©Erkki Karvonen, YTT, Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos.
Tutkija projektissa Tietoyhteiskunnan tila ja tulevaisuus Suomessa (ISFI).
Tietoyhteiskunnan tila ja tulevaisuus Suomessa projekti
Motto: ”Meidän ei kai pitäisi huolestua niin paljon sanan oikeasta käytöstä, ja hyväksyä se tosiasia, että informaatiosta on tullut joka yhteyteen sopiva hämäyssana.” (...) Informaatioteoriassa tehdyn väärinnimeämisen myötä sanasta on ollut ”epäonnistunut, harhaanjohtava ja käyttökelvoton”.
Tiedon talouden ja tietotyön tutkimuksen pioneeri Fritz Machlup (1983, 653, 658) viimeiseksi jääneessä kirjoituksessaan.
Nykyistä tai ainakin tulevaa yhteiskuntaamme on luonnehdittu tietoyhteiskunnaksi tai informaatioyhteiskunnaksi. Aiheesta on tuotettu ja tuotetaan vastakin mittava määrä puheita ja kirjoituksia. Tämä kaikki on retoriikkaa, jossa käsitteistetään ja hahmotetaan mistä tässä yhteiskunnallisessa muutoksessa on kyse.
Jos puhe kerran on tietoyhteiskunnasta tai informaatioyhteiskunnasta, niin olisi kai varsin hyvä tietää mitä tiedon ja informaation käsitteillä oikein tarkoitetaan. Kommunikaatio tai viestintä puolestaan nivoutuu läheisesti yhteen informaation kanssa. Ajatukseni on, että näiden käsitteiden käytössä vallitsee suurenmoinen sekasotku ja käyttötavat vaihtelevat tutkijasta toiseen kovastikin.
Informaatiota (information) voidaan esimerkiksi käyttää tiedon (knowledge) synonyymina tai sitten tiedon esiasteena tai raaka-aineena. Toisaalta koko nykyajan teknisen kehityksen (tietokoneet, sic!) perustana olevan matemaattisen informaatioteorian (toiselta nimeltään matemaattisen kommunikaatioteorian ”informaatiolla” ei ole kerrassaan mitään tekemistä ”tiedon” kanssa. Pitäisikö meidän siis oikeastaan puhua ”kehittyneen signaalinsiirtoteknologian yhteiskunnasta”, jossa yhä suurempi osa viestinnästä on muunnettu digitaaliseen, numeeriseen, konemuotoiseen asuun?
Informaatio on myös käsitetty materian järjestyneisyydeksi, jolloin informaatio on fyysisesti olemassa ymmärtävistä ihmisistä riippumatta. Entä tieto sitten? Onko sitä olemassa vain ymmärtäville subjekteille, vai onko tieto olemassa objektiivisesti tai peräti absoluuttisesti? Tieto on käsitetty myös kiinteäksi pääomaksi ja intellektuaaliseksi omaisuudeksi, siinä missä informaatio on kierrossa olevaa arvoa. Informaatio on myös käsitetty ”energiaksi” ja tieto ”polttoaineeksi”.
Yritän tässä siis selvitellä hieman tiedon, informaation ja viestinnän käsitteistämisen sekavia ja erilaisia tapoja. Kiinnostukseni kohdistuu mm. niihin metaforisiin mallinnuksiin, jotka ovat käsitteistysten pohjana. Sovellan lähinnä George Lakoffin (1980) ja kumppaneiden kognitiivista metaforateoriaa. Tämän mukaan käsitejärjestelmämme on perustavasti metaforinen luonteeltaan: ajattelemme metaforilla ja myös toiminne metaforien mukaisesti.
Metaforan luonteeseen kuuluu, että siinä konkreetilta ja tutulta merkityksen alueelta (lähtöalue) otetulla mallilla koetetaan saada tolkkua (make sense) abstraktiin, outoon ja hankalaan merkityksen alueeseen (kohdealue). Esimerkiksi sosiaaliset arvoasemat käsitetään metaforisesti fyysisestä todellisuudesta otetulla matala-korkea ulottuvuudella. Väittely (arguing) on käsitetty sodaksi ja viestintä on ymmärretty konkreettisten pakettien tilassa siirtämisen pohjalta. Tieteellisen tutkielman kirjoittaminen voidaan käsittää saksalaismallisesti ”rakennuksen rakentamiseksi”, jolloin perustan ja tukirangan täytyy olla vahva. Tutkimus voitaisiin käsittää paremmin ranskalaistyyppisesti ”balettitanssiksi”, jolloin korostuu esityksen sirous, hienostuneisuus, taiteellisuus.
Lakoffin mukaan jokainen metafora korostaa, nostaa esiin jonkin puolen kohdealueessa ja samalla se ohjaa huomion pois muista puolista (highlighting and hiding). Tämä on itse asiassa laajemminkin retoriikan ominaisuus, kuten olen toisaalla esittänyt (Karvonen 1997a, 225–227). Metaforien avulla on mahdollista saada ihmiset ymmärtämään asia juuri viestijän haluamalta puolelta ja samalla saada heidät unohtamaan ne puolet jotka viestijä syystä tai toisesta haluaa jättää pimentoon. Metaforien avulla on mahdollista suostutella ja vakuuttaa ihmisiä tekokkaasti jollekin kannalle.
Salakavalinta metaforissa on se, että ihmiset oppivat metaforat kulttuurinsa mukana itsestäänselvyyksinä ja käyttävät niitä automaattisesti ja rutiininomaisesti. Tällaista itsestäänselvyyttä ei huomata erääksi tavaksi esittää/käsittää asia, vaan ainoaksi mahdolliseksi tavaksi. Esimerkiksi sosiaalisia arvoasteita on hyvin vaikea enää käsittääkään muulla tavoin kuin korkea-matala metaforalla. Ja kuitenkin metafora tuottaa kohteensa aina jotenkin yksipuolisesti. Retorisen tutkimuksen tehtäväksi asettuu metaforisten rakenteiden eksplikointi ja tiedostaminen. Tämän jälkeen kykenemme ehkä ymmärtämään aiheen myös muilla tavoilla kuin vallitsevien metaforien luonnollistamilla (naturalisoimilla) tavoilla.
Usein käsitteelliset ongelmat ja umpikujat johtuvat siitä, että ajattelun metaforista perustaa ei ole tiedostettu ja silti pidetään härkäpäisesti kiinni näistä rajoittuneista metaforista. Ludwig Wittgenstein (1981, §308; Wright 1982, 243) kuvasi tätä tilannetta kärpäslasi -metaforallaan. Kärpänen yrittää sitkeästi päästä ikkunalasin läpi, siinä tietenkään onnistumatta. Kärpäsen tulisi kääntyä takaisin ja palata sinne mistä ongelmat saavat alkunsa. Samoin filosofin tai tutkijan tulisi palata ajattelunsa lausumattomiin alkuoletuksiin ja juurimetaforiin, jotta entisten umpikujien sijaan avautuisi uusia etenemisväyliä. Martin Heideggerin (1987) ohjelma koko ontologian käsitteistämisen tapojen suhteen on samalla tavalla ”terapeuttinen” (Rorty 1980) kuin Wittgensteininkin ohjelma. Heidegger (mt. 44) nimitti ohjelmaansa ”destruktioksi”, hajottamiseksi, purkamiseksi. Heidegger kuitenkin korosti, ettei kyse ole negatiivisessa mielessä perinteen purkamisesta, vaan samalla ravistellaan esiin uusia positiivisia mahdollisuuksia. Purkaminen palvelee uudelleen rakentamista; de-struktio on re-struktion palveluksessa eikä siis itse tarkoitus.
Englanninkielisessä maailmassa käytetään ilmaisuja ”information society” ja ”information age” viittaamaan samaan asiaan, mistä meillä yleisesti käytetään termiä ”tietoyhteiskunta”. Perinteisessä ja jokapäiväisessä käytössä informaatio ja tieto eivät ole kovin kaukana toisistaan. Meillähän on esimerkiksi ”opastus” tai ”information desk” josta neuvotaan tie ja josta saadaan tietää asioita.
Englannin ”information” -sana juontuu latinan ”informare” -verbistä, mikä tarkoittaa ”muotoon panemista” (to put into form). Informoiminen olisi siis henkilön mielen tai tietoisuuden tms. muotoilemista neuvomisen tai opettamisen kautta. Informoimiseen kuuluu olennaisesti ajatus kertomisesta: joku kertoo sinulle tiedon siitä ja siitä. Kun joku kertoo, tulen informoiduksi, tulen tietämään asian laidan.
Tältä pohjalta ajatellen informaatioyhteiskunta on tietojen kertomisen, viestimisen, neuvomisen, opettamisen yhteiskunta. Jos nykyaikaa luonnehtii tämä neuvominen ja opastus, niin eikö sitten aikaisemmissa yhteiskunnissa tehty tätä? Varmastikin tehtiin, joskin koulutuksella, vieläpä elinikäisellä sellaisella, on tässä asiantuntijoiden maailmassa aikaisempaa paljon tärkeämpi rooli.
”Jälkiteollisen yhteiskunnan” (post-industrial society) käsitteen tunnetuin lanseeraaja Daniel Bell (1982, 507) on todennut, että nykyisen viestintäteknologisen vallankumouksen ytimessä ei ollut mikään erityinen teknologia, vaan Claude Shannonin (Shannon ja Weaver 1963) alunperin vuonna 1949 julkaisema ajatus matemaattisesta kommunikaatioteoriasta (The Mathematical Theory of Communication). Tämä teoria tuki Norbert Wienerin edellisvuonna (1948) esittämää yleisempää Kybernetiikan teoriaa. Bellin mukaan Shannonin matemaattista muotoilua voitiin välittömästi soveltaa alan teollisuudessa.
Heti aluksi on syytä huomauttaa, että Shannonin ”informaatiolla” sen paremmin kuin ”kommunikaatiollakaan” ei ole paljoakaan tekemistä sen kanssa mitä ihmiset normaalisti tarkoittavat näillä. Monet tutkijat ovat kritisoineet Shannonia ja Weaveria harhaanjohtavasta käsitteen valinnasta (esim. Bar-Hillel 1973, Machlup 1983, Roszak 1992). Täsmällisesti ottaen Shannonin teoria on tilastollinen teoria ”signaalien siirrosta” (theory of signal transmission) kuten Bar-Hillel (1973, 291) korostaa. Kyse on fyysisestä prosessista, jossa luodaan, säilytetään, siirretään ja toisinnetaan signaaleja. (Ritchie 1991, 11).
Ritchie (1991, 8–9) toteaa, että alunperin ajattelutavan juurimetaforana oli ”signaalin siirto on kommunikaatiota”, ts. signaalien siirtäminen ymmärrettiin inhimillisestä viestinnästä lainatuin termein. Tämän mukaisesti puhuttiin ”melusta” (noise), ”kanavasta” (channel), ”epävarmuudesta” (uncertainty) ja ”takaisin syöttämisestä” (feedback). Mutta metafora kiepautettiin Ritchien mukaan pian toisinpäin muotoon: ”kommunikaatio on signaalinsiirtoa”. Inhimillisestä maailmasta alunperin lainatut termit oli määritelty uudelleen teknisessä maailmassa ja nyt näillä teknisillä termeillä alettiin ymmärtämään inhimillistä viestintää. Ihminen ja yhteiskunta alettiin nyt ymmärtämään teknisen laitteen kaltaiseksi virtapiirien ja niissä kiitävien signaalien koosteeksi. Tähän sopi erinomaisesti toinen metaforinen mallinnus, jonka mukaan ”ihmisaivot ovat tietokone”. Richie muistuttaa mieliin kaikkien meforien ”highlighting and hiding” vaikutuksen. Tässä tapauksessa siis korostettiin viestinnän mekanistisia puolia ja häivytettiin tulkinnallisia sekä yhteiskunnallisia puolia.
Richie ei mene tässä tarpeeksi pitkälle. Hän olisi voinut ottaa esiin Michael Reddyn (1993) esittämän käsityksen kielen ”siirtoputki” -metaforasta (conduit metaphor), joka Lakoff ja Johnsonkin (1980, 10) esittelevät. Tämän mukaan ajatukset tai merkitykset ovat kuin esineitä, kielelliset ilmaukset ovat kuin säiliöitä ja viestintä on lähettämistä. Toisin sanoen kielen käyttö ja viestintä ymmärretään fyysisestä tavaroiden kuljettamisesta otetun mallin mukaisesti. Ajatus on kuin esine, joka pannaan sanan laatikkoon, kuljetetaan postivaunuilla pitkien etäisyyksien taakse määränpäähän, jossa laatikko avataan ja ajatus otetaan sieltä esille. Careyn (1994) tapaan voidaan huomauttaa, että lennättimen keksimiseen asti viestintä ja kuljettaminen käsitettiin samaksi asiaksi: viesti kulki yhtä nopeasti kuin nopein hevoslähetti. Tapahtunut metaforinen kehitys voitaisiin kuvata kolmena vaiheena:
Shannon itsekin vertaa viestien siirtoa ”kanavassa” sahan kuljettimilla kuljetettavan (transportation) puutavaran matkaan. Olisiko puutavara pilkottava pieniksi paloiksi, jotta kuljettimen kapasiteetti tulisi sataprosenttisesti käyttöön? (Hakusana Information Theory, Encyclopedia of Britannica).
Mutta enpä jos kommunikaatio käsitettäisiinkin vaihteeksi Careyn (1994) tapaan ”kommuunioksi” eli yhteisöllisyyden tuotannoksi ja ylläpitämiseksi yhteiskunnassa? Careyn vaihtoehdoksi nostama ”viestinnän rituaalimalli” näkee, että viestinnässä ei ole niinkään kyse viestien siirtämisestä tilassa kuin yhteiskunnan ylläpitämisestä ajassa. Siinä missä viestinnän ”tilan voittamisen projekti” on edistynyt, siinä yhteisöllisyyden tuottaminen kokenut takaiskuja. Kansallisvaltion tasoinen yhteisöllisyys voi pirstoutua tai ainakin sen yhteinen ”agenda” voi kadota, kun ihmiset eivät esimerkiksi seuraa yhteisiä uutisia, vaan tilaavat digitaalitelevision sadalta kanavalta katsottavaksi sitä mikä heitä eniten kiinnostaa. Yhteistä, yhdistävää rituaalia ei silloin enää ole.
Shannonin (Shannon ja Weaver 1963, 4-6) näkemyksen mukaan kommunikaatiosysteemissä on viisi osaa: informaatiolähde, lähetin, kanava, vastaanotin ja määräasema. Erityisesti Weaver oli innokas soveltamaan tätä kaavaa kaikkeen inhimilliseen viestintään. Ensin joku tai jokin siis valitsee mahdollisten viestien joukosta tietyn (I love you, I hate you). Tämä viesti enkoodataan lähettimessä digitaalisiksi signaaleiksi (biteiksi), jotka siirretään kanavaa pitkin toiseen paikkaan, jossa taas signaalijoukko dekoodataan takaisin esim. puheeksi. Kanavassa olevat häiriöt voivat vahingoittaa signaaleja niin, että ne eivät tule perille alkuperäisessä muodossaan. (ks. informaatioteorian tilastomatemaattisista muotoiluista esim. Young 1971, Richie 1991, Niiniluoto 1989).
Shannon (Shannon ja Weaver 1963, 3) on todennut, että viestin merkityksillä ja semanttisilla puolilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä hänen pohtimansa ”insinöörin ongelman kanssa”, joka koskee sitä kuinka mikä tahansa pisteessä A. valittu signaalien joukko saadaan tarkasti toistettua pisteessä B. Tätä reproduktion ongelmaa Shannon (ibid.) nimittää ”kommunikaatioteorian perustavaksi ongelmaksi”. Shannon kehitti teoriaansa ratkaisuksi signaalinsiirtokanavan (kuten puhelinlinjan) maksimaalisen siirtokyvyn määrittämiseksi. Erityisesti hän kiinnitti huomiota siihen, kuinka hälystä tai kohinasta huolimatta signaalisekvenssit saataisiin riittävän tarkasti reprodusoiduksi vastaanottopäässä.
Shannonin (mt. 3) lisäksi myös Weaver (mt. 99) todistaa, että informaatiota ei saa sekoittaa merkityksen kanssa. Toisin sanoen kerta kaikkiaan mikä tahansa signaalien joukko on informaatiota: on samantekevää onko kyseessä lähettäjän suustaan päästelemä siansaksa, biteiksi muunnettu hardcore porno, kemiallinen kaava tms. Kaikki ne ovat insinöörinäkökulmasta yhtä lailla informaatiota. (Roszak 1992, 13). Kuitenkin arkikielessä siansaksa ei missään nimessä ole informaatiota, vaan informaatiota on vain merkityksiä välittävässä viestissä. Ja sattumanvarainen siansaksa ei etenkään ole tietoa.
On siis aivan eri asia puhutaanko informaatioyhteiskunnasta Shannonin matemaattisen kommunikaatioteorian mielessä vaiko arkikielen mukaisesti. Ensinmainitussa mielessä luonnehdittuna kyse on kehittyneen signaalien siirron, käsittelyn ja reproduktion yhteiskunnasta. Kanavat ovat laajat ja hyvät, mutta on aivan samantekevää mitä noissa kanavissa liikkuu. Insinööriä ja kauppiasta yhdistää se, että heitä ei kiinnosta mitä kanavissa kulkee. Insinööri on kiinnostunut vain siirtämisestä, kauppiasta taas ei kiinnosta se mitä ihmiset ostavat, kunhan he vain ostavat sitä häneltä. Näin päästään kaupallis-tekniseen tietoyhteiskuntaretoriikkaan ”sisältötuotannosta”, joka siis voisi tarkoittaa vaikkapa ”mitä tahansa minkä voi myydä ja välittää bittimuodossa”.
Epäilemättä elämme nykyään tässä mielessä informaatioyhteiskunnassa, mutta tämä on kaukana tietoyhteiskunnasta kuten suomenkielinen vastine uskaliaasti väittää. Niiniluodon (1989, 73) tapaan voidaan sanoa, että olisi osuvampaa nimittää tälläista yhteiskuntaa tietotekniikkayhteiskunnaksi tai automaatio- ja datayhteiskunnaksi. Nämä eivät kuitenkaan ole läheskään niin ”myyviä” termejä kuin tietoyhteiskunta, joka on sävyltään hyvin positiivinen. Alunalkaenkin mentiin metsään, kun muualla ”laskijaksi” (computer, Rehner) nimitetty laite nimettiin meillä ”tietokoneeksi”.
Shannonin matemaattinen kaava informaatiolle on samaa muotoa kuin tilojen todennäköisyyksillä operoivat kaavat termodynamiikassa. Shannon onkin todennut Encyclopedia of Britannican (Information Theory, s. 569) artikkelissaan, että:
”A basic idea in communication theory is that information can be treated very much like a physical quantity such as mass or energy...The formula for the amount of information is identical with equations representing entropy in statistical mechanics, and suggests that there may be deep-lying connections between thermodynamics and information theory”.
Tämän mukaan informaatio olisi materian epätodennäköisen korkeaa järjestyneisyyttä (negentropiaa), joka pyrkii palautumaan todennäköisempiin matalamman järjestyneisyyden tilaan (termodynamiikan II peruslaki). Tällaisessa fysikaalisessa informaatiokäsityksessä elävät olennot esimerkiksi ovat valtavia negentropian keskittymiä, koska niiden tavattoman monimutkainen järjestyneisyys on hyvin epätodennäköistä. Esimerkiksi informaatiofyysikko Stonier (1992, 7) näkee informaation järjestyneisyyden asteena ja abstraktisuusasteeltaan saman tasoisena kuin ”energia” ja ”massa”. Kun energia määritellään kyvyksi tehdä työtä, niin vastaavasti systeemissä on informaatiota, jos se saa itsensä tai jonkin toisen systeemin järjestymään. Tämän tyyppisestä ajattelusta ks. myös Seppänen ja Honkasalo (1984). John von Neumann ehdotti jo varhain, että Shannon puhuisi informaation sijaan entropian asteista, mutta informaatioksi sana kuitenkin lopulta jäi. (Roszak 1992, 12).
Kyberneetikko Wiener ei ollut innostunut vertaamaan informaatiota ja energiaa toisiinsa. ”Information is information, not matter or energy. No materialism which does not admit this can survive at the present day” (Bellin 1983, 509 mukaan).
Viestintään tätä materian järjestyneisyyden ajatusta voidaan kuitenkin soveltaa. Voidaan ajatella, että viestin enkoodaaminen on juuri materian järjestämistä tarkoituksellisesti ja ennalta sovitulla tavalla. Oletetaan, että virran ala- ja yläjuoksulla asuu ihmisiä ja että virran mukana kulkee jatkuvasti luonnollisesti sinne joutuneita tukkipuita. Normaalisti tukkipuut eivät kanna ihmisten koodaamaa merkitystä, mutta voidaan järjestää niin, että ne kantavat sitä, jolloin tukeista tulee merkkejä. Tukkien vapaa kulku olisi ensin estettävä padolla ja sitten olisi sovittava alavirtalaisten kanssa, että yksi tukki merkitsee ”tulkaa kahville” ja kaksi tukkia merkitsee ”tänään isot pirskeet tammella”. Näin inhimillisesti säädelty tukkien virtaus olisi viestintää, joka voi välittää merkitystä ja tietoa. Padosta karanneet tukit olisivat ”hälyä” tai eräänlaisia tarkoittamattomia ”vahingonlaukauksia”. Alajuoksulaiset voivat lukea tukin merkiksi, vaikka se ei sitä olisikaan.
Huomiota ei tule kuitenkaan kiinnittää vain materiaalin järjestämiseen ja säännöstelemiseen, vaan itse koodiin, joka yhteiskunnallinen tosiasia (fait social, Durkheimia lainaten). Koodissa osapuolten välillä on olemassa viestintää ja tulkitsemista koskeva sopimus, niin että tietty merkitsijä (signifier) virittää aivan tietyn merkityn (signified) eli käsitteellisen sisällön. Saussuren (1983) semiotiikan mukaanhan merkki on merkitsijän ja merkityn yhteenliittymä.
Rudolf Carnap ja Yehoshua Bar-Hillel (1973) kiinnittivät jo kolme vuotta Shannonin ”Matemaattisen kommunikaatioteorian” ilmestymisen jälkeen huomiota tämän teorian semanttisten aspektien täydelliseen puuttumiseen. Tilalle he kehittivät teoriaa, joka huomioi selkeästi semantiikan ja viestien merkitykset.
Carnapin ja Bar-Hillelin lähtökohtana on tietyssä kielessä L erotettavat asiantilat. Yksinkertaisessa ”kielessä” on vain kaksi erotettavaa tilaa, joita voisi merkitä binaarisesti numeroilla 1 ja 0. Esimerkiksi padon ylitäyttymistä valvova sensori lähettäisi sanomaa 0 niin kauan kuin vesi ei ole ylittänyt määrärajaa ja alkaisi lähettää sanomaa 1 kun näin on käynyt. Näin 0 ja 1 viesteillä on merkityksensä tai semantiikkansa eli ne viittaavat joihinkin maailmassa mahdollisiin asiantiloihin.
Valvontalaitteelle maailma jakautuu vain kahteen erilaiseen asiantilaan: vesi on saavuttanut määräkorkeuden tai sitten se ei ole saavuttanut sitä. Vastaavasti ameeba voisi olla kiinnostunut maailmasta tasan kahdessa suhteessa: onko hiukkanen ruokaa vaiko ei. Tässä tullaan siihen, että asiantiloilla on paitsi semanttinen myös pragmaattinen merkityksensä ameeballe.
Esimerkiksi ihmisen maailma on kuitenkin suunnattomasti monimutkaisempi ja ihmisten kielet erottavat tavattomia määriä eri asiantiloja maailmassa. Carnapin ja Bar-Hillelin mukaan lause h sisältää sitä enemmän semanttista informaatiota, mitä enemmän lause sulkee pois vaihtoehtoisia kielessä L erotettavia asiantiloja (Niiniluoto 1989, 37). Toisin sanoen tekijät määrittelevät semanttisen informaatiosisällön negatiivisesti seuraten vanhaa skolastista periaatetta ”omnis determinatio est negatio” (Carnap & Bar-Hillel 1973, 232).
Lause, joka ei sulje yhtään vaihtoehtoa pois, ei sisällä semanttista informaatiota lainkaan. Mutta sen sijaan lause, joka sulkee 1000 mahdollisesta asiantilasta pois 999, sisältää hyvin paljon semanttista informaatiota. Oletetaan, että henkilön pitäisi löytää oikea ovi tuhannesta mahdollisesta. Jos joku nyt neuvoisi oikean oven sanomalla ”450. ovi tästä lukien”, niin tuo lause sisältäisi enemmän semanttista informaatiota kuin tokaisu ”se on jossain tuolla keskivaiheilla”.
Bar-Hillel (1973, 287) huomauttaa, että semanttisen informaation käsitteellä ei ole mitään olennaista yhteyttä kommunikaatioon (viestien siirtämiseen). Lauseella on semanttinen arvonsa siirrettiinpä sitä tai ei. Tulkitsen tätä niin, että muistissa sijaitseva tietämys on semanttista informaatiota. Jos ihminen tai laite muistaa, että 450. ovi on se oikea, tällöinhän 999 kognitiivista mahdollisuutta on pois suljettu. Tietävälle henkilölle viesti tai neuvonta ei toisi lisävalaistusta asiaan eli semanttinen informaatio ei lisääntyisi. Machlup (1983, 644) on taipuvainen liittämään informaation käsitteen kertomisen prosessiin ja kun taas tieto, tietäminen (knowledge, knowing) on tila (state). Machlup (mt. 651) on sitä mieltä, että informaation ei määritelmällisesti tarvitse olla uutta ja yllättävää, vaan voidaan hyvin sanoa ilman pelkoa tautologisuudesta: ”Tämä informaatio oli minulle uutta” (ts. en tiennyt sitä ennestään). Uutuus on joka tapauksessa relatiivista ja riippuu vastaanottajan tietämyksen tasosta.
Kiinnostavinta on kuitenkin edetä edellä mainitusta 1000 oven esimerkistä pragmatiikkaan. Tietäminen tai tiedon saaminen oikeasta ovesta sulkee pois 999 kokeilua; yritystä ja erehdystä. Näin siis tietäminen lisää valtavasti toimijan tehokkuutta ja säästää voimavaroja (aikaa, energiaa, rahaa). Näin tieto merkitsee suoraan käytännöllisen toimintakykyisyyden lisääntymistä ja sitä tietä parantaa esimerkiksi taloudellista kilpailukykyä. (ks. tästä lisää Karvonen 1997b).
Tässä suhteessa on mielenkiintoista, että Stehr (1994, 95, 120) näkee tiedon juuri toimintakapasiteettina tai -kykyisyytenä: ”Knowledge, as I have defined it, constitutes a capacity for action”. Tieto on kuitenkin vasta välttämätön toiminnan ehto, eikä vielä riittävä ehto. Esimerkiksi tieto siitä miten jokin raskas esine saataisiin siirrettyä paikasta toiseen, ei vielä toteuta siirtoa, vaan tarvitaan energiaa ja työvälineitä. Tätä voisi tulkita niin, että ilman rahaa ja muita resursseja tieto ei muunnu voitokkaaksi toiminnaksi. Asia voidaan toisin päin sanomalla, että informationaalinen kapitalismi (Castells 1996) on sitä, että pääoma sinänsä ei ole riittävä ehto menestymiselle, vaan lisäksi tarvitaan tietämystä.
Tietoyhteiskunta Foorumi lehdessä 1/1997 todettiin, että tietokoneiden myötä on tuotu esiin uusia tiedon käsitteitä, jotka muodostavat hierarkian:
Edelleen todettiin, että ”Tämän hierarkian alimmat portaat, data ja informaatio, ovat yleensä olemassa fyysisessä muodossa (tietokoneiden muistissa ja tietovälineillä). Tietämys ja viisaus taas ovat aina sidoksissa tiedostavaan subjektiin - ihmiseen, jolla tuo tietämys ja viisaus on. Tietoyhteiskunta Foorumin artikkeli .
Onko tässä siis sovellettu eräänlaista metallurgista metaforaa, jossa raakamalmista prosessoidaan (erotetaan, seulotaan) rikastamisen vaiheiden jälkeen viisauden puhdasta kultaa. Viisauspitoisuuden pitäisi tämän mukaan olla kohtalaisen ”rikas”, jotta kaivostoiminta olisi kannattavaa. Suuresta malmimäärästä jää joka tapauksessa jäljelle vain pieni määrä viisauden kultaa tai tiedon hopeaa.
Jos käsitehierarkia noudattaa tämänkaltaista metaforaa, on siihen upotettu ajatus, että datassa ja informaatiossa on jo mukana semanttista informaatiota, tietoa. Mutta ainakaan matemaattisen kommunikaatioteorian mukaan näin ei tarvitse olla, vaan bitteinä voi liikkua mitä tahansa siansaksaa tai pornoa. No, pornosivuja tarpeeksi pitkään prosessoimallako tullaan viisaiksi?
Toki data–viisaus hierarkia voidaan tulkita myös kognitiivisesti. Tähän tulkintaan tulen Trevor Haywoodin (1995, 1–7) esittämän vastaavanlaisen käsitesarjan kautta. Haywood puhuu ”informaatio–tieto ketjusta” (information-knowledge chain), jossa data eli ”annettu” edustaa vähäisintä tulkinnan astetta ja viisaus suurinta tulkinnan astetta kognitiivisessa prosessissa.
Kognitiotieteessä on mallinnettu aivojen toimintaa kahdensuuntaisiksi hierarkkisiksi prosesseiksi. Toinen on alhaalta–ylös eli bottom–up -prosessointi ja toinen on päinvastaiseen suuntaan kulkeva ylhäältä-alas eli top-down -prosessointi.
Esimerkiksi näköhavainnon kulkua aivojen hermoverkossa on Kosslyn (1995, 53-77) selvittänyt seuraavasti. Ensin kohteesta heijastuva valonsäteily tuottaa tietynlaisen hahmon silmän valonherkkien sensorisolujen muodostamalle pinnalle. Tämä aistidata siirtyy tilallisen jäsennyksensä säilyttäen aivojen takaosan visuaaliseen puskurimuistiin, joka on kuin nopeasti häipyvä fosforoitu kuvio tutkan näytöllä. Jatkuva aistimusvirta verkkokalvolta pitää kuvaa yllä puskurimuistissa. Puskurimuistin hermosoluista kuvallinen informaatio menee analysoivien systeemien kautta näkömuistitallenteiden alueelle aktivoiden muistista parhaiten vastaavia jälkiä ja nämä taas voivat aktivoida yhä korkeamman asteisia skeemoja eli tietorakenteita (alhaalta-ylös prosessointi). Samalla alkaa päinvastaiseen suuntaan kulkeva ylhäältä-alas prosessointi, jossa esim. aktivoitunut ”ihmisen” skeema ohjaa konstruoimaan yhä uusia asiaan kuuluvia puolia ja yksityiskohtia, sekä ohjaa silmää varmentamaan näiden oletettujen seikkojen olemassaolon.
Alhaalta-ylös prosessoinnissa informaatio kulkee lukuisten lajittelevien ja suodattavien keskusten kautta, niin että sen tulkinta koko ajan ”rikastuu”. Kun ensiasteen käsittelijät saavat oman analyysinsa tehtyä, ne lähettävät erittelynsä tuloksen toisen asteen käsittelijöille analysoitavaksi, jotka ovat erikoistuneet käsittelemään esikäsiteltyä tietoa. Suodatuksensa tehtyään nämä lähettävät tuloksen kolmannen asteen käsittelijöille jne. Ylemmän asteen käsittelijät saavat analyysituloksia käyttöönsä monilta eri tahoilta, eri aistipiireistäkin. Ylimmillä tasoilla käsitellään jo monipuolista, pitkälle tulkittua ja ”valmiiksi pureskeltua” tietoa. Ylhäältä-alas prosessoinnissa konstruoitavaa kuvaa rakennetaan koko ajan muistetun perustalta. Ja tämä kaikki tapahtuu millisekunneissa ennen kuin tiedostamme asiaa – tiedostus on nimittäin prosessoinnin tulosta.
Tältä pohjalta ajatellen datasta viisauteen johtava prosessointi on nimenomaisesti kontekstualisointia. Data on irrallinen yksityiskohta, joka prosessissa kytkeytyy osaksi yhä laajempia kognitiivisia rakenteita. Kognitiiviset tietorakenteet ovat tietäjällä ennestään olevaa yleistynyttä jäsennystä maailmasta, ikäänkuin teorioita siitä miten maailma yleisesti ottaen toimii. (skeemoista "teorioina" ja "odotuksen struktuureina" ks. Karvonen 1992) Toisin sanoen havaitseminen on teoreettista ja niinpä datan tie kohti ”viisautta” on teoreettisen yleistymisen tie.
Koko prosessi voidaan ajatella myös yhteisölliseksi. Eri tahoilla tehdään tietynlaisia havaintoja, jotka viestitään toisille tietäjille. Näin kukin tietäjä tulee osalliseksi monenlaisesta informaatiosta, jota hän sulattelee mielessään. Havainnoista keskustellaan ja niistä tehdään teorioita, joista taas kinataan ja keskustellaan. Sosiaalisen ponnistelun lopputuloksena alkaa hahmottua yleiskuva, johon yksityiskohdat tuntuvat istuvan. Onko esimerkiksi Castells (1996) nyt saanut aikaan tuollaisen yleiskuvan tietoyhteiskuntakehityksestä?
Mutta vielä sananen viisaudesta, jota yleensä ei eroteta tiedosta, vaan älykkyydestä. Älykkyys on joustavaa kykyä ratkaista ongelmia toimijan omaksi eduksi. Näkisin, että viisaudessa tietäjä on päässyt eroon pelkästä detaljitietoudesta, mutta tämän lisäksi hän on päässyt eroon liian ahtaasta oman edun tavoittelusta. Viisas ei näkisi asiaa itsensä, yrityksensä, kotikaupunkinsa, maansa tai maanosansa etuihin tuijottaen, vaan hän koettaisi tähyillä koko ihmiskunnan tai koko luomakunnan yhteisiä ja pitkällä tähtäimellä parhaita ratkaisuja. Sellaista kai sanotaan kestäväksi kehitykseksi.