Mistä alkaisin? Ehkä alan siitä iltapäivästä, kun olin kaverin luona. Kuten niin usein ennenkin. Jarnon, lukioajan suunnilleen bestiksen. Jolla oli hyllyssään kirjoja. Pokkareita, joiden selkämyksessä oli jonkin verran haaleita värejä. Ja punainen, valkoreunainen kirjailijan nimi. Pieni viaton kysymys: Onko nuo sitten niin hyviä? "Lue." Viisitoista minuuttia myöhemmin lähdin kotiin. Mukanani Rumputuli, jonka ensimmäisen kappaleen olin juuri lukenut siinä olohuoneen nahkaisella nojatuolilla. Lukenut suuni vähän ammollaan ja ihan hiljaa.

Tanskalainen Sven Hassel oli yksi niitä toisinajattelevia ulkosaksalaisia, joita Hitler esikuntineen vihasi. Niinpä Hasselin tie vei rangaistuspataljoonan mukana rintamalle varmaan kuolemaan - pataljoonan 6000 miehestä vain seitsemän selvisi hengissä. Sven Hasselin kirja kertoo mustan huumorin sävyttämänä millaista sota todella on ja milllaista on taistella aatteen puolesta jota syvästi vihaa... vain säilyäkseen hengissä.

Tavanomainen takakansiteksti. Dramaattinen mutta aika mitäänsanomaton. Ei sanakaan siitä mitä kirja pitää sisällään: realistista sodankuvausta irtojäsenineen, ruumiskaasuineen, muumioiksi palaneine ruumiineen. Jännityksineen, pelkoineen, nopeine hyökkäyksineen, paniikinomaisine pakoineen. Rauhallisia hetkiä, jotka usein äkkiarvaamatta muuttuvat edellä kuvatun kaltaiseksi sodaksi. Lyhyitä irrallisia episodeja ja pidempiä, tarinaan kuuluvia kuvauksia Kolmannen Valtakunnan arjesta. SS:n ja Gestapon terroria. Liittoutuneita pommittamassa siviilikaupunkeja maan tasalle räjähteillä ja fosforilla. Kyllä, juurikin niitä samoja liittoutuneita jotka koko sodanjälkeisen ajan ovat poranneet Lontoon pommituksista. Damned krauts! Psykoottisia upseereita, välinpitämättömiä kenraaleita, psykoottisia kenraaleita, joitakin voitonuskoisia sotilaita. Useita voitonuskonsa menettäneitä tai ei sellaista koskaan omistaneita sotilaita. Tässä tulee mukaan 27. panssarirangaistusrykmentti zbv. Natsiarmeijan ylikorpraali Jumalan armosta Joseph Porta. Ylikorpraali Wolfgang Creutzfeldt, Pikkuveli. Ikisotilas Legioonalainen, aliupseeri Kalb. Joukkueenjohtaja Willie Beier, Vanha. Hassel itse. Eversti Hinka. Ynnä iso epäsuhtainen joukko muita kriminaaleja, sotilaskarkureita ja poliittisia vankeja, joille on "annettu mahdollisuus puhdistaa nimensä palvelemalla Wehrmachtin rangaistusrykmentissä". En ala referoida enempää. Yhdellä sanalla: suosittelen. Ja muutamalla useammalla sanalla: jos tämä herätti sinussa ajatuksia kirjoittaa minulle, että Hassel ei oikeasti koskaan osallistunut sotaan; kirjat kirjoitti hänen vaimonsa/naapuri/koiransa; kaikki tarinat ovat ihan keksittyjä tai muuta sellaista, älä vaivaudu. Tiedän sen itsekin. Tai ei, en tiedä. Mutta olen kuullut, minulle on väitetty. Useitakin erilaisia asioita. Totuudesta minulla ei ole minkäänlaista kuvaa. Mutta onko sillä loppuviimeksi mitään väliä? Viihteenä ne ovat aika helvetin hyvää luettavaa. Ja kokoonnuinpa missä tahansa ennestään minulle tuntemattomien suunnilleen samanikäisten poikalasten kanssa, aina - joka ainoa kerta - on läsnä joku jolle tuo nimi, Sven Hassel sanoo aika paljon.

Peräännytään. Peräännytään Berliiniin asti.