Tiedättekö kuinka hitaasti aika kuluu kun on onneton? Sitten varmaan ymmärrätte, miksi kokonainen vuosi elämästäni tuntui siltä kuin se olisi alkanut joka päivä uudestaan. Olin saanut varmistusta epäilyksilleni siitä lähtien, kun olimme viettäneet keskikesän juhlaa taverna Vanhalla Piparilla eräänä kesänä. Mieheni petti minua nuoren heitukkakirjurinsa kanssa - se ajatus oli vähitellen iskostunut mieleeni -, mutta ero ei tullut kuuloonkaan, sillä asiassa oli minun sanani häntä vastaan, eikä minulla sitä paitsi ollut mitään kunnon todisteita. Jollei Urmas jostain syystä kirjoittaisi erokirjaa - mitä salaa toivoin, mutta kuitenkin epäilin - en voisi tehdä asialle mitään.

Tuo vuosi oli tuntematonta aikaa elämässäni. En ole varma siitä miten onnistuin selviämään päivästä toiseen menemättä järjiltäni. Lapsia minun täytyi ajatella, ja se jo toi murheellisen mieleni hetkittäin valoon. Opettelin lukemaan, hoidin puutarhaani ja tein silloin tällöin erinäisiä käsitöitä. Keskitin ajatukseni muualle, tutustuin paremmin ihmisiin ja vietin enemmän aikaa sisarusteni kanssa. Heihin minun tulisi turvaaman, jos ja kun ikuinen katkeruuden piina loppuisi ja pääsisin eroon talosta ja Urmaksesta ja kaikesta vihasta jota tunsin häntä kohtaan.

Sattuma - tai kohtalo - puuttui asiaan seuraavana kesänä. Olin menossa viemään Urmakselle joitakin papereita kansliaan, jossa hän työskenteli; muutama hänen kollegansa ja työtoverinsa olivat myös menossa hänen tykönsä. Perin kauhistuttava näky kohtasi meidät kaikki, kun yllätimme Urmaksen ja kirjurin… no, ymmärrätte varmaan. Kaikki siis lopulta paljastui, ja vielä todistajien läsnä ollessa. Aloin ajaa eron laillistamista kaikessa hiljaisuudessa, kanslian virkamiesten tukiessa toimiani. Loppujen lopuksi Urmaksella ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa eropaperit ja lähteä - minä toivoin, etten enää koskaan näkisi häntä.

Myöhään syksyllä eräs ystävättäreni, jonka luona olin aiemminkin kyläillyt, pyysi minua vierailulle luokseen. Matkustinkin pian Bokean kylään rauhoittamaan mieltäni ja sieluani. Päivää ennen lähtöäni takaisin Vuoriniittyyn kuulin taverna Bokean Tontulla pidettävistä pienimuotoisista juhlista. Jonkinlainen vastustamaton itsenäisyyden aalto vyöryi ylitseni, kun päätin kerrankin tehdä oman mieleni mukaan ja lähteä tavernalle. Illan jo pimetessä ja epämiellyttävästi viiletessä pääsin viimein perille muutaman kyläläisen opastuksella. Vaalea, kuluneen näköinen kyltti kitisi hiljaa tuulessa - Bokean Tonttu, siinä luki. Mietin, kuinka täkäläiset suhtautuisivat kaupungista tulleeseen matkustajaan.

Taverna oli hyvin kodikas - pieni, mutta kodikas. Ihmiset tuntuivat kovin ystävällisiltä. Olin aluksi ollut innoissani uusien ihmisten tapaamisesta, mutta nyt jokin selittämätön tunne sulki suuni enkä oikein tiennyt mistä olisin puhunut. Kuitenkin, vähitellen, juhlajuoman ja mainion seuran avulla tunsin rentoutuvani hieman. Yllätyin suuresti, kun kuulin lähettyvillä istuvan naisen olevan Adela - se sama Paltamonin sisar Adela, joka siepattiin jo jokin aika sitten ja jota etsittiin kymmenien partioiden avulla. Ja nyt hän oli siellä, pienessä Bokean tavernassa. Kovin salaperäiseltä hän vaikutti, ehkä liiankin salaperäiseltä. Kuinka hän edes pääsi pois sieltä, missä sitten ikinä olikaan? Kuka hänet oikein sieppasi? Hänen katseensa oli sen verran pistävä, etten olisi voinut kuvitellakaan kyseleväni mitään tapahtuneesta.

Tarjoilu oli oikein maittavaa - ja kaiken lisäksi ilmaista. Ihmiset olivat mukavia ja ystävällisiä; kaiken kaikkiaan ei siis ollut mitään valittamisen aihetta. Mutta silti minusta tuntui kuin jotain olisi puuttunut. Ilma oli tummanharmaa, valtavat hopeiset aallot kuohuivat raivoissaan rannan kiviä vasten. Tuuli oli voimakas muttei kylmä. Sitten tapahtui jotain, mitä en olisi uskonut tapahtuvan.

Olin pienemmässä mökissä juomassa maukasta juhlajuomaa (muistaakseni se oli jotakin simantapaista), kun siellä aikaansa viettäneet ihmiset ottivat puheeksi Vuoriniityssä sattuneen harvinaisen avioerotapauksen. Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Kuinka he tiesivät! Kuinka he, täällä asuvat ihmiset tiesivät! Kun myöhemmin ajattelin asiaa, ymmärsin, että joukossa oli ollut myös Vuoriniitystä kotoisin olevia. Kaikista tämän maan ihmisistä törmäsin juuri sellaisiin, jotka tiesivät. En jaksanut kuunnella heidän päivittelyään kovin kauaa. Tunsin kuinka inhottavasti silmäkulmiani pisteli. Tiesin, etteivät he voineet tietää minun olevan se henkilö, josta he juorusivat. Mutta silti… se oli kuin viimeinen isku rakkauden surullisille kasvoille. Tiesin kuinka todellisuus tuijotti minua viimein silmästä silmään. Ehkä se oli jonkinlainen herätys, karu alku toipumiselleni. Lupasin aiemmin Uoleville, eräälle isännälle, että kirjoittelisin hänen kanssaan. En nähnyt mitään syytä rikkoa tuota lupausta.