Edgarin tarina sen jälkeen kun pelit alkoivat: Kävelin kohti taverna Vanhaa Piparia kuten kaikkina iltoina aikaisemminkin. Oli kylmä talvi-ilta ja pakkanen oli kiristymässä entisestäänkin. Hengitys höyrysi soihtujen valossa kun saavuin tavernan ovelle. Ovi narahti avautuessaan ja tuttu tupa loisti mukavan valoisena edessäni. Astuttuani sisälle aina niin innokkaasti palveleva Kaarlo Kempura ohjasi pöydän päässä olevaan tuoliin. Tilasin oluen ja huitaisin sen puolihuolimattomasti naamaani. Tilasin toisen ja Kempuran kaataessa lisää silmäilin ympärilleni keitä paikalle oli kertynyt. Paikalla olevista ihmisistä tunnistin Jabran Ettin ja Christofon, alueella asustelevan haltijan. Kaadettuaan tuoppini täyteen Kempura ja hänen apulaisensa Savihaara alkoivat pätkiä toisiaan ryhmysauvoilla. Syytä moiseen ei minulle selvinnyt, mutta mitä ilmeisimmin kyseessä oli vain leikkimielistä kukkoilua. Vähän ajan kuluttua Kempura tuli luokseni käärön kanssa ja pyysi minua lukemaan sen hänelle. Kirje oli Mat Ginnar-nimiseltä kauppiaalta ja siinä hän ilmoitti saapuvansa paikalle näihin aikoihin. Häntä ei kuitenkaan ollut kuulunut paikalle ja Kempura näytti huolestuneelta. Myös Jabran kysäisi onko paikalla näkynyt kyseistä tyyppiä. En voinut muuta kuin sanoa että kaipa hän piakkoin saapuu. Oikeasti minäkin aloin olla huolestunut hänen puolestaan. Christofo tuli sisälle. En ollut huomannut hänen poistumistaan ja joku kysäisikin mitä Christofo siellä kamalassa pakkasessa kävi tekemässä. Christofo oli leikkisällä tuulella ja vastasi käyneensä poimimassa marjoja. Ovi avautui ja joku kyläläinen tuli sisään kertomaan nähneensä hirviön. Juuri kukaan ei jaksanut kiinnittää huomiota vaan kaikki jatkoivat sitä mitä olivat tehneetkin - eli tuoppien tyhjentämistä. Ajattelin käydä katsomassa linnakkeella miten siellä jaksetaan ja Jabran Ett ehdotti että menisimme kahden. Hänellä oli asiaa samaan suuntaan ja ajattelin että olisi mukavampaa kävellä kaksin kuin yksin tarpoa hangessa. Olimme päässeet linnoituksen muureille kun kuulin huutoa ja mekastusta tavernalta päin. Juoksimme takaisin tavernalle johtavalle tielle ja näin jonkin otuksen riehuvan soihtujen valossa. Riensimme Jabranin kanssa niin kovaa kuin hangessa pääsimme. Lukuisista aiemmista taisteluista välittämättä sydämmeni hakkasi kuin villiintynyt metsäläinen. Levyhaarniskani hankaloitti hieman juoksua, mutta en uhrannut ajatustakaan sille. Ilmeisesti tavernalla ollut väki oli onnistunut piirittämään hirviön, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä hyökkäämään sen kimppuun. Kun minä ja Jabran saavuimme paikalle, hirviön puolustus murtui. Se ei pystynyt puolustautumaan joka suunnasta tulleita hyökkäyksiä vastaan vaan hetken rummutuksen jälkeen kaatui maahan. Totesimme olion hengettömäksi ja lähdimme kävelemään tavernaa kohti. Arviomme osui väärään ja se sai vielä koottua voimansa epätoivoiseen rynnistykseen yrityksenään viedä jonkun meistä mukanaan. Onneksemme saimme sen maahan ja varmistimme sen irroittamalla pään ja muun ruumiin toisistaan. Katsoin sen kasvoja ja totesin sen rumimmaksi vastaantulijaksi mitä olin koskaan kohdannut. Taistelun pituudesta ja hirviön koosta päättelin ettei ole mukavaa saada mokomaa vastaan yksin pimeässä metsässä. Menimme takaisin tavernaan ja ihmettelimme mikä oli moisen ötökän tänne tuonut. Otimme kaljaa ja tuumimme ettei maailmaa ole moisille suunniteltu ja että on kaikkien oikeus ja velvollisuus ottaa hengiltä kamalat kuvastukset. Lähdimme Jabranin kanssa rajalle päin katsomaat että onkohan sitä Ginnaria sieltä ja pikkuhiljaa tulossa. Kävelimme erään riihen ohitse ja silmiini osui kappale punaista kangasta pilkottamassa oviaukosta. Riensimme katsomaan mistä on kyse ja totesimme siinä makaavan kuolleen kauppiaan. Totesimme että hänen on pakko olla tuo kyseinen Matt Ginnar. Jabran tutkin sen taskut ja sanoi että sillä ei ole mukanaan jotain esinettä minkä sillä pitäisi olla. Ruumis oli hakattu kuoliaaksi tylpillä aseilla, ilmeisesti asialla oli joukko peikkoja. Kävelimme takaisin tavernalle värväämään joukkoja moisten murhaajien listimiseksi. Innostus oli suuri, mutta ulos astuessaan ihmisten mielet muuttuivat kummasti: kukaan ei halunnut vapaaehtoisena kahlaamaan hankeen. Ihmisillä ei ollut muutenkaan minkäänlaista halua lähteä rähinöimään henkensä uhalla ilman palkkiota. Ainoa joka oli halukas lähteä mukaan oli Jabran Ett jolla taisi olla omatkin näppinsä pelissä. Tiesin missä oli ollut kaikenlaista hämärää porukkaa liikkeellä ja päätimme lähteä vaeltamaan sinne pientä kärrypolkua pitkin. Jonkin matkaa ennen kyseistä paikkaa lähdimme kiertämään vähän kauempaa sivusta jos vaikka saisimme jonkinlaisen yllätysedun. Tarvoimme umpihangessa ja jalkamme upposivat joka askeella melkein kokonaan. Lähestyimme paikkaa ja huomasimme liikettä. Peikkoja! Möyrimme lumessa eteenpäin niin nopeasti kuin pystyimme ja pian pääsimme taisteluun. Vastassani ollut peikko huitoi valtavalla kirveellä, mutta minun onnistui saada läpi pari hyvää osumaa miekallani ja otus tuupertui hankeen. Riensin Jabranin apuun hänen taistellessaan toista isompaa vastaan jolla oli käytössään nuija. Saimme myös sen hoideltua ja heiltä löytyi lipas. Vaelsimme hikisinä takaisin tavernalle ja ihmiset olivat iloisia nähdessään meidät vielä hengissä. Menimme sisälle ja avasimme lippaan. Sisältä löytyi erinäinen määrä kalleuksia jotka määräsin Rajakatseen omaisuudeksi. Jabranille tosin annoin lippaasta löytyneen amuletin palkkioksi avusta taistelussa.