Mieheni ei ollut koskaan ollut niin häilyväinen kuin sinä kesänä, jolloin kaikki alkoi mennä väärään suuntaan. Kuulin kerran eräillä kutsuilla kuinka tarkkasilmäiset ystävättäreni olivat nähneet mieheni kuljeskelemassa - näin kauniisti sanottuna - epäilyttävien naisihmisten kanssa myöhään yöllä, kun lapset olivat nukkumassa. Kielsin tietysti kaiken mitä ystäväni olivat kertoneet; enhän voinut kuvitellakaan sen olevan totta. Mutta kun epäilyksen siemen on kerran kylvetty, siitä kasvaa lopulta katkera puu.

Mustat ajatukset saivat minusta vallan, kun rakas mieheni eräänä päivänä kertoi ottaneensa itselleen uuden kirjurin - sain pian selville, että tämä oli viehkeä nuori nainen -, ja jonkin ajan kuluttua hän ilmoitti saaneensa työtehtävän kaupungin ulkopuolella. Epäilys hänen petoksestaan kalvoi minua säälimättä, se piti minut valveilla, tunki ajatuksiini ensimmäisenä aamulla ja peitteli minut kärsimättömään uneen iltaisin. Otin lopulta selvää hänen matkareitistään, vein lapset vierailulle sisareni luo ja lähdin heidän peräänsä.

Olin kuullut huhuja Rajakatseen linnakkeen luona sijaitsevasta tavernasta, mutta koskaan en ollut sitä omin silmin nähnyt. Kun kävelin polkua pitkin alas ja näin edessäni kohoavan, pienen puisen hökötyksen, mieleni totisesti teki kääntyä takaisin ja vaikka juosta minut tuoneet vaunut kiinni. Mutta tästä ei ollut enää perääntyminen, takaisin ei voinut enää kääntyä. Minun oli katsottava etten katuisi.

Taverna Vanha Pipari (käsittämätön nimi, eikö totta?) oli täynnä jos jonkinlaista väkeä. Keskikesän juhla oli alkamaisillaan - kummallista muuten, että Urmas halusi tehdä töitä juuri siihen aikaan, ajattelin. Löysinkin melkoisesti hämmentyneen Urmaksen ja hänen apulaisensa aika pian ja selitin jotain siitä kuinka minulla oli ikävä, ja että olisihan se ollut kurjaa viettää juhlaa ihan yksin, että eikö olekin mukavaa, kun vaimo tuli näin yllättäen tervehtimään…

Oloni helpottui, kun sain makeaa simaa juotavakseni. Tutkailin uutta ympäristöä melkein yhtä suurella mielenkiinnolla kuin mieheni tekemisiä apulaisensa kanssa. Ihmiset juttelivat keskenään: sima virtasi tuoppeihin yhtä vuolaasti kuin tavernan isännän tarinat kuulijoiden ihmeteltäviksi. Puhelin joidenkin ihmisten kanssa; intoni loppui tosin lyhyeen, kun herra Kempura (hän oli tavernan isäntä) ihmetteli kovin ja sanoi luulleensa miestäni ja hänen kirjuriaan aviopariksi. Tunsin silmieni kapenevan - ne tekevät sitä aina kun olen vihainen - mutta itsepintainen mieleni ei sallinut minun luovuttaa vielä. Olisihan se voinut olla mahdollista, että heitä olisi luultu aviopariksi muillakin perusteilla kuin että he olisivat.. vaikka.. tehneet -- no, kuitenkin.

Armas mieheni kävi mielestäni turhan usein "tarkastamassa tiestön kuntoa" kuten hän itse sanoi. Levottomuus, joka valtasi mieleni aina kun hän oli poissa sen typerän heituk… siis kirjurinsa kanssa, ei hälvennyt ennen kuin hän tuli takaisin. Oikeastaan en liiemmin yllättynyt, kun hän sattui ostamaan minulle jonkinlaisena lepyttelylahjana Aapisen, josta olimme kirjakauppiaan kanssa puhuneet (minä en vielä silloin osannut lukea), mutta se ainakin vei ajatukseni muualle hetkeksi.

Aika kului verkkaisesti. Erityisesti silloin, kun meidät lukittiin panttivangeiksi tavernaan joidenkin sotilaiden toimesta. Joku ihminen sai surmansakin. Silloin minä pelkäsin, varmaan enemmän kuin olen koskaan pelännyt. Onneksi kaikki selvisi. Joku väärinkäsityshän se oli, en muista tarkkaan, kuka oli kirjoittanut ja mitä kenelle, mutta väärinkäsitys joka tapauksessa.

En muista kovin paljoa enempää siitä päivästä. Muistan, että osallistuimme tanssikilpailuun (jonka muuten voitimme - saimme kamalan, litteän, rautaisen lehmän palkinnoksi), ja että Urmas joi paljon viiniä. Ja me olimme jossain vaiheessa sepän pajassa, ja Urmas kirjoitti jonkin sopimuksen joidenkin miesten kanssa. Muistan, että tihkui vettä. Mutta minulla ei ollut ensin kylmä. Vasta sitten kun istuin jonkinmoisessa nuotiokatoksessa, kun näin Urmaksen juovan ja nauravan kuin kaikki olisi hyvin; ja sitten kun tuntui siltä kuin armollinen Ishaka itse olisi heittänyt selkääni sangollisen vettä - silloin minulla oli kylmä. Yritin lämmittää itseäni miellyttävillä ajatuksilla, mutta ei siitä mitään tullut. Onni oli jo läpinäkyvää, en tuntenut sitä enää kun ajattelin Urmasta ja yhteistä aikaamme ja kotiamme. Mietin kuinka kertoisin lapsille: "Kuulkaa, teidän isänne on paholaismainen raukka ja petturi ettekä enää ikinä näe häntä." Ei, en minä niin voisi sanoa, mietin. Ja itkin.

Seuraava aamu kului kuin sumussa. En nähnyt mitään, en kuullut. En varmaan edes ajatellut mitään, en muistanut. Edes silloin, kun Urmas saapui paikalle ja tyrkkäsi ruusukuvioisen lippaan syliini, en kunnolla havahtunut hänen ääneensä, joka kuulosti omituiselta surinalta korvissani. Mietin olisiko järkevää kaataa tinaämpärissäni olleet rahat maahan hänen eteensä ja paiskata ämpäri suoraan hänen isoon päähänsä. Mutta sen pohdinnan jälkeen mieleni alkoi olla jo tyhjä; silloin kun on itkenyt silmänsä kipeiksi ja kuluttanut ajatuksensa loppuun ei jää jäljelle muuta kuin hiljaisuus. Pysähtynyt, ihana hiljaisuus.