Debrief, Rajakatse 38 – Viivi Aarontytär

Polun vieressä oli värillisiä lasilyhtyjä pitkässä rivissä. Nuotiokatos oli uusi, ja hienokin vielä. Se oli suurempi kuin edellinen oli ollut, ja jotenkin kutsuvampi. Aitauksessa oli kaunis hevonen, ja yhden lampaankin näin siinä tavernan pielessä. Oli jotenkin kotoisampi olo, kun ympärillä oli eläimiä. Kylmä puistatus riipi lävitseni, kun näin pienen kyltin, jossa luki Kempurankuja erikoisilla kirjaimilla. Juotavaa, oli pakko saada jotakin juotavaa.

Sisällä tavernassa oli hämärää. Sisustusta oli uusittu, parempaan suuntaan tosin. Heti ensimmäisenä tapasin Vellan, tynnyrintekijä-Hulbertin vaimon. Hän puhui paljon, mutta minusta se oli vain hyvä asia, sillä olin tuntenut muistojen kitkeryyden nenässäni siitä lähtien, kun taverna alkoi näkyä mäen päältä. Tienviitta oli ollut vain viimeinen korsi siinä mustassa keossa. Joka tapauksessa yritin keskittyä siihen, mitä Vella kertoili. Kerroin hänelle tekeväni käsitöitä, ja haluavani perustaa oman kaupan jonain päivänä, ehkä piankin. Ajattelin tehdä, kuten kirjuri Hurtikka oli minua neuvonut; keräisin suosituskirjeeseen nimiä, ja toimittaisin sen vaikka omin käsin killan jäsenille.

Kirjoitin alustavan luonnoksen suosituskirjeestä. Se vaikutti minusta aika hyvältä, sävy oli kohtelias, muttei liian imarteleva; asiallinen, muttei vaikeaselkoinen. Vella sanoi, että minun kannattaisi pyytää allekirjoitus kirjurin vaimo Eliisalta, joka asui Vuoriniityssä. Jos antaisin hänelle kirjotun liinan, hän antaisi minulle allekirjoituksensa. Päätin harkita asiaa.

Tein ehkä pienen harkitsemattoman teon, kun kysyin Olga-nimiseltä neidiltä myöskin allekirjoitusta suositukseeni. Sain kuulla keskustelun edetessä, että hän ei pitänyt kauppiaiden ja käsityöläisten killasta lainkaan (hän halusi olla vapaa, kuten hän itse minulle kertoi), mutta hänen mielestään minun kaupanperustamisajatukseni kuulosti oikein hyvältä. Onneksi Jojopan ei suostunut kirjoittamaan Olgan nimeä suositukseen (joka ei sitä paitsi ollut edes valmis) ennen kuin Olga olisi täysin selvä. Se tuskin tapahtuisi ennen seuraavaa aamua, hän arveli. Valitettavasti minun piti lähteä varhain aamulla takaisin Vuoriniittyyn, joten allekirjoitus taitaisi jäädä sille tielleen. Keskustelimme Olgan kanssa kankaista, ja hän tuntui olevan kiinnostunut eräästä viittakankaasta, jota olin juuri kutonut muutama päivä sitten. Kun sekoittaa pellavaa ja villaa, saa kaunista mutta rypistymätöntä ja kevyttä mutta silti lämmittävää kangasta, joka on oivaa viittojen tekemiseen. Hän kertoikin olevansa uuden viitan tarpeessa. Asiaa ei sen kummemmin varmisteltu, mutta voisin myöhemmin lähettää sanaa Olga-neidille, josko hän vielä haluaisi hyvän viitan edulliseen hintaan. Viittakangas ei yleensä ollut edullista, mietin, mutta tässä tapauksessa voisin tehdä poikkeuksen. Tuttavia kun ei ollut koskaan liikaa.

Yritin kirjoittaa suosituksen itse, mutta jotenkin se ei näyttänyt hyvältä. Siinä oli jotain vikaa, en vain tiennyt mitä. Ehkä hiilikynäni ei toiminut niin hyvin kuin olisin toivonut. Daria Eepos saapui jonkin ajan kuluttua saman pöydän ääreen, missä kirjettäni kirjoitin. Vaihdoimme muutaman sanan, ja kerroin, että oli kirjoittamassa suosituskirjettä killan jäsenille. Hän sanoi, että voisi auttaa kirjeen kirjoittamisessa, jos haluaisin hieman apua. Kiitin kohteliaimmin, ja sanoin kertovani, jos tarvitsisin kirjurin auttavaa kättä.

Lupasin vahtia Vellan laukkuja nuotion ääressä istuessani, ja vastapalvelukseksi hän lupasi kirjoittaa minulle suositukseni puhtaaksi. Mietin hetken, olisiko minun pitänyt sittenkin pyytää Dariaa tekemään se, mutta en halunnut pahoittaa Vellan mieltä. No, näin siinä sitten loppujen lopuksi luki:

Arvoisat Vuoriniityn kauppiaiden ja käsityöläisten killan jäsenet:

Me allekirjoittaneet vakuutamme täysissä sielun (ja ruumiin)

voimissamme, että olemme havainneet Viivi Aarontyttären taitojensa,

rehellisyytensä ja omistautuneisuutensa puolesta täysin päteväksi

liittymään kiltaan ja perustamaan oman käsityöliikkeensä Vuoriniittyyn.

Suosittelemme häntä liitettäväksi kiltaan Teidän suostumuksellanne.

Minun mielestäni se vaikutti oikein hyvältä. Päätin ryhtyä keräämään nimiä hieman myöhemmin. Siinä katoksessa istuessani tulin myös vahingossa ilmoittautuneeksi herra Kempuran järjestämään kokkisotaan. Kysyin Pulla-Sofialta, kilpailun pääjätoimijalta, kirjoittaisiko hän nimensä suositukseen, mutta hän ymmärrettävästi halusi nähdä töitäni – minä onneton en ollut ehtinyt ottaa mukaani muuta kuin pellavaliinan, jota olin käyttänyt eväiden suojana matkoillani. Lupasin Sofialle tulevani joskus käymään, jotta hän saisi katsoa tarkemmin kirjailujani ja muita käsitöitä. Siinä pihalla ollessani näin myös Aukusti Tuomaanpojan; muistelin hänen olleen se sama mies, joka oli ollut kirjuri Hurtikan luona, kun olin käynyt kysymässä häneltä neuvoa kauppapyrkimyksiini liittyen. Hän näytti tunnistavan minut, mutta en noteerannut häntä sen enempää. Hänessä oli jotain kummallista, en osannut sanoa mitä.

Kokkisota oli mielenkiintoinen kokemus. Ehdin jo katua osallistumistani ennen kisaa, mutta loppujen lopuksi se osoittautui varsin hyödylliseksi: sain kerrottua kauppa-aikeistani ihmisille, ja tavallaan ”esittelin” itseni olemalla esillä kilpailussa. Myöhemmin tapasin Markus Valkeen tavernassa, ja kysyin häneltäkin allekirjoitusta suositukseen. Hän kirjoitti sen oikein mielellään, koska en perustaisi kilpailevaa yritystä hänen savipajalleen. Hän kertoi olevansa Olyistä kotoisin, ja kertoi siinä samalla myös tulevasta morsiamestaan, joka ei ehkä olisikaan enää tuleva morsian. En ihan ymmärtänyt kaikkea mitä hän sanoi, mutta en kehdannut lähteä poiskaan, koska hän vaikutti niin voipuneelta.

Eräs onneton välikohtaus – joku puukotti erästä linnakkeen sotilasta - tapahtui juuri, kun olin pihalla kysymässä Darialta, josko hänen miehensä voisi allekirjoittaa suositukseni. En ehtinyt esittää kysymystäni loppuun asti, joten asia jäi sille tielleen ainakin vähäksi aikaa. Seuraavaksi olikin – siis sen jälkeen, kun kaikki olivat ensin etsineet sitä sinistä miestä, jonka ajateltiin haavoittaneen sitä sotilasta – kokkisodan tuomariston kokoontuminen, joka kesti hyvin, hyvin pitkään. Onneksi sain kysyttyä Darialta allekirjoituksesta uudestaan, jolloin Tupru Eepos ystävällisesti laittoi nimensä paperiin. Suureksi hämmästyksekseni myös Pulla-Sofia halusi kirjoittaa nimensä; hän oli nähnyt minun taisteluni kokkisodassa, ja oli tullut siihen tulokseen, että suosittelisi minua killalle. Osallistuminen ei sittenkään ollut ollut huono asia. Oikein hienoa.

Tuomaristo oli tehnyt päätöksensä: Neitsyt Birgitta voitti, aatelisnaisen joukosta tullut mieskilpailija oli toinen, ja minä olin kolmas. Arvasin, että ne porkkanat koituisivat kohtalokseni. Olin tyytyväinen suoritukseeni, ja voittajat todella ansaitsivat palkintonsa. Olin iloinen siitä, etten sentään hävinnyt Savihaaralle ruoanlaitossa. Myöhemmin istuin tavernalla ja pelasin välillä Vellan kanssa elementtinoppaa pähkinöistä. En halunnut pelata rahasta, sillä periaatteeni oli, etten koskaan pelaisi tosissani. Pähkinöistä voisin pelata, mutten rahasta. Ei sitä minullakaan ollut tuhlattavaksi asti, vaikka sukuni varakas olikin. Jossakin vaiheessa Aukusti Tuomaanpoika, jonka olin tunnistanut pihalla jo aiemmin, tuli istumaan seuraamme madame Rositan kanssa. He olivat hieman… no, erikoinen pari, jos niin voi sanoa. Hän näytti aika komealta. Tämäpä hassua, ajattelin, sillä en ollut vielä kertaakaan ajatellut näin sitten eron jälkeen. Ja siitä oli sentään jo vuosi. Aukusti-herra oli ollut Hurtikan luona silloin kerran, kun olin itsekin mennyt kysymään kirjurilta neuvoa. Mitä herra Aukusti siellä oli tehnyt, sitä en tiennyt, enkä oikeastaan enää välittänytkään. Hän katsoi minua pitkään silmiin, ja minua ujostutti. (Niin, sitä minäkin ihmettelin.) Tunsin itseni ujoksi pikkutytöksi. Eikä se totta puhuen tuntunut lainkaan pahalta. Vähän ajan kuluttua he kuitenkin lähtivät. Birgitta lauloi surullista ja haikeaa laulua, ja minä istuin tavernan hämärässä jälleen yksin. Justus-herra, joka oli ollut kilpailun tuomarina, ennusti korteista eräälle aatelisnaiselle. Se oli kiehtovaa illan hämärtyessä, mutta päivällä kukaan tuskin olisi uskonut pahvinpalasten voivan nähdä tulevaan. Minä huokasin hiljaa, ja halusin nähdä vain seuraavan päivän.