© Erkki Karvonen

Kummeli osui napakymppiin

Aikamme symboliset johtajat voivat syntyä vahingossa, mutta kerran synnyttyään ne eivät koskaan muuttua saa.

Ilmestynyt Helsingin Sanomissa 17.7.1994.

Symbolinen johtaja on kuin totemi tai sotalippu, joka ruumiillistaa silmin nähtävään muotoon jotakin joukoille yhteistä. Symboli ei ole keulakuva omalla voimallaan, vaan hän on kuin ukkosenjohdatin, joka itsensä kautta ilmentää ja tekee näkyväksi ihmisjoukoissa piilevää valtavaa latausta. Symboli on yhteisöllinen tuote ja kokonaan luojiensa julkista omaisuutta. Jos joukkojen tarve käyttää symbolia tarkoituksiinsa lopahtaa tai se suuntautuu toisaalle, sammuu henkilön symbolinen hohto kuin sähkölamppu syöttövirran katketessa.

Yhteisöllä on samanaikaisesti useita symbolisia johtajia, jotka kukin ilmentävät yleisön jotakin tarvetta tai funktiota. Julkisessa draamassa voidaan tarvita kulloinkin mm. sankareita, konnia, syntipukkeja, narreja, uhreja, marttyyreja ja moraalisia Lahjomattomia. Voimasuhteiden keikahtaessa ja tilanteen muuttuessa sankarista voi tulla narri tai jopa konna; ja konnasta voi tulla kettumaisen ovela sankari. Oppaana symbolisen johtajuuden ilmiöön on tässä Orrin E. Klappin teos "Symbolic Leaders. Public Dramas and Public Men".

Suosion hakuammuntaa

Klapp näkee politiikan, viihteen ja kaikki sen kaltaiset kentät metaforisesti peleinä, joissa sadat jousiampujat yrittävät nuolillaan osua kätkettyihin, liikkuviin maaleihin. Ampujat eivät näe maaleja, he tietävät vain yleisen suunnan niiden liikkeistä. Yleisöreaktiot kertovat hänelle kuinka lähelle keskustaa hän on osunut ja miten korjata seuraavaa laukausta.

Osuma (hit) napakymppiin tekee hänestä ja hänen esityksestään "hitin". Eräänä päivänä menestyksekäs ampuja voi sitten huomata, että hänen nuolensa eivät enää tapaakaan maalia. Hänen kuvansa on jäänyt ennalleen, mutta sillä ei enää ole sosiaalista funktiota.
Klappin mukaan julkinen draama, kulttuurinen ilmasto ja sen mukana ihmisten tarpeet ovat jatkuvassa liikkeessä. Jotkut tarpeet ja funktiot ovat pysyvämpiä, toiset tilapäisempiä. Jos yleisön tarve on huutava, silloin sen maku ei ole turhantarkka. Tulipalon sammuttamiseen käy kuka hyvänsä.

Olennaista on, että populaariksi ei tulla mielivaltaisesti sitä haluamalla, olipa tuo halu miten kiihkeä hyvänsä. Julkisen toimijan on oltava sensitiivinen ihmisten tarpeille, hänen on osuttava jonkin ihmisryhmän johonkin symboliseen tarpeeseen, jolloin tuo ryhmä alkaa käyttää häntä välineenään ja tekee hänestä populaarin.

Klappin painotus vastaa populaarikulttuurin tutkija John Fisken tekemää erottelua massakulttuuriin ja populaarikulttuuriin. Massakulttuuria on se, mitä viihdeteollisuus syytää markkinoille; populaarikulttuuria on taas se pieni osa, josta ihmiset omalla toiminnallaan tekevät suosittua.

Yleisö vastaa
"koepalloihin"

Populaariksi tulo on Klappin mukaan vuorovaikutusprosessi, jossa esiintyjä syöttää yleisölle palloja ja yleisö palauttaa hyvin selektiivisesti jotkut niistä takaisin. Yleisö vastaa vain sitä kiinnostaviin esityksiin ja niihin jotka tekevät heille jotakin.
Toimija voi hyväksyä tai hylätä yleisön antamat vihjeet, mutta hän ei voi lähteä täysin eri linjoille yleisön kanssa. Vaikka toimija ei pitäisikään siitä suunnasta minkä peli saa, hän ei voi siihen juuri vaikuttaa. Mutta sen sijaan toimija voi vahvistaa ja hioa esitystään yleisöreaktion viitoittamassa suunnassa - ja huomata pian olevansa yleisönsä symbolisessa käytössä.

Jotkut löytävät itsensä tai tyylinsä tuskallisen monivuotisen yrittämisen jälkeen, jos silloinkaan. Toiset taas voivat onnenkantamoisella osua heti ensi yrittämällä maaliin. Suosiota ei voi ennakolta tietää. Usein sankari ei itsekään käsitä mitä yleisö on hänessä näkevinään. Marcello Maistroianni teki 12 vuodessa 45 elokuvaroolia eikä tullut suosikiksi. Sitten hän kompuroi läpi Fellinin La dolce vitan ja seurauksena oli heti rannaton kansainvälinen suosio.

Kun osuma tulee, sitä ei voi välttyä huomaamasta. Uskonnolliset esiintyjät huomaavat sen ihmeparannuksina, kansanvillitsijä huomaa sen jymisevinä Heil Hitler -tervehdyksinä, esiintyvä taiteilija fanien kiljuntana, kirjailija kassamenestyksenä ja ihailijapostina. Suuren rakastajan roolissa palvellut Rudolf Valentino mm. sai ihailevilta naisilta satoja pareja näiden kutomia sukkia. Jotkut tähdet ovat täyttäneet museoita lahjaesineillään.

Innostunut yleisöreaktio kertoo, että juhlittu hahmo on löytänyt tähän asti huomiota vaille jääneen tai ainakin tyydyttämättömän funktion, jonka perään ihmiset ovat haikailleet tietämättä kuitenkaan selvästi mitä he haluavat. Mutta kun symbolinen johtaja on ilmaantunut, ihmiset tietävät tarkalleen mitä he haluavat: he haluavat hänet tai olla hänen kaltaisiaan. Symbolinen johtaja artikuloi eli antaa selvän ilmaisun jollekin kollektiiviselle tunteelle, asenteelle, tyylille, huolenaiheelle.

Kaiken lisäksi yleisö haluaa että symbolin on jatkettava siinä roolissa mihin hänet on valittu. Symboli ei ole yleisölle enää henkilö, vaan instituutio, jonka on pysyteltävä määrätyssä tehtävässään. Keskeisen funktion pettäminen on kohtalokasta. Moraaliselle esikuvalle ei anneta anteeksi pienintäkään eettistä virhettä. Suuren rakastajan hahmolle taas syrjähypyt ovat odotettuja, jopa vaadittuja. Pilkkakirveen on jatkettava räksytystään, muuten hän pettää yleisönsä. Toisaalta, jos yleisön tarve on tarpeeksi suuri ja keskeinen, se kieltäytyy näkemästä mitään vikaa symbolissaan.

Tähden tunne siitä, että hän on julkista omaisuutta ei ole harha, vaan samalla kertaa sekä mukava että ikävä tosiasia.
Sosiaaliset tyypit

Klapp toteaa, että symboliksi noussut hahmo on auttanut kiteyttämään jonkin sosiaalisen tyypin, kuten esimerkiksi James Dean kristallisoi kapinoivan nuoren kuvan elokuvassaan Rebel Without a Cause. Itse asiassa suosikkien päätehtävä on tehdä tyyppejä näkyviksi; ja tyypit vuorollaan tekevät uusia tyylejä, makuja, asenteita näkyviksi.
Sosiaalinen on eräänlainen kulttuurissa esiintyvä henkilöhahmo, rooli tai käsite. Tyyppejä on valmiina kulttuurissa paljon, mutta muuttuva tilanne luo uusia emergenttejä tyyppejä, joille ei ole esikuvaa.

Kaliforniassa 1963 tuhannet nuoret omaksuivat surfaajan nimikkeen, asenteen, vaatetuksen ja käyttäytymisen. Nuoret käyttivät surfausta osana identiteettityötään, niin kuin symboleja aina käytetään. Identiteettityössä luen itseni johonkin kuuluvaksi ja näin tehdessäni samalla erottaudun joistakin toisista.

Kummelin suosiosta

Populaarikulttuuri yleensäkin kierrättää ja uusiokäyttää (re-presentoi) vallitsevia sosiaalisia tyyppejä. Näin Kummelikin vilisemällä vilisee tyyppejä, jotka tunnistetaan heti sosiaalisesti tosiksi, vaikkakin koomisesti liioitelluiksi.
Ilmetty Matti Näsä asuu monessakin kerrostalossa. Näsä on olemukseltaan samaa vuosimallia kuin autonsakin, vuoden 1974 Toyota Mark II. Tämä tuo hahmon lähelle niitä, jotka elivät tuolloin nuoruuttaan eli 1950- ja 1960 -luvulla syntyneille.
Hahmoissa löytyy savolaisukkoa, työmiestä, hevirokkaria, muusikkoa, juppia, nynnyä, marxilaisohjaajaa, juoppoa toimittajaa, musatoimittajaa, sosiaalipornotoimittajaa, aikamiespoikaa, vanhaa isäntää, urheilijaa, valmentajaa, juppia, opettajaa, oppilasta, sotilasta, pikkupoikaa, gimmaa, nuhanenäistä potilasta, lääkäriä jne.

Nämä tyypit otetaan elävästä elämästä ja kierrätetään vahvistettuina sekä humoristisesti toimitettuina takaisin yleisön pariin. Pian talossa asuu sen vanhan Matti Näsän lisäksi koko joukko Kummelin kautta kloonattuja ironis-humoristisia uusio-matteja.
Yhtäältä Kummeli uusintaa olemassa olevia sosiaalisia tyyppejä, mutta tullessaan itse kulttiohjelmaksi, se itse luo uuden sosiaalisen tyypin: Kummelifanin. Kummelifani perustaa olemisensa yhteisesti jaettuun kummelihahmojen tyyppigalleriaan ja imitoi, näyttelee näitä hahmoja. Luulisi, että imitoija, vaikkapa uusio-matti, vain uusintaisi vanhaa sosiaalista tyyppiä. Mutta ei: uusio-matti on ironinen ja karrikoitu versio vanhasta. Niinpä uusio-mattina esiintyvä on ironinen kommentti vanhalle kulttuurille ja siitä erottautumisen väline.

Surfaajaö tai Beatlesfani ilmensi yksinkertaisesti jotakin uutta tyyppiä. Mutta kummelifanius on luonteeltaan mutkikkaampaa postmodernia faniutta, koska se perustuu vanhojen tyyppien parodiaan ja pastisseihin. Ehkäpä Kummeli antaa ilmaisun postmodernille asenteelle.

Kummelin symbolinen voima perustuu kuitenkin luultavasti siihen, että se työstää kriittisesti autoritaarisia suhteita. Populaarikulttuuri on aina ollut alistettujen ja hallittujen kulttuuria. Tyrannimainen opettaja - sanattomaksi alistettu oppilas, karjuva sotilas/isä - pikkupoika, työmies - työnjohtaja, tupelo - paras A-ryhmä jne. ovat tätä auktoriteettikuvastoa. Klappin mukaan iso kiusaaja vastaan pieni kiusattu -asetelmassa yleisön sympatiat ovat aina heikomman puolella.

Tämä vetoaa erityisesti nuoriin. Mutta toisaalta me kaikkihan olemme jollakin tapaa hallittuja ja alistettuja tai ainakin olleet sitä. Kummeli olisi siis symbolinen väline Goljatteja, isoja sortajia vastaan.

Tämän kaiken lisäksi Kummelissa on silmiinpistävää sen sensitiivisyys yleisön palautteelle. Luetaanhan joka ohjelmassa fanien vitsejä ja ohjelmissa kehotetaan antamaan palautetta. Tällainen sensitiivisyys on välttämätöntä symboliseen johtajuuteen nousemiselle, kuten Orrin E. Klapp edellä painotti. Tämä herkkyys lienee Kummelin suosion ensikätinen syy.

Takaisin Erkki Karvosen kotisivulle