Luen. Ihan mielelläni. Joskus. Innostus siihen on puuskittaista; joskus tulee kauhea lukuputki, toisinaan ei voisi vähempää kiinnostaa. Jotakin kirjailijaa suositellaan jossakin yhteydessä. Luen yhden kirjan, ja jos se on hyvä luen muunkin tuotannon mitä käsiini saan. Lapsena en lukenut. Paitsi yläasteen äidinkielentunnin pakottaman Tarzanin. Ja syntymäpäivälahjaksi saadun Enid Blyton -dekkarin. Kaverit tietysti vei pahoille teille. Eräällä oli jonkinmoinen rivi Sven Hasselin kirjoja hyllyssään. Lukuharrastuksen voidaan katsoa alkaneen siitä hetkestä kun kysyin: "Onko nuo muka sitten oikeasti hyviä?" Aloin ihan vaan selata yhtä niistä. Joo, on ne. Maailmankirjallisuuden klassikot. Hyvä niitäkin on muutama lukea. Danten Jumalainen Näytelmä. Iiiiso paksu kirja. Gustav Dorén kuvituksella. Ryhmä-X:ssä kerran oli mukaelma Infernosta, mikä oli minulle aivan riittävä alustus lukea tuo alkuperäinen. Kolmiosainen, kuten tiedämme: Inferno (Helvetti), Purgatorio (Kiirastuli) ja Paradiso (Paratiisi). Moni väittää että Inferno on vaikuttavin osa, koska syntisten rangaistuksia pystyy kuvaamaan helpommin ja vaikuttavammin kuin Paratiisin onnea ja auvoa ja iloa ja Jumalan läheisyyttä etc. Oikeassahan he ovat. Vaikka Dante sijoittikin Helvettiinsä henkilöitä, joista osa oli kirjoittamisen aikaan vielä elossa, tunnelma on silti painostava. Syntien painon tuntee ikäänkuin kasvavan yläpuolellaan mitä syvemmälle suppilomuotoiseen manalaan Dante ja Vergilius laskeutuvat. Mielenkiintoista että tunnelma on tiheimmillään ja samanaikaisesti täysin latistunut kun Saatana tavataan: Hän vain makoilee Helvetin pohjalla ja jäystää syntisistä suurimpia, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota tunkeilijoihin. Dante ja Vergilius kiipeävät Saatanan rintakarvoja Saatanaa pitkin alas (!) ja lähtevät kipuamaan toiselle puolelle pannukakun muotoista maailmaa. Kummallinen operaatio, eppur si muove, jne. No kumminkin: Kiirastulen kautta, portaita Taivaaseen. Huh-hah-hei. Vakavasti, ei tuon opuksen lukeminen hukkaankaan mene. John Miltonin Kadotettu Paratiisi. Samaa sarjaa kuin Dantekin, runomuotoinen ja paksu. Enkeleiden lankeamisesta alkaa, päättyy Aatamin ja Eevan karkoitukseen Eedenin puutarhasta. Suuressa osassa langenneet enkelit ja etenkin Saatana, joka ei vain möhmötä kuin Dantella, vaan on ristiriitainen olio, jopa sympaattinen. Haluaisin kertoa enemmänkin, mutta en muista kovin paljoa. Voisin lukea uudelleenkin, pelkästään jo Pandemonium-kohtausten takia. Kreikkalaiset tragediat. Sofokleesta tehty lukion äidinkielen tutkielma ikään kuin pakotti lukemaan kuningas Oidipuksen. Tosin se ei pakottanut lukemaan Sofokleen Antigonea; Aiskhyloon Kahlehdittua Prometheusta (Uuh...! Seppäjumala Hefaistos ja kaksi apuria kahlehtimassa titaania kallioon on melkoisen vaikuttava kohtaus), Oresteiaa; Euripideen Heraklesta, Medeiaa... Oikeastaan haluaisinkin referoida sisältöä mutta en osaisi lopettaa, joten... www.pantheon.org Samalta ajalta: Aristofaneen komediat ovat oikeasti hauskoja. En heti olisi suostunut uskomaan 2300 vuotta vanhoista näytelmistä. Estottomiakin kuin mitkä, huh. Sir Walter Scott. Televisiosta tuli se Ivanhoen elokuvaversio, missä on Liz Taylor Rebeccana ja linnanpihalla vilahtaa kuorma-auto. En ehtinyt katsella alusta, joten lainasin kirjan. Ja jotenkin pidin tyylistä missä jokainen pilkku tosiaankin... hmm... käytiin läpi, ja tapahtumia ei ohitettu lyhyellä selostuksella jos ne suinkin sai jotenkin kerrottua. Vaikka kronologinen järjestys säilyy, päällekkäisten eri paikoissa tapahtuvien asioiden kertominen tuo mieleen Tarantinon. Mid-Lothianin sydän on vankila, Kuninkaan jousimiehestä muistan suunnilleen vain että kirja on iso ja vanha, Talismanissa skotlantilainen ritari osallistuu kolmanteen ristiretkeen ja Lammemoorin morsianta kosiskeleva lordi Ravenwood kuolee ratsastaessaan krapulassa suohon. Noin niinkuin pähkinänkuoressa. Irtokirjoja. Jack Higgins. Arto Paasilinna. Markus Kajo: Kettusen kirjat. R. A. Salvatore. Drizzt donkkaa tykimmin. Tolkien: Taru Sormusten Herrasta. Vaikuttava. Laaaaaja. Anne Rice: Vampyyri Lestat. Suunnilleen seuraavana päivänä lainattu kun Veren vangit tuli telkusta. Kirjastontäti huomasi vittuilla siitä. No, kumminkin. Liian homoeroottinen kirja minulle. Taitaa olla ainoa vakavasti aloitettu ja tahallaan kesken jätetty kirja minulle. Gibson: Neuromancer. CP2020-kokeilut pakottivat lukemaan. Tavallisena dekkarina ei merkillepantavan erityinen. Cyberpunk-genren alkuteoksena: uh-uuh! Ah, niin joo. Ja tietenkin: Terry Pratchett