omaavien miesten keskuudessa. Työttömyyden jälkeiseen hyvinvointiin vaikuttaa olennaisesti myös se millaisiin vaihtoehtoihin työttömyys päättyy. Mattias Strandh (2000) osoitti, että työttömien hyvinvointi koheni parhaiten jos työttömyys päättyi yksilön kannalta selkeisiin ja pitkäkestoisempiin ratkaisuihin kuten pitkäkestoiseen koulutukseen, pysyvään työllisyyteen tai eläkeratkaisuun. Vähiten hyvinvointia nostivat lyhytkestoinen koulutus ja pätkätyöt. Myös työttömien kokemalla luottamuksella (Kortteinen ja Tuomikoski 1998) ja voimavaroilla (Kurvinen 2002) on osoitettu olevan positiivinen vaikutus työttömien hyvinvointiin. Nyt Lucas et al (2004) menevät kuitenkin tätäkin pidemmälle ja osoittavat, että työttömyyskokemus alentaa pysyvästi subjektiivistä elämän tyytyväisyyden tasoa.

Peräti 15 vuoden pituisen jakson mahdollistava paneeliaineisto ja sen perusteella tehty pitkittäisseuranta osoitti, että työttömyyskokemus laskee yksilön tyytyväisyyttä elämään ja sen vaikutukset ovat pitkävaikutteisia. Sekä aikaisempien että tämän tutkimuksen perusteella tiedetään, että subjektiivinen hyvinvointi on yleisesti ottaen varsin stabiili ominaisuus. Se on stabiili ja vaihtelee pikemminkin yksilöiden kesken kuin yksilön oman elämän aikana. Subjektiivinen hyvinvointi on siis ennen kaikkea yksilön ominaisuuksista ja persoonallisuuden piirteistä riippuva ilmiö mutta tämä tutkimus osoitti, että se on vahvasti myös elämän kokemuksista ja kokemusten laadusta johtuva asia.

Elämässä tapahtuvat muutoksen, kuten avioituminen, lasten syntyminen, sairaudet ja kuolemantapaukset, yleisesti ottaen vaikuttavat subjektiiviseen hyvinvointiin, mutta vain tilapäisesti sillä tietyn ajan kuluttua elämä palautuu entiselle uralleen. Tutkimusten mukaan paluu normaaliin tapahtuu yleensä viimeistään kolmen kuukauden kuluttua. Työttömyyskokemusten suhteen asiat näyttävät olevan kokonaan toisin. Kerran koettu työttömyys painaa ihmisten mieltä, ja alentaa psyykkistä hyvinvointia, niin ettei se palaa enää entiselle hyvinvoinnin tasolle, vaikka yksilö työllistyisikin. Vain erittäin olennainen tulo- ja hyvinvointitason kasvu voi pelastaa tästä kielteisestä kokemuksesta kuiville, mutta useimmilla yksilöillä se ei ainakaan Saksalaisen elinolosuhteita koskevan paneeliaineiston mukaan koskaan palannut entiselle tasolle, vaan jäi työttömyyttä edeltänyttä ja ns. tyytyväisyyden perustasoa alemmalle tasolle. Tätä perusasetelmaa voitiin tutkimuksen mukaan vielä täsmentää niin, että ne, joiden koulutus oli 15 vuoden tarkasteluaikana korkeampi kuin muiden olivat elämäänsä yleensä tyytyväisempiä kuin alemman koulutuksen omaavat. Ne työttömät, joilla oli ennen tutkimusjaksoakin työttömyyskokemuksia olivat muita työttömiä tyytymättömämpiä elämään ja samoin ne, joiden työttömyys oli kestänyt pidempään kuin vuoden. Jos taas työttömyys toistui kasvoi tyytymättömyys elämään entistäkin enemmän.

Naiset eivät reagoi työttömyyteen yhtä negatiivisesti

Kun tutkimuksessa testattiin sellaisten tekijöiden, kuten tulot, sukupuoli ja työttömyyden kesto, vaikutusta työttömyyden aiheuttamaan subjektiivisen hyvinvoinnin muutokseen, niin tutkimusaineisto osoittaa edelleen sen, että naiset eivät reagoi työttömyyteen yhtä negatiivisesti kuin miehet. Toisin sanoen naisten subjektiivinen hyvinvointi ei alene työttömyyden seurauksena niin merkittävästi kuin miesten subjektiivinen hyvinvointi. Tässä suhteessa tämä pitkittäisseuranta tuntuisi todistavan vanhan Jahodan et al Marienthal -tutkimuksen tulokset päälinjoiltaan pitäviksi myös pitkällä aikavälillä. Tulos on kiinnostava, mutta erilainen kuin millaisia tuloksia on saatu esimerkiksi Ruotsissa ja Suomessa tehdyissä tutkimuksissa. Edellä mainittu Nordenmarkin tutkimushan osoitti, että urasuuntautuneet nuoret, 24-29 -vuotiaat, naiset, kokivat työttömyyden erittäin stressaavana ja stressaavampana kuin vastaavan ikäiset urasuuntautuneet miehet. Nuorten naisten stressikokemukset olivat verrattavissa yli 50 -vuotiaiden, ja pitkää työuraa tehneiden ja perinteisesti työhön ja perheeseen orientuneiden, työttömiksi joutuneiden miesten stressikokemuksiin.

Työttömyyteen ei myöskään totuta

Sen, että subjektiivinen hyvinvointi yleensä laski työttömyyden toistuessa, tutkijat tulkitsivat niin, että työttömyyteen ei totuta, vaan uusi työttömyys on aina uusi isku itsetunnolle ja psyykkiselle hyvinvoinnille. Työttömyyteen siis tottuvat vain ympäristö ja poliitikot.

Pohdintaa

Jos annan ajatukseni kiitää, en voi välttyä ajatukselta, että työttömyys on sittenkin erittäin vakava yhteiskunnallinen ongelma. Sosiaalisilta vaikutuksiltaan se on kenties vakavampi ongelma kuin monet muut ongelmat, sillä työttömyyskokemusten varjo heittää yksilöiden elämään vielä silloinkin kun itse ongelma, työttömyys, on ratkaistu. Ja, jos asiat ovat näin, herää kysymys onko yhteiskunta suhtautunut siihen riittävän vakavasti. Onko yhteiskunnassa kehitetty riittävästi keinoja ja ammattitaitoa auttaa ja tukea työttömyyden kokeneita yksilöitä takaisin hyvinvointiin? Toisaalta voi kysyä onko työttömien tukeminen ollut liian yksipuolisesti vain työvoima- ja sosiaaliviranomaisten toimintaa ja työttömien psyykkinen kuntoutus jäänyt toissijaiseksi tai laiminlyödyksi tavoitteeksi. Voidaan myös kysyä onko niillä henkilöillä ja ryhmillä, jotka osallistuvat työttömien kuntoutukseen riittävästi ammattitaitoa ja resursseja tehdä tätä tärkeää kuntoutustyötä? Miksei tähän työhön ole otettu mukaan sellaisia terapioita, jotka tukevat itsetunnon kehittymistä ja joista on todettu olevan positiivista näyttöä (vrt. Vikeväinen-Tervonen 1998)? – Kun esitän kysymyksen näin avoimesti ja retoorisesti, voin toki sanoa, että kentällä ja projekteissa tämä asia on tiedustettu, mutta sellaisilla tahoilla, kuten KELA ja muut kuntoutustoiminnan rahoittajat, pallo on vielä hukassa. KELA:han ei vielä hyväksy esim. luovia terapioita kuntoutuksen piiriin eikä Työsuojelurahasto rahoita tutkimus- ja kehittämishankkeita, jotka kohdistuvat työttömiin. Ironiaa? Ei, vaan totta.