Aakkostetut vajeet vaakaan,
puutteet puntariin
Heikki Reunanen
2003
Tunnemme ahkeruusvajeen nimellä laiskuus. Ahkeruuden puutteeseen löytyy kuitenkin monia muitakin syitä. Työ voi olla niin rasittavaa, että väsymys alentaa ahkeruutta. Väsymys taas voi johtua myös unen puutteesta. Pitkään samanlaisena jatkuva toiminta alkaa tuntua yksitoikkoiselta, jolloin ahkeruus heikkenee. Ahkeruus jää työpaikalla vaille huomiota, vaille kiitosta ja vaille riittävää palkitsemista, josta seurauksena on vähempi ahkeruus.
Kirjassaan Suhteeni muihin ihmisiin, on Erkki Mielonen eritellyt työt tekijän kannalta liian vaikeisiin, sopivan vaikeisiin ja liian helppoihin. Paras ahkeruus voidaan saavuttaa sopivan vaikeassa eli optimaalisessa työssä. Erkki Mielonen luettelee erilaisia tapoja, joilla työntekijät reagoivat niin liian helppoihin kuin liian vaikeisiinkin töihin. Tällaisia rektioita ovat toiseen työhön siirtyminen, purnaaminen, syyttely, valittelu, kurittomuus, masennus, ärtyisyys ja mielenkiinnon suuntautuminen työn ulkpuolelle, esim. omiin harrastuksiin. Nämä reaktiot voidaan tulkita laiskuudeksi, ahkeruuden puutteeksi, vaikka niihin on ymmärrettävät syynsä.
Ahkeruuden tuloksena syntyy runsautta, joka muuttuu liikatuotannoksi ja näin ahkerointi voi tulla myös ongelmaksi. Vähemmän ahkera hidastaa ylituotannon syntyä ja samalla työttömyyden lisääntymistä, mutta työttömyyden torjuntakeinoksi suoranainen laiskuus tuskin silti kelpaa.
Ajatteluvaje tulee näkyviin virhetoimintoina ja huonoina aikaansaannoksina. Ajattelu tapahtuu aivoissa, ja aina yksilön aivoissa. Eri yksilöiden aivotoimintoja ei voi yhdistää, niiden tuloksia, eli ajatuksia, kylläkin.
Oman ajattelun vaje voi aiheuttaa ajatustyhjiön, joka täyttyy muiden ajatuksilla. Suurin ajatusvajeen aiheuttaja niin yksilöllä kuin joukoillakin on kritiikittömyys, epäilyn puute. Kun alkaa uskoa ehdottomiin tiedon ja uskon totuuksiin, ei uudelle ajattelulle enää jää tilaa. Yksilöllinen ajatteluvaje muuttuu pelottavaksi, jos siihen liittyy sellainen vakuuttavuus, että suuret ihmisjoukot hylkäävät oman ajattelunsa, epäilynsä ja kritiikkinsä täyttäen ajatustyhjiönsä tuon vakuuttavan yksilön ainoaksi oikeaksi väitetyllä totuudella.
Filosofi Timo Airaksinen on kirjassaan Johdatusta filosofiaan todennut, että helpontuntuinen argumentti on kirjoitettu yhä uudestaan ja uudestaan ennen ja jälkeen kritiikin, niin että sen sisältö alkaa tuntua helpolta. Hän jatkaa, että se mikä on helppoa, onkin luultavasti erhettä.
Professori Matti Bergström on kuvannut niitä, joilla ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä mikä on hyvää ja mikä pahaa tai mikä on oikein ja mikä väärin, osuvasti arvoinvalideiksi. Jos jotkut ihmisistä todella ovat niin totaalisesti kyvyttömiä mainitussa erottelussa, että ovat arvoinvalideja, ei heitä tietenkään voi tästä syyttää, kuten ei muullakaan tavalla invalideja heidän vammastaan. Kysymys on tällöin luonnevikaisista, joista vaikeimmin vammaisia kutsutaan psykopaateiksi.
Arvovaje on teoreettinen ja suhteellinen ilmaisu. Oikeastaan kysymys ei ole lainkaan vajeesta, vaan hyvän ja pahan keskinäisestä suhteesta. Arvojen määrää voi pitää siten vakiona. Hyvän vähetessä paha lisääntyy ja hyvän lisääntyessä paha vähenee.
Etiikka on tieteenala, joka hakee vastausta mm. kysymykseen millaiset asiat ovat hyviä. Filosofiassa hyviksi luokitellaan arvot, jotka ovat haluttuja, toivottuja tai yleensä positiivisiksi katsottuja. Pahasta tietosanakirja toteaa, että se on hyvän vastakohta.
Yhteishyvä-lehden vuoden 2000 ensimmäisessä numerossa on luetteloitu eri aikakausien arvoja seuraavasti: Antiikin Kreikassa totuus, hyvyys, kauneus. Kristinuskossa usko, toivo, rakkaus. Ranskan vallankumouksessa vapaus, veljeys, tasa-arvo. Suomalaisten perusarvot koti, uskonto, isänmaa. Nykyhetken arvot terveys, perhe, mielenrauha, vakaa toimeentulo. 2000-luvun arvot ihmisoikeudet, yhteisvastuu, luonto.
Selvimmin rajaa hyvän ja pahan välillä on käyty uskonnoissa. Katolisessa teologiassa erotetaan seitsemän pahaa, joita kutsutaan kuoleman synneiksi. Ne ovat ylpeys, ahneus, hekumallisuus, kateus, juoppous, viha ja hengellinen laiskuus. Psalmissa 36 jakeessa 6 todetaan, että ihminen, joka rakastaa pahaa enemmän kuin hyvää ja valhetta enemmän kuin totuutta, on paha.
Paavalin kirjeestä galattalaisille, sen 5.luvun jakeista 22-23 voidaan lukea yhdeksän sellaista hyvää, joita mikään laki ei pidä pahana ja tuomittavana. Hyviä ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Jeesuksen ohje oikean ja hyvän valitsemiseen oli se, että tulee kohdella muita ihmisiä niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan ja tulee rakastaa kaikkia ihmisiä, niitäkin joilta saa osakseen vihaa.
Arvotasapainoaan voi jokainen tutkia siten, että mitä enemmän hän löytää itsestään yleensä huonoiksi luokiteltuja ominaisuuksia, sitä suurempi on hyvyyden vaje, mikäli pidämme hyvän ja pahan summaa vakiona. Jos tällainen itsetutkistelu ei havainnut hyvyyden vajetta, ei se ehkä ollut aivan rehellinen ja vilpitön.
Muistan lapsuudesta lehtikuvauksen kahdesta tasavallan presidentin puolisosta. Kaisa Kallion kuvan alla oli teksti: Synnynnäistä jaloutta, Ester Ståhlbergin kuvan alla: Jalosyntyisyyttä. Jalous on arvokkuuden synonyymi, kuten myös uljuus, ritarillisuus ja sankaruus. Arvokkuutta ei voi olla ilman arvoja, kuten ei varallisuuttakaan voi olla ilman omaisuutta, eikä viisautta ilman älyä.
Emme nyt puhu esineiden rahallisesta arvokkuudesta, vaan eri henkilöiden arvokkuudesta ja heidän arvostamisestaan.
Jos edellisen kohdan hyviksi luokiteltujen arvojen vaje on henkilöllä vähäinen, ei hänellä myöskään voi olla suurta arvokkuuden vajetta. Tällaista henkilöä myös yleensä arvostetaan. Jos sensijaan henkilö itse kokee itsensä muita arvokkaammaksi, on hänellä sittenkin kenties edellisessä kohdassa mainittujen hyvien arvojen vajausta, jolloin muut havaitsevat hänen arvokkuusvajeensa. Aito arvokkuus voidaan myös tunnustuksena palkita asianmukaisilla arvomerkeillä ja arvonimillä. Jos kuitenkin tällaisilla ulkonaisilla arvokkuuden tunnuksilla palkitulla henkilöllä on selvästi aidon arvokkuuden vajetta, on arvokkuus muuttunut irvokkuudeksi.
Teologian tohtori Terho Pursiainen sanoo kirjoituksessaan Hämeen Sanomissa 30.6.2003 osallistuneensa tutkijoille järjestettyyn seminaariin, jossa käsiteltiin mm tutkimuksen julkisuutta. Pursiainen mainitsee kirjoituksessaan filosofi Michael Walzerin, joka sanoo, että jos yhden elämänpiirin oikeudenmukaisuutta soveltaa toisessa elämänpiirissä, syyllistyy arvojen alkemiaan.
Pursiaisen mukaan aikamme tyypillistä arvojen alkemiaa on tiedeyhteisön ja median erilaisten arvomaailmojen toisiinsa sekoittaminen. Tällaisen arvojen alkemian vaikutuksesta sinänsä vähämerkityksisiä suorituksia aikaansaaneet henkilöt voivat alkaa vaatia mediassa saavuttamansa julkisuuden takia itselleen asemia, arvovaltaa ja määrärahoja.
On kuitenkin yleisen ihmisyyden kannalta arveluttavaa, jos ihmisen arvokkuus sidotaan hänen suorituksiinsa. Näin työkyvytön ja työkykyään vähitellen vanhenemisen tai sairauksien takia menettävä samalla riisutaan hänelle ihmisenä kuuluvasta arvokkuudestaan. Tämä on arvokuuden vajetta raadollisimmillaan. Se on kuitenkin vajetta siinä, joka arvioi, ei siinä jota arvioidaan.
Kristillisessä etiikassa arvokkuuden kriteerit ovat toisenlaiset. Jeesus sanoi juutalaisessa yhteisössä arvostetuille fariseuksille, että he ovat ihmisten edessä olevinaan hurskaita, mutta se, mikä on ihmisten silmissä arvokasta, on Jumalalle iljetys. Apostoli Paavali kirjoittaa korinttilaisille, että Jumala valitsi sen mikä maailmassa on heikkoa saattaaksen häpeään sen mikä on voimakasta. Jumala valitsi sen mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, sen mikä ei ole yhtään mitään, tehdäkseen tyhjäksi sen mikä jotakin on. Apostoli Pietarikin kehottaa ensimmäisen kirjeensä toisen luvun 17. jakeessa osoittamaan arvonantoa kaikille.
Edesmennyt kansan rakastama muusikko, Veikko Lavi, oli samoilla linjoilla todetessaan laulussaan, että vaikka ihmisiä on kuin muurahaisia, niin ettei heitä voi toisistaan erottaa, on heistä jokainen kuitenkin laulun arvoinen ja heistä jokaisen elämä on tärkeä. Hän ei jättänyt ketään arvokkuusvajeeseen.
Yhdistyneiden Kansakuntien Yleiskokouksen 10.12.1948 hyväksymän Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ensimmäinen artikla kuuluu: " Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä." Mitä täydellisemmin tämä artikla saadaan toteutumaan, sitä vähemmän maailmassamme on arvokkuuden vajetta. Päämäärä on vielä kaukana, mutta se on kuitenkin selkeästi näkyvissä.
Kun päätöksentekijät kokevat, että heillä on asiantuntemusvajetta asioista, joista heidän tulisi päättää, kutsutaan paikalle ns. asiantuntija eli konsultti. Eri asioista päätettäessä joudutaan käyttämään eri konsultteja, koska jokaisella heilläkin on asiantuntemusvajetta muusta paitsi omalta erityisalaltaan. Englanninkielinen vitsi luonnehtii asiantuntijan seraavasti: The expert is one who knows more and more about less and less until finally he knows everything about nothing. Eli asiantuntijamme tietävät yhä enemmän ja enemmän yhä vähemmästä ja vähemmästä kunnes he tietävät kaiken niin vähästä, ettei se enää ole mitään. Tätä voi kutsua asiantuntemusvajeen huipuksi. Ensin on vaje kaiken muun kuin oman alansa tuntemuksesta ja vihdoin oma erityisala kapenee niin vähiin, ettei siihen enää jää mitään.
Asiantuntemuksen lisääminen erityisaloittain ja hallintosektorittain on johtanut siihen, että meiltä puuttuvat tyystin kokonaisuuksien asiantuntijat. Kun liikennesuunnittelijat suunnittelevat liikenneväyliä, on siinäkin erotettu toisistaan maantie-, rautatie- ja vesitiesuunnittelu. Kullakin liikennemuodolla on alansa huippuasiantuntijat, mutta erillään toimivina heillä on vajetta eri liikennemuotojen yhteensopivuuden asiantuntemuksesta. Maantiesuunnittelu kerää asiantuntemuksensa vertailemalla jo olemassa olevan tiestön liikennetiheyksiä eri tieosuuksilla ja liikennevahinkojen laatua ja määriä eri alueilla. Tuloksena on hienoja moottoritieväyliä, joilla yhteysnopeudet on maksimoitu ja liikennevahingot minimoitu. Silti voidaan kysyä kenen ehdoilla tulos saavutettiin? Kuinka uudet uljaat tiet vastaavat kansalaisten liikennetarpeita valtakunnan kaikissa osissa? Sopeutettiinko kansalaiset liikenteen ehtoihin vai pyrittiinkö tieliikenne sopeuttamaan kansalaisten tarpeisiin? Oliko suunnittelijoilla asiantuntemusta maan asutusrakenteesta ja alueellisesti tasapainoisesta kehittämisesta?
Sähköinsinöörit suunnittelevat alansa asiantuntemuksella edullisen vesivoiman valjastamista ihmisen palvelukseen. Riittävän vesimäärän saavuttamiseksi luonnon vesistöihin rakennnetaan suuria patoja, joiden taakse muodostuvat vesialtaat peittävät alleen laajoja maa-alueita. Sähköä tulee kuten asiantuntijat olivat laskeneet, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinka moninaisia ja pitkäaikaisia muutoksia patoaltaat aiheuttivat alueen kasvistolle, eläimistölle ja asutukselle. Siinä kohdattiin asiantuntemuksen vajeet.
Lakiasiantuntijat ovat alansa mestareita, mutta he suunnittelevat lakejaan eri maiden pääkaupungeissa kaukana siitä kansasta, jonka elämään lakien toimeenpano tulee vaikuttamaan. Kuinka usein olemmekaan saaneet hienosti laadittuja lakeja, jotka eivät käytännössä ole täyttäneet oikeellisuuden ja kohtuullisuuden vaatimuksia. Lakien laatijoilla on ollut kansan elinoloista puutteelliset tiedot eli asiantuntemusvajetta.
Yleensäkin paras asiantuntemus minkä tahansa alueen minkä tahansa asian hoitamiseen on asianomaisen alueen asukkailla itsellään. Tämä asiantuntijataho korvataan liian usein vierailla suppean erityisalan asiantuntijoilla, joiden asiantuntemusvaje kokonaisuuksien hallinnassa on valtava.
Asuntovaje on yleensä hyvin paikallinen ilmiö. Se on samalla vain suhteellista, ei absoluuttista vajetta. Asuntovajeen pääasiallinen aiheuttaja on väestön liian raju muuttoliike paikkakunnalta toiselle. Näin jokainen muuttava perhe aiheuttaa toisaalta asuntojen ylimäärää siellä mistä lähtevät ja asuntovajetta siellä mihin muuttavat. Asuntovajeen suhteellisuus puolestaan johtaa asuntojen hintojen ja asumiskustannusten tarpeettomiin nousuihin virheinvestointien takia. Asuntojen lisäksi asiallisesti ottaen turhiin investointeihin joudutaan myös siinä, että muuttavalle väestölle, jolla lähtöpaikkkunnillaan olivat myös tarpeelliset päiväkoti-, koulu-, terveyskeskus- ym. julkisen palvelun tilat, joudutaan rakentamaan samoja tiloja tulopaikkakunnille. Kun tiedetään, että muuttoliike paikkakunnilta toisille on suoraan verrannollinen alueiden työpaikkakehitykseen, olisi oikeampaa siirtää työtä kuin asukkaita paikkakunnalta toiselle. Kustannussäästöt koituisivat sekä kansantalouden että eri paikkakuntien ja niiden asukkaiden hyväksi.
Demokratian vaje on suomeksi kansanvallan vajetta. Jos kansanvalta toteutuisi maamme perustuslain tarkoittamalla tavalla, ei mitään demokratiavajetta pitäisi olla, eikä saisi olla. Perustuslakimme 2.§:n 1. momentissa säädetään yksiselitteisesti, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämän mukaan on yksiselitteistä paitsi se, että valtiovalta kuuluu Suomessa kansalle, myös se, että tämä valta on edustuksellista. Edustuksellisuuden toteuttamistapa aiheuttaakin sitten jo kansanvallan vajetta.
Vaje johtuu siitä, ettei edustuskelpoisuudeksi käytännössä riitä Suomen kansalaisuus ja täysi-ikäisyys, vaan edustuskelpoisuus on ehdollistettu joko jonkin puolueen jäsenyydellä tai ainakin puolueen ehdokaslistoille suostumisena. Teoriassa myös laissa säädetyllä määrällä äänioikeutettuja on rekisteröityjen puolueiden ohella oikeus asettaa ehdokkaita eduskuntavaaleissa, mutta kokemus on osoittanut tämän mahdollisuuden todella vain teoreettiseksi.
Alueellisesti ja paikallisesti edustusoikeuden ehdollistaminen puolueille aiheuttaa kansanvallan vajetta siitä syystä, että alueet, joiden asukaspohja sinänsä riittäisi omaan kansanedustajaan, eivät siihen yllä, koska puolueet hajoittavat äänet edustajaan riittämättömiksi pikkuryhmiksi. Näin käytännössä lähes kaikki vaalipiiristä valittavat kansanedustajat tulevat valituksi vaalipiirin suurimmasta tai muutamasta suurimmasta kunnasta. Niissä kunkin puolueen edustajat saavat omasta kunnasta enemmän ääniä kuin samojen puolueiden ehdokkaat vähäväkisimmissä kunnissa. Viimeksimainitut voivat näin vain tukea puolueita ja niiden ehdokkaita suurissa kaupungeissa, mutta eivät yleensä voi itse tulla valituksi. Tämä on kansanvallan vajetta sekä vähäväkisten alueiden ehdokkaille että myös heidän kotiseuduilleen ja niiden asukkaille.
Paitsi puolueet, vaalijärjestelmämme aiheuttaa muutoinkin demokratiavajetta, koska valituksi tuleminen edellyttää nykyisin sekä laajaa julkisuutta että runsasta vaalirahoitusta. Tämä vaje voitaisiin poistaa vain muuttamalla yleiset vaalit järjestövaalien kaltaisiksi. Järjestöissähän on ensin paikallisvaalit lähipiirin tuttujen kesken, sitten paikallisedustajien valinta piiritasolle ja edelleen piirin edustajien valinta valtakunnalliselle tasolle. Sama järjestelmä toimisi yleisissäkin vaaleissa ja vähentäisi samalla nykyistä demokratiavajettamme aivan ratkaisevalla tavalla.
Vallitsevasta demokratiavajeesta ainakin osa näyttää olevan kansalaisten itsensä haluamaa. Näin voi päätellä siitä innosta, millä osa kansasta palvoo puolueittensa vahvoja päällikkömäisiä johtajia ja kaipailee aikaisempia komentovaltaisia johtajiaan. Johtajavaltaisuus ja demokratia sopivat yhtä huonosti yhteen kuin tuli ja vesi. Määräysvaltainen johtaja aiheuttaa väistämättä demokratian vajetta omassa ryhmässään ja ns. ryhmäkuri aiheuttaa samoin väistämättä demokrativajetta esimerkiksi eduskunnan täysistuntojen päätösäänestyksissä.
Diplomatia on valtioiden välistä rauhanomaista kansainvälistä kanssakäymistä. Diplomatian vaje ilmenee kansainvälisinä konflikteina, epänormaaleina suhteina, kanssakäymisvaikeuksina, rajaloukkauksina ja pahimmillaan kahden tai useamman valtion välisenä sotatilana.
Erimielisyydet kansainvälisissä suhteissa johtuvat yhteisten pelisääntöjen puutteesta. Diplomatian tärkeänä tehtävänä onkin tällaisten pelisääntöjen luominen ja niistä sopiminen. Kansainvälisissä suhteissa toimivat samat kanssakäymisen lait, jotka ovat tuttuja yksilöiden, sukujen, heimojen, maantieteellisten alueiden, kulttuureiden ja uskontojen välisissä suhteissa. Diplomatia on rajankäyntiä minun ja meidän itsenäisyydestä ja vapauksista suhteessa sinun ja teidän itsenäisyyteen ja vapauksiin. Heimoriidat loppuvat, kun koko kansalle säädetään yhteinen laki, jonka kaikki heimot hyväksyvät ja jota kaikki suostuvat noudattamaan. Samoin kansojen välinen kanssakäyminen on sitä rauhanomaisempaa mitä yhtenäisempää niiden lainsäädäntö on. Koko maailman rauhanomainen kanssakäyminen edellyttäisi kaikkien valtioiden lainsäädännön harmonisointia eli yhteensovittamista globaaliseksi maailmanlaiksi. Diplomatiavaje näkyy maailman väkivaltaisena levottomuutena. Onnistuessaan diplomatia vähentää maailman levottomuutta ja turvattomuutta sekä johtaa ihmiskuntaa kohti globaalista rauhaa.
Nykyisin globalisaatiolla tarkoitetaan lähinnä esteetöntä maailmankauppaa ja maailmanlaajuisia rahamarkkinoita. Tällainen globaalisaatio ei vähennä vaan jopa lisää ristiriitoja ja väkivaltaa. Jotta globalisaatio voisi olla tie maailmanrauhaan, tulisi sen olla totaalista, ei vain pääomia koskevaa, vaan myöskin työehtojen, ihmisoikeuksien sekä luonnonvarojen hoidon ja käytön globalisaatiota.
Tässä on diplomatialla valtavat vajeet. Sellaisiin globaaleihin lakeihin ja kanssakäymisen ehtoihin, jotka koko ihmiskunta voisi hyväksyä ja joita se suostuisi noudattaman, ei voida päästä jonkin tai joidenkin supervaltojen sanelupäätöksillä. Yhteinen säännöstö edellyttää todella kansojen yhdenvertaisuuden tunnustamista, niiden tasavertaisiksi sopijaosapuoliksi ottamista sekä todella yhteistä hyväksymistä ja hyväksyttyjen sääntöjen noudattamiseen sitoutumista ilman mitään etuoikeutettuja poikkeuksia. Diplomatialla lienee vielä paljon tehtävää.
Ekumenia kuuluu teologiseen sanastoon, jossa sillä tarkoitetaan koko maanpiiriä koskevaa, yleiskristillistä, kaikkia kristillisiä kirkkoja koskevaa. Ekumenian tarve on syntynyt siitä, että alkujaan yhdeksi ja kaikkien kristittyjen yhteiseksi tarkoitettu yhteinen seurakunta ja maailman laajuinen kirkko on ajanlaskumme aikana jakaantunut lukuisiksi erillisiksi kirkoiksi ja lahkoiksi. Ekumeniavaje on jatkuvasti kasvanut ja kasvaa edelleen sitä mukaa kuin nykyiset kirkot ja lahkot edelleen jakaantuvat yhä sekalaisemmaksi seurakuntajoukoksi.
Maailman väestöstä v. 2003 noin kolmannes on kristittyjä, noin viidennes muslimeja, n. 13,5 % hinduja, ja n. 6 % buddhalaisia. Vähäisiä prosenttiosuuksia kuuluu ateisteihin, sikheihin, juutalaisiin ym. uskontoihin sekä n. 12,5 % kokonaan uskonnottomiin. Suomen kansalaisista oli v. 2000 luterilaisia n. 4,5 milj., ortodokseja n. 57.000, helluntailaisia n. 49.000, jehovantodistajia n. 18.500, vapaakirkollisia n. 13.500, katolisia n. 7200, adventisteja n. 4300, mormoneja n. 3300, baptisteja n. 2400, metodisteja n. 1600, juutalaisia n. 1200, islaminuskoisia samoin n. 1200 ja muihin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvia n. 1000.
On vaikea käsittää, että kristitytkin, joiden kaikkien Jeesus, kristinuskon perustus, toivoi olevan yhtä (Joh.17:21) ja joille hän sanoi, että joka ei hänen kanssaan kokoa, se hajoittaa, (Matt.12:30) kuitenkin hajoittavat. Paavalikin kirjoitti galatalaisille, kuinka kaikki Kristukseen kastetut yhdessä ovat yksi(Gal.3:27-28). Mutta jo Paavali joutui näkemään kristittyjen yhteisössä hajaantumista ja eriseuraisuutta, jonka hän aavisti yhä lisääntyvän, ja niin on käynytkin, kuten tiedämme. Suuri on ekumeniavaje ja suuri on ekumeniatarve.
Oleellisin ja ilmeisin syy kristikunnan hajaannukseen on ihmisten suuri tarve tulkita lukemaansa ja kuulemaansa raamatun sanomaa lähes jokainen omalla tavallaan. Eikä tämä vielä hajoittaisi, mutta kun vakuuttavasti esiintyvät, ja ehkä hieman pelottavatkin henkilöt, alkavat pitää omaa tulkintaansa oikeana ja muiden tulkintaa vääränä, saavat tällaiset henkilöt tukijoita ja seuraajia, jotka ryhminä muodostavat omia "oikeaoppisia" seurakuntiaan. Näin ekumeniavaje on syntynyt ja näin se yhä kasvaa, elleivät kristityt palaa juurilleen noudattamalla Jeesuksen lähetyskäskyä.
Jeesuksen lähetyskäskyn mukaan kansat tulee tehdä hänen opetuslapsikseen, ei niinkään keskenään oikeassa olemisesta kiistelevien uskonsuuntien jäseniksi. Tuon käskyn mukaan kansoille tulee opettaa samoja asioita, joita Jeesus opetti oppilailleen, ei niinkään eri kirkkojen ainoiksi oikeiksi väittämiä selityksiä ja dogmeja. Toivottavasti ekumeniavaje vähenee ja ekumenia voimistuu.
Elintasoa mitataan tavallisimmin kulutustasolla, katsotaan siis, että mitä enemmän kansalainen kuluttaa, sitä korkempaa elintasoa hän edustaa. Elintasomittarina pidetään yleisesti myös henkilöiden verotusmääriä, joita on julkaistu ns. verokalentereina, vaikkakin verokalenterit kertovat paremminkin asianomaisten tulo- kuin kulutustason. Jotakin kansalaisten elintasosta voi päätellä myös näkyvästä varallisuudesta kuten talvi- ja loma-asunnoista, autoista, veneistä sekä seura- ja ajanviete-elämän muodoista.
Jos kansalainen on elämäänsä tyytyväinen, on hänen elintasonsakin todennäköisesti ainakin tyydyttävä. Asian ilmaisee hyvin tunnettu sanonta: hyvin menee, jos ei vertaa. Lukuunottamatta maailman suurituloisinta ihmistä jokainen voi vertailemalla todeta elintasossaan aina vajetta, sillä aina on jopa helppo löytää niitä, joiden tulotaso on omaa tulotasoa korkeampi. Mutta voisimme kääntää tuon tunnetun sanonnan myös muotoon: hyvin menee, jos vertaa. Lukuunottamatta maailman pienituloisinta ihmistä, jokainen voi vertailemalla todeta elintasovajetta niillä, joiden tulotaso on oman tulotason alapuolella, ja näiden löytyminen on jo todella helppoa.
Minimielintasona voidaan pitää Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 22. artiklassa lueteltuja oikeuksia sosiaaliturvaan sekä jokaisen ihmisen oikeuksia hänen ihmisarvolleen ja hänen yksilöllisen olemuksensa vapaalle kehittymiselle välttämättömiä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia. Tässä on maailman mitassa vielä suunnattoman suurta vajetta.
Elintasovajeen lisääntyessä aletaankin puhua köyhyydestä. Vaatimatonkin elintaso edellyttää säännöllisiä tuloja. Tavallisin tulolähde on työstä maksettava palkka. Työn loppuessa loppuvat tulotkin, ja näin kohtalaisen hyväkin elintaso vaihtuu nopeasti köyhyydeksi. Köyhyysraja ylitetään viimeistään silloin, kun tulot eivät riitä kohtuulliseen asumiseen, ravintoon ja vaatetukseen, ja se on aina elintasovajetta ilman mitään vertailujakin. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta voidaan puhua ainakin silloin, jos normaaleita työaikoja noudattavan, säännöllisesti työssä käyvän henkilön palkkatulot eivät riitä em. kohtuullisiin elämäntarpeisiin.
Elintason edelleen laskiessa köyhyys muuttuu suoranaiseksi puutteeksi, joka aiheutta asianomaisille aina suuria kärsimyksiä ja johtaa useimmissa tapauksissa ennenaikaisiin kuolemiin. Tilanne on tuttu kaikissa ns. kehitysmaissa, mutta valitettavan yleinen ja tuttu myös maissa, joiden kansantulo asukasta kohti laskettuna riittäisi jopa hyvään elintasoon. Huutava elintasovaje ei siis johdu maailman kokonaistuoton niukkuudesta, vaan haluttomuudesta jakaa tasaisemmin maailman vaurauden runsautta.
Hämeen Sanomat uutisoi 07.07.2003 kansainvälisen työjärjestön ILO:n kertoneen edellisenä päivänä, kuinka lähes puolet maailman väestöstä joutuu päivittäin selviytymään vain muutamalla dollarilla. Uutisen mukaan kaikkiaan lähes kolme miljardia ihmistä elää vain kahdella eurolla tai vieläkin vähemmällä päivässä. ILO:n mukaan kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on tuplaantunut 40 vuodessa. Köyhyys koettelee kaikkia yhteiskuntia, mutta erityisesti se on ongelmana Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-Idässä, Itä-Euroopassa ja Aasian keskiosissa.
Jos halutaan irroittaa elintaso kulutustasosta, voidaan puhua elämäntasosta. Monet ajattelevat, että elämä voi tuntua jopa rikkaammalta ja enemmän elämisen arvoiselta, kun kulutetaan vähemmän. Monilla on mahdollisuus vähentää roimasti kulutustasoaan silti tinkimättä mistään elämän välttämättömyyksistä. Tämä voisi olla maailman hallintotoimien ohella tehokas keino pyrittäessä maailman rikkauksien oikeudenmukaisempaan jakoon ja pienempiin elintasovajeisiin.
Hämeen Sanomien toimittaja Kaisa Kujanpää kirjoittaa lehtensä alanurkassa 08.07.2003 kuinka 189 maata syyskuussa 2000 allekirjoitti YK:n Millenium-kokouksessa Vuosituhatjulistuksen. Julistuksessa luvattiin hävittää köyhyys ja nälkä, vähentää lapsikuolleisuutta, pysäyttää aidsin leviäminen, taata kaikille lapsille mahdollisuus käydä koulua, edistää tasa-arvoa ja naisten asemaa sekä varmistaa ympäristön kestävä kehitys. Rikkaat maat lupasivat myöntää velkahelpotuksia, luoda oikeudenmukaisen kauppajärjestelmän, lisätä kehitysapua ja auttaa köyhiä maita ottamaan käyttöön uutta teknologiaa.
Toimittaja Kujanpää kirjoittaa lisäksi, kuinka em. tavoitteet YK:n Inhimillisen kehityksen raportin 2003 mukaan yritetään saavuttaa. Edellytyksenä on, että vuosittainen kehitysapu vähintään kaksinkertaistetaan, velkahelpotukset toteutetaan ja rikkaat maat muuttavat kauppaehtojaan.
Lupausten mukaan äärimmäinen köyhyys ja nälkä pitäisi puolittaa vuoteen 2015 mennessä. Rikkailla mailla on rahaa, tietoa ja taitoa antamiensa lupausten lunastamiseen ja asettamansa tavoitteen saavuttamiseen nyt enemmän kuin koskaan ennen, toteaa Kujanpää kirjoituksensa lopuksi.
Vaikka kaikki maailman ihmiset ovat toistensa kaltaisia siinä, että heidän biologinen sikiämisensä ja syntymänsä on samanlainen, ovat heidän elämältä saamansa etuisuudet heti syntymästä alkaen kovin erilaisia. Vaikka ihmiset lopulta siinäkin ovat keskenään kaikki samanlaisia, että jokaisen heistä on kerran kuoltava, riippuvat heidän kuolinikänsä ja kuolinsyynsä paljolti etuisuuksista, joita elämä heille tarjoaa. Ihmisen syntymänsä yhteydessä saamat elämän etuisuudet vaihtelevat paljolti jo sillä perusteella, mikä osa maapallostamme on hänen kotialuettaan, minkälainen hallinto on hänen kotimaassaan, minkälainen elinkeinorakenne ja minkälainen uskonto ja kulttuuri.
Maanosien ja valtioiden kansalaisilleen tarjoamiin yleisiin etuisuuksiin on ulkopuolisten vaikea ja osittain mahdotonkin puuttua, varsinkin jos tarkastellaan paikallisen luonnon etuisuuksia. Yksittäisten ihmisten etuisuudet valtioiden sisällä riippuvat heidän ammateistaan ja asemastaan omilla työpaikoillaan ja maan hallinnossa. Jos kuitenkin henkilöllä jo syntyessään ja lapsuudessaan on ollut keskimääräisiin etuisuuksiin verrattaessa vajetta, on hänen vaikea päästä myöhemminkään sellaiseen ammattiin ja asemaan työssään, joka toisi keskimääräistä parempia etuisuuksia.
Johtavissa asemissa elinkeinoelämässä, koulutus- ja tutkimuslaitoksissa sekä yhteiskunnan hallinnossa toimivien katsotaan kantavan muita suurempaa vastuuta, joten heillä myös yleensä on muita parempia etuisuuksia. Etuisuuksista tärkein on yleensä rahakorvaus eli palkka, joka siis vaihtelee työpaikoilla, tehtävistä ja asemasta riippuen paljonkin. Palkan lisäksi parhaista etuisuuksista nauttivat saavat usein mm. asuntoetuja, autoetuja, matkustusetuja, osake-etuja jne.
Monissa tapauksissa korkeimpia palkkoja ansaitsevat johtohenkilöt saavat lisäksi niin runsaasti muita etuisuuksia, ettei heidän välttämättä tarvitse käyttää korkeita palkkatulojaan omaan elämiseensä lainkaan. Etuisuuksiin johtotehtävissä on kuulunut myös se, että niistä luovuttaessa ei yleensä puhuta lopputilistä, vaan jopa kultaisesta kädenpuristuksesta. Kultainen kädenpuristus tarkoittaa arkikielelle käännettynä huomattavan suurta rahallista läksiäislahjaa. Tällainen lahja on voitu antaa sellaisissakin tapauksissa, että johtaja eroaa tai erotetaan yhtiöstä virheellisten päätösten ja huonojen tulosten vuoksi. Suurten yhtiöiden suuret työntekijäjoukot eivät voi toimia ilman tehokasta ja asiantuntevaa johtohenkilöstöä, mutta eivät johtohenkilötkään voi tehdä tulosta ilman ammattitaitoisia ja työhönsä motivoituneita työntekijöitä. Etuisuudet eivä varmaan ole aina oikeissa suhteissa eri henkilöryhmien merkitykseen työyhteisön tuloksiin. Etuisuusvajeet löytyvät useammin työsaleissa kuin kokoushuoneissa työskenteleviltä.
Globaalisuus on yksi aikamme tutuista tunnussanoista. Joillekin globaalisuus merkitsee nykyaikaisen markkinatalouden välttämättömyyttä, toisille taas kansojen ja kansalaisryhmien välisen eriarvoisuuden aiheuttajaa. Ehkä suurelle osalle sen merkitys on täysin vieras. Globaalisuus on muotoutunut sanasta globus, jolla tarkoitetaan maapalloa ja myöskin pallokarttaa. Kun jokin on globaalista, se on yhtä kuin maapallon- tai maailmanlaajuista, koko ihmiskuntaa koskevaa.
Globaalisuutta hyvänä ja välttämättömänä pitävät tahot ovat jo pääosin saavuttaneet tavoitteensa, kun maailmankauppa ja rahamarkkinat kattavat lähes rajoittamattomina koko maailman. Globalisaatioon kielteisesti asennoituvat eivät puhu globalisaation vajeesta, vaan sen haitallisuudesta. Heidän tavoitteenaan on globalisaation vähentäminen tai purkaminen sen aiheuttamien haittojen takia. Globalisaation vastakohta on lokalisaatio eli paikallistaminen. Se on oikeastaan suunnan muuttamista takaisin, palaamista sinne, mistä jo on etäännytty hyvin kauas.
Historiasta voimme seurata perheyhteisöjen liittymistä heimoiksi ja heimojen liittymistä kansoiksi, kunnes saavumme omaan aikaamme, jossa kansakunnat yhä selvemmin tajuavat kuuluvansa koko ihmiskunnan käsittävään suureen kansojen perheeseen. Olemme kulkeneet lokaalisesta kohti globaalista. Jokainen askel tässä kehityksessä on merkinnyt paitsi pienten yhteisöjen itsenäisyyden vähenemistä myös niiden välisten riitaisuuksien vähenemistä. Pahinta on, ettei globalisaatio ole vähentänyt vaan lisännyt kansojen ja kansalaisten välisiä hyvinvointieroja. Hyvinvoinnin epätasapainoisuus ei kuitenkaan johdu liiasta globalisoitumisesta vaan globalisaatiovajeesta. Haittoja ei siis voi torjua globalisaatiota vastustamalla tai vähentämällä, vaan sitä täydentämällä ja lisäämällä.
Samalla kun ylikansalliset yhtiöt ja niiden pääomasiirrot jo toimivat lähes täysin globaalisti, on useilla muilla yhteiskuntasektoreilla vielä suuria globalisaatiovajeita. Maailman hyvinvointieroihin voidaan tehokkaasti vaikuttaa vasta sitten, kun työehdot, verotuskäytäntö, ihmisoikeudet ja demokraattinen hallinto ovat yhtä globaaleja kuin maailman talous. Ratkaisevinta on hallinnon globalisointi demokraattiseksi maailmanhallinnoksi koko ihmiskuntaa koskevine lakeineen. Tämä ei välttämättä merkitse lokaalisuuden, eli paikallisuuden lopullista tuhoutumista, jos globaali demokratia rakennetaan puolue-edustuksen sijasta paikallisedustuksen varaan. Tällöinhän edustajavalinta alkaisi aina paikallistason tuttujen henkilöiden valinnasta edeten piiritason, valtiotason ja mahdollisesti maanosatason edustajien valinnan kautta aina maailmantasolle saakka. Näin suuret, ihmisoikeuksiin ja hyvinvointiin liittyvät asiat voitaisiin hoitaa ihmiskuntana sopien, tinkimättä eri alueiden toisiaan rikastuttavista kulttuurieroista. Eikä demokraattinen, koko ihmiskunnan ihmisoikeuksia sekä luonnonsuojelua ja kestävää kehitystä turvaava globaalisaatio välttämättä vaatisi edes uutta kallista hallintobyrokratiaa. Yhdistyneet Kansakunnat voisi hyvin muuntua todelliseksi maailman hallinto-organisaatioksi, jolla olisi valta ja oikeus säätää koko ihmiskunnan toimintaa ohjaavia lakeja.
Nykyisellään YK ei kykene globalisaatiovajetta poistamaan eikä luomaan globaalia, koko ihmiskunnan toimintaa ohjavaa lainsäädäntöä. Suurin este on YK:n turvallisuusneuvosto, jonka pysyvillä jäsenillä Iso-Britannialla, Kiinalla, Venäjällä, Ranskalla ja Yhdysvalloilla on veto-oikeus. Turvallisuusneuvosto on perustettu nykyoloista suuresti poikkeaviin oloihin. Se on toisen maailmansodan ajoilta YK:iin unohtunut jäänne, jonka toiminta olisi pitänyt lopettaa viimeistään silloin, kun Berliinin muuri ja Neuvostoliittokin purettiin.
Demokraattinen maailmanhallinto edellyttäisi määräenemmistöpäätöksiä ilman millekään valtiolle millään perusteilla annettavia erioikeuksia. Tässä suhteessa Suomellakin on vielä opittavaa. Jäsenyytemme Euroopan Unionissa on tähänasti ollut enemmän kansallisten etujemme ajamista ehkä itsekkäästikin kuin huolta yhteisestä tasa-arvoisesta ja oikeudenmukaisesta Euroopasta. Samoin ainakin USA:n toiminta YK:ssa on ollut enemmän omien kansallisten etujen turvaamista kuin huolta koko ihmiskunnan ihmisoikeuksista ja koko maapallon luonnonsuojelusta. Tämän USA on YK-kumppaneilleen selvästi ilmaissut vaatimalla omille kansalaisilleen syyttämättömyyssuojaa rikoksista ihmisyyttä vastaan ja kieltäytymällä allekirjoittamasta sopimusta, jolla maailman saastepäästöjä on tarkoitus vähentää kestävän kehityksen turvaamiseksi.
Hahmottaminen tarkoittaa aistihavannon käsittämistä, sen ymmärtämistä mitä näkee, kuulee lukee tai tuntee. Hahmottamisessa on vajetta, jos näemme jotain saamatta selvää mitä näemme, jos kuulemme jotain saamatta selvää mitä kuulemme, jos luemme jotain saamatta selvää mistä teksti ketoo, tai jos tunnustelemme ja koskettelemme jotain saamatta selvää mitä tunnustelemme.
Silloin, kun alamme saada selvän tutkimastamme kohteesta, se hahmottuu eli saa hahmon.
Lähellä olevan näköhavainnon hahmottaa helpommin kuin kaukana olevan ja mitä kauempana se on sitä vajaammaksi hahmottaminen jää. Kuulohavainnon hahmottaa parhaiten silloin, kun se tulee sopivalla voimakkuudella. Sekä liian hiljainen että liian voimakas kuulohavainto vaikeuttavat havainnon hahmottamista. Luetun tekstin hahmottamisen helppous tai vaikeus riippuvat sekä tekstin kirjoittajasta että sen lukijasta tai kuulijasta. Vähiin faktoihin perustuvan tekstin hahmottaa helpommin kuin tekstin, jossa käsitellään monia ja toisistaan riippumattomia asioita. Myös suppean tekstin hahmottaa yleensä helpommin kuin laajan tekstin. Pelkästään tuntoaistin varassa hahmottaminen tulee kysymykseen vaikeasti näkövammaisilla tai näkevilläkin täysin pimeässä.
Tällöin varmaan hahmotettavan kohteen koko on hyvin ratkaiseva. Jos kohde on mittasuhteiltaan aikaisempiin kokemuksiin sopiva, onnistuu hahmottaminen luultavasti melko helposti. Suurissa kohteissa hahmotus jää vajaaksi, jos havainnoitsija voi päätellä ainoastaan pinnan kovuutta tai pehmeyttä, rosoisuutta tai sileyttä, kulmikkuutta, pyöreyttä tai aaltoilevaa liikkuvuutta tai jäykkyyttä jne.
Hahmottamisvajeet liittyvät yleensäkin tutkittavan ja tarkasteltavan kohteen kokoon ja nimenomaan suureen kokoon. Monet suunnittelijat ja arkkitehdit pitävätkin tärkeänä, että ainakin rakennettu ympäristö mitoitettaisiin aina ihmisen mittoihin eli ei suuremmaksi mihin ihmisen luontainen hahmottamiskyky riittää. Fyysisen ympäristön lisäksi ihminen elää vaikutusympäristössä, jossa hän vaikuttaa muihin ja muut häneen. Oman vaikuttamisensa rajat, mahdollisuudet ja keinot ihminen mahdollisesti hahmottaa melko tarkkaan, mutta ympäristön vaikutuksia omaan itseensä onkin jo paljon vaikeampi hahmottaa. Elämme tietojen ja tiedotusten tulvassa, jonka hahmottaminen edes niin, että tietäisimme mikä osa tuosta tulvasta on meille välttämätöntä, tarpeellista tai edes jotenkin hyödyllistä. Hahmotuksen helpottamiseksi olemme alkaneet pilkkoa ympäristöjämme helpommin hahmotettaviin sektoreihin ja jaella tehtäviäkin sektoreittain. Näin jokainen hahmottaa oman sektorinsa, ja jos tämä ei oikein onnistu puolitetaan sektori ja eriytetään puolikkaiden tehtävät, ja jos kenttä vieläkin on liian laaja hahmotettavaksi, puolitetaan edelleen jne. Näin olemme tulleet nykyisin vallitsevaan sektorihalintoon ja sektorijohtamiseen.
Sektorihallinto ja sektorijohtaminen ovat muutoin hyviä, mutta nyt onkin hahmotusvajetta siinä mihin kokonaisuuteen mikin sektori kuuluu. On vaikea hahmottaa, miten kunkin sektorin toiminta vaikuttaa muiden sektoreiden ja kokonaisuuden toimintaan. Suurimmaksi hahmotuvajeeksi on tullut kokonaisuuksien hahmottamisen puute.
Sairaanhoidossa hahmotusvaje ilmenee siten, että lääkärit ja hoitajat eivät enää hoida ihmistä kokonaisuudessaan, vaan hänen sairauttaan tai ehkä enintään hänen jalkaansa, kättänsä, vatsaansa tai hänen psyykettään. Eivätkä insinöörit ja arkkitehdit enää suunnittele toimivia asuinalueita, kuntia ja kaupunkeja, vaan pelkästään liikennejärjestelmiä, tuotantolaitoksia ja erillisiä rakennuksia. Kyseessä on yhdyskuntasuunnittelun hahmottamisvaje.
Hallinnossa ministerit ja heidän ministeriönsä suunnittelevat päivähoitoa, opetustointa, liikennettä, oikeustointa, työllistämistä, ympäristöä sekä sosiaali- ja terveystoimia. Näitä kaikkia tarvitaan jokaisessa kunnassa ja jokaisessa maakunnassa. Toiminnallisia kokonaisuuksia eivät ole niinkään valtakunnan eri hallintosektorit, vaan nimenomaan kunnat ja maakunnat. Ehkä olisi syytä harkita sektoriministeriöiden vaihtamista maakuntaministeriöiksi ja sektoriministereiden vaihtamista maakuntaministereiksi. Silloin olisi luontevaa, että ministeriöt myös toimisivat kukin omassa maakunnassaan.
Jotta kokonaisuus voitaisiin hahmottaa ja hallita, tulisi hallinto kääntää nykyiseen verrattuna päinvastaiseksi. Ei siis niin, että vaikeasti hahmotettavia kokonaisuuksia pilkotaan yhä pienempiin sektoreihin, vaan helposti hahmotettavia pikkusektoreita aletaan koota kasvaviksi, mutta edelleen hahmotettavina säilyviksi kokonaisuuksiksi. Hahmottavisvajeessa on kysymys koordinoinnin vajeesta. Koordinointihan tarkoittaa rinnastamista ja järjestämistä yhteen sopusointuiseen yhteistoimintaan. Hyvin hahmottunut käsitys on holistinen, kokonaisvaltainen. Holistisessa hahmossa kokonaisuus on osiinsa nähden määräävässä asemassa. Holistinen hahmo on enemmän ja muuta kuin osiensa summa. Hyvin koordinoidun ja holistisen hahmon vastakohta on kaaos, sekasorto, hämminki, suuri hahmottamisvaje. Pitkälle viety hienojakoinen sektorihallinto sekä hienojakoinen spesialisoitunut tutkimus ja koulutus pikemminkin lisäävät kaaosta ja sekavuutta kuin sovittavat osia helposti hahmotettavaan holistiseen ja sopusointuiseen yhteistoimintaan.
Yhteiskunnan hallintovaje tulee ilmi kansalaisten häiriökäyttäytymisenä, jota pahimmillaan kutsutaan terrorismiksi. Hallintovaje ei kuitenkaan välttämättä merkitse hallinnon puuttumista eikä edes sen vähyyttä, vaan myös sen laadullista kehnoutta. Mitä parempi hallinto, sitä vähemmän havaittavaa se on. Hallinnon laadullisesta vajeesta johtuvat yhteiskunnan häiriöt ja levottomuudet saadaan yleensä hillityiksi korvaamalla hallinnon puutteet poliisi- tai sotilasvoimilla eli vallankäytöllä. Hallinnon laadulliset vajeet ilmenevät mm vaikeaselkoisuutena ja monimutkaisuutena, pirstaleisuutena, kokonaisuuksien hallinnan puutteena, lyhytjännitteisyytenä, toimenpiteiden hitautena sekä ideogisina ja valtapoliittisina kiistoina. Hallinnon määrällinen ja laadullinen suhde on sellainen, että hallinnon määrää lisättäessä sen laatu yleensä vain huononee, ja hallinnon määrää vähennettäessä sen laatu vain paranee. Hallinnolle on kuitenkin ominaista sen määrän jatkuva kartuttaminen. Peräti harvinaista ellei lähes mahdotonta sen sijaan on ollut hallinnon määrän vähentäminen.
Hyvä hallinto toimii lähes täysin ilman vallankäyttöä. Hyvä hallinto perustuu yhteisön jäsenten yhdessä hyväksymiin toimintaohjeisiin, joita valtioita koskevina kutsutaan yleisesti laeiksi ja asetuksiksi. Hallinnon alin taso on kuitenkin yksilötaso, jolloin puhumme hallinnon sijasta elämän hallinnasta. Kun ihminen hallitsee olemisensa ja tekemisensä, silloin hänen elämässään vallitsee selviytymisen kannalta tarpeellinen järjestys. Jos täysi-ikäisellä ihmisellä on vajeita ymmärryksessä, ei häntä silloin pidetä täysivaltaisena kansalaisena eikä myöskään vastuullisena teoistaan Ymmärryksen vaje yritetään esimerkiksi rikostapauksissa selvittää mielentilatutkimuksissa. Elämän hallinta on oman elämän itsenäisyyttä ja täysivaltaisuutta. Yksilön elämänhallintaa voivat ymmärryksen puutteen ohella rajoittaa myös erilaiset riippuvuudet. Tunnetuimpia omaa ja läheisten elämää häiritseviä riippuvuuksia ovat alkoholismi ja muu huumeriippuvuus sekä rahapeliriippuvuus. Omaa ja läheisten elämänhallintaa voi häiritä myös läheisriippuvuus. Riippuvuus on häiriötila, jotta kutsutaan addiktioksi.
Useampijäsenisessä yhteisössä yhteisten toimintaohjeiden laatiminen ja hyväksyminen sekä niiden noudattamisen ja järjestyksen valvominen on hallintoa. Yhteisillä toimintaohjeilla on merkitystä vain, jos yhteisön jäsenet sitoutuvat noudattamaan yhdessä hyväksymänsä säännöt ja ohjeet. Yhteisön sääntöihin sitoutuminen ei ole samaa kuin em. riippuvuus. Sitoutuminen perustuu sopimukseen ja vapaaseen harkintaan. Sitoutuminen voi kuitenkin muuttua riippuvuudeksi, jos yksilö elää vain tuon yhteisön ja sen sääntöjen varassa. Sitoutuminen voi muuttua myös orjuudeksi, jos sopimuksen purkaminen ja yhteisöstä eroaminen eivät ole samalla tavalla vapaaehtoisia kuin sopimuksen hyväksyminen ja yhteisöön liittyminen.
Edellä mainitut hallinnon laadulliset vajeet lisääntyvät ja tulevat sitä vaikeammiksi mitä suurempiin hallintoyksiköihin tullaan. Tämä voi olla seurausta siitä, että yksilön ja pienten yhteisöjen hallintoaloitteet eivät kulje pienestä suurempaan päin vaan päinvastoin. Pienet hallintoyksiköt toimivat ilman suurempia vajeita, kunnes ne liittoutuvat ja niiden yhteinen hallinto alkaa säädellä ohjeillaan ja käskyillään niiden toimintaa. Jokaisen hallintotason toiminta saa lisää laatuvajeita aina kun luodaan sitä laajempi hallintotaso. Hallinnon suunnittelijat puolustavat em. kehitystä sillä, että alempi taso ei näe kokonaisuutta vaan katselee asioita ikäänkuin sammakkoperspektiivistä. Voimme kuitenkin kysyä, kumpi tajuaa paremmin korkean tornin arkkitehtuurin ja funktion, hän joka tarkastelee sitä sopivalta etäisyydeltä maasta ylöspäin vaiko hän, joka tarkastelee sitä tornin huipulta alaspäin? Huipulta tarkastelua, ei voi perustella itse tornin ja lähialueen paremmalla hallinnalla, mutta kylläkin seuraavan hallinto- ja aluetason hallinnalla. Mutta silloin tornin huippu onkin jo taas tarkkailijaa ylempänä, jolloin tarkkailija ei enää tähyä alaspäin, vaan ylöspäin. Onkin selvää, ettei tornia voi rakentaa ylhäältä alaspäin, vaan alhaalta ylöspäin. Eikö olekin vähän kummallista, että hallintoa on rakennettu ja rakennetaan yhä tämän perusrakennustavan vastaisesti. Tämän seurauksena hallinto ylätasoilla kasvaa ja rönsyilee lähes villinä ja sen laatuvajeet lisääntyvät sitäkin enemmän.
Määrällisesti hallinnossa on vajetta vain siitä syystä, ettei hallinnon suunnittelua, toimeenpanoa ja valvontaa ole annettu läheskään aina niille, joille se oikeuden ja kohtuuden mukaan kuuluisi. Räikeimpänä tällaisen epäoikeudenmukaisuuden kokevat esimerkiksi kurdit ja tshetsheenit, jotka selvästi omakielisinä ja oman kulttuurin omaavina kansoina joutuvat olemaan muiden kansojen vallan alla ja hallinnassa. Heillä, jos kellään, on hallintovajetta, ja heidän vapautumispyrkimyksiään muu maailma nimittää terrorismiksi.
Harkintavaje tulee tavallisimmin esiin tekoina ja toimintana, joita niiden tekijät ja suorittajat katuvat. Katumalla osoitetaan, että on toimittu harkitsemattomasti. Suurinta pettymystä tuottaa se, että toiseen henkilöön tai muuhun yhteistoimintaosapuoleen luottaminen osoittautuu vääräksi harkinnaksi. Raamatun sananlaskujen kirjassa varoitetaan tällaisesta pettymyksestä sanomalla, että tyhmä uskoo kaiken minkä kuulee, järkevä harkitsee mitä tekee (Sananl.14:15). On todella masentavaa, että rehellisyyden pitäminen itsestäänselvyytenä ja toiseen ihmiseen luottaminen on maailmassamme leimattava tyhmyydeksi! Valitettavasti rehellisyys ja luotettavuus on harvinaisempaa mitä haluaisimme uskoa. Mys Daavid varoittaa luottamasta ihmisiin (Ps.62:9-10). Sananlaskuissa kysytään lisäksi: Mistä löytyy todella luotettava mies?(Sananl.20:6)
Harkintavajetta eli harkitsemattomuutta on toki monia muitakin lajeja kuin liika herkkäuskoisuus. Tyypillinen harkintavaje liittyy velan eli lainan ottoon. Pankin tarjouksessa korko tuntuu alhaiselta, ajateltu lainan käyttökohde houkuttelevalta ja oma maksukykyisyys riittävältä. Varsin pian kuitenkin selviää, että korot aikaisempien elinkustannusten lisänä tuntuvat korkeilta, että lainalla ei saatukaan kaikkea sitä mitä uskottiin saatavan ja että tulotaso ei riitäkään lainasta selviämiseen.
Harkintavajetta tulee usein myös harkittaessa omien voimavarojen riittävyyttä kaikkeen siihen toimintaan, johon toiminnan kiinnostaessa tulee lupautuneeksi. Tällainen harkintavaje kostautuu monin eri tavoin. Aika ei riitä, on aina kiire. Unimäärä jää liian vähäiseksi, alkaa väsyttää. Ruokailu muuttuu epäsäännölliseksi. Fyysiset ja henkiset voimavarat alkavat ehtyä. Voi olla, että tehtävien vaatimustaso jo tehtäviin ryhdyttäessä oli asianomaiselle liian korkea. Tällaisilta kokemuksilta välttyminen edellyttää harkintavaiheessa kykyä sanoa myös ei, silloinkin kun ehdotettu osallistuminen on houkuttelevan kiinnostava, tai kieltäytyminen aiheuttaa voimaksta paheksuntaa. Tilanne on toinen, jos uuteen osallistumiseen voi liittää samanaikaisesti luopumisen jostakin tai joistakin aikaisemmista.
Kohtalokkaita harkintavajeita ilmenee suhtautumisessa kokeiluihin, joihin liittyy riippuvuusvaara. Elämä on täynnä kertomuksia alkoholisteista, huumeongelmaisista, rahapeliriippuvuuksista jne. Jokainen myös tietää, kuinka vaikeaa tällaisista riippuvuuksista on vapautua, ja siitäkin, miten nämä riippuvuudet liian usein tuhoavat asianomaisten koko loppuelämän. Miksi sitten harkinta pettää?
Ihmiselle on tyypillistä uskoa, että kaikki huonot uutiset ovat kertomuksia etäisistä asioista, jotka eivät kuulu minulle, sellaista sattuu muille, vieraille ihmisille, mutta ei minulle. Minähän olen terve, vahva ja harkintakykyinen, enhän minä nyt mihinkään koukkuun voi jäädä. Näissä asioissa harkintavaje paljastuu usein vasta sitten, kun väärän valinnan seurauksia on vaikea korjata.
Jokaista kutsutaan ja houkutellaan elämämme aikana lukuisiin erilaisiin liittymisiin niin yksittäisiin ihmissuhteisiin kuin ryhmiin ja yhteisöihinkin. Tällaisten kutsujen ja houkutusten hetkellä voi harkintavaje yllättää ja harkinta pettää. Pahin on voitettu, jos pieni ja heikkokin pikaharkinta pelaa. Tällä pikaharkinnalla tajuaa pyytää oikeata harkinta-aikaa, jolloin ratkaisua ei sitten tehdäkään vajaalla, vaan perusteellisella harkinnalla.
Yhteisöt houkuttelevat mukaan toimintaansa ja jäsenistöönsä markkinoiden samalla jotain niiden mielestä ainutlaatuista ja usein jopa ainoaa oikeaa tietoa ja toimintamallia. Kiinnostuminen yhteisön esittelytilaisuuksista ja toiminnasta lisää houkutteluaktiivisuutta ja näin moni huomaa liittyneensä hänelle aikaisemmin tuntemattoman yhteisön jäsenyyteen. Jotta uusi jäsen varmasti vakuuttuisi uuden jäsenyhteisönsä ainutlaatuisuudesta ja ylivertaisuudesta, ohjataan häntä joissakin yhteisöissä luopumaan aikaisemmista tietolähteistään ja neuvonantajistaan. Tällaista toimintaa on kuvattu osuvasti aivopesuksi. Aina tällainen aivopesu ei kuitenkaan onnistu aivan täydellisesti, ja tällöin on vielä mahdollisuus irtiriuhtaisuun. Irtiriuhtautuneet ovat sitten perustaneet jopa omia yhdistyksiään voidakseen auttaa muita irtautumaan vastentahtoisesta yhteisöstään. Tällainen auttamisyhdistys on esimerkiksi Uskonnon uhrit ry.
Uskonnollisten yhteisöjen ohella myös poliittisilla yhteisöillä on taipumusta julistaa yhtä ainoaa oikeaa totuutta ja pitää jonkinasteisella aivopesulla jäseniään pihdeissään. Etukäteen voi olla vaikeata päätellä, mikä yhteisö vaatii jäseniään myymään niille sielunsa. Siispä harkintaa, harkintaa ja vielä harkintaa.
Yhteinen hallintommekin on poliittisten järjestöjen eli puolueiden käsissä. Näiden suhteen joudumme käyttämään harkintaamme, vaikka emme niiden jäsenyyttä ajattelisikaan. Emme oikeastaan voi täyttää vaaleissa kansalaisvelvollisuuttamme ellemme valitse äänestysnumeroa jonkun puolueen listoilta. Vaalien jälkeen yksi ja toinen ehkä ajattelee äänestäneensä väärin. Oliko sitten kyse äänestäjän harkintavajeesta vaiko sopivien ehdokkaiden vajeesta. Myös valituksi tulleet joutuvat toisinaan oman harkintavajeensa uhriksi. Huonosti harkitut vaalipuheet voivat aluksi tuoda menestyksen, joka kääntyykin raskaaksi tappioksi. Tunnemme tapauksia kotimaasta ja maailmalta, joissa sopimaton sana sopimattomaan aikaan on merkinnyt ministerin salkusta luopumista ja jopa syrjäytymistä kaikesta poliittisesta toiminnasta. Voittaminen huonosti harkituin keinoin voi olla Pyrrhoksen voitto, joka kääntyy tappioksi.
Yksittäisistä ihmissuhteista merkittävin on aviosuhde. Aviollisen parisuhteen solmiminen parustuu kai useimmiten enemmän ihastukseen ja rakastumiseen kuin harkintaan. Näin siinä todella voi olla myös tavillista enemmän harkintavajetta. Iskelmäntekijäkin on tätä pohtinut laulaessaan jotenkin näin: "järjen veit, minusta orjan teit", tai näin: " se oli niin suurta, ja kaunista se oli niin, mutta kaunista valhetta vainen". Jotain tästä kertoo myös lukuisien avioliittojen päättyminen eroon.
Harkitavaje osoittautuu aina kohtalokkaaksi ja kohtalokkaina hetkinä on usein harkintavajetta. Onneksi on kuitenkin niitäkin aviosuhteita, joissa liitto on, jos ei nyt ihan ikuinen, niin ainakin elinikäinen. Näistä iskelmä kertoo jotenkin näin: "meitä ei kukaan voi koskaan erottaa, ikuinen tämä liittomme on". Oikeiden häittensä jälkeen he viettävät vuosien kuluessa paperihäät 1 v, tinahäät 10 v, hopeahäät 25 v. kultahäät 50 v., timanttihäät 60 v. ja ehkä vielä rautahäätkin 70 v.
Omaa tarinaansa harkinnasta tai sen vajeesta kertovat useissa kodeissa postin kantamat lehdet, joita ei oikeasti olisi haluttu tilata, hyllyissä kirjat, joista ei oikeasti oltu kiinnostuneita ja kodinkoneet, joita ei juurikaan käytetä, tai jota ei oikeasti olisi vielä tarvittu korvaamaan aikaisempaa vielä hyvin toimivaa konetta. Sattui vain sellainen myyntimies tai -nainen soittamaan tai käymään, että ei oikein huomannutkaan mitä tuli tilattua tai ostettua. Paikallinen ilmaisjakelulehti kertoi pölynimurikauppiaasta, joka pääsi esittelemään laitettaan vanhukselle uskotellen olevansa terveystarkastaja. Tunnettuja ovat myös erilaiset, hyvin taitavasti suoritetut avustuspyynnöt ja keräykset, joiden tuottoa ei ole käytetty keräyksen yhteydessä ilmoitettuun auttamistyöhön, vaan kerääjän omiin itsekkäisiin tarkoituksiin. Paikallislehti suositteli vanhuksille varovaisuutta, varovaisuus on lähes samaa kuin harkinta, ainakin se vähentää kohtalokasta harkintavajetta.
Elämme maailmassa, jossa on paljon hoidettavaa. Hoitamatta jättäminen aiheuttaa rapautumista, kuihtumista, sairastumista, särkymistä, romuttumista, kärsimystä ja kuolemaa. Ihmisen ohella hoitoa tarvitsevat eläimet ja kasvit sekä lähes kaikki ihmisen tuottamat rakenteet ja laitteet. Tässä rajoitumme lähinnä ihmisen, itsemme ja muiden ihmisten tarvitsemaan hoitoon ja hoidon vajeisiin.
Ihmisen lapsi on yksi avuttomimmista emonsa jälkeläisistä mitä luomakunnasta löytyy. Vastasyntyneen lapsen hoitotarve on ehdoton. Ilman hoitoa jäävä lapsi kuolee nopeasti ja varmasti. Maailmassa on kuitenkin paljon äitejä, joilla ei ole mitään edellytyksiä ja mahdollisuuksia hoitaa omaa lastaan. Silloin lapsen hoitovaje on sataprosenttinen. Asia korjaantuu heti, jos lapselle saadaan sijaiskoti ja sijaisvanhemmat tai edes yksi sijaisvanhempi, tavallisesti sijaisäiti. Ellei tätä mahdollisuutta ole, epätoivoinen äiti voi jättää lapsensa jollekin näkyvälle paikalle toivoen, että joku laupias samarialainen järjestäisi lapselle siltä puuttuvan hoidon. Pahimmassa tapauksessa epätoivoinen äiti ei usko pelastaviin enkeleihin, vaan sammuttaa vasta alkaneen elämän.
Useimmat maailman lapset saavat jonkinlaisen kodin. Lasten vaatetuksesta ja muusta ulkoisesta olemuksesta päättelemme, että toiset lapset ovat paremmin hoidettuja, toiset huonommin. Omat vanhemmat hoitavat yleensä lapsensa hyvin. Kun omien vanhempiensa luona asuvilla lapsilla on hoitovajetta, voi se johtua mm. seuraavista syistä: toisella tai molemmilla vanhemmista on alkoholi- tai muita huumeongelmia, toisesella tai molemmilla vanhemmista on vaikea sairaus, perheen tulotaso on em. syistä, työttömyydestä johtuen tai jostain muusta syystä riittämätön tai lapsella on erityisongelmia, joiden hoitoon tarvittaisiin ulkopuolista apua. Kun maailman hyvinvointi on epätasaisesti jakaantunut, ovat lastenkin hoitovajeet köyhissä maissa suurempia kuin rikkaissa maissa. Pelkkä varallisuus ei kuitenkaan takaa vajeetonta lastenhoitoa, koska hoidon tärkein osa on, että lapsesta välitetään, että häntä rakastetaan. Tämä osa hoidosta voi joskus olla runsaampaa köyhässä kuin rikkaassa perheessä.
Lapsi tarvitsee hoitoa vielä nuorisoiässäkin ja nimenomaan hoitoa, joka ilmenee välittämisenä. Tässä suhteessa lapset ja nuoret voivat kokea hoitovajetta, vaikka vanhemmat puolestaan kokevat syvästi välittävänsä lapsistaan. Kokemusero voi johtua yhteisen ajan puutteesta, joka puolestaan yleensä johtuu aikuisten työkiireistä ja lasten koulu- ja harrastuskiireistä. Kiire taas aiheuttaa kummassakin osapuolessa väsymystä, jonka kumpikin osapuoli voi tulkita välittämisen puutteeksi.
Vähäisintä hoitotarve lienee terveellä työikäisellä ihmisellä. Työikäinenkin voi kuitenkin sairastua. Työ voi olla jopa sairauden aiheuttaja, samoin se, ettei työikäinen saa työtä. Työ voi aiheuttaa sairautta joko sen takia, että se on asianomaiselle liian raskasta tai liian vaikeaa. Joissakin töissä on mahdollista vammautua tapaturmissa, joita työsuojelutoimista huolimatta edelleen tapahtuu.
Sairastumisen syystä riippumatta sairas tarvitsee aina hoitoa. Pohjoismaisessa demokratiassa on totuttu siihen, että jokainen hoitoa tarvitseva nopeasti saa tarvitsemaansa hoitoa julkisen terveydenhuollon kautta. Näin ei välttämättä ole enää, hoidon tarjontaan on tullut vajetta ja hoitoa tarvitsevan on odotettava pitkään omaa hoitovuoroaan. Heinäkuun radiouutisissa v. 2003 kerrottiin lääkäri- ja hoitajavajeista maan sairaaloissa ja terveyskeskuksissa. Samoin kerrottiin, että vielä täyttä pätevyyttä vailla olevat sijaiset saivat vastuulleen hoitotehtäviä, joihin heillä olisi ollut oikeus vain pätevän henkilön läsnäollessa. Hoitovaje on kuitenkin sikäli näennäinen, että hoitotarjontaa kyllä on ja hoitoa saa lähes jonotuksettakin liikeyrityksinä toimivista lääkärikeskuksista ja hoitolaitoksista. Hoitovajeeksi muodostuu kuitenkin monille rahavaje. Tehokas ja nopea yksityinen hoitosektori on suurelle kansanosalle liian kallis.
Ratkaisuksi varattomien hoitovajeeseen on suositeltu omaishoitoa. Omaiset tietysti huolehtivat hoidon tarpeessa olevista läheisistään voimiensa ja kykyjensä mukaan. Työssä käyvän on kuitenkin vaikea samanaikaisesti huolehtia hoitoa tarvitsevasta omaisestaan. Eläkeiässä taas ikä alkaa nopeasti heikentää niin hoitajan osaan joutuvaa kuin hoidettavaakin, jolloin hoitovaje on kaksinkertainen. Vanhusten, ja muidenkin hoitoa tarvitsevien avohoidossa ja kotipalvelussa on todettu puutteena esimerkiksi sellainen kiire, että kotiin tuodaan kyllä ruoka, mutta varsinaisiin hoitotoimiin ei ole aikaa, ei edes pieneen juttutuokioon, joka sinänsä olisi monelle hyvää hoitoa.
Hyveet ovat ihmisen ominaisuuksia, joista häntä kiitetään, joiden vuoksi hänestä pidetään ja häntä arvostetaan. Hyveiden vastakohtana ovat paheet, joista ihmistä moititaan, joiden vuoksi hänestä ei pidetä eikä kunnioiteta, vaan halveksitaan. Tähän väliin jäävät ihmiset, joista ei erityisemmin havaita hyveitä, mutta ei liioin paheitakaan. Ainakin niissä tapauksissa, joissa paheet erottuvat hyveitä selkeämmin, voidaan jo puhua hyvevajeesta. Hyveiden arvostuksesta kertoo sekin, että joitakin ruokaherkkuja on alettu kutsua nimellä hyve.
Yksilöön liittyvien hyveiden ohella puhutaan kansalaishyveistä, ritarihyveistä ja sotilashyveistä. Näissäkin yhteyksissä hyveet liittyvät yksilöön siten, että hän erottuu hyvänä kansalaisena, ritarillisen käytöksensä ansiosta tai hyvänä sotilaana. Tietosanakirja mainitsee, että yleisessä kielenkäytössä henkilön katsotaan omaavan hyveellisiä luonteenpiirteitä, jos hän vastustaa kaikkia tai joitakin erityisiä moraalisia paheita.
Ihmisen voi olla vaikeata huomata omia paheitaan sen paremmin kuin hyvevajeitaankaan. Tässä voi olla apuna jonkinasteinen perehtyminen tieteenalaan, jota kutsutaan etiikaksi. Alfred Salmela on kirjassaan Etiikan alkeet määritellyt etiikan opiksi ihmisen moraalisesta eli siveellisestä elämästä. Kun siveellisyys yleensä kytketään sukupuolisiveyteen, korostaa Salmela, että siveellisyys tarkoittaa muutakin hyveellisyyttä. Etiikan johdattamina tiedämme, että kuuluisa Sokrates (469-399 e.Kr.) päätteli, ettei kukaan ole tahallaan paha, sillä paha tuottaa onnettomuutta. Ihmiset eivät tavoittele onnettomuutta, vaan onnellisuutta, mutta heiltä puuttuu viisautta, jolla sen saavuttaisivat. Sokrateen mukaan hyve on samaa kuin viisaus, tietäminen.
Platon (427-347 e.Kr.) puhuu hyvän ideasta, johon kuuluvat seuraavat neljä hyvettä: viisaus, urhoollisuus, itsehillintä ja oikeamielisyys. Ehkä olemme alkaneet havaita vajetta jo luetelluissa hyveissä?
Aristoteles (384-322 e.Kr.) sanoo hyvettä kohtuullisuudeksi ja määrittelee sen seuraavasti: "Hyve on pysyvä tahdon suunta, se on luonnon järjestämä keskitie äärimmäisyyksien välillä, sitä johtaa ymmärrys." Maailmassamme, ja varmaan itsessämmekin on valtavasti taipumusta erilaisiin äärimmäisyyksiin. Siis hyveen ja samalla ymmärryksen vajetta.
John Locke (1632-1704) erottaa etiikassa kolme lakia: Jumalan lain, valtion lain ja yleisen mielipiteen lain. Tässä syntyy ajatus kahdenlaisesta hyveellisyydestä, epäaidosta ja aidosta. Hyveellisyys, joka ilmenee kuuliaisuutena ulkoapäin annettuille laeille, on jotenkin epäaitoa, vaikka täyttääkin hyveen vaatimukset. Aito hyveellisyys, toteutuu edes tietämättä siihen velvoittavista laeista.
Kreivi Shaftesbury (1671-1713) johtaa hyveen kolmesta taipumuslajista, joita ovat: itsekkäät-, sosiaaliset- ja luonnottomat taipumukset. Luonnottomat taipumukset, esim. vahingonilo ja julmuus, ovat tarpeettomia. Hyve syntyy itsekkäiden ja sosiaalisten taipumusten sopivasta suhteesta.
Immanuel Kant (1724-1804) sanoo, että siveyslain eli hyveellisyyden käsky on ehdoton (kategorinen imperatiivi). Siksi hän kehoittaa ihmistä toimimaan sellaisten sääntöjen mukaan, joiden toivoisi tulevan kaikkia koskevaksi yleiseksi laiksi. Kantin mukaan moraaliset lait edellyttävät myös päämääriä, joilla on ehdotonta arvoa. Tällainen arvo on ihmisyys. Tästä syystä on väärin kohdella itseään tai toista ihmistä pelkkänä välineenä jonkin satunnaisen päämäärän saavuttamiseksi. Kant toteaa, että korkeimman hyvyyden, siveellisyyden (hyveen) ja onnellisuuden sopusoinnun, voi taata vain korkeimman olennon, Jumalan, olemassaolo.
Charles Darwin (1809-1882) päätteli eliölajien syntyä ja kehitystä tutkiessaan, että moraaliakin voitaisiin tutkia samaan tapaan kuin luonnontieteitä. Herbert Spencer (1820-1903) päätti kehittää filosofiaa kehitysopin pohjalta. Tästä lähtökohdasta hän määritteli korkeimmaksi hyveeksi pyrkimisen kaikkien yhteiseen menestykseen ja onneen. Yhteisellä onnella hän tarkoitti tulevienkin sukupolvien onnea eikä vain nyt elävien. Nykyihmisen kulutustason on katsottu yleisesti uhkaavan luonnon sietorajoja ja samalla tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Hyveiden vajeet vain kasvavat.
Tieteessä mainitaan myös teologinen etiikka, jota ei pidetä muita edullisemmassa, mutta ei huonommassakaan asemassa. Teologisen etiikan päämääränä on ensisijassa Jumalan tahdon pyyteetön noudattaminen. Kristinuskon mukaan Jumalan tahto on kirjoitettu ihmisen sydämeen ja Raamattuun. Vanhassa Testamentissa, joka on juutalaisille laki ja profeetat, on määritelty hyveet, joita ihmisten tulisi elämässään noudattaa. Jeesuksen ohje kuuluu: "Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille". Tässä on Jeesuksen mukaan kaikki, mitä on laissa ja profeetoissa. Toinen Jeesuksen eettinen ohje on, että ihmisen tulisi rakastaa Jumalaa yli kaiken ja toista ihmistä niin kuin hän rakastaa itseään.
Hyveille ja hyveellisyydelle yleensä lienee ominaista, että ihminen itse ei juuri huomaa omia hyveitään eikä myöskään niiden puuttumista. Jeesus selvittää tätä kertomuksessaan viimeisestä tuomiosta, jossa tuomari kertoo nälkäisten ruokkimisesta, janoisten juottamisesta, kodittomien majoittamisesta, alastomien vaatettamisesta sekä sairaiden ja vangittujen luona vierailemisesta. Tuomitsematta jätetyt eivät olleet huomanneet tehneensä kaikkea sitä hyvää, josta heidät palkittiin eivätkä tuomitut olleet huomanneet jättäneensä tekemättä kaikkea sitä, jonka laiminlyönnistä he saivat rangaistuksen. Hyveisiin kuuluu paitsi hyvän tekeminen, myös pahan tekemättä jättäminen ja paheisiin kuuluu paitsi pahan tekeminen, myös hyvän tekemättä jättäminen.
Hyväily on määritelty Nykysuomen sanakirjassa helläksi sivelyksi, hyvänä pitämiseksi, hellimiseksi ja hyvittelemiseksi, tunteiden osoittamiseksi hyväilemällä. Tunnetuimpia ovat kuvaukset siitä, kuinka äidit hyväilevät lapsiaan. Joidenkin tutkimusten mukaan hyväilyt ovat lapselle tärkeä osa hänen hoitoaan. Hyväilyvajeet ovat yhtä pahoja vajeita kuin vajeet ruoassa, puhtaudessa, asumisessa ja vaatetuksessa. Useimmilla lapsilla on varmaan enemmän kokemuksia ja muistikuvia oman äitinsä hyväilyistä kuin isänsä hyväilyistä. Hyväilyvajeita jäisi lapsille varmaan nykyistä enemmän, jos hyväilyt olisivat isien varassa. Äideillä on ehkä luonnostaan parempi hyväilykyky kuin isillä, joten isä-lapsi -suhteessa ei ole kyse vain hyväilyvajeesta, vaan myös hyväilykyvyn vajeesta.
Toinen paljon kuvailtu ja monien kokemakin hyväilysuhde on kahden ihmisen parisuhde, jos se kuten yleensä, on myös rakkaussuhde. Rakkaussuhde on tuskin mahdollista ellei siihen ainakin alkuvaiheessa liity myöskin jonkinasteista hyväilyä. Parisuhteessakin kuitenkin naiset hallitsevat yleenä hyväilyn miehiä paremmin ja tästä johtuen he myös kokevat hyväilyvajetta enemmän ja useammin kuin miehet. Sekä miehiltä että naisilta hyväilyn sanotaan kuitenkin onnistuvan sitä paremmin mitä vähemmän he lapsuudessaan ovat jääneet hyväilyvä vaille. Pahimmillaan hyväilyvaje on silloin, kun ihmissuhdetta säätelee hyväilyn sijasta väkivaltaisuus. Useimmissa tapauksissa pahoinpitelijänä on mies ja uhrina nainen. Uutisten mukaan pahoinpitelyt ovat pelottavan yleisiä, ja luultavaa on, että vain osa niistä uutisoidaan. Onneksi osa väkivaltaisesti käyttäytyvistä miehistä on myöntänyt ongelmakäyttäytymisensä ja hakeutunut hoitokursseille.
Pahoinpitely voi kuitenkin olla myös sanomisilla harjoitettua henkistä väkivaltaa, ja silloin uhrina on useimmiten mies ja pahoinpitelijänä nainen. Mutta sanoilla voidaan myös hyväillä, varsinkin muun hyväilyn yhteydessä.
Hyväilyt kuuluvat osana inhimillisiin tarpeisiin. Hyväilyn saajalle se on osa turvallisuustarpeen tyydyttymistä, hyväilijää taas ohjaa tähän hoivaamistarve, ja kummallakin se tyydyttää sosiaalisen kontaktin tarvetta. Ehkä tunnetuin ihmisen käyttäytymistä ohjaavien tarpeiden analysoinneista on Abraham Maslowin 1940- ja 1950-luvuilla kehittämä tarveteoria ja hänen tarvehierarkiansa. Maslowin mukaan ihmisen tarpeita voidaan tyydyttää, tai hän on kiinnostunut niitä tyydyttämään vain määrätyssä järjestyksessä. Hän luettelee ensimmäisinä ruumiin tarpeet kuten nälän, janon ja ulkonaisen hyvänolon, toisena tulevat turvallisuustarpeet ja vaarojen torjumiset, kolmantena sosiaaliset tarpeet kuten ryhmään tai ryhmiin kuulumiset, hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen ja neljänneksi saavutusten, pätemisen, tunnustuksen ja arvostuksen tarve. Hyväilyn voi katsoa tyydyttävän edellä luetelluista tarpeista useitakin. Lapsi tuntee hyväilyn yhteydessä olonsa turvalliseksi. Kaikenikäiset varmaan kokevat rakastamansa ihmisen hyväilyn hyvänolon tunteena.
Hyväiltävänä oleminen tyydyttää sosiaalisia tarpeita hyväksytyksi tulemisen ja liittymisen kokemuksina. Edelleen hyväilyn voi kokea myös arvostuksena ja kunnioituksena hyväiltävän olemusta, pätevyyttä ja saavutuksia kohtaan. Kun hyväily näin täyttää hyvin monia inhimillisiä tarpeita, jättää hyväilyvajekin samalla vajeita monille tärkeille elämän alueille.
Voidaksemme mitata ihmisyyden määrää olisi tiedettävä mitä ihmisyys on. Minkälainen olisi täydellinen ihminen? Runoilija Uuno Kailas on lausunut runossaan Ihmisen määrä mm. " Ihmisen määrä, kaikessa ihminen olla", mutta hänkään ei ole eritellyt minkälainen olisi ihminen, joka tämän määrän täyttäisi. Tämä lause on kirjoitettuna runoilijan lapsuuskodin pihakallion muistolaattaan Heinolan Löytänän kylässä.
Suomen rikoslain 13. luku selvittää mitä ovat rikokset ihmisyyttä vastaan, mutta ei sekään selvitä mitä ihmisyys on. Ihmisyyttä vastaan tehtyinä rikoksina mainitaan mm. sodankäyntirikkomus, sotarikos, ihmisoikeuksien loukkaus, törkeä sotarikos, törkeä ihmisoikeuksien loukkaus, joukkotuho, salahanke joukkotuhontaan, syrjintä ja kiihotus kansanryhmän syrjintään.
Rikokset ihmisyyttä vastaan tehdään siis ainakin pääsääntöisesti sodissa tai sodan kaltaisissa olosuhteissa. Silti voitaneen sanoa, että ihmisillä, jotka syyllistyvät rikoksiin ihmisyyttä vastaan on itsellään ihmisyyden vajetta. Rikoksessa ihmisyyttä vastaan näyttäisi kuiten aina olevan kysymys ihmisoikeuksien loukkauksista. Tästä voitaisiin edelleen päätellä, että ihmisoikeudet, jotka on lueteltu 1948 vahvistetussa Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, ovat samalla jonkinlainen ihmisyyden määrittely. Mitä paremmin ihmisoikeudet maailmassa toteutuvat, sitä vähemmän meillä on ihmisyysvajetta.
Luonnontieteessä ihmistä käsitellään eläintieteen tutkimuskohteena, joka on sijoitettu kädellisten nisäkkäiden Hominidae-heimoon sen ainoana nykyisin elävänä lajina. Hominidi tarkoittaa ihmistä. Luonnontiede näkee suurimmaksi eroksi muihin kädellisiin verrattuna ihmisen pitemmälle kehittyneet aivot ja ennen muuta hänen kykynsä puhua.
Pekka Kuusi on valinnut kirjansa Tämä ihmisen maailma, WSOY 1982, tunnukseksi hymyilevän sfinksin, joka Nykysuomen sanakirjassa kuvataan ihmisyyden ruumiillistuneeksi arvoitukseksi. Kuusi kuvaa teoksessaan ihmistä luonnon ikimuutoksen kärkenä, jonka hän haastaa koko ihmiskunnan käsittävään lajikumppanuuteen. Toisena vaihtoehtona hän näkee ihmisryhmien jatkavan keskinäistä kilpailuaan joka johtaa ihmislajin tuhoutumiseen ja sammumiseen. Näin lajikumppanuus olisi osa ihmisyyttä. Rasismi, kansallinen itsekkyys sekä taloudellinen ja alueellinen epäoikeudenmukaisuus osoittavat jotain muuta kuin koko ihmiskunnan kattavaa kumppanuutta. Ne osoittavat ainakin tältä osin vajetta ihmisyydessämme.
Luonnontieteet tarkastelevat ihmistä biologisen evoluution tuloksena ja Pekka Kuusi evoluution jatkumista ihmisessä kulttuurievoluutiona. Kulttuurievoluutiossa ihmisen tulisi kehittyä yhä sivistyneemmäksi ja yhä humanistisemmaksi. Humanistisuudella on tarkoitettu mm. kansainvälisyyttä, vapaamielisyyttä ja suvaitsevuutta. Kun humaanisuus toisaalta tarkoittaa juuri inhimillisyyttä ja ihmisyyttä, luetaan em. ominaisuudet ihmisyyteen kuuluviksi. Näissäkin suhteissä ihmisyytemme on vielä vajaa ja puutteellinen. Sivistys samaistetaan ainakin osittain kulttuuriin, jolla taas tarkoitetaan ihmisen henkisen elämän kehittämistä, tieteiden, filosofian ja taiteiden viljelemistä sekä persoonallisuuden rikastuttamista ja arvokkaammaksi tekemistä. Sivistyksellä voidaan kuitenkin tarkoittaa myös kasvatuksen antamia tai koulussa opittuja tietoja ja taitoja sekä käyttäytymis- ja puhetapoja. Riippuuko ihmisyys todella koulutuksesta ja onko enemmän koulutettu edes vähemmän koulutettua sivistyneempi?
Uskonnoissa ihmistä ei nähdä keskeneräisenä ja edelleen kehittyvänä olentona, vaan Jumalan valmiina luomuksena. Tosin esimerkiksi kristinuskossa nähdään kehittymistarvettakin, mutta sen katsotaan johtuvan siitä, että ihminen onkin alkuperästään rapautunut ja huonontunut eikä suinkaan tullut jatkuvasti enemmän ihmiseksi tai kehittynyt täydempään ihmisyyteen. Uskonnon mukaan ihminen ei kuulu eläinkuntaan, vaan hän paljon enemmän kuin eläimet. Uskonnon mukaan hän ei ole eläimellinen olento, vaan pikemminkin jumalallinen olento. Tämän mukaisesti ihmisen elämisen tarpeetkin ovat suuremmat kuin eläimillä. Hän ei tule toimeen vain ruumiinsa tarpeiden tyydyttämisellä, hänellä on henkisiä ja hengellisiäkin tarpeita, joita eläimillä ei ole. Kristinusko luettelee hengen hedelminä rakkauden, ilon, rauhan, kärsivällisyyden, ystävällisyyden, hyvyyden ja uskollisuuden. Kristinusko esittää Jeesuksen sellaisena ihmisenä, jollaiseksi ihminen täydessä ihmisyydessä on tarkoitettu. Häneen vertaamalla ihminen voi arvioida oman ihmisyytensä vajeita. Huolimatta siitä, että jokainen ihminen varmaan joutuu tunnustamaan ihmisyytensä vajavaisuuden, on kristinuskon sanoma se, ettei Jumala erottele ihmisiä ja ettei ihmistenkään tulisi jakaa toisiaan erilaisiin arvoluokkiin. Aarne Toivasen ja Sauli Soinilan Raamatun Uuden Hakusanakirjan 2. osan hakusanan Ihminen luettelosta poimin 26 kohtaa, joissa mainitaan Jeesusta seuranneista suurista ja sekalaisista väkijoukoista. Sellaisia kohtia, joissa todettiin, ettei Jumala erottele ihmisiä, tai ettei ihmisten tulisi heitä erotella, poimin saman hakusanan luettelosta 14. Eikö siinä ole Pekka Kuusen suosittelemaa lajikumppanuutta? Edesmennyt suomalaisten rakastama muusikko Veikko Lavi oli oivaltanut tämän laulaessaan ihmisistä, joita on paljon ja toistensa kaltaisia kuin muurahaisia, mutta joista kuitenkin jokainen on laulun arvoinen ja heidän jokaisen elämänsä tärkeä.
Jeesus oli ihmisyydessään täydellinen, koska hänessä oli myös jumaluus täydellisenä. Vaikka ihmisessä on Jumalan henkeä, ei se ole täyttänyt häntä kuten se oli täyttänyt Jeesuksen. Kristinuskon mukaan ihmisellä on mahdollisuus kehittyä kohti Jeesuksen kaltaisuutta ja kohti täyttä ihmisyyttä perehtymällä Jeesuksen opetuksiin. Jeesuksen opetuksista välittyy ihmiseen lisää samaa Jumalan henkeä, joka täytti Jeesuksen.
Suomen kielen perussanakirjassa ilo määritellään voimakkaaksi mielihyvän tunteeksi ja sitä verrataan riemuun, onnellisuuteen ja hilpeyteen. Autuudesta sanotaan, että se on Jumalan yhteydessä saavutettava täydellinen onnellisuus.
Edellytykset iloisuuteen ovat varmaan sitä paremmat mitä terveempi ihminen on. YK:n alainen Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt terveyden jotenkin niin, että se tarkoittaa fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista hyvinvointia. Jos iloisuus kuitenkin olisi riippuvainen yksinomaan terveydentilasta, emme juuri tapaisi iloisia ihmisiä. Eihän WHO:n määritelmän mukaista terveyttä ja hyvinvointia täydellisenä ole juuri kellään. Jokainen ihminen voi varmasti kertoa jotain puutteita ainakin jostakin hyvinvoinnin kolmesta osa-alueeta. Tästä huolimatta iloisuus on kuitenkin suhteellisen yleistä vallitsevista puutteista huolimatta. Tunnemmehan karjalaisen hokeman: Ilo pintaan vaik syvän märkänis. Tuo karjalainen sanonta ilmentää huumoria. Tunnettu kuplettilaulaja Alfred Tannerkin suositteli huumoria lääkkeeksi ilottomuuteen laulaessaan tähän tapaan: "Elämässä tulee nääs, sen huumorin olla etupääs, se ruikutusten runsahitten parhain lääke on".
Toiset ihmiset ovat luonnostaan iloisempia kuin toiset. Psykologiasta tunnemme Ernst Kretschmerin luonnetyyppijaon, jossa hän on löytänyt vastaavuutta luonnetyyppien ja ruumiinrakennetyypien välillä. Tämän mukaisesti ruumiinrakenteeltaan pyknikko, jota on leikkisästi luonnehdittu pyöreähköksi, pehmeähköksi ja pulleahkoksi, omaa usein syklotyymin luonteenlaadun, jota on kuvattu hyväntahtoiseksi, leikkisäksi, eloisaksi ja puuhakkaaksi. Mainitut luonteenpiirteet ovat lähes synonyymejä iloisuudelle. Myös toiset heimot ovat luonnostaan iloisempia kuin toiset. Iloisuustaipumus tuli jo edellä liitetyksi karjalaisiin. Savolaisia taas on sanottu lupsakoiksi, ja lupsakkuushan on myös lähes samaa kuin iloisuus. Iloisuusvajetta lienee siis vähiten karjalan ja savon heimoon kuuluvilla sekä luonnetyypiltään syklotyymeillä kuuluivatpa mihin heimoon tahansa.
Ihminen voi kuitenkin olla iloinen ja onnellinenkin, vaikka suoranainen hauskuus ja hauskutus eivät kuuluisikaan hänen esiintymiseensä. Tällainen ihminen on tyytyväinen elämäänsä ja senkin yleensä myös muut huomaavat. Hänessä ei ole iloisuusvajetta, eikä hän ole muiden ilonpilaaja. Ilonpilaajaksi leimautuukin usein juuri tyytymätön ihminen. Tyytymättömyys taas johtuu yleensä siitä, että ihmisellä on tarve tai tarpeita, joita hän ei saa tahtomallaan tavalla tyydytetyksi. Tällöin perimmäinen syy tyytymättömyyteen ja iloisuusvajeeseen voi löytyä aivan turhistakin tarpeista.
Maailman kuuluisin pasifisti, Intian rauhanomainen vapauttaja, Mohandas Karamchand Gandhi (1869 - 1948) näki ihmisen liialliset tarpeet, turhat tarpeet, jopa maailman väkivallan syynä. Elämän kannalta välttämättömiä tarpeita ihmisellä on lopulta hyvin vähän. Tämän oivaltaminen vähentäisi paljon niin iloisuusvajetta kuin tyytymättömyyttä ja väkivaltaakin. Turhat tarpeet syntyvät väärinkäsityksistä. Ihminen kuvittelee, että on jokin määrätty tulotaso, julkisuustaso, omaisuustaso, huvittelu- ja nautintotaso, omaisuustaso, ulkoisen olemuksen taso ja pätevyystaso, joiden saavuttaminen tuo tyytyväisyyden, iloisuuden ja onnen. Näin ajattelevilla on turhien tarpeittensa lisäksi turhia huolia, jotka estävät iloisuuden. Aki Kaurismäki antoi elokuvalleen nimen: Kauas pilvet karkaavat Olen nähnyt taulun, jolle taiteilija oli antanut nimeksi: Onnen takaa-ajo. Siinä pilvi on kuvattu onneksi, jota vuorelle kiipevä tavoittelee. Mitä ylemmäs kiipeilijä pääsee, sitä ylemmäs nousee myös onni, joka karkaa. Vaikka ihminen saavuttaisikin asettamiaan tasoja, tuntuvat ne saavutettuina taas liian matalilta, ja niin takaa-ajo ja tyytymättömyys jatkuvat. Tavoitteista on tullut riippuvuuksia, himoja, addiktioita, pysyviä huolen ja tyytymättömyyden aiheita, orjuuttavia iloisuuden esteitä.
Huolia voivat tosin aiheuttaa myös ihmiselle todella välttämättömät tarpeet. Voi olla huoli asunnosta, ravinnosta tai vaatetuksesta, huoli terveydestä tai huoli työpaikasta ja toimeentulosta. Terve huolenpito on mahdollisten ongelmien välttämistä erilaisiin vaihtoehtoihin varautumalla. Mutta tässäkin voi menettää iloisuutensa turhaan, jos on huolissaan jostakin pahasta, jota ei tulekaan. Iloisuus häviää turhaan silloinkin, jos huolestuu asiasta, joka tulee ajankohtaiseksi ja johon voi vaikuttaa vasta paljon myöhemmin.
Ilovajeet voivat johtua sellaisestakin seikasta, että unohtaa elämän kaikkien sattumusten monitahoisuuden. Tämä tarkoittaa sitä, että asiat, tapahtumat ja lähimmäiset eivät ole vain joko hyviä tai huonoja, vaan yleensä sekä hyviä että huonoja ja vielä siltä väliltäkin. Iloisuus häviää, kun törmää siihen huonoon puoleen, mutta se voi palautua nopeastikin, jos malttaa etsiä ja sitten löytääkin sen hyvän puolen. Klassinen esimerkki on puolillaan oleva juomalasi. Positiivisesti asiaan suhtautuva iloitsee, että vielä puolet on juomatta, kun taas negatiivisesti suhtautuva valittaa, että lasikin on jo puoliksi tyhjä. Tavoitteissa käy samoin. Positiivisesti asennoituva etenee esimerkiksi tavoitteekseen asettamaansa tutkintoon pienin askelin iloiten jokaisesta suorittamastaan tentistä, kun taas negatiivisesti asennoituva laskee masentuneena kuinka hirveän monen tentin takana ja saavuttamattomissa tutkinto yhä on.
Jääkö meiltä näkemättä, että samalla kun lähimmäisemme, joka on ärsyttävän päättämätön, on toisaalta tarkka, jos hän on aloitekyvytön, voi hän olla myös perusteellinen, jos hän on itsepäinen, voi hän olla myös huolellinen, jos hän on joustamaton, voi hän olla myös sitkeä ja kestävä, jos hän on huolimaton, voi hän olla myös optimistinen, jos hän on tasapainoton, voi hän olla myös kekseliäs jne. Voimme ärsyyntyä ystävämme jostain ominaisuudesta, mutta hänessä on varmasti samalla ominaisuuksia, joista voimme yhdessä iloita. Mainitut esimerkit inhimillisistä vastapuolista on poimittu Erkki Mielosen kirjasta: Suhteeni muihin ihmisiin.
Iloisuudella on erilaisia syvyys- ja pysyvyysasteita. Iloisuus on varmaan jotain enemmän kuin hauskuus, riemullisuus enemmän kuin iloisuus, onnellisuus enemmän kuin riemullisuus ja autuus enemmän kuin onnellisuus. Kun vaakamme näyttää vajetta iloisuudessa, on siinä varmaan suurempia lukemia vastapuolella, jonka asteikolla näkyvät huoli, suru, murhe ja synkimpänä epätoivo. Vaikka edellä on kerrottu joitakin päätelmiä iloisuuden löytämiseksi ja ylläpitämiseksi sekä etsitty keinoja iloisuuden esteiden raivaamiseksi, pätee siinä kuitenkin vanha suomalainen sananlasku, jonka mukaan ei kukkokaan käskien laula. Emme voi saada iloisuuttakaan käskemällä, emme itsellemme emmekä muille.
Kun kristinusko ajanlaskumme alussa tuli tietoisuuteemme, tuotiin se ilosanomana. Paimenet kuulivat Betlehemin kedolla ilosanoman, jonka mukaan maailmaan oli syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Tieto Jeesuksen syntymästä oli Johannes Kastajalle niin suuri ilo, että hän sanoi ilonsa tulleen sen johdosta täydelliseksi. Aivan kuten Jeesuksen syntymä, niin hänen ylösnousemuksensakin sai siitä vakuuttuneet ihmiset niin iloisiksi, että sitä oli vaikea selittää.
Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumin 15. luvun 11. jakeessa puhuneensa kuulijoilleen siksi, että hänen ilonsa olisi heidän sydämissään ja että heidän ilonsa tulisi täydelliseksi. Ilon korkein aste, täydellinen ilo, on autuutta, kuten edellä todettiin. Edellä todettiin myös, kuinka ikävillä ja huonoillakin tilanteilla ja asioilla yleensä on kuitenkin myös joitakin valoisia ja iloisia puolia. Jeesuksen vuorisaarnassa (Matt.5:1-12) Jeesus kuvaa autuaiksi, siis täydellisen iloisuuden ja onnen omaaviksi, sellaisiakin ihmisiä, jotka itse tunsivat itsensä onnettomiksi ja joita muutkin pitivät ilottomina. Kristillisen uskon mukaan iloisuus ja autuus perustuu vapauteen, jonka Jeesus, Vapahtaja, seuraajilleen antaa. Ihminen, joka on huolten ja murheitten painama, ei ole vapaa eikä voi olla iloinen. Jeesus kehotti oppimaan luonnon kasveista ja eläimistä, kuinka Jumala huolehtii niistä. Samoin hän huolehtii ihmisistäkin. Kovasti tarpeitaan tyydyttämään pyrkivä ja itsensä kelpaamattomaksi kokeva ihminen tulee epätoivoiseksi, kun ei kykene itse itseään vapauttamaan. Kristitty iloitsee juuri siksi, että hänet on vapautettu kaikesta siitä, mikä edellä on todettu iloisuuden esteeksi. Täydellisestä vapauttamisesta seuraa luonnostaan täydellinen iloisuus, onni ja autuus. Paavali neuvoo kristittyjä, etteivät uudelleen antaisi sitoa itseään samaan orjuuteen, niihin iloisuuden esteisiin, joista Kristus on heidät vapauttanut.(Gal.5:1)
Käsite infrastruktuuri otettiin käytöön joskus 1950-luvulla tarkoittamaan sotilastoimia varten tarpeellisia laitteita ja edellytyksiä. Myöhemmin käsitteellä on alettu tarkoittaa myös taloudellisen kehityksen edellytyksenä olevia laitteita ja järjestelyjä. Toisin sanoin ilmaistuna infrastruktuurilla tarkoitetaan ensinnäkin maankäyttöä ja sitä ohjailevaa kaavoitusta. Sillä tarkoitetaan kaavojen mukaisia tie- ja liikennejärjestelyjä, vesihuoltoa, viemäröintiä ja jätteiden käsittelyä. Edelleen siihen kuuluvat lämmön sekä sähkön ja muun voiman tuotto- ja siirtojärjestelmät. Eikä taloudellinen toiminta voi kunnolla kehittyä myöskään ilman kunnossa olevia lastenhoito-, koulutus-, terveydenhuolto-, sosiaalihuolto- ja vanhustenhoitopalveluja, joten nekin kuuluvat infrastruktuuriin. Infrastruktuuria on vielä kaikki sekin, mikä tämän lisäksi katsotaan taloudellisen kehityksen edellytykseksi. Luetelluista edellytyksistä lähes kaikki on julkishallinnon vastuulla.
Infrastruktuurista ja sen merkityksestä on julkisuudessa ja julkishallinnon piirissä kuitenkin puhuttu yllättävän vähän. Siis ainakin aiheen käsittelyssä on vajetta. Tämä on kyllä aiheuttanut infrastruktuurivajetta myös käytännössä. Tämä vaje ilmenee lähinnä taloudellisen kehityksen ohjauksen puuttumisena. Kehitysjärjestys kulkee ikäänkuin nurinpäin. Talouselämä seurailee luonteensa mukaisesti kysynnän ja tarjonnan lakeja rakennellen tuotantolaitoksia sekä jakelu- ja ostoskeskuksia sen mukaan, missä toisaalta on potentiaalista ostovoimaa ja toisaalta mahdollisimman matalapalkkaista työvoimaa. Koska infrastruktuuri on taloudellisen kehityksen edellytys, se tietysti rakennetaan, mutta sitä rakennetaan sitä mukaa ja sinne, minne vapaan markkinatalouden ja talouselämän projektit sitä ohjaavat.
Infrastruktuuri vaikutti jo silloin, kun sitä ei vielä oltu keksittykään, eikä se ollut ihmisen luomaa. Luonnon infrastruktuuria olivat ennen muuta vesistöt ja vesireitit, jotka toimvat erämaa-ajan ja erämaiden asutuksen kulkuväylinä ja olivat näin kehityksen edellytyksiä ja samalla sen ohjaajia. Vesireittien ohella asutusta ja elinkeinojen kehitystä ohjasivat puolustuslinnakkeiden sijoittelu sekä erityisesti uskonnollisten keskusten kuten kirkkojen, luostareiden ja piispanistuinten sijoittelu. Ennen koululaitoksen kehittymistä luostarit olivat alueittensa tärkeimpiä kehittäjiä.
Kustaa Vaasa (1496 - 1560) kiinnitti erityistä huomiota elinkeinojen kehittämiseen. Tässä tarkoituksessa hän perusti v. 1540 Helsingin kaupungin ja pani alulle pysyvän asutuksen saamisen Pohjois-Savon ja Keski-Suomen erämaihin. Samaan tapaan toimi kenraalikuvernööri Pietari Brahe (1602 - 1680) Eri puolille maatamme tekemillään seitsemällä matkalla Brahe oli havainnut, että Suomessa on runsaasti luonnonrikkauksia, joita olisi opittava käyttämään hyväksi. Tätä varten oli koulutettava riittävästi kelvollisia ja vastuuntuntoisia virkamiehiä, ja tähän taas tarvittaisiin yliopisto. Brahen aloitteesta perustettu Turun akatemia aloitti toimintansa 15. 7. 1640.
Brahen toimesta paranneltiin maanteitä, perustettiin majatalo- ja kievarilaitos sekä järjestettiin v. 1638 säännöllinen postinkuljetus. Maan tasapainoisen kehittymisen edistämiseksi Brahen aikana perustettiin Raahen, Pietarsaaren, Kristiinan, Haminan (Vehkalahden), Hämeenlinnan, Savonlinnan, Sortavalan, Lappeenrannan ja Lieksan (Brahean) kaupungit. Tässä on mallia hyvälle, johdonmukaiselle, pitkäjänteiselle ja alueellisesti tasapainottavalle infrastruktuurille. Vielä Ruotsiin muutettuaankin kreivi Pietari Brahe, toisin kuin muut aikansa ylimykset, käytti osan tuloistaan kirkkojen ja koulujen rakentamiseen sekä puolustuksen kehittämiseen. Muutoinkin hän huolehti läänitysalueittensa väestön hyvinvoinnista. Ei ole ihme, että aina omaan aikaamme saakka on sanottu: "se sattui kreivin aikaan", kun jotain hyvää tapahtuu.
Kulkuväylät, liikenne, jakeluverkot sekä koulutus ovat edelleen infrastruktuurin tärkeimmät osat. Niitä vain ei enää käytetä hallinnon välineinä kuten ennen, ne ovat nyt pikemminkin markkinoiden, noiden tuntemattomien ja kasvottomien markkinavoimien välineinä. Osittain infrastruktuuri on karannut hallinnolta myös eri sektoreiden kapea-alaisille asiantuntijoille. Tämän seurauksena jokaista infrastruktuurin osa-aluetta suunnitellaan ja kehitellään ikäänkuin sitä itseään varten, ei enää yhteisöä ja alueen asutusta varten eikä edes alueen infrastruktuurin kokonaisuutta varten.
Professori Heikki Kirkisen kirjoitus: Kansanvaltaisuus tasapainottaisi kehitystä (HS 3.7.2003) kuvaa tilannetta, kun hän sanoo suunnittelijoiden käsittelevän ihmisiä ja yhteiskuntaa kuin koneita. Hän muistuttaa, ettei yhteiskunta ole koneisto, vaan yhteisö, jolla on tietoisuutta identiteetistään sekä omaa tahtoa kehitykseensä. Tämä koskee yhtä hyvin paikallis-, piiri- ja valtiotasoa. Kirkinen mainitsee myös valtion nykyisen pyrkimyksen kuntien määrän vähentämiseen ja samanaikaisen pyrimyksen seutukuntien ja muiden uusien aluerakenteiden lisäämiseen. Professori Hannu Katajamäki käsitteli samantapaista ongelmaa kirjoituksessaan Hämeen Sanomissa 17.5.2003 mainiten verkostoitumisen. Verkostoituminenkaan ei aidosti tue kansalaisten ja yritysten omista lähtökohdista viriäviä kehittämisideoita, kirjoittaa Katajamäki. Hän mainitsee mekanistisen mentaliteetin, joka vastaa Kirkisen mainintaa koneista. Katajamäki muistuttaa hallintoelimiämme viime vuosien yhteiskunnallisista muutospiirteistä, jotka eivät olleet tiedossa, kun nykyisen hallintomme perusteet edellisellä vuosisadalla määriteltiin. Näissä määrittelyissä tapahtui niin, että asuinyhteisöltä, jolla Kirkisen mukaan on oma identitenttinsä ja oma kehittämistahtonsa, riistettiin oikeus alueensa omatahtoiseen kehittämiseen. Riistäjäksi oli perustettu puoluelaitos. Tämä selittää myös osaltaan infrastruktuurin karkaamisen pois niin yhteisöjen asukkailta kuin hallintoelimiltäkin. Asukkailta se on pois, koska hallinnosta vastaa puolueorganisaatio. Hallinnolta se on pois, koska puolueita kiinnostavat enemmän omat organisaationsa kuin alueiden kehittämisen edellytyksenä oleva infrastruktuuri. Puolueorganisaatiothan ovat kaiken kattavia.
Jokaisella puolueella on nuorisojärjestönsä kasvattaakseen itselleen kannattajia ja äänestäjiä. Niillä jokaisella on ns. sivistysjärjestönsä ja opistonsa, joissa koulutetaan puolueaktivisteja ja niillä kaikilla on omat eläkeläisjärjestönsä, joilla varmistetaan, että puolueuskollisuus säilyy hautaan saakka. Puolueiden on lisäksi kaiken aikaa maan hallinnon ohella, ja siinä sivussa, hoidettava oman organisaationsa hallintoa ja rahoitusta, sekä valmistauduttava heti jokaisten vaalien jälkeen tulossa olevien uusien vaalien strategioihin ja vaalikampanjointiin. Se on puolueiden omaa, asuinyhteisöjen asukkaista kaukana olevaa infrastruktuuria.
Eurooppa 2020-projektin johtaja Peter Ekholm kirjoitti 21.7.2003 Hämeen Sanomissa aikamme paradokseista. Paradoksina ja nostalgisena haihatteluna hän pitää mm käsitystä, että maahanmuutto voisi lisätä asumista haja-asutusalueilla. Koulutuksen paradoksina hän mainitsee, että se on toisaalta menestystekijä, mutta toisaalta kasvattaa myös itsenäisesti ja perustellusti ajattelevia kriittisiä kansalaisia, jotka vaihtavat varoittamatta niin kantakauppaa kuin puoluettakin. En näe viimeksi mainitussa paradoksia. Juuri sillä koulutus todistaa olevansa menestystekijä, että se kasvattaa perustellusti ajattelevia kriittisiä kansalaisia. No, vanhakantaisen puolue-edusteisen hallintomme kannalta se ei ehkä ole niinkään menestyksekästä. Onneksi maahamme on perustettu yliopistoja vielä Brahen ajan jälkeenkin, ja muuallekin kuin vain entiseen ja nykyiseen pääkaupunkiimme. Jo aikaisemmin mainittu Hannu Katajamäki on laittanut kirjoittamansa Vaasan yliopiston historiikin nimeksi: Oman alueensa yliopisto. Minkälainen olisikaan ollut Oulun seudun ja muiden yliopistoalueittemme kehitys ilman niiden infrastruktuuriin liitettyjä yliopistoja?
Peter Ekholmin neljäs paradoksi ansaitsee erityisen huomiomme. Siinähän väitetään, että osittainen itsenäisyydestä luopuminen, eli suurempaan hallintoalueeseen integroituminen, lisää vaikuttamismahdollisuuksia. Näin todella on, vaikka monen suomalaisen on sitä vaikea todeksi uskoa. Monet uskovat edelleen, että paras tae vaikuttamismahdollisuuksiin oman alueen asioista päätettäessä on valtakunnan itsenäisyys ja kunnallinen itsehallinto. Paljon puhuttu ja parjattu globalisaatio, eli maailmanlaajuinen vapaakauppa, ylikansalliset jättiläisyhtiöt ja yli rajojen liikkuvat pääomat eivät paljon perusta meidän itsenäisyyksistämme eikä paikallisista päätöksistämme. Tästä syystä vaikutusmahdollisuudet nykyisessä maailmassamme ovat sitä paremmat mitä parempi edustus alemmalla aluetasolla on ylemmän tason hallintoelimissä.
Hallintotasojen lukumäärä sen sijaan vaikuttaa pikemminkin niin, että tasoja lisättäessä hallinto monimutkaistuu mutta alueelliset vaikuttamismahdollisuudet heikentyvät. Liian moniportainen hallinto on verrattavissa taannoiseen runsaaseen komiteatoimeen, josta leikillisesti sanottiin, että siellä asiat makaavat, jäsenet istuvat, järki seisoo, kello käy ja palkka juoksee.
Yhteenvetona infrastruktuurimme vajeista voisi sanoa, että vajeet vähenisivät, jos hallinto siivottaisiin selvästi kolmijakoon: paikallishallinto, piirihallinto ja valtakunnan hallinto. Suuri parannus olisi siirtää demokraattinen edustus puoluejärjestelmältä suoraan alueiden asukasedustajille. Valtakunnan tasapainoisen alueellisen kehityksen kannalta olisi ylivoimaisen parasta kehittää Jyväskylää koko maan logistiikan keskuksena. Mikään muu maamme kaupunki keskipisteenä ympyrässä, jonka säde on n. 250 km, ei kata niin suurta aluetta ja asukasmäärää kuin Jyväskylä. Tiestö ja liikenne palvelisivat koko maan taloudellista kehitystä parhaiten, jos rautatieyhteyksiä parannettaisiin suoralla yhteydellä Oulusta Jyväskylän ja Lahden kautta Helsinkiin. Yhteyttä Lahdesta Jyväskylään voitaisiin harkita joko Heinolan tai Jämsän kautta.
Tasapainoisesti valtakuntaa kehittävässä infrastruktuurissa hyvät maakuntakeskusten väliset valtatieyhteydet voisivat monessa tapauksessa olla parempi ratkaisu kuin harvasilmäinen moottoritieverkko. Tieverkon tasapainottava vaikutus vielä korostuisi, jos maakuntakeskukset ympäröitäisiin sen naapurikunnat, ns. kauluskunnat toisiinsa yhdistävällä kehätiellä. Nykyisen tieverkon kehitäminen esitettyyn suuntaan tuntuu ehkä mahdottomalta, mutta saihan pääkaupunkikin kehätiensä aikaisemmin toisin rakennettuun katuverkkoonsa. Suuri kysymys on kuinka infrastruktuuri demokratian osalta saadaan niin globaaliseksi, että paikallisasukkailla on edustus oman maakuntansa hallinnossa, maakunnan asukkailla edustajansa valtakunnan hallinnossa, valtioiden kansalaisilla edustajansa maanosien hallinnossa ja vihdoin maanosien ihmisillä edustajansa ihmiskunnan maailmanhallinnossa. Infrastruktuurin vajeet ovat maailmanlaajuisia.
Innostusvaje alentaa tuloksellisuutta, ja innostuksen puuttuminen kokonaan tekee ihmisen apaattiseksi ja saamattomaksi. Innostumaton on välinpitämätön ja haluton. Ihminen tekee mielellään sitä mistä hän on kiinnostunut, ja kiinnostuksen kasvaessa se voi muuttua innostukseksi. Tässä vaiheessa usein kiinnostuksen kohteet vähenevät, ja aikaa käytetään yhä ememmän siihen mikä innostaa. Suuri innostus voi johtaa jopa vain yhteen asiaan keskittymiseen. Jos useampi henkilö innostuu samasta ja vain yhdestä asiasta, voi tuloksena olla ns. yhden asian joukkoja ja kansanliikkeitä.
Suureen innostukseen tarvitaan motiivi, vaikutin, jokin sielullinen syy. Tällainen motiivi voi olla jokin aate, kuten isänmaallisuus, luonnonsuojelu, rauhanliike, ihmisoikeudet, poliittinen ideologia jne. Motiivi voi löytyä myös uskonnosta, taiteestä, urheilusta tai tieteestä. Kaikkein tavallisimpia innostavia motiiveja lienevät kuitenkin koti, perhe, sukulaiset, ystävät ja omaan ammattiin liittyvät työt ja toimet.
On siis tärkeää niin yksilön itsensä kuin työnantajan ja kansakunnankin kannalta, että mahdollisemman moni kansalainen saisi sellaisia tehtäviä, joista hän voisi olla ainakin kiinnostunut ja mielellään innostunutkin. Koulu- ja työyhteisöissä pyritään motivoimaankin niitä, jotka näyttävät haluttomilta ja joiden koulu- tai työsaavutukset tämän vuoksi jäävät odotettua vähäisemmiksi. Motivoiminen voi kuitenkin onnistua vain, jos haluton saadaan itse näkemään työssään jotain mielenkiintoista työprosessissa tai sen tulosten palkitsevuudessa. Jos koulutus on johtamassa ammattiin ja alalle, josta innostavaa motiivia ei näytä löytyvän, olisi selaista etsittävä muilta aloilta ja ohjattava opiskelijaa sen mukaisesti. Samoin työyhteisössä tulisi päästä työstä, josta kiinnostuksen herattävää motiivia ei löydy, sellaiseen työhön tai sellaiseen kokonaan uuteen työyhteisöön, josta se löytyy. Nykyisinä työttömyysaikoina tämä ei ole helppoa, eikä kiinnostaviin ja innostaviin töihin yleensäkään voi päästä, jos ei ainakin työuransa alkuaikoina ole valmis myös vähemmän kiinnostaviin töihin.
Kun tiedämme, etteivät maailman kaikkien alojen suurimmat saavutukset olisi olleet mahdollisia ilman asiastaan innostuneita yksilöitä ja samoin asiastaan innostuneita yhden asian liikkeitä, emme voi liiaksi korostaa innostuksen suurta merkitystä koko ihmiskunnalle. Tästä on helppo päätellä, että koulumme ja työyhteisömme kokevat aina suuren tappion, kun eivät voi osoittaa jollekin kansalaiselle kiinnostuksen herättävää ja innostukseen johtavaa motiivia. Innostavan työn löytyminen jokaiselle kansalaiselle olisi toivottavaa myös sen takia, että yhteiskunta haluaisi työkykyisyyden ja työhalukkuuden säilyvän säädettyyn eläkeikään asti. Työstään innostunut ihminen on vireä ja iloinen, pysyy paremmin terveenä ja tahtookin pitää työpaikkansa ainakin säädettyyn eläkeikään saakka. Innostamaton työ sitävastoin johtaa työuupumukseen ja ennenaikaiseen eläköitymiseen.
Innostuksen ylistyksen vastapainona sanottakoon kuitenkin myös, että innostus voi olla siunauksellista vain, jos sen motiivi eli vaikutin on ylevä ja jalo. Tunnemmehan tapauksia, joissa suuri innostus on kohdistunut vakaviin rikoksiin, ja tapauksia joissa innostuneet yhden asian liikkeet ovat syösseet kansoja sotaan ja tuhoon. Eikä jalonkaan innostuksen välttämättä tarvitse johtaa kuuluisuuteen tuottaakseen menestystarinan, sillä jokainen elämäänsä tyytyväinen ihminen on menestynyt ihminen, ja tyytyväisen ihmisen tarina on aina menestystarina. Selvää kuitenkin on, että jokainen tyytyväinen ihminen on kiinnostunut ja ehkä innostunutkin niistä asioista, jotka ovat tehneet hänestä tyytyväisen ihmisen.
Jakovajeeseen liittyvät kysymykset, mikä tai mitä on jaettava ja mihin tai keiden kesken se tulisi jakaa? Olen kuullut jonkun tunnetun ekofilosofin todenneen, että hänen kotinsa on planeetta maa ja hänen perheensä on koko ihmiskunta. En valitettavasti muista tuon filosofin nimeä. Tässä voisi olla eväät pohdinnalle, mitä ollaan jakamassa ja keiden kesken. Selvää on, että pohdimme hyvin globaalia ongelmaa.
Suomen YK-liitto on julkaissut joskus lehdessään, maailman kaikkien aikojen kauneimmaksi puheeksi mainitun, intiaanin puheen suurelle valkoiselle päällikölle 1854. Tämä punaiseksi mieheksi itseään kutsuva intiaani kehottaa valkoihoisia opettamaan omille lapsilleen niin kuin hekin ovat opettaneet omille lapsilleen. Hän opettaa mm. näin: "Maa on meidän äitimme. Mitä tahansa tapahtuu maalle, tapahtuu maan lapsille. Maa ei kuulu ihmiselle, vaan ihminen maalle. Valkoinen mies ei ole poikkeus yhteisestä kohtalostamme. Ehkä meistä lopulta tulee veljiä, kuka tietää. Meillä on yhteinen Jumala. Hän on kaikkien ihmisten Jumala. Joka vahingoittaa maata, halveksii sen Luojaa. Joka jatkuvasti likaa oman sijansa, tukehtuu jonain yönä omaan saastaansa. Rakastakaa maata niin kuin me olemme sitä rakastaneet, huolehtikaa siitä niin kuin me olemme siitä huolehtineet. Maa ei ole valkoiselle miehelle veli vaan vihollinen. Hän ottaa maasta mitä tarvitsee. Hän ryöstää maan lapsiltaan. Hän kohtelee äitiään maata ja veljeään taivasta kuin tavaroita, joita voi ostaa ja myydä. Hänen ahneutensa nielaisee kaiken ja jäljelle jää vain autio maa."
Ainakin toistaiseksi kaikki tuntemamme elämä maailmankaikkeudessa on tällä yhdellä yhteisellä ja yhdessä asuttavaksemme annetulla planeetalla. Kaikki elävät olennot, ihmiset mukaan lukien, saavat kaiken tarvitsemansa tästä yhteisestä pallostamme joka on sekä kotimme että tarvikevarastomme. Mikään siitä mitä elämässämme tarvitsemme, käytämme ja kulutamme ei ole kenenkään ihmisen hankkimaa ja luomaa, vaan tästä yhteisestä tarvikevarastostamme ottamaa. Kaikkein pisimmällekin jalostetut ja eri aineksista yhdistämällä tuotetut kulutus- ja käyttötarvikkeemme ovat perimmäiseltä alkuperältään tämän yhteisen perustamme, äiti maan, meille lahjoittamia. Maa asuintilanamme ja sen tarjoamat elämän tarveaineet ovat jaettavamme ja koko elävä luonto, ihmiskunta mukaan lukien, on se joukko joiden kesken kaikki jaetaan. Kun puhumme jakovajeesta, tarkoitetaan sillä tässä puutteita jaon oikeellisuudessa. Jo edellä siteeratut punaisen miehen mietteet paljastavat, kuinka huonosti tässä jaossa on onnistuttu.
Kirkon Ulkonmaanavun lehdessä, Tule ja auta, v. 2002 julkaistun tilaston mukaan kuilu maailman väestön köyhimmän ja rikkaimman viidenneksen välillä ei suinkaan ole tasoittumassa vaan yhä syvenemässä. Suhdeluku näiden ryhmien välillä v. 1960 oli 1:30, v. 1990 1:60 ja v. 2002 1:74. Rikkain neljännes on kuluttanut 30-, 60- ja nyt jo 74-kertaisesti sen mitä köyhin neljännes kuluttaa. Maailman rikkaimman viidenneksen osuus maailman bkt:stä on 86 % ja köyhimmän viidenneksen 1 %. Samoin kaikesta kulutukseen menevästä rahasta maailman rikkain viidennes käyttää 86 % ja köyhin viidennes 1 %. Maailmassa kulutettavasta energiasta rikkain viidennes kuluttaa 58 % ja köyhin viidennes vain 4 %. Kuinka sallimme sen, että osa maailman ihmisistä saa ottaa koko ihmiskunnan yhteisestä varusvarastosta lähes kaiken ja toiset, joilla pitäisi olla tasavertaiset oikeudet samaan, ihmiskunnan yhteiseen varastoon, jäävät lähes osattomiksi? Puheet jakovajeesta eivät ole turhia.
Fred Polak on kirjassaan: Tulevaisuuden kuva, määritellyt tämän kuvan seuraavasti: "Tulevaisuudenkuva on henkinen muodoste ja se edellyttää aina jonkinlaista ideointia ja ajattelua. Siinä on kysymys aina jonkinlaisesta kokonaisuudesta tai ehjästä muodostelmasta." Hän toteaa myös, ettei kohtalo meitä ohjaile, vaan ihmisten teot, toiminnat ja ajatukset. Albert Schweitzer ilmaisee asian näin: "Käsitykseni mukaan ihmisen kohtalo määräytyy heidän mielenlaadussaan, ei ole olemassa muunlaista kohtaloa. Tästä syystä en usko, että heidän on pakko jatkaa tietä, joka johtaa koko ajan alaspäin. He voivat vielä kääntyä ympäri ennen kuin ovat tulleet loppupisteeseen." Voimme siis halutesamme vaikuttaa omaan, ihmiskunnan ja koko pallomme tulevaisuuteen.
Albert Schweitzerin em. ajatukset ovat mottona Erik Dammanin kirjassa Tulevaisuus käsissämme, joka on ilmestynyt suomeksi Otavan kustantamana 1981. Tämä kirja synnytti Norjassa ja sittemmin koko Pohjolassa noin 25.000 ihmisen kansanliikkeen oikeudenmukaisemman tulonjaon puolesta. Norjassa v. 1975 järjestetyn mielipidetiedustelun mukaan 75 % norjalaisista piti Norjan elintasoa liian korkeana. Vastoin yleistä käsitystä, että ihmiset yleensä pitäisivät omia palkkojaan liian alhaisina, Norjan mielipidetiedustelussa tätä mieltä oli vain 8 %. Yli 80 % uskoi, että tuotannon ja kulutuksen kasvu johtaa lisääntyviin sosiaalisiin ja ympäristöongelmiin. Vain 18 % oli, kuten poliitikot, sitä mieltä, että kehitysmaita voidaan auttaa parhaiten lisäämällä omaa tuotantoa ja kulutusta. Laajan kansanliikkeen vetoomukseen maailman hyvinvoinnin oikeudenmukaisemman jakamisen puolesta ovat allekirjoituksillaan hyväksyneet monet kansainvälisesti tunnetut henkilöt, kuten Thor Heyerdahl, Georg Borgström, Gunnar Myrdal ja Arne Naes sekä Ilmari Hustich, joka on kirjoittanut kirjan suomennoksen alkusanat. Kirjassa todetaan kuitenkin, etteivät kansakuntien poliittiset johtajat kiinnitä laajojenkaan kansanliikkeitten vetoomuksiin juuri mitään huomiota. Alhaalta päin tuleva muutosliike onkin samalla protesti ylhäältä päin tapahtuvalle hallitsemiselle.
Kirjan saatesanoissa Erik Damman arvelee niiden lukijoiden, joilla on lukkiutuneet poliittiset katsomukset protestoivan kirjaa siksi, ettei siinä tueta varauksettomasti mitään poliittisia oppilauseita. Hän toivoo, että he voisivat panna poliittiset näkemyksensä edes hetkeksi syrjään, koska emme pääse mihinkään käyttämällä vanhoja ajatuksia uusien mittapuuna. Erik Damman uskoo, että jos yksityiset ihmiset kaikki yhdessä omaksuvat uuden asenteen ja elämäntyylin, johtaa se päätöksentekoportaissakin muutoksiin, ja uuteen suuntaukseen koko maailman puolesta. Siis maapallomme meille tarjoaman hyvinvoinnin oikeudenmukaisempaan jakoon. Ilmari Hustich sanoo haluavansa uskoa tuohon sanomaan, mutta epäilee, että tulevaisuus ei sittenkään ole meidän omissa käsissämme. Hän uskoo, että tulevaisuutemme on niiden käsissä, jotka ohjaavat asevarustelua ja siitä hyötyvät, niiden käsissä, jotka suurtekniikan avulla jyräävät ympäristöämme ja määräävät maapallon luonnonvaroista. Niin, tulevaisuus ei ole alhaalta tulevan muutosliikkeen ja asukkaiden käsissä, vaan se on ylhäältä päin hallitsevien poliitikkojen ja maailman suuryhtiöitten käsissä.
Tohtori Terho Pursiaisellakin on mielenkiintoisia ajatuksia maailman oikeudenmukaisemmasta tulonjaosta. Näitä hän esittelee väitöslirjassaan Isänmaallisuus, jonka alanimikkeenä on Keskinäinen osakkuus ja kepeyden filosofia. Esimerkiksi luvussa Yhteismenestyminen ja loismenestyminen, hän sanoo, että yleinen evoluutiokäsitys, jonka mukaan se on väkevien ja etevien yksilöiden menestystarina, on virheellinen. Hän esittää evoluution todellisena subjektina ekosysteemin, johon osallistuu monia eri lajeihin kuuluvia yksilöitä. Ekosysteemin tuhoutuessa tuhoutuvat myös vahvat ja etevät yksilöt. Ekosysteemin tuhoutumisen syy voi olla nimenomaan yksilön tai lajin erinomainen menestys, joka järkyttää systeemin toimintakyvyn. Tähän viitaten Pursiainen sanoo, että se, kuinka meidän ihmiskuntana käy, riippuu lopulta siitä, kykeneekö ihminen biosfäärin suuressa ekosysteemissä omaksumaan yhteismenestyksen strategian. Ihminen on jatkamassa loismenestyjän uraansa muun luomakunnan kustannuksella. Hän muistuttaa, kuinka vähän on merkitystä väliaikaisella menestyksellä, kun menestysura on viemässä kohti lopullista tuhoa.
Maailmanlaajuisilla tulojen ja hyvinvoinnin jako-ongelmilla on juurensa eri maiden tulonjaossa. Avainasemassa ovat palkansaajajärjestöt kaikissa maissa. Samapalkkaisuus ei ole mikään itsestäänselvyys. Rikkaiden teollisuusmaiden ongelmana ovat ns. matalapalkka-alat. Jokin ala muuttuu matalapalkka-alaksi silloin, kun sen tuottavuus eri alojen keskinäisessä vertailussa jää muita aloja heikommaksi. Itsestään selvä markkinatalouden laki vaikuttaa sen, että jotain tuotetta tai palvelua toimitetaan vain niin kauan kuin sillä on kysyntää ja siitä saadaan tuloa. Siinä vaiheessa kun toiminta ei enää tuota voittoa tai riitä kattamaan edes toiminnan kustannuksia, on valittavana kaksi vaihtoehtoa. Toiminta on joko lopetettava tai toimintakustannukset on saatava pienemmiksi.
Kustannuksia voidaan yleensä pienentää vain alentamalla työn hintaa eli työstä maksettavaa palkkaa. Jos toimintapaikkakunnalla halutaan säilyttää kyseinen toimiala ja siinä tarvittava ammattiosaaminen, ja toisaalta toimipaikan työntekijät eivät halua tehdä työtään aikaisempaa halvemmalla, voi toiminnan pelastaa kolmas osapuoli, joka suostuu tukemaan yritystä samalla korvausmäärällä, jolla palkkoja olisi alennettava jotta toiminta voisi jatkua. Kolmanneksi osapuoleksi ajatellaan yleensä kuntaa tai valtiota. Ellei kolmatta osapuolta löydy, lopettaa yritys toimintansa, mutta voi jatkaa sitä jossain toisessa maassa, jossa yleinen palkkataso on alempi. Näin matalapalkkaongelma tulee esiin kansainvälisenä kysymyksenä.
Yrityspaon maasta toiseen voi pysähdyttää vain eri maiden tulojaon ja palkkaerojen tasoittuminen. Tuotannon siirtäminen maasta toiseen on haaste maailman ammattiliitoille, joiden toiminnan globaalisuusvaje vaikeuttaa maailman tulonjakovajeiden oikaisemista.
Palkkaeroihin puuttuminen katsotaan helposti kateuden aiheuttamaksi. Siinä voi joissakin tapauksissa olla sitäkin, mutta emme toisaalta voi päästä maailman hyvinvoinnin oikeudenmukaiseen jakoon, jos yksittäisiin tuloeroihin ei voida saada mitään yhteisesti sovittua ja hyväksyttyä säännönmukaisuutta. Uskon, että yksi tätä kysymystä pahasti vääristävä tekijä on ollut urheilu-, viihde- ja taidealojen huippujulkkisten satumaisten tulojen ottaminen vertailuun mitoitettaessa tavallisten eri toimialojen säännöllisiä kuukausipalkkoja. Tämä on nostanut joidenkin alojen johtajien palkat niin korkealle tasolle, ettei se enää ole samassa suhteessa heidän alaistensa palkkaan kuin heidän työpanoksensa suhteessa alaisten työpanokseen. Kaikilla aloilla toiminnan kokonaistulos on kuitenkin koko henkilöstön yhteistyön tulos eikä hyväkään johtaja saisi tulosta ilman alaistensa työpanosta. Helsinkiläinen Martti Laaksonen kirjoitti 23.7.2003 Hämeen Sanomissa löytäneensä filosofi Aristoteleen ohjeen, jonka mukaan työyhteisön korkein palkkataso saa olla enintään viisi kertaa pienintä palkkatasoa suurempi.
Maailman hyvinvointijakoa edelleen ajateltaessa, ja toivon mukaan toteutettaessakin, olisi ennen muuta muistettava, että koko maailman kokonaisvarallisuus kuuluu koko ihmiskunnalle. Samoin elinkeinotoimintakin on lopulta koko ihmiskunnan ja edellisten sukupolvienkin mahdollistamaa toimintaa, jota kukaan yksilö tai mikään ryhmä ei voi sanoa nimenomaan oman suorituksensa tulokseksi. Eivät poliitikotkaan, joiden jo edellä todettiin vähät välittävän suurtenkaan kansanliikkeitten pyrkimyksistä maailman hyvinvoinnin oikeudenmukaisempaan jakoon.
Tämän pohdinnan voi sopivasti lopettaa Hämeen Sanomissa 26.7.2003 julkaistuun kirjoitukseen. Siinä nimimerkki Joku muu, on ymmärtänyt, että maan hallituksen ja eduskunnan tehtävänä on lakeja ja asetuksia säätämällä ja virkamieskoneistoa hyväksikäyttäen toimia niin, että talousrikollisuus ja verojen kierto saadaan kuriin. Hän sanoo kuitenkin ymmärtäneensä ehkä väärin, kun ministerit ja kansanedustajat ehdottelevat muutaman vuoden välein korjattaviksi samoja epäkohtia yhä uudelleen. He eivät siis tee näitä heidän tehtäviinsä kuuluvia korjauksia, vaan ehdottelevat yhä uudelleen, että jokin tuntematon joku muu, tekisi ne. Kuka tai ketkä siis kantavat huolta ja myös toimivat koko maailmamme puutteiden korjaamiseksi?
Ensimmäinen mieleeni tuleva määritelmä, jossa mainitaan johdonmukaisuus, on kuulemani hyvän puheen määritelmä. Tuon määritelmän mukaan hyvä puhe on lyhyt, johdonmukainen ja kaunis. Tämän pitemmälle ei olisi tarvetta edetäkään, kun jo huomataan kosolti johdonmukaisuuden vajeita. Nykysuomen sanakirjan mukaan johdonmukaisuus tarkoittaa esitystä, joka noudattaa alusta loppuun saakka samaa periaatetta. Jos jokin esitys tai jokin toiminta ei ole johdomukaista, ei se ole myöskään loogista, koska looginen tarkoittaa johdonmukaista, selkeää ja asiallista.
Johdonmukaisuuden vajeen voi korvata yhdelläkin sanalla, sanomalla epäjohdonmukainen. Epäjohdonmukaisuutta etsitään, ja usein löydetäänkin, enemmän julkishallinnon kuin yksityisen elinkeinotoiminnan piiristä. Tämä alkaa jo siitä toistuvasta ilmiöstä, että kansanedustajien sanotaan toimivan toisin mitä he vaalipuheissaan lupailevat. Heidän epäjohdonmukaisuutensa on tosin ainakin osin heijastusta äänestäjien epäjohdonmukaisuuksista. Onhan tunnettua kuinka poliitikoilta vaaditaan samanaikaisesti esimerkiksi verojen alennuksia sekä julkisten palvelujen lisäämistä ja palvelutason parantamista. Johdonmukaista olisi vaatia veroja alas ja samalla hyväksyä julkisten palvelujen supistaminen. Johdonmukaista olisi myös vaatia lisää julkisia palveluja ja hyväksyä samalla lisää veroja. Kansalaisten epäjohdonmukaisuutta ilmentää myös vaatimus kansanvallan lisäämisestä ja samanaikainen toivomus isännän ääntä käyttävistä vahvoista poliittisista johtajista. On epäjohdonmukaista vaatia kuntien ja valtioiden täydellistä itsenäisyyttä eli suvereenisuutta ja samanaikaisesti koko Eurooppaa tai koko ihmiskuntaa säänteleviä yhteisiä toimintaohjeita ja säännöksiä. On valittava joko elinkeinotoiminnalta suljetut luonnonsuojelualueet tai koskemattoman luonnon vähittäinen häviäminen. Emme voi saada samanaikaisesti lisää sekä runsaasti uusia työtilaisuuksia että roimia palkankorotuksia. On valittava joko enemmän matalapalkkaisia työpaikkoja tai ihmistyön korvaamista koneilla ja harvoilla kallispalkkaisilla koneenhoitajilla. Ei ole johdonmukaista vaatia kattavaa julkista liikennepalvelua ja samalla suuria etuisuuksia yksityisautoilulle. Meidän on joko maksettava ravinnostamme hieman enemmän turvataksemme puhtaat ja tuoreet lähituotteet tai tyydyttävä halvempaan tuontiruokaan.
Emme voi elää samanaikaisesti perinteistä perhe-elämää, jossa ainakin toinen vanhemmista on aina kotona, ja urajohteista, vaativiin tavoitteisiin tähtäävää julkkiselämää, jossa perheellä ei ole yhteisiä ruoka-aikoja eikä oikein muutoinkaan mahdollisuuksia yhdessäoloon. On epäjohdonmukaista puhua kansalaisyhteiskunnasta ja silti säilyttää hallinto vallasta kilpailevilla puolueilla ja politiikan ammattilaisilla. Ei pidä uskotella, että rasittamalla mahdollisimman vähän lihaksiaan ja niveliään pysyisi kuitenkin hyvässä fyysisessä kunnossa. On selvää, että moottoritiet sallivat suurempia nopeuksia ja ovat silti turvallisempia kuin valta- ja kantatiet, mutta niiden rakennuskustanukset rajoittavat alueellisesti kattavamman ja toimivamman tieverkon toteuttamista. Rajallisten varojen maailmassa on valittava joko tahi, muu on johdonmukaisuuden vajetta.
Kun halutaan sekä äärimmilleen vietyä yksityisyyden suojaa ja samanaikaisesti yhteisöllistä, sosiaalista yhteisvastuuta, on sekin epäjohdonmukaista. Meidän on joko eristäydyttävä ja kieltäydyttävä kanssakäymisestä lähiyhteisön ihmisten kanssa tai avattava yksityisyyttämme voidaksemme olla yhteisvastuullisia. Emme myöskään voi saada yhteskunnalta haluamaamme turvaa rikollisuutta vastaan, jos emme salli poliisille ja turvajärjestelmille tarvittavia välineitä ja menettelytapoja, jotka samalla voivat joissain tapauksissa heikentää yksityisyyden suojaamme. Johdonmukaisuus ei usenkaan ole sekä että, vaan paljon useammin joko tahi. Turvallisuudessa on aina kysymys myö vapauden asteesta. Mitä rajoittamattomampaa vapautta vaadimme ja haluamme, sitä suuremman turvallisuusriskin samalla otamme. Ihmiset ovat jossain määrin kuten lampaat. Mitä suljetummassa tilassa ne ovat, sitä suojatumpia ne myös ovat. Mitä avarampi ja vieraampi liikkumatila niille sallitaan, sitä suurempi vaara niillä on joutua petojen raatelemiksi. Kokemusta tästä ihmiskunta on saanut jo lähes hävinneistä kommunistisista valtioista. Elämä niissä oli useimmille niukkaa, ja vapaus hyvin rajallista, mutta perustarpeiden saanti, ja rikollisuudelta suojelu oli varmistettu. Kommunismin romahdettua vapaus lisääntyi roimasti ja joidenkin varallisuuskin, mutta samalla lisääntyi myös turvattomuus, riski jäädä työttömäksi ja tulla petetyksi. Vapaan markkinatalouden demokratioissakin joudutaan valitsemaan mahdollisimman säätelemättömän ja samalla turvallisuudeltaan heikon, tai hyvin turvatun ja samalla monin tavoin laeilla ja asetuksilla säädellyn yhteiskunnan välillä. On epäjohdonmukaista haluta samanaikaisesti molempia. On sellaisiakin tapauksia, että itselle vaaditaan vapauksia, joita ei kuitenkaan suotaisi muille. Tai muille halutaan asetettavan rajoituksia ja ehtoja, joita itse ei ole aikomuskaan noudattaa. Tämä on paitsi epäjohdonmukaista, myös epäoikeudenmukaista.
Demokraattisessa hallinnossa ei voida saavuttaa samanaikaisesti sekä yksimielisyyttä että nopeaa päättäväisyyttä. Johdonmukaista on vaatia aina yksimielisiä päätöksiä ja tyytyä erittäin hitaaseen hallintoon tai vaatia tehokasta hallintoa ja tyytyä enemmistöpäätöksiin. Hallinnon tehostamisessa on johdonmukaista karsia hallinnon asteita ja hallintoelimiä niin vähiin kuin mahdollista. Kuinka suuri tässä onkaan johdonmukaisuusvaje, kun ilmoittaessaan tehostavansa toimintaansa hallinnolla on taipumus lisätä väliportaita, toimielimiä ja henkilökuntaa. Johdonmukaista tämä olisi vain, jos toiminnan tehostamisen sijasta ilmoitettaisiin näin saatavan työttömiä säännöllisen palkkatulon pariin.
Vaikka johdonmukaisuuden vajeet liitetäänkin yleisemmin julkishallintoon kuin yksityisten ja yhtiöitten liiketoimintaan, löytyy niitä vajeita yksityiseltäkin puolelta. Yrityksillä on taipumus epäjohdonmukaisesti vaatia julkishallinnolta sekä veron alennuksia että suurempia yritystukia. Yhtiöt voivat perustella työntekijöilleen matalaa palkkatasoa huonolla kannattavuudella, mutta maksavat samanaikaisesti osakkailleen muhkeita osinkoja. Yhtiöt vaativat eläkekulujen vähentämistä myöhentämällä eläkeikää, mutta karsastavat samalla ikääntyneitä työntekijöitä.
Yksityissektori haluaa supistaa julkissektorin osuutta kansantaloudessa, mutta vaatii silti julkishallinnolta hyvin koulutettua väkeä palvelukseensa, lisäpanostusta tutkimustoimintaan sekä kykyä ottaa vastaan työelämästä sairauden ja ikääntymisen takia syrjäytyvää väestöä. Usein työyhteisö vaatii palkan vastineeksi niin intensiivistä uhrautumista yritykselle, että työntekijä palaa loppuun (burnout) tai sairastuu muihin työperäisiin sairauksiin, vaikka yritykselle olisi edullisempaa huolehtia ahkerista ja lahjakkaista työntekijöistään niin, että he mahdollisimman pitkään tuottaisivat tulosta yhtiölle. TT:n aikaisempi toimitusjohtaja, Johannes Koroma, kirjoitti 28.7.2003 Hämeen Sanomissa, että talouskasvun saamiseksi on tehtävä enemmän töitä, pitempää työaikaa ja pitempää työuraa. Miksi, kun samanaikaisesti suuri osa työikäisistä joutuu olemaan työttömänä ilman mitään työtä? Eikö tallaisessa tilanteessa olisi johdonmukaisempaa lisätä talouskasvua päinvastoin lyhentäen työssä olevien työpäiviä ja työuraa jakamalla töitä niille, joilla sitä ei ole. Näin töitä voitaisiin tehdä entistä enemmän, kun tekijöitäkin olisi enemmän, ja entistä tehokkaammin, kun työntekijät olisivät vähemmän stressaantuneita. Markkinatalouden keskeinen tavoite on jatkuva tuotannon ja kulutuksen lisääminen. Sama markkinatalous suosii kuitenkin niin epäoikeudenmukaista tulonjakoa, ettei suurin osa ihmiskunnasta köyhyytensä takia kykene hankkimaan juuri mitään siitä mitä tuotetaan. Tämä on johdonmukaiuusvajetta räikeimmillään.
Julkisuus eli avoimmuus, on jyrkimmin ottaen salaisen vastakohta ja vähän lievemmin ottaen myös yksityisyyden vastakohta. Tästä seuraa suoraan, että esimerkiksi julkistalous on, ja sen tulee olla, avoimempaa kuin yksityistalous. Samana päivänä, 29.7.2003, kun aloin kirjoittaa tästä aiheesta, oli Ajankohtaisen kakkosen ohjelmassa TV:ssä aiheena mm. eduskuntavaalien rahoituslähteiden julkisuus sekä Antti Chydenius ja hänen toimintansa vapaan lehdistön puolesta. Vaalirahoituksesta ilmeni, että laki velvoittaa valitut kansanedustajat ilmoittamaan julkisesti vaalirahoituksensa. Rahoitusavustajien nimiä ei kuitenkaan tarvitse ilmoittaa, kun avustussumma jää alle säädetyn summan, kuten se käytännössä yleensä mitoitetaankin. Ilmoituksissa luotetaan ilman mitään selvityksiä edustajan itsensä antamiin tietoihin. Vaikka tiedot jotenkin todettaisiin vääriksikin, ei siitä koituisi mitään seuraamuksia. On tässä siis vielä jotain julkisuusvajetta. Eräs vaalirahoittajan edustaja ilmoitti, että rahoituksen ei tarvitsekaan olla julkista, koska meillä on vaalisalaisuus, ja vaalirahoitus on yhtä kuin ennakkoon rahalla äänestämistä. Näin julkisuusvaje muuttuu kyllä jo osittain demokratiavajeeksikin.
Perustuslakimme 6. § alkaa virkkeellä: Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. 27.§:n mukaan vaalikelpoinen eduskuntavaaleissa on jokainen äänioikeutettu, joka ei ole vajaavaltainen. Rahalla äänestäminen, julkisuuden välttämättömyys valituksi tulemiseen ja rahan välttämättömyys julkiseksi tulemiseen ovat ristiriidassa mainittujen lakipykälien kanssa. Näissä olosuhteissa ehdokkaiden enemmistön julkisuusvaje tekee heidän valituksi tulemisensa lähes mahdottomaksi. Suoranainen julkkismainen julkisuus ja suurella rahalla hankittu julkisuus kansanedustajaksi valinnan ehtona kyseenalaistaa aidon kansanvaltaisuuden.
Varmaa on, että moni julkisuutta vailla oleva kansalainen omaisi ainakin yhtä paljon kyvykkyyttä ja vastuuntuntoa kansanedustajan tehtävissä kuin ne julkisuuteen mainostetut, joista on valittava. Nykyinen vaalien julkisuusongelma voidaan poistaa vain vaihtamalla puolue-edustus vaalirahoituksineen alueiden asukasedustukseen. Paikallistasolla ei ole julkisuusvajetta eikä tarvetta julkisuuden ostamiseen rahalla. Tästä eteenpäin paikallistaso valitsisi edustajansa piiritason hallintoon ja piiritaso edustajansa eduskuntaan. Demokratian edetessä eduskunta valitsisi edustajansa Europarlamenttiin ja edelleen Europarlamentti edustajansa YK:n tai vastaavan kansojen yhteisön parlamenttiin.
Antti Chydenius tuotiin TV-ohjelmassa esiin mm. vapaan lehdistön puolesta puhujana ja kirjoittajana. Vapaa lehdistö on osa julkisuutta. Moni asia ja henkilö tulee julkiseksi juuri lehdistön ja muun tiedotusvälineistön kautta. Vajetta tähänkin julkisuuteen syntyy niin sanotun julkaisukynnyksen takia. Asia, joka ei ylitä tätä kynnystä, ei pääse julkisuuteen. On selvää, että julkaisukynnys tarvitaan, koska kuten eräs lehdentoimittaja sanoi, julkaistavaksi tarjotaan niin paljon materiaalia, että jos se kaikki julkaistaisiin, lehdet täyttyisivät pelkästään sillä. Tässä valinnan suorittaja joutuu valitsemaan jyvät akanoista, ja siinä paljoudessa akanoihin voi sotkeutua jopa kultajyviäkin.
Julkisuus on yksi demokraattisen hallinnon olennaisimmista piirteistä. Suomen perustuslaissa se on osa perusoikeuksiamme. 12. §:n mukaan Suomen kansalaisella on oikeus julkiseen mielipiteittensä ilmaisuun puhumalla ja kirjoittamalla. 13. §:n mukaan kansalaisilla on oikeus järjestää julkisia kokouksia ja mielenosoituksia sekä oikeus sellaisiin osallistumiseen. Oikeus julkiseen uskonnon tunnustamiseen ja harjoittamiseen on ilmaistu 11. §:ssä. Erityislaeilla on säädetty oikeudenkäytön julkisuudesta, asiakirjain julkisuudesta sekä kunnallisten asiakirjain ja kokousten julkisuudesta. Ihanteellisessa länsimaisessa demokratiassa lähdetään siitä, että kaikki on julkista ellei ole erityistä syytä jättää jotain julkistamatta. Muunlaisissa yhteiskunnissa asia on usein toisin, kaikki on salaista, ellei jotain erityisestä syystä julkisteta. Vapaa tiedotusvälineistö ja vapaat toimittajat tekevät parhaansa, että julkisuus säilyisi mahdollisimman rajoittamattomana.
Toisaalta julkisuudelle on säädetty myös joitakin rajoituksia, kuten perustuslain 10. §:ssä yksityisyyden suojaksi. Jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Joukkoviestinnän julkaisijat ja toimittajat ovat 1968 perustaneet itsesäätelyelimeksi Julkisen Sanan Neuvoston (JSN), jonka tehtävänä on tulkita hyvää journalistista tapaa sekä puolustaa sanan ja julkaisemisen vapautta.
Julkista uutisointia helpottaa journalistien lähdesuoja, joka voidaan esim. rikoksen esitutkinnassa murtaa vain, jos tutkittavasta rikoksesta voi seurata vähintään kuuden vuoden vankeusrangaistus. Oikeusministeriön sananvapaustoimikunta on kuitenkin ilmoittanut haluavansa tehdä lähdesuojan murtamisen helpommaksi. Samalla toimittajien työ kyllä vaikeutuisi.
Kun julkisuutta halutaan välttää, eli salata jotakin, on asianomaisilla siihen yleensä syynsä. Raamatussa asiaa kuvataan seuraavasti: "Se, joka tekee pahaa, karttaa valoa. Hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)
Todellisesta julkisuusvajeesta on kysymys monien eri alojen taiteilijoiden elämässä, jotka ilman tarpeellista julkisuutta ovat eläneet puutteessa ja kuolleet köyhinä. Näin on käynyt monille myöhemmin hyvin tunnetuille ja suureen kuuluisuuteen nousseille kirjailijoille, säveltäjille ja taidemaalareille. Myöhempi kuuluisuus ei enää ole voinut heidän kokemaansa väheksyntää ja puutetta heille itselleen hyvittää. Näin voi käydä vielä nykyäänkin. Taide ja tiedekin ovat nykyisin vielä enemmän kaupallisten lakien alaisia kuin ennen. Teoksia julkaistaan pääasiassa sen mukaan, kuinka niiden katsotaan tuottavan niitä markkinoiville yrityksille. Näin joitakin teoksia ja niiden tekijöitä tuodaan näyttävillä mainoskampanjoilla julkisuuteen hyvän myynnin takaamiseksi. On aika paljon onnenkauppaa, ketkä tulevat valituiksi erityismarkkinointiin. Julkisuusvajeeseen jääneet joko unohtuvat iäksi, tai sattuman oikusta joku joskus löytää heidän työstään jotain, joka voi nostaa halpana pidetyn teoksen jopa arvoon arvaamattomaan.
Vaikka julkisuusvaje voi kaataa monilla eri aloilla monien mahdollisuudet saada hänelle suodut lahjat täyteen käyttöön ja laajemmin hyödynnetyksi, voi toisaalta liiallinen julkisuuskin tulla lopulta taakaksi. Julkisuudesta hyötyvä elämänura ja toisaalta elämän vapaa-ajat ja yksityinen puoli saattavat limittyä niin erottamattomasti toisiinsa, että alkaakin arvostaa sivussa oloa ja huomaamattomana elämistä. Julkisuutta vaativiin tehtäviin ryhtyessään ja lupautuessaan on jotenkin samalla hyväksynyt oman yksityisyytensä supistumisen, mutta silti tiedotusvälineet voivat joskus ylittää sopivaisuuden rajan. Aivan oma lukunsa ovat julkkiskohteitaan salaa kuvaavat paparazzit. Silloin on hyvä, että on JSN, ja että on yksityisyyttä suojaavia lakeja.
Samaan kansallisuuteen kuuluvilla on joitakin yhteisiä ominaisuuksia, jotka erottavat heidät toisista kansallisuuksista, joilla taas on joitakin toisenlaisia, niille ominaisia yhteisiä piirteitä. Kaikilla tällaisilla erillisiksi kansallisuuksiksi erottuvilla ihmisryhmillä ei kuitenkaan ole omaa kansalaisuutta. Kansalaisuus onkin sidottu enemmän valtioon kuin kansallisuuteen. Ihmisillä on siis jonkin valtion eikä jonkin kansan kansalaisuus. Monet valtiot on tosin nimetty sen alueella asuvan kansallisuusryhmän mukaan. Mutta saman valtion alueella voi asua moneen eri kansillisuuteen kuuluvia ihmisryhmiä, ja maa on saanut nimensä yleensä suurimman ryhmän mukaan.
Alkujaan kansallisuus on kehittynyt sukulaisuuden perusteella sukujen yhdistyessä heimoiksi ja heimojen yhdistyessä edelleen kansaksi. Ihmisryhmät voivat kuitenkin muodostua vähitellen yhtenäisiksi kansoiksi muunkin yhdistävän tekijän kuin sukulaisuuden perusteella. Yhdistävinä tekijöinä voivat olla esim. kulttuuri, tavat, laitokset, historialliset vaiheet, kieli, rotu tai elinkeino. Ihmisten tarve yhdistyä kansaksi on synnyttänyt kansallisuusaatteen, jonka mukaan jokaisella kansakunnalla on oikeus kehittää kansallista olemustaan. Kansallisuusaatteen pyrkimykset on hyväksytty kansallisuusperiaatteeksi, jonka mukaan jokaisella ihmisryhmällä, jolla on valveutunut kansallistunto ja valtiollinen kypsyneisyys, on oikeus muodostaa itsenäinen valtiollinen kokonaisuus. Kansan muodostama valtio myöntää sitten asukkailleen kansalaisuuden siihen liittyvine oikeuksineen ja velvollisuuksineen.
Sekä historiasta että päivittäisestä uutisoinnista ja tiedonvälityksetä tiedämme, että kansoja ja kansallisuuksia on maailmassa huomattavasti enemmän kuin itsenäisiä valtioita. Suuri osa kansoista, jotka haluaisivat, ja kansallisuusperiaatten mukaan voisivatkin, muodostaa oman valtion, joutuu siis elämään valtioissa, jotka eivät ole niiden omia valtioita. Tässä kansalaisuusvaje ilmenee siten, että käytetään asuinvaltion, mutta ei oman kansan kansalaisuutta. Jonkinlaisen käsityksen maailman kansallisuuksien ja valtioiden suhteesta saa entisestä Neuvostoliitosta. Neuvostoliiton sosialistisessa liittovaltiossa eli v. 1959 tehdyn väestölaskennan mukaan slaavilaisiin, turkkilais-tataareihin, suomalaisugrilaisiin, baltialaisiin, kaukaasialaisiin, mongoleihin ja ryhmän muut kokonaisuuksiin kuuluvina yhteensä 54 eri kansallisuutta. Suurimman kansallisuuden muodostivat venäläiset, joita oli n. 115 miljoonaa. Pienimmän kansallisuusryhmän muodostivat vogulien, lappalaisten ja inkeriläisten ryhmä, yhteensä n. 9000.
Uusi tietosanakirja mainitsee Sveitsin esimerkkinä valtiosta, jossa väestö monista kieli- ym. eroistaan huolimatta muodostaa yhtenäisen kansan, jolla on Sveitsin kansalaisuus ja sen myötä tulleet kansalaisoikeudet ja -velvollisuudet. Samassa yhteydessä mainitaan Etelä-Amerikka eli latinalainen Amerikka mantereena, jonka suhteellisen yhtenäinen väestö on kuitenkin jakaantunut moniin jopa keskenään vihamielisiin kansoihin ja niiden muodostamiin valtioihin. Kansalaisuus tulee tässäkin tapauksessa valtiojaotuksen mukaan eikä maanosan yhtenäisen väestön mukaan.
Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka ovat menettäneet kansalaisuutensa jouduttuaan pakenemaan kotimaastaan tai pakollisten väestösiirtojen takia. Kansalaisuuden saaminen uudesta kotimaasta kestää yleensä melko kauan ja voi olla vaikeaa. Ilman kansalaisuutta ihmiseltä puuttuu myös kansalaisuuden mukana tuleva turva. Juutalaiset on hyvä esimerkki kansasta, joka oli hajallaan kaikkialla maailmassa muiden kansojen alueilla, kunnes v. 1948 YK:n päätöksellä he saivat nykyisen maansa ja muodostivat Israelin valtion ja sen kansalaisuuden. Alueen ongelmaksi jäivät sen aikaisemmat asukkaat, palestiinalaiset, jotka vieläkin ovat ilman omaa valtiota.
Suuri kansa ilman omaa valtiota ja ilman omaa kansalaisuutta ovat ainakin Azerbaidzanin, Irakin, Iranin ja Turkin raja-alueella Kurdistanissa sekä Afganistanissa ja Belutshistanissa elävät kurdit, joita mainituilla alueilla on yhteensä n. 3,5 miljoonaa. Toinen itsenäisyystaisteluista tunnetuksi tullut, nykyisin Venäjään kuuluva kansa ovat tshetsheenit, joita v:n 1959 väestölaskennan mukaan oli n. 420.000. Heillä on nyt Venäjän kansalaisuus, mutta he haluaisivat oman valtion ja sen mukanaan tuoman kansalaisuuden. He katsovat käyvänsä oikeutettua itsenäisyystaistelua, kun taas Venäjä, ja ainakin osittain muukin maailma, haluavat tukahduttaa heidän taistelunsa terrorismina. Saman tapainen lienee tilanne Espanjassa, jossa omaa baskin kieltään puhuva pienehkö baskien kansanheimo ei haluaisi tyytyä nykyiseen Espanjan valtion kansalaisuuteen, vaan haluaisi oman valtion myötä tulevan oman kansalaisuutensa.
Meidän suomalaisten, ja kaikkien muidenkin pienehköjen itsenäisten valtioiden omine kansalaisuuksinemme, tulisi pitää mielessä oma historiamme, oma kansallisuusaatteemme ja oma itsenäisyystaistelumme voidaksemme paremmin ymmärtää niitä kansoja, jotka vielä ovat osa vieraaksi kokemaansa valtiota ja samalla omaa kansalaisuuttaan vailla.
Siirtolaisuus ei ole tuntematonta Suomessakaan. Monen suomalaisen on ollut lähdettävä hakemaan toimeentuloaan oman maan rajojen takaa. Pitkä siirtolaisuus on voinut merkitä myös kansalaisuuden vaihtumista. Vaikka uusi kotimaa on myöntänyt kansalaisuuden, on synnyinmaan kansaisuuden samanaikainen menettäminen kuitenkin merkinnyt ikioman kansalaisuuden vajetta. Tiettävästi on kuitenkin myös valtioita, jotka hyväksyvät asukkailleen samanaikaisesti kahden tai useammankin valtion kansalaisuuden. Asia on tullut ajankohtaiseksi Suomessakin, kun esimerkiksi kansalaisuutensa Ruotsin kansalaisuuteen vaihtaneet suomalaiset haluaisivat eläkeikään tultuaan muuttaa takaisin isiensä maahan. Suomen kansalaisuuden puuttuminen tässä vaiheessa on merkinnyt eläketulojen heikkenemistä siinä määrin, ettei muutto ole ollut mahdollista. Tämä on pahanlaatuinen kansalaisuusvaje.
Lopuksi voidaan mainita vielä ihmiset, joille minkään maallisen valtion kansalaisuus ei riitä sammuttamaan oikean isänmaan ja oikean kansalaisuuden kaipuuta. Tällaisia ihmisiä ovat ne, jotka eri uskontojen mukaan arvioivat kaikkien ajallisten valtioittemme vajavuuksia ja odottavat näiden tilalle Jumalan valtakuntaa ja taivaan kansalaisuutta. Tällaisista kaipuista voimme lukea esimerkiksi meille enemmän tai vähemmän tutusta Raamatusta. Paavali puhuu uskovista, jotka eivät olleet vielä päässeet heille luvattuun maahan vaan tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä.(Hepr.11:13) He odottivat taivaallista isänmaata. (Hepr.11:16) He ovat taivaan kansalaisia, jotka odottavat taivaasta Herraa Jeesusta Kristusta pelastajaksi. (Fil.3:20) Niin kuin sukulaisuus on kansoja yhdistävä ja valtioiden muodostumiseen johtava tekijä, niin se on tällä hengelliselläkin puolella. He ovat taivaan kansalaisia, koska ovat Jumalan sukua. (Ap.t.17:26-29)
Voidaksemme tutkia kauneuden vajeita on ensin hieman pohdittava kysymystä mitä kauneus on. Arvovajeita pohtineessa luvussa todettiin kauneus yhdeksi antiikin ajan kolmesta arvosta hyvyyden ja totuuden ohella. Tämäkään ei kuitenkaan vastaa kysymykseen mitä kauneus on.
Kauniin vastakohdaksi on yleensä mainittu ruma. Tuskin silti voimme sanoa, että kaikki mikä ei ole rumaa, on kaunista. Suomalainen sananlasku sanoo jopa, että se on rumaa, jos mies on koree. On myös sanottu, että jokin on niin ruma, että se on miltei kaunis. Edelleen on sanottu, että kauneus on katsojan silmässä.
Viimeksi mainittu lausahdus johtaa ajattelemaan, että kauneus on jotain silmin ja näköaistin avulla arvioitavaa. Kauneutta voidaan kuitenkin kokea muillakin aisteilla kuin näköaistilla. Voimme kuuloaistimme avulla nauttia kauneudesta musiikissa ja muissa miellyttävissä äänissä. Voimmepa kokea kauneutta siinäkin kuinka joku kohtelee toista ihmistä. Tämä koetaan varmasti aistien yhteisvaikutuksena. En muista, että olisin itse yleensä saanut erityistä kiitosta omasta käyttäytymisestäni, mutta tähän sopivana esimerkkinä mieleeni on jäänyt seuraava tapaus. Olin hammaslääkärin odotushuoneessa odottamassa omaa vuoroani, kun aiempi asiakas, iäkkäämpi naishenkilö, tuli vastaanotolta hakemaan odotushuoneen naulakolta päällysvaatteitaan. Nousin tuoliltani auttamaan takkia hänen päälleen. Kun minut vuorollani kutsuttiin käsittelyyn, sanoi hammaslääkärin apulaisena toimiva hammashoitaja heti sisään astuttuani, että hän oli juuri nähnyt jotain hyvin kaunista. Kun olin ymmälläni mitä hän tarkoitti, sanoi hän nähneensä vastaanottohuoneen monitorista odotushuoneen valvontakameran välittämän kuvan siitä kuinka ojensin iäkkäälle naiselle takkia.
Sanonta, että kauneus on katsojan silmässä, tarkoittaa myös, että kysymys on makuasioista. Sama taulu on toiselle hyvin kaunis, toiselle taas mitäänsanomaton tai epämiellyttävä. Samoin musiikissa. Musiikin eri lajeilla on omat faninsa eikä toinen millään haluaisi kuunnella musiikkia, jota toinen kuuntelisi lakkaamatta. Kauneusmaku taas voi olla seurausta aikaisemmista vaikutteista. Useimpien kokemus lienee se, että lapsena ja nuorena opitut laulut ja kuultu musiikki tuntuvat miellyttävämmiltä kuin myöhemmin opittu ja kuultu musiikki. Kuvaamataiteissa on varmaan ainakin joiltakin osin samoin.
Kauneus liitetään makutottumuksista huolimatta luonnostaan taiteisiin. Tieteessä kauneus luetaan kuuluvaksi estetiikkaan, johon kyllä sitten kuuluu paljon muutakin yleenä taiteeseen luettavaa. Kauneutta ei kuitenkaan voi mitenkään rajoittaa vain taiteisiin kuuluvaksi. Ensimmäiset kauneuskokemuksensa ihmiset varmaan ovat saaneet luonnosta, jonka yhteydessä puheet kauneusvajeista tuntuvat melkein sopimattomilta. Luonto on yleensä kaunis tai suorastaan sanomattoman kaunis, ellei ihminen sitä toimillaan turmele. Ja taiteessakin suurin innoittaja varmaankin on ollut ja on edelleen luonto. Luontokin näyttää kyllä erilaiselta eri paikoilta nähtynä.
Paikka on silloin hyvä, kun sanomme, että meillä on kaunis näköala tai että näemme kauniin maiseman. Valitettavasti on myös paljon paikkoja, joissa näköalassa ja maisemassa on kauneusvajetta ihmisen toiminnan seurauksena. Maisemaan on tullut rumia arpia.
Kauneutta aistiessaan ihminen on päässyt kauneuden maailmaan ja kauneus voi vaikuttaa hänen sieluntilaansa. Luonnossa on paljon kauneutta, joka on erityisesti etsittävä esiin tai muutoin se jää huomaamatta. Erityisesti pienet yksityiskohdat, pienet kukat ja hyönteiset paljastavat kauneutensa katsojalle vain kameran tai suurennuslasin välityksellä. Kivissä on monasti suorastaan korumaista kauneutta rosoisen pinnan ja kasvillisuuden peitossa. Ilman taitavia luontokuvaajia sekä kivien keräilijöitä ja hiojia suurin osa ihmisistä ei koskaan löytäisi tätä luonnon salattua kauneutta. Luonnossa ei ole kauneusvajetta, mutta ihmisellä voi olla vajetta sen löytämisessä.
Valitettavasti kaikki kauneuskaan ei ole aitoa kauneutta. Sananlaskuissa tämä on ilmaistu esimerkiksi näin: "Moni on kakku päältä kaunis, vaan silkkoa sisältä", tai näin: "Ei ole kaikki kultaa mikä kiiltää eikä kaikki hopeaa mikä hohtaa." Lauluntekijä kuvaa asian seuraavasti: "Se oli niin suurta ja kaunista se oli niin, mutta kaunista valhetta vainen." Homeros kuvaa Seireenit petollisiksi lumoojiksi, jotka kauniilla laulullaan houkuttelivat kuulijoita, mutta saadessaan heidät lähelleen imivät heidän vertaan. Tällaista epäaitoa ja vilpin välineenä käytettyä kauneutta voisi melkein kutsua peitellyksi rumuudeksi.
Ehkä kuitenkin voimme sanoa, että aidossa kauneudessa on aina jotain sopusointuista eli harmonista. Tuskin kukaan voi pitää erityisen kauniina riitasointuista sävelmää, ristiriitaista kuvataidesommitelmaa tai toisiinsa sopimattomien värien yhdistelmää.
Arkkitehtuurissa, eli rakennustaiteessa, puhutaan yleisesti muotokielestä. Kyllähän tuo muotokieli on todella merkittävä meille kaikille. Kuten edellä on todettu, luonto eli luonnonympäristö on poikkeuksetta omalla tavallaan kaunis, ellei ihminen sitä turmele. Luonnonympäristön ohella puhutaan rakennetusta ympäristöstä, jonka kauneus tai rumuus riippuu suurelta osin siitä, kuinka arkkitehdit, kaavoittajat ja rakentajat ovat työssään onnistuneet. Esteettisen sopusuhtaisuuden perustana rakennus- ja kuvataiteessa on pidetty ns. kultaista leikkausta, joka saadaan jakamalla jana kahteen osaan niin, että lyhyemmän osan pituus on samassa suhteessa pitempään osaan kuin pitemmän osan pituus suhteessa jakamattomaan janaan.
Kauniskin rakennettu ympäristö rumenee hoidon puutteessa ja tahallinen ilkivaltainen särkeminen, töhriminen ja roskaaminen vievät kauneuden niin rakennetusta kuin luonnonympäristöstäkin. Sillä vähäisellä kokemuksella mikä minulla on muista kuin kotimaastani, olen huomannut suuria eroja siinä, kuinka eri maissa asuvat kansat hoitavat ympäristöjään. Siisteys on paitsi puhtautta, myös kaunista. Siivottomuus on paitsi likaisuutta, myös rumaa. Valitettavasti ihminen voi rumentaa muunkin kuin näköalamaiseman. On puhuttu myös äänimaisemasta, joka on tärkeä meille kaikille, mutta varsinkin näkövammaisille. Harmoninen musiikki ja monet luonnon äänet ovat kaunista äänimaisemaa. Kaunis äänimaisema rumenee metelöinneistä ja hälyäänistä. Se voi rumentua myös puheista, kun elämme tätä "ruokotonta aikaa, jossa ruma sana sanotahan niin kuin se on", kuten lauluntekijä on asian ilmaissut. Rumina sanoina useimmat kai kokevat syytökset, ivailut ja kiroilun, kun taas kauniita sanoja ovat kiitokset, anteeksipyynnöt ja -annot sekä siunaukset. Ollakseen hyvä, tulisi ainakin julkisen puheen olla lyhyt, asiallinen ja kaunis. Pitkäaikaisesta rumien näkö- ja kuulomaisemien kokemisesta voi olla seurauksena sielunmaisemankin turmeltuminen rumaksi ja saastaiseksi. Jeesus puhui tästä sanoessaan, ettei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään, vaan se, mikä tulee suusta ulos. (Matt.15:11, 16-20)
Jo kypsään ikään ehtineenä oma kauneusmakuni tulee paremmin tyydytetyksi antiikin suurten mestareiden teoksista kuin oman aikamme taiteilijoiden töistä, oli sitten kysymys arkkitehtuurista, kertomataiteesta, kuvataiteesta tai säveltaiteesta. Oman makuni mukaan tunnen nykytaiteessa usein kauneusvajetta, joka ei tietenkään merkitse sitä, että kaikkien kokemus olisi samanlainen eikä edes sitäkään, että itse kokisin kauneusvajetta kaikessa nykytaiteessa.
Nykysuomen sanakirjan mukaan ruma-sanasta johdettu sana rumahinen, on tarkoittanut paholaista. Voisimme siis päätellä, että todella rumassa on jotain paholaismaista. Kun kauneus on ruman vastakohta, voimme vastaavasti päätellä, että siinä on jotain jumalallista. Itse asiassa olen kuullut ainakin joidenkin säveltaiteen nykymestareiden sanovankin, että hyvässä musiikissa todella on jotain, jota säveltäjä ja esittäjä saavat itsensä ulkopuolisesta todellisuudesta. Näin varmaan muussakin yleisesti kauniiksi koetussa taiteessa.
Sananlaskujen kirjassa varoitetaan eksymästä kauniin naisen lumoihin ja hänen katseensa ansaan. (Sananl.6:23-25) Siinä muistutetaan myös kauneuden katoavaisuudesta. (Sananl.31:30) Jerusalemin kaupunkia on joskus sanottu kauneudessaan täydelliseksi ja koko maan iloksi.(Valit. 2:15) Jerusalem alkoi kuitenkin luottaa omaan kauneuteensa niin että turmeltui. (Hes.16:15) Se tahrasi saamansa kauneuden. (Hes.16:25) Tyroksen kaupunki oli niin itserakas, että sanoi olevansa itse kauneus. (Hes.27:3) Samoin Tyroksen kuningas oli itse kauneus, kunnes lankesi pahaan. (Hes.12-15)
Uusi Testamentti kertoo ulkoisesta ja sisäisestä kauneudesta. (Matt.23:27-28 ja 1.Piet.3:3-4) Jeesuskin toi esiin luonnon kauneuden ylivertaisuuden verratessaan Salomon loistoa kukkien kauneuteen. (Matt.6:28-29) Lapset yleensäkin ovat kauniita ja niin kerrotaan Mooseksenkin olleen kaunis lapsi. (Hepr.11:23) Paavali esitti toivomuksen, että naisten kaunistuksena olisivat hillitty esiintyminen, vaatimattomuus ja säädyllisyys, sekä hyvät teot.(1.Tim.2:9-10) Hän kehottaa varomaan sellaisia, jotka kauniilla ja vakuuttavilla puheillaan pettävät vilpitömät sydämet. (Room.16:17-18)
Luvussa Hyvevaje mainittu Aristoteles, eräs oman aikansa tunnetuimmista ja arvostetuimmista oppineista piti, kuten muistamme, kohtuullisuutta hyveenä. Hänen mukaansa hyve onkin aina kohtuullisuutta, oikea keskitie vastakkaisten äärimmäisyyksien välillä. Näin esimerkiksi vieraanvaraisuus on kohtuullisuutta saituuden ja tuhlaamisen välillä. Urhoollisuus puolestaan on kohtuullisuutta pelkuruuden ja uhkarohkeuden välillä. Näin kaikissa äärimmäisyyksissä on anakin kohtuullisuusvajetta elleivät ne ole täysin vailla kohtuullisuutta. Meille tuttuja äärimmäisyysilmiöitä ovat esim. äärioikeistolaisuus, äärivasemmistolaisuus, ääriuskonnollisuus ja ääri-isänmaallisuus tai äärikansallisuus. Näiden yhdyssanojen alkuosa voisi usein olla myös kiihko, sillä tavallisesti äärimmäisyyksiin liittyy myös kiihkoilua. Se ei ole oikein ja kohtuullista.
Oikein ja kohtuullista on lakitieteen kohtuusperiaate, joka sisältyy Olaus Petrin tuomarinohjeisiin. Näiden ohjeiden 9. kohdan mukaan se, mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei saata olla lakikaan.
Kohtuullinen ei ole liian pieni mutta ei liian suurikaan. Se ei ole liian paljon mutta ei liian vähänkään. Kohtuullinen ei ole liian ankara mutta ei liian lieväkään. Esimerkiksi liian lievä tuomio rikoksesta ei siis ole sen kohtuullisempi kuin liian ankarakaan tuomio. Kohtuullisuuden synonyymeinä voidaan pitää sanoja asianmukainen ja sopiva. Voimme sanoa, että sopimus on hyvä, jos sen ehdot ovat kohtuulliset kummallekin osapuolelle. Kohtuullisuuden vaatiminen ei oikeastaan koskaan voi olla sopimatonta, ja kohtuullisuuden vaatimus koskee kaikkea asiointia.
Kohtuullisesta varakkuudesta puhuttaessa tarkoitetaan varmasti omistamista, jota ei vielä lueta varsinaiseksi rikkaudeksi eikä ainakaan upporikkaudeksi, mutta ei myöskää köyhyydeksi eikä varsinkaan puutteeksi.
Sananlasku "Niin hullu kylpee, että nahka lähtee", kuvaa kohtuuttomuutta hulluudeksi ja kohtuutta viisaudeksi. Kohtuuden vajetta on niin ylensyönnissä kuin holtittomassa juomisessakin.
Henkilöä, joka juo kohtuuttomasti, sanotaan juomariksi ja juomana on silloin alkoholijuoma. Liiallisen juomisen aiheuttaa alkoholin ominaisuus tehdä käyttäjänsä siitä riippuvaiseksi. Alkoholista riippuvaiseksi tullutta henkilöa kutsutaan paitsi juomariksi myös alkoholistiksi ja riippuvuutta yleensä addiktioksi ja alkoholiriippuvuutta erikseen alkoholismiksi, jota pidetään sairautena. Alkoholismin suurista haittavaikutuksista alkoholistille itselleen sekä sen aiheuttamista yhteiskunnallisista ongelmista johtuen on alkoholin liikakäyttöä pyritty kohtuullistamaan. Tätä varten on perustettu jo v. 1860 Kohtuuden Ystävät niminen yhteisö, joka myöhemmin v. 1884 alkaen jatkoi toimintaansa Raittiuden Ystävät -nimisenä. Nimen muutos johtui ilmeisesti siitä kokemuksesta, että alkoholistiksi tullut ihminen ei yleensä voi parantua sairaudestaan vain kohtuullisesti. Hänellä on yleensä vain kaksi vaihtoehtoa. Hänen on lopetettava alkoholin käyttö absoluuttisesti tai hän on alkoholisti lopun ikäänsä. Tässä kohden Aristoteleen kohtuullisuus ei siis riitä hyveeksi, vaan alkoholistin hyve on äärimmäisyys eli absolutismi. Olen kuulut alkoholistista, joka piti sairauttaan allergiaan verrattavana sairautena. Niinpä hän kieltäytyi hänelle tarjotusta alkoholijuomasta sanoen olevansa sille allerginen. Hieno ja viisas tapa. Allergiasairaat yleensä pidättäytyvät heille oireita aiheuttavista ruoista, juomista, tilanteista ja ympäristöistä, miksi eivät siis alkoholistit toimisi samoin.
Alkoholi ei suinkaan ole ainoa addiktiota aiheuttava aine. Tupakkariippuvuudesta vapautumista pidetään jopa vielä vaikeampana kuin alkoholismista vapautumista. Tupakka aiheuttaa myös sairauksia vähintään yhtä paljon kuin alkoholi, ja radion 4.7.2003 lähettämien uutisten mukaan joka kahdeksannen ihmisen kuolema maailmassa on tupakan aiheuttama. Voiko siis tupakointi missään määrin olla oikein ja kohtuullista? Kuten alkoholi, myös tupakointi aiheuttaa ongelmia paitsi käyttäjälleen aina myös hänen lähipiirilleen. Onko jokin ongelmamäärä kohtuullinen?
Alkoholin ja tupakan lisäksi on tullut, ja tulee kai jatkuvasti, yhä uusia huumeita, jotka eivät vielä ole aivan yhtä laajasti yleisiä, mutta joiden rapauttava vaikutus ihmiseen on sitäkin pelottavampi. Tuskin minkään huumeen käytölle on olemassa minkäänlaista kohtuullisuusrajaa, koska kaikki huumeet aiheuttavat käyttäjälleen riippuvuuden ja määrien lisäämistarpeen. Huumeiden käyttäjille on kohtuullista ainoastaan täydellinen huumeista kieltäytyminen. Kohtuullisuuden vaatimus kohdistuukin huumeiden osalta niihin, joiden kanssa huumeiden käyttäjät elävät, etteivät tuomitsisi heitä liian ankarasti. Huumeiden muille kuin käyttäjilleen aiheuttamien huolien, häiriöiden ja kustannusten takia suhtautumisessa heidän ongelmaansa ja heidän hoitamiseensa voi kohtuullisuus jäädä hyvinkin vajaaksi.
Paavali neuvoo niitä, joilla on hyvää yllin kyllin, lievittämään muiden puutetta. Vastavuoroisesti voivat nyt puutteessa olevat myöhemmin yltäkylläisyytensä aikoina lievittää auttajiaan, jos he joutuvat elämään puutteessa. Näin toteutuu oikeus ja kohtuus. (2. Kor.8:14) Kun Paavali oli tuotu käskynhaltija Gallion tuomioistuimen eteen sanoi Gallio, että jos olisi kyseessä rikos tai törkeä ilkityö, olisi oikein ja kohtuullista, että hän kärsivällisesti kuulisi heitä, mutta ei hän halunnut ruveta tuomariksi, kun he riitelivät sanoista ja nimistä. (Ap.t.18:14-16) Ajattelukin olisi Paavalin ohjeen mukaan pidettävä kohtuullisena, ettei ajattelisi itsestään liikoja.(Room.12:3) Hänen mukaansa sellaiset, jotka ottavat mittapuukseen omat saavutuksensa ja vertaavat itseään itseensä, ovat ymmärtämättömiä. Ei pidä kohtuuttomasti ylpeillä, eikä varsinkaan toisten vaivannäöstä. (2.Kor.10:12-18)
Kouluttamisella, samoin kuin opettamisella, tarkoitetaan yleensä toimintaa, jossa toinen henkilö tai ryhmä pyrkii siirtämään jotain hallitsemaansa tietoa tai taitoa toiselle henkilölle tai ryhmälle, jolta vastaavat tiedot tai taidot joko puuttuvat kokonaan tai osittain. Tosin kouluttamisen kohteena voivat olla myös eläimet, ja jopa kasvitaimien jotakin kasvatusvaihetta sanotaan kouluttamiseksi. Tässä keskitymme kuitenkin ihmisiin, heidän koulutukseensa ja koulutusvajeisiinsa.
Ihmisiin rajattunakin koulutus voi olla erittäin monimuotoista. On erikseen lasten-, nuorten- ja aikuisten koulutusta. On alkeis-, pohja-, jatko-, lisä- ja erikoiskoulutusta. On tietopuolista ja ammatillista koulutusta, suullista ja kirjallista koulutusta, yksilö- ja ryhmäkoulutusta, ja on pätevää ja puutteellista opetusta. Lisäksi opetus voi olla teoreettista tai käytännöllistä, ja sitä voidaan antaa joko erityisissä opetuslaitoksissa tai elinkeinojen parissa oikeilla työpaikoilla.
Opetuksesta ja koulutuksesta puhuttaessa tulevat kirjat samalla mieleen tärkeimpinä opetusvälineinä, vaikka, kuten edellä todettiin, koulutus voi olla myös hyvin käytännöllista ja töypaikolla tapahtuvaa. Koulutusta on kuitenkin yleensä vaikea ajatella ilman kirjoja ja lukutaitoa. Niinpä lasten koulutus aina alkaakin lukutaidon opettamisella. Oulun yliopiston kansainvälisen opettajakoulutusohjelman opiskelija, Hanna Niittymäki, on kerännyt tietoja maailman lukutaitotilanteesta 2000-luvulle tultaessa. Näissä tiedoissa kerrotaan, että maailmassa on vielä 880 miljoonaa yli 15-vuotiasta lukutaidotonta ihmistä, joista kaksi kolmasosaa, eli 586,5 miljoonaa on naisia. Kaikista lukutaidottomista aikuisista 98 % asuu vähemmän kehittyneissä maissa. Lukutaidottomien suuri määrä tulee paremmin tajuttavaksi, kun vertaa sitä Euroopan asukaslukuun, joka on n. 802 miljoonaa. Tässä on koulutusvajetta kerrakseen.
Lukutaito on kuitenkin yksi YK:n yleismaailmallisessa julistuksessa mainituista ihmisoikeuksista, jotka tulisi tarjota ja taata koko ihmiskunnalle. Thaimaan Jomtienissa on v. 1990 järjestetty Koulutusta Kaikille - Maailman Konferenssi, jossa valtioiden edustajat sitoutuivat huolehtimaan mm. siitä, että jokainen kouluikäinen lapsi kävisi koulua ja lukutaidottomien aikuisten määrä puolittuisi vuoteen 2000 mennessä. Tämä tavoite on jäänyt saavuttamatta. Huhtikuussa v. 2000 valtioiden edustajat kokoontuivat uudelleen Koulutusta Kaikille -foorumiin, nyt Senegalin Dakariin. Uusiksi tavoitteiksi asetettiin, että vuonna 2015 kaikki maailman lapset saisivat perusopetusta ja lukutaidottomien aikuisten määrä olisi puolittunut. Sukupuolten välinen koulutuksellinen tasa-arvo tulisi saavuttaa jo vuoteen 2005 mennessä. Maailman aikuisväestön lukutaito on kuitenkin lisääntynyt niin, että v. 1970 aikuisista lukutaitoisia oli 63 % ja v. 1998 heitä oli 79 %. Jos kehitys jatkuisi samanalaisena, olisi lukutaitoisten osuus aikuisväestöstä v:een 2010 mennessä noussut jo 83 %:iin. Maailmanpankin laajan tutkimuksen mukaan nimenomaan naisten koulutuksen lisääminen on kannattavinta investointia pyrittäessä maailman köyhien alueiden sosiaaliseen ja taloudelliseen kehittämiseen. Kehitys jatkuu senkin takia, että koulutettujen naisten tyttäret ovat motivoituneempia käymään koulua kuin kouluttamattomien naisten tyttäret.
Naisia koulutetaan miehiä vähemmän, koska jotkut uskonnot eivät pidä sopivana tyttöjen kouluun menoa, ellei ole tyttökoulua tai ainakin naisopettajat heitä opettamassa. Tällä on perusteensa, kun tiedetään köyhien maiden nuorten tyttöjen helposti joutuvan raiskauksen uhriksi. Vanhemmat voivat ajatella, että tytöt omaksuvat koulussa "vääränlaisia" ajatuksia sukupuolten tasa-arvosta, mikä olisi uhkana miehille. Lisäksi ajatellaan, että heidän tehtävänsä on synnyttää lapsia, eikä siihen katsota tarvittavan koulutusta. Hanna Niittymäki oli löytänyt paljon tietoa maailman lukutaidosta, kiitos siitä hänelle.
Kaikenlainen kehitys on eniten riippuvainen koulutuksesta ja koulutus on eniten riippuvainen lukutaidosta. Maailman köyhimmillä mailla on kuljettavanaan tuskallisen pitkä tie lukutaidottomuudesta koko väestön perusasteen koulutukseen ja siitä edelleen keskiasteen- ja korkea-asteen koulutukseen. Koulutustason kohottamista voisi jouduttaa, jos lasten lukutaitoon kouluttamisen rinnalla samanaikaisesti koulutettaisiin aikuisväestöä selviytymään paremmin jokapäiväisistä käytännön tehtävistä. Tunnettu ravintotutkimuksen ja talousmaantieteen erikoistuntija Georg Borgström esitti jo v. 1971 kirjassaan Polttopisteitä maailman ktastrofiohjelman, jonka 2. kohdassa hän esittää erityisten kehitysneuvojien pikakoulutusta. Näiden kehitysneuvojien, joita tarvittaisiin pari miljoonaa jokaiseen maanosaan, tehtävänä olisi opastaa kouluttamatonta väestöä maanviljelyksessä, hygieniassa, sairaiden hoidossa, elintarvikkeiden tuotannossa ja varastoinnissa sekä ravitsemuskysymyksissä. Suomalainen tunnettu sosiaalipoliitikko Pekka Kuusi oli samoilla linjoilla 1982 ilmestyneessä kirjassaan Tämä ihmisen maailma. Hänkin painottaa, että opetus ja sivistys on nostettava peruspäämääräksi. Tätä kautta päästään sosiaaliseen maailmanyhteisöön, joka on koko ihmiskunnan eloonjäämisen ehto.
Kuusi kertoo Dakarissa v.1980 järjestetystä maailman sosiaalista tulevaisuutta tutkivan seuran kongressista, jonka tuloksena oli 12 kohdan julistus. Julistuksessa todetaan mm, ettei kehitystä tule samaistaa pelkästään taloudelliseen kasvuun, vaan siihen on sisällytettävä myös sosiaalinen, poliittinen ja sivistyksellinen kehitys. Arvokeskustelussa ja -tavoitteissa painopistettä on siirrettävä taloudesta sosiaalisten ja sivistyksellisten arvojen suuntaan. Huomispäivän ihmiset on saatava tietoisiksi omien henkisten kykyjensä täysistä mahdollisuuksista. Kuusi korostaa, että saavutetun tiedon hyödyntäminen kuuluu ihmisen geneettisiin käyttäytymislakeihin. Geneettisiin lakeihin kuuluu myöskin lajikumppanuus, sääntö, joka kieltää surmaamasta olentoa, jolla on sama geneettinen informaatio kuin itsellä. Lajikumppanin surmaaminen ei olekaan luonteenomaista eläimille. Ihminen on kulttuurievoluution myötä saanut sellaista informaatiota, joka on johtanut surmaamaan itsensä kaltaisenkin geeni-informaation omaavia. Kuusi pitää nimenomaan kehittyneiden demokraattisten valtioiden velvollisuutena luoda sosiaalinen maailmanyhteisö uuteen lajikumppanuuteen kouluttautumalla.
Entinen liittokansleri Willy Brandt on sanonut, että kansojen välinen yhteistyö tulee muuttumaan ihmiskuntapolitiikaksi ja kansojen yhteiset edut ohjaavat kehitystä kohti kansojen yhteistä hallitusta. Siihen pääsemiseksi vaaditaan maailmanlaajuista kumppanuuskoulutusta.
Suomessa lukutaito on lähes sataprosenttinen. Tästä ovat huolehtineet Suomen kansakoulun isä Uno Cygnaeus (1810-1888) sekä Odert Henrik Gripenberg, joka haki kansanopetuksen oppia maailman kansakouluopetuksen isältä Pestalozzilta ja perusti 1800-luvun alkupuolella maamme ensimmäisen modernin kansakoulun Hämeenlinnaan, josta se myöhemmin siirtyi Sääksmäen Voipaalaan.
Kansanopetuksessa asetettiin tavoitteeksi taloudellinen, älyllinen ja moraalinen kasvatus. Pestalozzi uskoi Rousseaun tavoin ihmisen kykyyn kehittyä edullisissa kasvatusolusteissa. Tällaisia tavoitteita ja kasvatusolosuhteita toteuttamaan luotiin Suomenkin kansakoululaitos.
Ensimmäinen opettajaseminaari perustettiin Jyväskylään 1863 ja sen ensimmäinen rehtori oli Uno Cygnaeus vuoteen 1869 saakka. Tämän jälkeen rakennettiin maahamme maalaiskansakouluja niin, että niitä v. 1881 oli 457 ja vuonna 1961 enimmillään 6071. Tämän jälkeen koulujen lukumäärä on maamme kaupungistumisen takia nopeasti vähentynyt.
Ennen kansakoulujakin, jo 1600-luvulla, lukutaito oli maamme rintamailla melko yleinen. Opetuksesta oli aluksi huolehtinut kirkko mm. järjestämällä rippikouluja, jonka käyminen määrättiin pakolliseksi Turun hiippakunnassa 1763 alkaen ja Porvoon hiippakunnassa 1774 alkaen.
Lukutaidon ja perusopetuksen yleisyydestä huolimatta on Suomessakin vielä koulutuksellisia eroja peruskoulun jälkeen annettavassa koulutuksessa. Suomen tilastollisen vuosikirjan mukaan maassamme oli 31.12.2000 yli 15 vuotiaita yhteensä 4244782, joista 1724327 eli n. 41 % oli vailla mitään jatkokoulutusta. Keskiasteen koulutus oli 1530846:lla eli n. 36 %:lla ja korkea-asteen koulutus 989609:llä eli n. 23 %:lla. Maakunnittain perusasteen jälkeinen koulutus vaihteli niin, että sitä oli Uudellamaalla 64,3 %:lla, Pohjois-Pohjanmaalla 60,9 %:lla, Pirkanmaalla 60,7 %:lla, Varsinais-Suomessa 58,9 %:lla, Keski-Suomessa 58,8 %:lla, Pohjois-Savossa 58,2 %:lla, Kymenlaaksossa 57,9 %:lla, Lapissa 57,7 %:lla, Kanta-Hämeessä 57,2 %:lla, Pohjanmaalla 57 %:lla ja Pohjois-Karjalassa 56,8 %:lla. Muissa maakunnissa perusasteen jälkeistä koulutusta oli tätä vähäisemmällä prosenttiosuudella väestöstä. Tässä luettelluista yhdestätoista maakunnasta vain Kanta-Häme ja Kymenlaakso ovat ilman omaa yliopistoa ja Pohjois-Karjala on mukana yhdentenätoista siksi, että se on ainoa yliopistomaakunta, joka ei tullut kymmenen parhaiten koulutetun maakunnan joukkoon, muttei jäänyt paljon jälkeenkään.
Koko maassa keskiasteen jälkeistä koulutusta on keskimäärin 59,4 %:lla väestöstä. Naisista keskiasteen jälkeistä koulutusta on keskimäärin 58,9 %:lla. Mikäli maamme väliportaanhallintoa nykyisestä sekavuudesta kehitetään, samalla maakuntajakoa tarkistaen, tulisi jokaiseen uuden jaon mukaiseen maakuntaan kuulua myös yliopisto. Näin poistettaisiin alueellista koulutusvajetta.
Muunlaista koulutusvajetta voi syntyä mitä erilaisimmista syistä. Koulutusvajetta syntyy esimerkiksi silloin, kun ihmiset vainojen tai muiden syiden takia muuttavat heille vieraan kielen ja kulttuurin maihin. Hämeen alue-TV kertoi ohjelmassaan 6.8.2003 "Ymmärräks sää" -projektista, jolla Hämeeseen vieraista maista muuttaneille pyritään antamaan koulutusta, joka helpottaisi heidän elämäänsä ja toimeentulomahdollisuuksiaan uudessa maassa. Pahanlaatuista koulutusvajetta voi syntyä siitä, että ihminen joutuu jostain syystä elämään sellaisessa suljetussa yhteisössä, joka ei salli jäsenilleen muuta kuin itse hyväksymäänsä opetusta. Tällaisestakin sain pienen esimerkin TV:sta, kun Ajankohtainen kakkonen vieraili erään uskonnollisen suunnan valtakunnallisessa kokouksessa. Osa tästä uskonsuunnasta irtautuneista piti varjokokoustaan kokouspaikan ulkopuolella. Nämä eronneet kertoivat, että siinä uskonsuunnassa pidetään suotavana hakeutua peruskoulun jälkeen mieluummin työelämään kuin jatkokoulutukseen, koska koulutus voisi tuoda nuorelle ajatuksia ja näkemyksiä, joita uskontokunta ei pidä oikeina. Myös erilaiset poliittiset aatesuunnat voivat aktiivisesti estää jäseniään ja kansalaisia heidän aatemaailmastaan poikkeavan opetuksen ja koulutuksen saamista. Entinen Neuvostoliitto ei varmaankaan ollut tässä suhteessa ainoa maa, jossa taiteet, tieteet ja koko kulttuuri sopeutettiin ortodoksiseen eli puhdasoppiseen ja tarkasti valvottuun ideologiaan. Tällaista koulutusvajetta on vaikea täyttää yrittipä sitä sitten sisä- tai ulkopuolelta.
Lisä-, täydennys- ja uudelleenkoulutus ovat tulleet aikaisempaa yleisemmiksi ja syykin on selvä. Aikamme muutosvauhti elinkeinorakenteissa on niin nopeaa, että myös saatu koulutus jää nopeasti vanhanaikaiseksi. On opittava joka alalle jatkuvasti tulevia uusia menetelmiä ja uusia sisältöjä, eikä ole harvinaista, että pysyäkseen työllistettynä on kouluttauduttava jopa aivan uuteen ammattiin, vieläpä useita kertoja ennen eläkeikää. Uudenlaista koulutusvajetta alkaa syntyä myös toisin päin kuin ennen. Kun aikaisemmin oli pulaa keskiasteen ja korkea-asteen koulutetuista, alkaa meillä Suomessa ja muissa korkean elintason maissa olla pulaa hyvän ammattitason rakentajakoulutuksen saaneista. Vaikka työttömyys on ollut jatkuvassa kasvussa, ei työmaille kuitenkaan ole saatu riittävästi ammattitaistoisia kirvesmiehiä, muurareita, maalareita, putkiasentajia, sähköasentajia jne. Tämän koulutusvajeen täyttäminen voi olla vähintään yhtä vaikeaa kuin koulutustason yleinen nostaminen.
Lienemme kaikki todenneet, että toiset ihmiset ovat kunnioitetumpia kuin toiset. Toisten ihmisten kunnioitus on julkisempaa kuin toisten. Julkisesta kunnioituksesta osallisiksi tulevia on yleensä vain pieni vähemmistö kansasta. Julkinen kunnioitus voi olla joko aitoa kunnioitusta tai vain henkilön asemasta ja vallankäytöstä johtuvaa muodollista kunnioitusta. Julkisuuden henkilöillä ei yleensä ole ansaitun kunnioituksen vajetta, sillä jos heidän toimintansa on kunnioitusta herättävää, heitä yleensä myös kunnioitetaan. Jos taas heitä ei kunnioiteta, eivät he ilmeisestikään ole toimineet kunnioitusta herättävällä tavalla, eikä heillä silloin voi olla kunniavajettakaan.
Joidenkin henkilöiden kunnioittaminen erityisin kunnianosoituksin on samalla tunnustuksen ja julkisen kiitoksen antamista henkilön yleishyödyllisestä toiminnasta omassa työyhteisössään. Julkishallinnossa, kuntien ja valtion palveluksessa, kunnianosoituksena jaetaan erilaisia ja eri tavoin arvostettavia kunniamerkkejä ja arvonimiä. Julkishallinto voi palkita kunnianosoituksin muitakin kuin hallinnon palveluksessa olevia luottamus- ja virkahenkilöitään, jos asianomaisen kansalaisen toiminta katsotaan yhteiskunnan kannalta erityisen arvokkaaksi ja kunnioitusta ansaitsevaksi. Erityinen kunnianosoitus valikoidulle kansalaisjoukolle on tasavallan presidentin kutsu linnaan itsenäisyyspäivän juhliin. Einkeinojen piirissä, erityisesti yhtiöiden johtajille, osoitetaan kunnioitusta lahjoittamalla heille erilaisia neuvosten arvoja, joista arvokkain ja kallein on vuorineuvoksen arvo.
Julkisten kunnianosoitusten yhteydessä nousee aina keskusteluun kunnianosoitusten kohdalleen osuminen. Yleensä ajatellaan, etteivät kaikki julkista kunniaa osakseen saaneet olisi sitä ihan oikeasti ansainneet. Yhtä yleisesti ajatellaan, että moni todella kunnioitusta ansaitsevasti toiminut kansalainen on jäänyt kaikkea julkista kunnianosoitusta vaille. Aivan kuten moni sankari sodissamme jäi tuntemattomaksi sotilaaksi, jäävät monet arjen ja työn sankarit tuntemattomiksi tuloksentekijöiksi.
Oman aikamme erityispiirteitä ovat kaupallisesten tai muiden tarkoitusperien perusteella julkisuuuteen, sankaruuteen ja kunniaan nostettavat eri alojen edustajat. Samalla kun näin esiin nostettujen kirjailijoiden kirjat, muusikkojen äänitteet, kuvataiteilijoiden taulut ja näyttelijöiden ohjelmat saadaan tehokkaaseen myyntiin ja niiden tekijät maineeseen ja kunniaan, jäävät monet heidän samoja tuotteita luovat kumppaninsa lähes täysin pimentoon. Ei ole ollenkaan varmaa, että voimakkaasti esiin nostettavat tekijät todella olisivat selvästi enemmän arvostusta ja kunniaa ansaitsevia kuin heidän pimentoon jäävät kumppaninsa. Viimeksi mainittujen osalta varmaan voidaan puhua myös kunniavajeesta. Kuninkaantekijöitä riittää niin politiikassa, taiteessa ja tieteessä kuin niiden avulla voiton maksimointiin pyrkivässä liiketoiminnassakin. Useimmille kuitenkin "raskas ja paatinen" on tie, joka kunnian kukkuloille vie.
Kuuluisuus ja kunnia kulkevat usein käsi kädessä. Paljon kunniaa saavat henkilöt saavat yleensä samalla paljon julkisuutta eli tulevat kuuluisiksi, tai kuten nykyisin sanotaan, julkkiksiksi. Samoin tavalla tai toisella paljon julkisuutta saaville henkilöille jaellaan auliisti myös erilaisia kunnianosoituksia. Tässä nykyinen arvomaailmamme näyttää sikäli horjuvalta eli labiililta, ettei aina nähdä suurtakaan eroa sillä, minkä vuoksi tai mistä syystä joku on tullut erityisen tunnetuksi.
Historiaan on kaikkina aikoina jäänyt kuuluisuuksina niin ihmiskunnan hyväntekijöitä kuin pahantekijöitäkin. Hyväntekijät ovat tietysti kuuluisuutensa ohella ansainneet myös kunnioituksen, mutta onko paheellisuudellakin hankittu kuuluisuus kunnioitettavaa? Kirjallisuudesta ja elokuvista tunnemme lukuisia tapauksia, joissa sankarin osa on annettu historiasta poimituille kuuluisille rikollisille. Näin on tehty meillä Suomessakin. Vaikka on niin, ettei kukaan ole pelkästään paha eikä kukaan pelkästään hyvä, ja vaikka jokaisessa meissä piilee mahdollisuus antautua nin hyvän kuin pahankin palvelukseen, on kuitenkin arveluttavaa, jos paha nousee arvomaailmassamme yhtä arvostetuksi kuin hyväkin.
Onneksi kuitenkin jonkin verran kirjoitetaan kirjoja sekä tehdää elokuvia ja TV-ohjelmia myös niin sanotuista arjen sankareista. Aikakaus- ja iltapäivälehdistä sen sijaan on turha etsiä juttuja ennestään tuntemattomista mutta omalla työ- ja palvelupaikallaan sankarillisesti toimivista kansalaisista. Mainitut lehdet katsovat, että jo ennestään kaikille tutut julkisuushenkilöt kiinnostavat lukijoita enemmän. Näin todella näyttääkin olevan. Syy ei silloin ole ainakaan yksinomaan lehtien toimituksissa, vaan suurelta osin lukijoissa, jotka eivät kyllästy jatkuvasti samojen kestojulkkisten esilläpitoon. Vajeet niin julkisuuden kuin kunnianosoitustenkin osalta löytyvät sieltä, missä suuri hiljainen kansanosa suorittaa sankaritekoja elämän arjessa. Onneksi on kuitenkin myös niin, etteivät nämä arjen sankarit eritysemmin julkisuudesta ja kunniasta unelmoikaan. Todennäköisesti monet heistä kokisivat olonsa hyvin kiusaantuneeksi, jos heistä jostain syystä tulisikin laajalti tunnettuja, kunnianosoitusten kohteena olevia henkilöitä.
Elämään kuuluu aktiivisuus ja toiminta, mutta siihen kuuluu myöskin lepo. Tervein ja energisinkin elävä olento, ihminen mukaan luettuna, väsyy yhtäjaksoisessa maksimitehoisessa toiminnassa. Lepo on väsyneelle välttämätön toimintakuntoisuuden palauttamiseksi. Jopa Luojan sanotaan levänneen luomistyönsä päätteeksi. Raamatun luomiskertomuksessa ihmisen työviikko on säädetty seitsenpäiväiseksi niin, että kuutena päivänä tehdään työtä ja joka seitsemäs päivä levätään. Paitsi työn ja levon vuorottelu, elämää säätelee myös unen ja valveillaolon vuorottelu. Päivä on useimmille eläville olennoille, myös ihmiselle, luonnollisin valveillaoloaika ja yö luonnollisin unen aika. Väsymys seuraa samoin pitkäaikaisesta valvomisesta kuin voimia vaativasta työskentelystäkin. Valvomisesta johtuvan väsymisen voi poistaa vain perusteellinen lepo, jossa nukutaan uneen. Jatkuva väsyneisyys kertoo lepovajeesta. Kun vertaamme nykyisiä elintapojamme edellä kuvattuun työn ja levon, sekä valveillaolon ja unen, luonnonmukaiseen säännölliseen vuorotteluun, on helppo päätellä mistä yleistyvä väsyneisyys eli lepovaje johtuu.
Seitsenpäiväinen viikko ei enää rytmity työ- ja lepopäiviin, vaikka varsinainen työviikko on lyhentynyt kuudesta viiteen päivään. Viikon kaksi ansiotöistä vapaata päivää ovat vähintäin yhtä kiireisiä kuin viisi varsinaista työpäivää. Noina kahtena päivänä ahkeroidaan joko lisäansiotöissä tai matkustetaan pitkiä matkoja erilaisiin harrastuksiin tai loma-asunnoille, joissa riittää puuhaa.
Samoin on käynyt uni- ja valveillaolorytmityksen. Töiden jälkeen ei enää entiseen tapaan mennä hyvissä ajoin levolle ja yöunille, vaan jatketaan valvomista erilaisissa iltariennoissa tai katsellen TV:n myöhäisohjelmia, jotka usein jatkuvat niinsanotuille pikkutunneille, pitkälle seuraavaan aamuun. Aikuisten ohella näin tekevät usein nuoret ja kouluikaiset lapsetkin. Lepovaje ei siis ole mitenkään yllättävää ja selittämätöntä.
Entä levottomuus? Onko sekin lepovajetta? Kieliopillisesti levottomuus eli levotta, on abessiivi eli vajanto eli vaje. Sanalla tarkoitetaan kuitenkin yleensä rauhan, rauhallisuuden ja tasapainoisuuden vajetta, ei niinkään levon vajetta. Levottoman ihmisen on vaikea pysyä paikoillaan ja rauhallisena. Levottomilla seuduilla on tappeluita, kahakoita ja sotia. Levottomilla seuduilla on rauhatonta, niissä koetaan rauhan ja rauhallisuuden vajetta. Rauhan ja rauhallisuuden puute aiheuttaa kyllä väistämättä myös levon puutetta, väsymystä, lepovajetta. Varmaan on niin, että alueellisten levottomuuksien syynä ovat levottomat ihmiset, levottomat yksilöt, jotka levottomuudellaan ja häiriökäyttäytymisellään aikaansaavat alueellisia levottomuuksia, epäjärjestystä ja kahakointia.
Mikä sitten olisi niin monissa ihmisisä olevan peruslevottomuuden perimmäinen syy? Kirkkoisä Augustinus (354 - 430) on antanut kysymykseen seuraavan vastauksen: "Jumala, Sinä olet luonut meidät elämään yhteydessäsi ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa". Jeesus on myöskin luvannut levon hänen luokeen tuleville, työn ja erilaisten kuormien uuvuttamille, väsyneille ihmisille. (Matt.11:28-29)
Liennytystä kaivataan silloin kun jokin asia, kipu, tuska, riita, erimielisyys tms. koetaan liian ankarana, sietämättömänä tai vaarallisena. Kun konfliktit koskevat kansainvälisiä suhteita, tarvitaan erityistä linnytyspolitiikkaa. Liennytyspolitiikan tavoitteena ja päämääränä on estää syntyneen konfliktin kehittymistä aseellisen selkkauksen tai sodan asteelle eli rauhan säilyttäminen ja ratkaisuun pääseminen rauhanomaisin keinoin. Vaaralliset konfliktit ovat tavallisia maailman ollessa jakaantuneena erilaisiin blokkeihin ja etupiireihin. Maailmamme jatkuva yhdentyminen eli globalisaatio on vähentänyt ja vähentää edelleen mainittujen blokkien ja etupiirien lukumääriä, mutta ne muodostavat kuitenkin yhä ongelmia.
Niinsanotuissa kehitysmaissa tai alikehittyneissä maissa, kuten asia myös ilmaistaan, käydään edelleen heimosotia. Niinsanotut kehittyneetkään maat eivät kuitenkaan ole tähän mennessä kyenneet välttämään kansojen välisiä selkkauksia ja sotia. Joidenkin maiden keskinäiset liitot ja sopimukset ovat usein merkinneet näille maille yhteistä etua, mutta samalla eturistiriitaa ulkopuolisiin maihin nähden. Edut joista yleisimmin kiistellään ja kilpaillaan, ovat kaupallisia ja taloudellisia etuja. Valtiot ja kansat ovat etujen tasaamisten suhteen yhtä itsekkäitä kuin yksityiset kansalaisetkin. Mainittujen taloudellisten etujen ohella konflikteja aiheuttavat kansojen kielelliset, kultuuriset, uskonnolliset yms erilaisuudet.
Kaikkien kansainvälisten ristiriitojen perimmäinen syy on erilaisuuksien merkityksen liiallien, ja nimenomaan kielteinen, ylikorostaminen. Liian usein jää kokonaan huomaamatta, että asumme yhteisellä planeetalla, joka on yhteinen kotimme. Tällöin tietysti jää myös huomaamatta, että yhteisen kodin asukkaat kuuluvat samaan perheeseen. Harvoin ydinperheessäkään kaikki perheenjäsenet ovat täysin toistensa kaltaisia, päinvastoin, yleensä jokainen heistä on muista poikkeava oma persoonallisuutensa. Ei perheissä kuitenkaan yleensä luokitella perheenjäseniä heidän erityisominaisuuksiensa perusteelle, puhumattakaan, että niiden takia riideltäisiin tai muodostettaisiin toisilleen vihamielisiä ryhmittymiä. Perheenjäsenten erilaisuudet on yleensä nähty perheen rikkautena sekä yhteisen vuorovaikutuksen elävöittäjänä ja monipuolistajana. Valitettavasti kansojen suurperhe maapallokodissamme on tällaisesta harmoniasta vielä kaukana.
Kansojen suhteissa on runsaasti liennytysvajetta, eikä vain silloin, kun elämää ja varallisuutta hävittävä väkivaltainen välien selvittely jo on puhjennut, vaan jo levottomissa rauhanoloissakin. Liennytys tapahtuu yleensä diplomatian keinoin, kunhan erilaisuutta edustavat tahot saadaan keskusteluyhteyteen toistensa kanssa. Köyhien ja rikkaiden kansojen keskusteluyhteyttä on rasittanut rikkaiden omaksuma saneluasenne. Sanelu ei kuitenkaan ole, eikä voi koskaan olla keskusteluyhteys, joka edellyttää tasavertaisuutta ja molemminpuolista kunnioitusta. Rikkaat kansat tulisi liennytyspolitiikalla saada käsittämään, että vallitsevassa markkinataloudessa olisi sekä köyhien, mutta myös rikkaitten kansojen etu, tasata maailman varallisuutta niin, että myös köyhillä kansoilla olisi varaa olla kuluttajia. Markkinataloushan elää nimenomaan kulutuksen varassa. Markkinatalouden lamat eivät johdu tuotantokapasiteetin puutteesta, vaan ylituotannosta ja kuluttajien puutteesta. Kokonaan toinen asia on sitten, onko kulutuksen jatkuvaan kasvuun perustuva markkinatalous koko maapallon ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta katsottuna ollenkaan järkevä ja vastuuntuntoinen talousjärjestelmä.
Ennen Neuvostoliiton ja Berliinin muurin romahtamisia vallitsi suuri ja jatkuvasti maailmanrauhaa uhkaava jännitys sosialististen maiden ja muun maailman välillä. Silloin liennytys oli jokapäiväinen puheenaihe ja liennytys aina vajavaista. Nyt tällainen jännitys on maailmasta luonnostaan lientynyt eikä vastaavaa liennytyspolitiikkaa enää harjoiteta eikä tarvita. Jokin jännitys tässäkin suhteessa kyllä säilyy kunnes hyväksytään se ajatus, ettei vallitsevakaan talousjärjestelmä ole ihanteellinen. Yhtä ainoaa oikeaa talousjärjestelmää ei yksinkertaisesti ole olemassa eikä sellaista voi koskaan tullakaan. Jokainen pyrkimys yhden ainoan talousopin globaaliin toteuttamiseen lisää jännitystä ja levottomuuksia maailmassa. Paras liennytyskeino talouspolitiikan jännityksiin on erilaisuuden ja jatkuvien kompromissien hyväksyminen ja erilaisten talousoppien sopusointuinen yhteispeli.
Yhtä vaikeaa kuin on saada köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelua liennytetyksi etujen yhteisyyden ymmärtämisellä, on saada eri uskontojen edustajia rakentavaan vuoropuheluun. Uskontojen välisessä liennytyksessä tulisi lähteä kaikkien uskontojen yhteisestä alkuhistoriasta. Tämä uskontojen alkuhistoria ei tue käsitystä ihmisten ja eri kansojen erilaisuudesta, vaan samanlaisuudesta. Ihmiset ja kansat yhteisen kotimaapallomme kaikissa osissa ovat osoittaneet yhteistä ja samansuuntaista pyrkimystä korkeampaan tajunnan ja tiedostamisen tasoon, korkeampaan henkisyyteen. Ihmiskunnan joillakin edustajilla kaikissa maanosissa on ollut jokin intuitio, aavistus ja ehkä varmuuskin ylipersoonallisen hengen olemassaolosta. Joillakin tämä pyrkimys korkeampaan henkisyyteen on johtanut kokemusperäiseen varmuuteen ja vakaumukseen ja muokkautunut vähitellen yhdessä harjoitettavaksi uskonnoksi. Kun näin on tapahtunut maapallokotimme eri osissa, eri kansojen keskuudessa ja toisistaan tietämättä, on maailmamme saanut eri nimisiä uskontoja, jotka palvovat samaa ylipersoonallista henkeä eri nimillä ja toisistaan poikkeavin palvontamenoin. Jos eri uskontoihin kuuluvat ihmiset saataisiin suopeiksi tälle käsitykselle, lientyisivät uskontoerimielisyydet luonnostaan. Matemaattista termiä käyttäen suurin yhteinen tekijä tässä yhtälössä on kaikkien maapallon ihmisten yhteinen piirre, joka tekee heidät kaikki ainutlaatuisiksi kaikkeen muuhun elävään luontoon verrattuna. Vain ihminen voi kehittyä tietoisuudessaan asteelle, joka kurottautuu ylipersoonallisuuteen ja suureen henkisyyteen. Kristinuskon mukaan ihminen on tämän ominaisuutensa takia Jumalan kuva ja Jeesus, kristinuskon välittäjä, sanoo, että tämä ylipersoonallinen henki, jota kristinuskossa kutsutaan Jumalaksi, tulee osaksi jokaista ihmistä, joka on löytänyt ylipersoonallisen henkisyyden tason. Ainakin tähän asti pitäisi olla mahdollista päästä eri uskonnoista aiheutuvia riitaisuuksia liennytettäessä.
Oudointa uskontoriidoissa on, että samankin uskonnon eri suuntien välillä on käyty oppiriitoja, jotka ovat johtaneet väkivaltaisuuksiin ja jopa sotiin. Ehkä on niin, että uusia uskonsuuntia ovat perustaneet ja johtaneet henkilöt, jotka eivät itsekään ole tulleet osallisiksi ylemmästä tietoisuuden tasosta, ylipersoonallisesta henkisyydestä, Jumalayhteydestä. Kristinuskon omassa piirissä käytävää yhteensovitusta ja liennytystä kutsutaan ekumeniaksi. Toivottavaa olisi, että ekumenia tuottaisi tulosta ja että se voitaisiin ulottaa koskemaan maailman kaikkia uskontoja. Maailman liennytysvaje kaikkien ihmisiä toisistaan erottavien ryhmittymien välillä on suuri, mutta tukekaamme kaikkinaista liennytystä koko ihmiskunnassa ja kaikilla elämänaloilla.
On sanottu, että mies (myös nainen) on luotu liikkuvaksi. Ihminen ei oikein pysy kunnossa ilman säännöllistä liikunnan harrastamista. Toisen sanonnan mukaan liike on lääke, kun nivelet ja lihakset liikunnan puutteesta jo ovat erilaisin kolotuksin ilmaisseet fyysisen kunnon alentuneen.
Parhaiten liikunnastaan huolehtivat kilpaurheilua harrastavat henkilöt. Kilpailuissa tähdätään aina voitollisiin suorituksiin ja mestaruuksiin eikä sellaisiin ole kukaan vielä yltänyt ilman ankaraa, säännöllistä ja pitkään jatkuvaa harjoittelua. Kilpaurheilijoiden harjoittelu voi olla ihmisen yleiskuntoa ajatellen liiankin rajua, josta seuraa erilaisia rasitusvammoja. Tähän liittyen tunnemme sanonnan, että urheilija ei tervettä päivää näe. Kukaan ei kuitenkaan kärsi liikuntavajeesta sen vuoksi, ettei hän harrasta kilpaurheilua.
Kansanterveyden ja kansalaisten yleiskunnon kannalta kilpaurheilua tärkeämpää onkin kuntoliikunta. Kuntoliikunnassa ei kilpailla paremmuudesta toisten kanssa, mutta siinä voidaan kilpailla oman kuntotason kanssa. Laiminlyönnit kuntoliikunnan säännöllisyydessä ilmenevät kunnon heikkenemisenä, joka puolestaan muistuttaa liikuntavajeesta. Saavutetun kunnon ylläpitäminen on helpompaa kuin jo heikentymään päässeen kunnon palauttaminen aikaisemmalle tasolle. Ihmisen sairastumisalttius yleisiin tartuntatauteihin on sitä suurempi, mitä huonompi hänen yleiskuntonsa on. Näin kuntoliikunta yleiskunnon ylläpitämiseksi ja kohottamiseksi on samalla monia sairauksia ennalta ehkäisevää toimintaa.
Kunnon kohentamiseksi ja ylläpitämiseksi on rakennettu monia erityisiä kuntoutuslaitoksia, joissa kuntojakson aikana asiakkaiden kuntoa kehitetään monin erilaisin kuntoharjoituksin ja hoitomuodoin. Erilaisiin sairauksiin liittyvät kuntoutusjaksot em. laitoksissa kustantaa yleensä yhteiskunta. Nyt on kuitenkin yleistynyt myös käytäntö, jossa eri alojen yritykset kustantavat työntekijöitään kuntoutusjaksoille. Tämä on katsottu yhtiön edun mukaiseksi, koska hyväkuntoinen työntekijä on yhtiössä tuottoisampi kuin huonokuntoinen työntekijä. Kuntoutus laitoksessa jää kuitenkin vajaatehoiseksi, elleivät kuntoutujat samalla ole saaneet halua ja kiinnostusta omaehtoiseen kuntoilun pysyvään jatkamiseen laitoksesta kotiin palattuaan.
On vielä kolmaskin liikunnan laji, niinsanottu hyötyliikunta. Tämä liikuntamuoto on mielekäs ja hyvin suositeltava henkilöille, joille erillinen liikunta pelkän liikunnan vuoksi tuntuu typerältä. Kuntoliikunta käynnistyy luontevasti esimerkiksi suorittamalla kohtuumittaiset työmatkat aamuin illoin omin ponnistuksin, olosuhteista ja tilanteista riippuen kävellen, juosten, pyöräillen, kelkkaillen, hiihtäen tai vaikkapa soutaen. Tietysti on olemassa yhä edelleen myös sellaisia työyhteisöjä, joissa työ itsessään on jatkuvaa liikuntaa ja ruumiillista ponnistelua. Tällaisissa töissä olevilla henkilöillä ei varsinaista liikuntavajetta synny, mutta liikunta työsuorituksissa voi olla kovin yksipuolista ja epätasaisesti eri ruumiinosia rasittavaa. Silloin hyötyliikuntaa olisi täydennettävä tasapainottavalla kuntoliikunnalla. Hyötyliikunta voi monin tavoin liittyä myös vapaa-aikaan. Tällaisia hyötyliikuntamuotoja ovat esimerkiksi työskentely omalla maa- tai metsäpalstalla, kalastus, metsästys, marja- ja sieniretket yms. Edelleen hyötyliikunnan voi yhdistää sosiaaliseen toimintaan auttamalla liikunta- ym. vammaisia heidän ulkoiluttamisessaan tai joissakin kotiaskareissaan, joissa pienikin ulkopuolinen apu olisi asianomaiselle suuri helpotus.
Liikuntavaje voi osoittautua kohtalokkaaksi ihmisen vanhetessa tai yllättäen sairastuessa. Liikunnan puutteesta johtuva huonokuntoisuus vaikeuttaa vanhojen ja sairastuvien mahdollisuuksia asua mahdollisimman pitkään omassa kodissaan. Tämä on tärkeä näkökohta varsinkin nykyään, kun hoidettavien saaminen julkisiin hoitolaitoksiin on tullut entistä vaikeammaksi ja yksityisiin laitoksiin niin kalliiksi, ettei niihin useimmilla ole varaa.
Luonnollisuus on tietysti luonnonmukaista, eli sellaista kuin kaikki luonnossa on tai olisi ilman ihmisen luonnossa aikaansaamia muutoksia. Tässä suhteessa vajeet ovat jo valtavat. Voiko ylipäätään löytää enää mistään sellaista luontoa, johon ihmisen toiminta ei olisi vaikuttanut? Sellaista metsää, joka on saanut kehittyä omia aikojaan ilman, että ihminen olisi ottanut sieltä yhtään mitään tai muutoin puuttunut mitenkään sen kehityskulkuihin, sanotaan aarniometsäksi. Emme kuitenkaan tiedä ovatko tällaisetkaan metsät, jotka useimmiten on virallisestikin rauhoitettu kaikilta ihmisen vaikutuksilta, sittenkään enää varsinaisesti luonnontilaisia. Ihmisen toiminnan vaikutukset ovat kehittyneet niin laaja-alaisiksi, että ne ulottuvat sinnekin missä ihminen ei ole koskaan käynytkään.
Se, että ihminen ei tyytynyt tarpeidensa tyydyttämisessä erilaisten aineiden hyväksikäyttöön siinä muodossa kuin ne luonnossa esiintyvät, johti luonnon aineiden analysointiin ja pilkkomiseen alkuaineiksi ja saatujen alkuaineiden yhdistelemisiin uudenlaisiksi aineiksi, mikä toi luontoon sille ennestään vieraita elementtejä. Nämä ns. synteettiset, eli eri aineista yhdistämällä saadut keinotekoiset aineet voivat olla kiinteitä, nestemäisiä tai kaasumaisia, kuten alkuperäiset luonnon aineetkin. Nestemäiset synteettiset aineet ovat sekoittuneet luonnon vesiin ja levittäytyneet yhä laajemmille ja asumattomillekin alueille ja niin pinta kuin pohjavesiinkin. Samoin ovat levittäytyneet synteettiset kaasumaiset aineet ilmakehään ympäri maapallon. Ylemmissä ilmakerroksissa nämä ihmisen tuottamat synteettiset kaasut ovat aiheuttaneet muutoksia mm. otsonikerroksessa ja lisänneet näin maahan tulevien ultraviolettisäteiden määrää ja haittavaikutuksia.
Synteettisiä aineita luodessaan ihminen on pyrkinyt parantamaan omia elinolojaan. Hän on huomannut, että luomillaan uusilla yhdisteillä hän pystyy hävittämään kiusallisia rikkakasveja, kasvitauteja ja tuhohyönteisiä. Uudet yhdisteet osoittautuivat aikaisemmin käytettyjä kasvi- ja eläinkunnasta saatuja lääkkeitä tehokkaammiksi myös eläinten ja ihmisten sairauksien parantamisessa. Aivan erinomaisena tieteen saavutuksena pidettiin aikoinaan mm. DDT-nimisen tuholaismyrkyn kehittämistä. Vasta monien vuosien kuluttua havaittiin, että kehuttu ja tehokas torjunta-aine ei tuhonnut ainoastaan ihmisille ja kasveille vahingollisia hyönteisiä, vaan muitakin hyönteisiä. Edelleen havaittiin, että torjunta-aineen vaikutukset säilyivät pitkään ja siirtyivät ns. ravintoketjussa alemmasta ylempään, hyönteisistä niitä ravinnokseen käyttävien lintujen ja kalojen kautta aina takaisin ihmiseen saakka. Näin ihmisen nerokkuuden suurena voittona ja monilta kiusoilta pelastajana pidetty synteettinen aine jouduttiin kieltämään yhtenä luonnon vaarillisimpana tuhoajana.
Ympäröivän luonnon ohella ihminen on alkanut muokata ja muuttaa myös itseään. Luonnollisuusvaje kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän ihminen alkuperäistä olemustaan muuttaa. Sen lisäksi, että varsinkin naiset ovat jo kaukaisista ajoista alkaen meikanneet itseään eli muuttaneet ulkonäköään erilaisin värisävyin huuliin ja poskipäihin, ovat nykyisin hiuksetkin usein muun kuin luonnon väriset ja erilaisin lävistyksin kasvoihin on lisätty luonnollisuuteen kuulumattomia ulokkeita. Myös silmien väri voidaan muuttaa valitsemalla halutun sävyiset piilolinsit. Vaatteita esittelevät mannekiinit opetetaan kävelemään tyylillä, joka on selvästi luonnollisuudesta poikkeava eli teennäinen. Kaipa tällainen luonnoton, epäaito tyyli sitten miellyttää muodin virtauksia seuraavia ihmisiä. Eivätkä mannekiinien esittelemät muotiluomksetkaan välttämättä noudata luonnollisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden vaatimuksia, jos tarkoituksenmukaisuudella ymmärretään käyttömukavuutta.
Luonnonmukaisuuden mukana ihminen kadottaa aitoutensa. Nykyihminen ei luo vain myyviä esineitä ja myyvviä mainoksia, vaan hän muokkaa ihmisenkin myyväksi, hyvin markkinoivaksi tyypiksi, joka markkinoi varsinkin itseään. Tämä mainostoimistojen luoma tyyppi voi olla hyvin kaukana aidosta omasta alkuperaisestä ja luonnonmukaisesta itsestään. On ehkä vaarana, että jatkuva roolielämä lopulta syrjäyttää alkuperäisen itsen, niin että se tyystin kuolee. Emme vaaleissakaan enää tiedä millainen valittavaksi mainostettu ehdokas oikeana aitona ihmisenä olisi, ja miten esiintyisi, sillä useat ehdokkaat alkavat olla niin ulkoiselta olemukseltaan ja käytökseltään kuin puhesisällöiltäänkin mainostoimistojen luomuksia. Ihminen on kulkenut kauas luonnosta ja omasta luonnollisuudestaan, ehkä jo eksyksiinkin, kuten jossakin laulussa lauletaan.
Luonteva ja kitkaton vuorovaikutus ihmisten, ihmisryhmien ja kansojen välillä edellyttää keskinäistä luottamusta. Luottamus tulee jatkuvasti mitatuksi yhteisten sopimusten pitävyydellä. Lähipiirin sukulaisten, naapurien, ystävien ja tuttavien välillä solmitaan lukuisia, yleensä suullisia, pikkusopimuksia tapaamisista ja molemminpuolisista auttamisista. Jokainen täsmällisesti noudatettu sopimus lujittaa luottamusta ja kumppanuussuhdetta. Vastaavasti sopimuksista lipsuminen heikentää luottamusta ja höllentää kumppanuutta. Kumppanuus ei helposti kestä täydellistä sopimuksista piittaamattomuutta, ei varsinkaan, jos se osoittautuu pikemmin säännöksi kuin poikkeukseksi. Sopimusten rikkominen aiheuttaa luottamuspulan ja luottamuspula johtaa ennemmin ja tai myöhemmin kumppanuuden täydelliseen purkautumiseen. Kerran menetettyä luottamusta on vaikea saada takaisin, hyvin usein se on menetetty pysyvästi. Voisi melkein sanoa, että luottamus ei siedä vajeita. Erehtyminen on kuitenkin inhimillistä ja sopimusten pettämisillekin löytyy usein luonnolliset syynsä ns. force majeuresta eli voittamattomasta esteestä, sairaudesta, liikennevaikeuksista tai vain väärinkäsityksistä yms. Jotta kumppanuus ei saisi säröä eikä sopimuksesta poikennut epäluotettavan mainetta, on sopimusrikkeen syy pikimmiten saatava kumppanille tiedoksi. Ilman nopeaa ja oikeaa tietoa sopimusrikkeen syystä tahatonkin sopimuksesta poikkeaminen on osoitus kumppanin epäluotettavuudesta.
Sekä inhimillisestä erehtyvyydestä että myös valitettavan yleisestä epäluotettavuudesta johtuen vähänkin tarkeämmät ihmisten, ihmisryhmien ja valtioiden väliset sopimukset tehdään ja suositellaan tehtäviksi kirjallisina, kaikkia sopimuksen osapuolia taspuolisesti velvoittavina asiakirjoina. Kirjallista sopimusta rikkova sopimusosapuoli voidaan tarvittaessa saada oikeusteitse vastaamaan velvoitteistaan, joihin tämä on sopimuksessa sitoutunut. Oikeusteitse saatu sopimusetu jättää kuitenkin luottamusvajeen, joka vaikeuttaa uusien sopimusten tekemistä saman kumppanin kanssa.
Demokraattisissa maissa kansan vaaleilla valitsemia edustajia kutsutaan luottamushenkilöiksi ja heidän edustustoimiaan luottamustoimiksi. Vaaliehdokkaiden nauttima kansan luottamus mitataan vaaleissa ja valituksi tulleiden edustajien luottamus uudelleen seuraavissa vaaleissa. Ilman kansan luottamusta ketään ei valita luottamustoimeen eikä ketään luottamuksensa menettänyttä uudelleen. Kansalaisten on vain vaaleissa hyvin vaikea ratkaista, mihin he luottamuksensa perustavat. Vain harvoille äänestäjille vaaliehdokkaat ovat niin läheisesti tuttuja, että he voivat tällä perusteella luottaa ehdokkaaseensa. Suurelle osalle äänestäjistä ehdokkaat ovat tuttuja vain julkisuuden henkilöinä mainoksista ja tiedotusvälineistä. Ehdokkaista suurin osa taas on näitä eri areenoilla juhlittuja ns. julkkiksia tai sitten massiivisella ja paljon rahaa vaatineella mainoskampanjalla itsensä tunnetuksi tehneitä. Tallainen vaalijärjestelmä ei herätä äänestäjien luottamusta, ja luottamusvaje tulee näkyviin alhaisena äänestysaktiivisuutena. Valituksi tulleet edustajatkin jäävät äänestäjille vieraiksi, kun tämä demokraattinenkin hallinto on etääntynyt liian kauas hallinnon kohteena olevasta kansasta. Edustajat eivät helposti saavuta kansalaisten luottamusta edes osallistumalla ahkerasti erilaisiin asukasjuhliin ja kokouksiin kylissä, kunnissa ja maakunnissa eri puolilla maata, joissa he sanovat kuulevansa kansaa. Kansa kokee nämä tapaamiset kuitenkin enemmän edustajan seuraaviin vaaleihin tähtäävänä vaalityönä kuin pyrkimyksenä saada eväitä heidän elinolojensa parantamiseksi.
Hallitukseen saakka ja ministereiksi edenneitten kansanedustajien on nautittava eduskunnan eli edustajatovereidensa luottamusta. Ne edustajatoverit, jotka eivät kuulu hallituksen muodostaneisiin puolueisiin, ovat hallitukseen nähden oppositiossa. Oppositio tarkkailee tiukasti hallituksen toimia ja on valmis ilmaisemaan luottamusvajeensa eli epäluottamuksensa, jos toimet ei sitä miellytä. Epäluottamuksensa oppositio ilmaisee tekemällä jotain määrättyä asiaa koskevan välikysykysen, johon hallituksen on vastattava. Vastaus hyväksytään tai hylätään eduskunnan äänestyksellä. Jos vastaus ei tyydytä eduskunnan enemmistöä, on eduskunta näin ilmaissut hallitukselle, että luottamukseen on tullut niin suuri vaje, ettei hallitus enää nauti eduskunnan luottamusta ja hallituksen on erottava. Aloitteen luottamuksen mittaamisesta voi tehdä myös hallitus, jolloin se tuo eduskuntaan jonkin ehdotuksensa ns. luottamuskysymyksenä. Tässäkin äänestystulos ratkaisee. Jos enemmistö tukee hallituksen luottamuskysymykseksi ilmoitettua esitystä, nauttii hallitus edelleen eduskunnan luottamusta ja voi jatkaa tehtävissään.
Hyvä työsuhdekaan ei synny eikä säily ilman työnantajan ja työntekijän välistä keskinäistä luottamusta. Työhönottotilanteessa osoitettu molemminpuolinen luottamus on osoitettava pysyvässä työsuhteessa. Työsuhdekin sovitaan nykyisin yleensä kirjallisella sopimuksella, joka noudattaa valtakunnallisten työmarkkinajärjestöjen sopimia työehtoja. Luottamusvaje työpaikalla heikentää työntekijöiden työmotivaatiota ja yrityksen tuottavuutta. Yrityksen tuottavuuden heikentyminen puolestaan heikentää varmuutta yrityksen ja samalla työpaikkojen säilymisestä.
Molemminpuolinen luottamus työpaikalla on siis sekä työnantajan että työntekijän yhteinen etu. Nykyisessä globaalissa yritysmaailmassa työ- ja virkaehtojen noudattamisen valvonta on kuitenkin paikallis- ja valtiotasollakin vaikeutunut, kun työnantajapuolena ovat tuntemattomat ja kasvottomat osakkeenomistajat usein toisessa maanosassa. Tällainen tilanne luo työntekijöissä paitsi luottamusvajetta työnantajaan myös suurta turvattomuutta ja tulevaisuudesta huolestumista. Lääkkeenä työmarkkinoiden maailmanlaajuiseen luottamusvajeeseen voi olla vain koko ihmiskunnan kattava työntekijöiden maailmanjärjestö, jolla on työehtoneuvotteluissa yhtä suuri voima kuin globalisoituneilla ylikansallisten yritysten osakeomistajilla. Tässä vallitsee nykyisin luottamusvajeen lisäksi vielä tuskastuttavan suuri järjestäytymisvaje.
Erittäin vaikeita ovat sopimukset, jotka perustuvat eri valtioissa voimassa oleviin erilaisiin säädöksiin ja viranomaismääräyksiin. Tämän mukaan luotettaviksi leimautuvat valtiot, joissa mainitut viralliset toimintaohjeet ovat pitkäkestoisia ja joiden muutoksista annetaan luotettavat tiedot hyvissä ajoin etukäteen. Epäluotettaviksi sen sijaan leimautuvat valtiot, joiden viralliset toimintaohjeet vaihtuvat usein ja yllättäen ilman ennakkoilmoituksia ohjeiden muutosajankohdista.
Kirjallisistakaan spimuksista ei tällöin ole juuri apua, kun sopijaosapuolen kotivaltion määräykset osoittavat sopimuksen heidän määräystensä vastaiseksi. Tällaiset ongelmat vähenevät sitä mukaa kuin maailmanlaajuinen yhdentyminen eli globaalisaatio etenee eri valtioita velvoittavien yhteisten pelisääntöjen tasolle.
Uuno Kailas on runossaan Ihmisen määrä tuonut julki, että ihmisen määrä on kaikessa ihminen olla. Olemme kuulleet kuinka jotkut yksinhuoltajaäidit kaipaavat pojallen tai pojilleen miehen mallia. Ehkä samoin jokunen yksinhuoltajaisä voi kaivata tyttäreleen tai tyttärilleen naisen mallia. Naisvaltaistuva opettajistommekin on saanut monet huolestumaan miehenmallin puutteesta koulujen poikaoppilailta. Entisaikojen kodeissa oli nykyistä useammin lapsilla sekä miehen että näisen malli omassa isässään ja äidissään. Toisaalta sukupuolten roolieroja miehinä ja naisina on tarkoituksella pyritty häivyttämään, joten emme ehkä tarvitsekaan entisenlaisia erillisiä miehen ja naisen malleja, vaan esikuvaksi kelpaavan ihmisen mallia. Runoilija Kailas ei tällaista mallia hahmotellut asettaessaan ihmisen määräksi olla kaikessa ihminen.
Kirjallisuus ja historia ovat marsittaneet eteemme monia sankarihahmoja ja esitelleet heitä tavoiteltavina ihmisen malleina. Samoin ovat tehneet teatterit ja elokuvat. Mitään yhtenäistä ihmisen mallia emme kuitenkaan näistä sankareina esitetyistä löydä. Lisäksi on niin, että monet meille sankareina esitetyt mallit ovat pikemminkin antisankareita kuin todellisia ihmisyyden esikuvia. Monet vanhemmat, opettajat ja muut kasvattajat, ehkä enemmistö heistä, eivät haluaisi lastensa ja nuortensa esikuviksi tällaisia malleja. Todellisista, yleisesti hyväksytyistä ihmisyyden ja ihmisen malleista on puutetta, mallivajetta.
Ihanteellinen ihmiskäsitys ja ihanteellinen käsitys malli-ihmisestä ovat olleet aina korkeammat kuin mihin ihmiskunnan suuri enemmistö on koskaan yltänyt. Antiikin Kreikassa eläneen Diogenes Sinopelaisen (n.412 - 323 e.Kr.) sanotaan etsineen keskellä päivää Ateenan torilla lyhty kädessään ihmistä. Kirkkoisä Augustinus (354 - 430) etsi vastausta ihmisten yleiseen levottomuuteen ja löysi vastauksen, joka on ilmaistu tässä hänen maailmanlaajuisesti opitussa tunnustuksessaan: "Jumala, Sinä olet luonut meidät yhteyteesi ja sydämemme on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa." Immanuel Kant (1724 - 1804) puolestaan pohtiessaan vastausta kysymykseen, mitä valistus on, tuli siihen tulokseen, että valistus on mahdollista vain, kun ihmiset hylkäävät keskenkasvuisuutensa tullakseen täysi-ikäisiksi.
Mohandas (Mahatma) Gandhi on tullut tunnetuksi yhtenä niistä harvoista valtiomiehistä, joka halusi ja sai omalle maalleen itsenäisyyden rauhanomaisin keinoin, ilman väkivaltaa. Rauhanomaisen valtio-oppinsa hän oli ammentanut Jeesuksen vuorisaarnasta ja Leo Tolstoin opeista, jotka nekin olivat saaneet innoituksensa samoin Jeesuksen vuorisaarnasta. Suomalainen tunnettu osuustoimintamies, erittäin taitava ja siitä kuuluisa puhuja, Yrjö Kallinen (1886 - 1976), olisi halunnut herättää täyteen tajuisuuteen ihmiset, joista suurin osa hänen näkemyksensä mukaan eli ja elää elämänsä vain osittaisen tajuisuuden ja tietoisuuden tilassa. Näin ihminen heissä jää vaille ihmisyyden täyteyttä.
Kallisen aikalaisena elänyt professori Erik Ahlman pohtii postuumina julkaistussa kirjassaan Ihmisen probleemi kysymystä mikä olennaisimmin erottaa ihmisen kaikista eläimistä. Siinä missä Kant halusi ihmisten täysi-ikäistyvän ja Kallinen että ihmiset heräisivät korkeampaan tietoisuuden tilaan, kirjoittaa Ahlman, että ihmisten tulisi löytää todellinen minänsä, joka on ylipersoonallinen. Ahlman mainitsee Jeesuksen henkilönä, joka selvemmin kuin kukaan muu historiasta tunnettu henkilö on osoittanut löytäneensä tämän ihmisyyden korkeimman asteen. Raamatun mukaan Jeesuksessa yhdistyivät todellinen ihminen ja todellinen Jumala. Tästä päätellen kaikessa ihmisenä oleminen, jonka Uuno Kailas asetti ihmisen määräksi ja se täysi-ikäiseksi kasvaminen, täyteen tietoisuuteen herääminen ja todellisen minän löytäminen, jota muut edellä mainitut ajattelijat tavoittelivat, on täyttynyt Jeesuksessa, joka näin on noussut ainoaksi tavoiteltavaksi täydellisen ihmisen malliksi. Jäähyväisrukouksessaan Jeesus ilmaisee, kuinka hänen seuraajansa voivat kokea saman täyttymyksen. Hän sanoo, että Isä on hänessä ja hän on Isässä ja hän on samoin seuraajissaan, jotka tästä syystä ovat myös keskenään yhtä.(Joh.17:21-23) Apostoli Paavali ilmaisee tämän kirjeessään efesolaisille sanomalla, että kun pääsemme Jumalan Pojan tuntemiseen (hänen yhteyteensä), niin saavutamme aikuisuuden (täysi-ikäisyyden), Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden.(Ef.4:13) Kirjeessään galatalaisille hän jopa sanoo, että se ei enää ole hän, joka elää, vaan Kristus elää hänessä. (Gal.2:20)
Esitetty ainoa todellinen, tavoiteltava ja esikuvaksi kelpaava ihmisen malli ei kuitenkaan ole kelvannut ihmiskunnan suuren enemmistön malliksi eikä kelpaa sille nykyisinkään. Tämän tiesi Jeesuskin ja ilmaisi sen myös em. jäähyväisrukouksessaan. Hän sanoo seuraajiensa saavan osakseen maailman vihan, koska he, kuten ei hänkään, kuulu maailmaan. Ihmiskunnan tapana on ollut raivata surmaamalla pois ensin ainoan tosi ihmisen, Jeesuksen, ja samoin jokaisen, joka on omana ihmismallinaan pyrkinyt toteuttamaan Jeesuksen antamaa esikuvaa. Tästä syystä saivat surmansa Yhdysvaltain orjuuden poistamista vaatinut presidentti, Abraham Lincoln (1809 - 65), väkivaltaa ja sotia vastustanut Intian vapauttaja, Mohandas Gandhi, rotusortoa vastustanut tummaihoinen baptistikirkon pastori, tohtori Martin Luther King (1929 - 68) ja monet muut heidän laillaan Jeesuksen ihmismallia käytännössä toteuttaneet henkilöt. Apostoli Paavalin viimevaiheista ei ole varmaa tietoa, mutta juutalaiset olisivat surmanneet hänet ellei hän keisariin vedoten olisi päässyt pelastautumaan Roomaan. Perimätiedon mukaan hän kuitenkin koki väkivaltaisen kuoleman. Ihmisen esikuviksi kelpaavista malleista on vajetta, ja nekin, joita meillä on, mieluummin surmataan kuin nostetaan sankareiksi.
Motivaatio eli motiivi on tullut monille tutuksi erityisesti dekkareista eli salapoliisitarinoista. Poliisi tai etsivä pyrkii ensi tilassa selvittämään henkilöt, joilla olisi ollut jokin erityinen syy tehdä tutkittavana oleva rikos. Tämä erityinen syy, aihe, peruste tai vaikutin, on juuri se, jota kutsutaan motiiviksi. Tarkasti ottaen motivaatio ei ole aivan samaa kuin motiivi, sillä motivaatio tarkoittaa halua tai intoa johonkin, yleensä johonkin tekoon tai suoritukseen. Motiivi on kuitenkin se, joka herättää tuon halun ja innon. Ilman motiivia ei siis ole motivaatiotakaan. Kirjallisuudessa ja muussa taiteessa motiivilla tarkoitetaan kyseessä olevan teoksen aihetta tai aihelmaa. Tässäkin kuitenkin pitää olla hyvä motiivi, jotta taiteilija saisi motivaation ryhtyä ajatellun teoksensa toteuttamiseen. Voimme sanoa, että motiivi motivoi taiteilijan toteuttamaan taiteellisen näkemyksensä samoin kuin motiivi motivoi rikollisen tekemään rikoksensa.
Motivaatio ei kuitenkaan ole vain taiteilijoiden ja rikollisten tekemisiin kuuluva ilmiö, vaan sitä tarvitaan kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Motivaatiovaje johtaa toiminta-aktiivisuuden heikkenemiseen. Motivaation täydellinen puuttuminen ilmenee haluttomuutena, kiinnostumattomuutena, saamattomuutena, välinpitämättömyytenä ja lopulta apaattisuutena, täytenä tylsyytenä. Onneksi ihmiskunnan suurta enemmistöä motivoivat erittäin monet asiat. He toisin sanoen näkevät omissa elinympäristöissään kiinnostavia kohteita ja tapahtumia vähän joka puolella. Tällaiset ihmiset eivät yleensä pitkästy elämässään, he eivät valittele sukulaisilleen ja tuttavilleen kuinka heidän aikansa tulee pitkäksi, kun ei ole mitään tekemistä. Jos he jostain valittavat, niin siitä, että aika ei tahdo millään riittää kaikkeen siihen mikä kiinnostaa eli motivoi. Hyvin motivoituneille käy usein niin, että jokainen toimi ja puuha, johon he suuren motivaation vallassa ryhtyvät, avaa yhä uusia voimakkaasti motivoivia kohteita.
Oppilaan huonon koulumenestyksen syynä on usein juuri motivaatiovaje tai sen täydellinen puuttuminen. Tällaisellakin oppilaalla on kyllä yleensä motivaatiota joihinkin asioihin ja toimiin, ne vain eivät kohdistu kouluun eikä siellä opetettaviin aineisiin. Eikä huonostikaan menestyvä oppilas välttämättä kaikissa aineissa menesty huonosti. Vaikka koulu yleensä ei kiinnosta, voivat jotkin aineet kiinnostaa jopa paljonkin. Kiinnostava aine motivoi opiskelemaan ja siitä seuraa menestys.
Jos eri opettajien oppilaat menestyvät samoissakin aineissa eri tavoin, voivat erot johtua opettajien erilaisesta kyvystä motivoida oppilaitaan. Motivointikyky on joka tapauksessa yksi opettajan tärkeimmistä kyvyistä ja taidoista. Jos hän onnistuu motivoimaan oppilaansa opettamiinsa aineisiin, saavat oppilaat samalla motivaation opiskella, jonka jälkeen oppiminen seuraa melkein itsestään. Ilman oppilaan motivoitumista sen sijaan oppiminen on miltei mahdotonta, jolloin opettaja kokee työnsä raskaaksi ja turhauttavaksi. Valitettavasti on kuitenkin aina myös oppilaita, joita paraskaan opettaja ei saa motivoiduksi eikä siis myöskään oppimaan.
Koulun jälkeen aikuistuvat nuoret ihmiset siirtyvät töihin elinkeinoelämän eri sektoreille. Kaikille yhteinen motiivi töihin pyrkimiseen on työstä saatava palkka toimeentulon turvaamiseen. Palkka ei kuitenkaan saisi olla ainoa peruste, joka motivoi työn hakuun. Professori Urpo Kivikari on Kotimaa-lehden haastattelussa 12.9.2003 sanonut osuvasti, että yhteisenä perusarvona on ihmisten palveleminen. Hän tiivistää, ettei meille makseta palkkaa tullaksemme toimeen, vaan saamme ansiomme sen perusteella, kuinka paljon tuotamme hyvää muille ihmisille. Koko talouselämä toimii sen varassa, että kaikella työllä mitä tehdään, tuotetaan jotakin sellaista, mitä ainakin jotkut ihmiset tarvitsevat ja josta he ovat valmiita maksamaan. Ellei kukaan tarvitse palveluitasi tai valmistamiasi rakennelmia ja esineitä, miksi kukaan silloin maksaisikaan niistä?
Työttömäksi jääneet ovat pakosta joutuneet tekemään sellaistakin, jonka he ovat kokeneet turhaksi niin itselleen kuin yhteiskunnallekin. Heille on maksettu ikään kuin palkkaa siitä, että heitä on koulutettu erilaisilla kursseilla tehtäviin, joita ei kuitenkaan ole tarjolla. Aluksi saatu korvaus voi riittää motivoimaan, samoin jonkin uuden asian oppiminenkin, mutta vähitellen tekemisen turhuus kasvattaa motivaatiovajetta ja lopulta, motivaation loppuessa, työtöntä ei enää saada osallistumaan samantapaisiin uusiin kursseihin.
Paras motivaatio työhön on ihmisillä, jotka saavat toimeentulonsa töistä, joihin heillä on luontaista taipumusta ja joita ehkä tekisivät harrastuksenaankin. Nuoret ihmiset tekevät kuitenkin suuren virheen, jos mielessään ajattelevat jotain tällaista työsuhdetta eivätkä sitten tunne mitään motivatiota tarjolla oleviin töihin, jotka harvoin vastaavat unelmia. Heiltä jää huomaamatta, että harvoin unelmatkaan vastaavat todellisuutta. Toisin sanoen tehtävä ja toimi, joka ei vaikuta kovin motivoivalta voi todellisuudessa aikaansaada motivaation, joka vain lisääntyy kun alaan paremmin perehtyy. Sen sijaan unelma-alaksi luultu elinkeinohaara voikin muodostua pettymykseksi, joka vähitellen kuolettaa vääristä oletuksista syntyneen motivaation. Tästä syystä paras vaikutin eli motiivi työelämään pyrkivälle ihmiselle on suuri halu tutustua mihin tahansa toimialaan, työhön ja tehtävään. Näin aika ei kulu hukkaan etsittäessä unelmaa, jota ei ehkä todellisuudessa ole olemassakaan, eikä myöskään menetetä tarjolla olevaa mahdollisuutta, joka voikin olla unelmien täyttymys.
Voi olla, että motivaatiovaje niin opiskelussa kuin työelämässäkin on suurelta osin eri taidelajien, mainostoimistojen ja tiedotusvälineiden luomaa. Liian suuri osa mainittujen sektoreiden ohjelmistosta välittää valheellista ja epätodellista maailmankuvaa. Näissä ohjelmissa ihmiset eivät yleensä ole missään töissä eikä arkiaskareissa. He viettävät jatkuvaa vapaa-aikaa ilman ansiotöitä, mutta heillä on silti varaa palatsimaisiin asuntoihin, loistoautoihin, luksusveneisiin ja ruhtinaallisiin pitoihin. Jos jotain varojen hankintaa harjoitetaan, on se joko suurellista kaupantekoa tai rikollista puuhailua. Ei siis ihme, että motivaatiovaje todellisen maailman arkitoimiin on yleistä ja varmaan vain lisääntymässä.
Vaikka palkkana tai tuottona saatava raha ei ole ainoa työhön motivoiva tekijä, on se joka tapauksessa merkittävä tekijä. Missään työyhteisössä ei voida välttyä vertailemasta, mitä siellä kukin tekee ja mitä siitä kullekin maksetaan. Jokaisen työyhteisön hyvä tai huono menestys on riippuvainen jokaisen yhteisöön kuuluvan työpanoksesta ja se tuotos, joka saavutetaan ei ole kenenkään erikseen vaan kaikkien yhdessä saavuttama. Saavutettu tuotos jaetaan sitten osaksi työyhteisön tuotekehittelyyn, rakennus- ja laiteinvestointeihin yms, joka turvaa työyhteisön säilymisen ja kehittymisen, ja osaksi henkilöstön palkkoihin. Mikäli tässä vaiheessa huomataan suuria eroja eri henkilöiden ja henkilöryhmien palkkakehityksessä, aletaan kysyä, miksi niin suuria eroja. Kun suurten tuloerojen perustelut eivät yleensä tyydytä jaossa häviölle jääneitä, alkavat tuloerot jäytää myös työmotivaatiota. Vähitellen aletaan häviölle jääneiden motivaatiovaje havaita heidän asenteissaan ja kohta myös työyhteisön tuottavuuden alenemisena. Silti voi jäädä huomaamatta, että kielteistä kehitystä eivät aiheuttaneet jaossa häviölle jääneet, vaan siinä parhaiten pärjänneet.
Voimme vain arvailla mitä työmotivaatioihin vaikuttaa se, etteivät työntekijät enää tiedä kenen palveluksessa he oikein ovat. He tietävät kyllä tiheään vaihtuvan yhtiönsä tai konserninsa nimen, mutta sitä, kuka tai ketkä tuon organisaation tulevaisuudesta päättävät, ei tiedä oikein kukaan. Tiedetään, että yhtiön omistavat ne, joilla on sen osakkeita ja suurin omistaja on se, jolla on eniten yhtiön osakkeita. Tämän hetken suurin omistaja ei kuitenkaan välttämättä ole sitä enää huomenna, ja ylihuomenna suurin osakkuus voi olla jo taas eri käsissä. Osakekauppahan käy maailmanlaajuisesti yötä päivää kaikkina päivinä. Työmotivaatio ei voi säilyä kovin korkealla, kun ihmistä ei enää arvosteta hänen ahkeruutensa ja työnsä laadun perusteella eikä edes työn tuottavuuden perusteella, vaan hänen yhtiönsä pörssinoteerausten perusteella. Oleellisuus on heittänyt häränpyllyä niin, että varsinainen tulosyksikkö tuloksen tekijöineen on joutunut sivurooliin, kun näytelmän sankariksi on noussut tuloksen jakamista näyttelevä pörssi. Syytämmekö silti henkilöstöä, tuloksen tekijöitä, motivaatiovajeesta?
Kaupunkien ja maaseudun yksi tyypillinen ero on se, että harvaan asutulla maaseudulla naapurit ovat etäällä, jopa kilometrien päässä toisistaan, mutta ovat silti läheisesti ja tuttavallisesti yhteydessä toisiinsa, kun taas kaupungeissa asutaan miltei kylkituntumassa, silti tuntematta toisiaan. Television Kotikatu-sarjanäytelmässtä saa toisenlaisen käsityksen, mutta se ei ole uskottava eikä todellisuuspohjainen. Olisi tietysti hienoa, jos kaupunkioloissakin näin tunnettaisiin huolta naapureista, ja voi olla, että jostain tällaisen idyllin löytääkin, mutta harvinainen se ainakin on. Tämä ei sulje pois sitä todellisuutta, että aina on kaupungeissakin sekä läheisissä ja hyvissä naapuruussuhteissa eläviä että myös henkilöitä, jotka tulevat kauempaakin tapaamaan niitä, jotka eivät tapaa juuri ketään. Tästä voimme päätellä, että naapurivaje ei ole ainakaan pelkästään riippuvainen siitä, onko jonkun asunnon lähistöllä muuta asutusta, kuinka runsaasti sitä on ja millä etäisyydellä sitä on.
Naapurivajeen kokemukset riippuvat asutusrakenteen ohella myös itse asukkaista. On selvää, että luonteeltaan seuralliset ja puheliaat ihmiset alkavat kokea naapuruusvajetta heti ensimmäisistä yksinolokokemuksistaan. Näille ihmisille yksinolokokemus voi tulla jo siitä, että vierailijakäynnit hieman harvenevat. Toisaalta yksinoloonsa tottuneet eivät pahasti kärsi, vaikka vierailijat ovatkin harvassa. Todellinen erakkoluonne voi suorastaan häiriintyä, jos naapuri yllättäen käyttäytyy kovin tuttavallisesti.
Muutokset naapurisuhteissa eivät todennäköisesti kuitenkaan johdu hyväntahtoisuuden vähenemisestä. Ihmiset entisaikoina, ja maaseudulla nykyisin elävät, eivät varmaan olleet eivätkä ole, sen hyväntahtoisempia kuin aikamme kaupunkilaiset, vaan syyt erilaiseen käyttäytymiseen ovat muuttuneissa olosuhteissa. Olosuhteet ovat muuttuneet erityisesti monella tapaa entistä turvattomammiksi, niin maalla kuin kaupungeissakin, ja kaupungeissa enemmän kuin maalla.
Mitä turvattomammaksi ihminen itsensä tuntee, sitä vähemmän hän jaksaa olla huolissaan naapurinsa hyvinvoinnista ja turvallisuudesta. Monin paikoin alkaa turvattomuuden vuoksi olla enemmän niitä ihmisiä, jotka naapuruussuhteissaan ovat passiivisia kuin niitä, jotka vielä jaksavat olla aktiivisia. Turvattomuuden syitä on monia. Epävarmuus työpaikan saannista tai saadun työpaikan pysyvyydestä tuo toimeentulohuolia. Työkyvyn heikkeneminen ja pelko sairastumisesta olosuhteissa, joissa hoitoon pääsy on tullut yhä vaikeammaksi, lisää turvattomuuta. Monet muutkin epävarmuudet, kuten asumisoikeuden jatkuminen vuokra-asunnossa, omistusasunnon yhtiövastikkeista ja lainan kuukausieristä selviäminen, lasten päivähoitoon ja kouluihin saaminen, sairaiden ja ikääntyvien lähiomaisten hoidon järjestäminen jne, kaikki nämä yhdessä ja erikseen luovat turvattomuutta, joka heikentää naapuruussuhteita.
Hyvin toimivat naapuruussuhteet ovat kullanarvoiset, mutta eivät koskaan mikään itsestäänselvyys. Naapuruussuhteet, kuten ihmissuhteet yleensä, vaativat hyvin toimiakseen sitoutumista. On luonnollista, että hyvään naapuruuteen, kuten kaikkeen hyvään, totutaan niin, ettei sellaisesta miellään luovuta. Olosuhteiden muuttuessa joku aktiivisessa vuorovaikutuksessa ollut naapuri ei enää jaksakaan hoitaa suhteita entiseen tapaan. Joskus väsyminen aktiiviseen naapuruuteen voi tulla lyhyenkin tuttavuuden jälkeen. Tästä syystä naapurisuhteitakin luotaessa pitäisi arvioida omat voimavaransa vähän samaan tapaan kuin lemmikkieläimen ottoa suunnitellessa. Kummassakaan tapauksessa ei tulisi tehdä ratkaisua senhetkisen tilanteen mukaan, vaan ajatella jaksanko suhteellisen pitkään vastata sitoutumisesta, johon ratkaisullani suostun. Hyväkin naapuruussuhde voi muuttua ongelmalliseksi myös siitä syystä, että alkuaan ystävyyden ja tasavertaisen toveruuen merkeissä alkanut naapuruus voikin tulla jollekin osapuolelle ahdistavaksi sen takia, että joku osapuolista osoittautuu tai vähitellen muuttuu ripustautujaksi. Ripustautuja on henkilö, joka ainaisella läsnäolollaan, kysymyksillään ja ehdotuksillaan takertuu naapuriinsa niin, että tämä tuntee itsensä orjuutetuksi. Hyvä naapuruus on rikkautta, mutta naapuruusvajekin voi olla parempi kuin epätyydyttävä naapuruus.
Nuukuus ei välttämättä johdu niukkuudesta, vaikka onkin saman tapainen sana. Nuukuuden vastakohta on tuhlaavaisuus ja nuukan vastakohta on tuhlari. Jostain syystä nuukuus on pilkan kohteena huomattavasti suositumpi kuin tuhlaavaisuus. Jo sanan synonyymien runsaus viittaa tähän suuntaan. Nuukahan tunnetaan myös, pihinä, saitana, itarana, kitupiikkinä jne. Hyvin tunnettu nuukuuden irvailu on kuuluisan ranskalaisen näytelmäkirjailijan, Molieren, Saituri-näytelmä. Joissakin tapauksissa nuukuudesta pilkataan jonkin paikkakunnan kaikkia asukkaita, kuten Suomessa laihialaisia tai jopa kokonaista kansakuntaa, kuten skotteja.
Nuukalle on kyllä arvostetumpikin synonyymi, joka on säästäväinen, ja vastaava synonyymi nuukuudelle on säästäväisyys. Nuukuuden ja tuhlaavaisuuden eettisyyttä arvioitaessa pidetään nuukuutta kai sentään arvokaampana ominaisuutena kuin tuhlaavaisuutta. Nuukuutta tosin pilkataan, mutta tuhlaavaisuutta vastaavasti halveksitaan. Nuukuuden arvokkuus riippuu paljolti sen syistä. Jos nuukuuden tarkoituksena on vaikkapa elämän välttämättömyyksistä, kuten asunnosta, ravinnosta ja vaatetuksesta tinkiminen vain suurten omaisuuksien keräämieksi, ei se voi olla kovin arvostettavaa. Tällaiseen pyrkivä noudattaa ehkä tunnettua ohjetta "eivät suuret tulot, vaan pienet menot ne on, jotka rikkaaksi tekee". Jos nuukuudella sen sijaan pyritään välttämmään uhkaava velkaantuminen, on se jo paljon arvostetumpaa. Tähän pyrkivä ehkä ajattelee mielessään sanontaa "velka on veli otettaessa, veljenpoika takaisin maksettaessa".
Päivittäisiä uutisia seuraamalla saa käsityksen, ettei meidän ongelmamme suinkaan ole liika nuukuus, vaan pikemminkin nuukuusvaje. Näyttää siltä, että muutkin kuin se kuuluisa Huittisten hullu syövät enemmän kuin tienaavat. Liian monet joutuvat maksuhäiriölistoille, kun luottokorteilla ja vähittäismaksusopimuksilla hankkivat monenlaista kivaa, mutta usein kuitenkin tarpeetonta tavaraa, jonka maksamiseen pienehköt tulot eivät riitä. Nuukasti eläen ja etukäteen säästäen tarpeelliset hankinnat saa heti omikseen, mutta etukäteen ostaen nuukuuten tottumattoman jälkikäteen säästäminen ei onnistu, joten jo hankitut tavarat saakin se, joka myös maksaa ne.
Nuukuusvaje tuo riittävästi ongelmia yksityishenkilöille, mutta vähintään yhtä suuria ongelmia meidän pakkojäsenyysyhteisöillemme, kunnille ja valtiolle, jotka rahoittavat menonsa maksamillamme veroilla. Näitä yhteisiä yhteisöjämme johtavat kaltaisemme kansalaiset, joista monet yksityistaloudessaan ymmärtävät nuukuuden merkityksen ylivelkaantumisen estämisessä. Jos johonkin mieleiseen hankintaan ei ole varaa, niin sitä ei sitten hankita. Useimmat käsittävät, että velkojen korot ovat maksuja, joille ei oikeastaan saada vastineeksi mitään, päinvastoin, ne rajoittavat rahankäyttöämme ja supistavat nettotulojamme. Ainoa tilanne, jossa velkaantuminen on viisaasti harkittua, on sijoitus kohteeseen, jonka tuotot on jo etukäteen varmistettu lainakustannuksia suuremmiksi. Valitettavasti tällaisessakaan tapauksessa sijoituksen tuoton varmuus ei voi olla täydellinen. Ainakin lainan takaajaksi pyydettävän henkilön tulisi aina kyseenalaistaa lainakohteen varmatuottoisuus, ettei joutuisi takaajina maksuvaikeuksiin joutuneiden epätoivoiseen joukkoon. Toinen mahdollinen viisaasti harkittu lainanotto on tilapäisrahoituksen saaminen vaikean sairauden hoitamiseen. Tämä on järkevää, tai ainakin ymmärrettävää, jos suhteellisen varma paraneminen voidaan saada vain niin kalliilla hoitotoimilla, jotka ilman lainarahaa eivät olisi mahdollisia. Näin siis ajatellaan useimmissa yksityistalouksissa, mutta ei suinkaan kuntiemme ja valtion päätöselimissä. Sekä valtio että kunnat sisällyttävät lähes säännöllisesti vuosittain talousarvioihinsa monia kalliita investointeja, joista vain vähäinen osa olisi mahdollisuus toteuttaa ilman lisävelkaantumista. Tämä siitä huolimatta, että jo aikaisempienkin lainojen korkomenot saadaan hoidetuiksi vain kunnallisia palveluja entisestään supistamalla. Tämä siitäkin huolimatta, että kansalaiset odottavat mieluummin perustuslaillisten peruspalveluittensa saatavuutta kuin näyttäviä rakennusmonumentteja. Ja tämä edelleen siitäkin huolimatta, että kansalaiset maksaisivat mieluummin korkeampaa veroa, jolla kustannetaan heille laillisesti kuuluvat peruspalvelut, kuin matalampaa veroa, joka joudutaan käyttämään velkaantumisesta johtuvien korkojen maksamiseen. Omassa taloudessaan oikeaa nuukuutta arvostavat kansalaiset voivat yhteisiä asioita hoitamaan valittuina luottamushenkilöinä osoittautua yhteisisten verovarojen käytössä hyvinkin tuhlaavaisiksi. Rahaa riittää uusiin komeisiin hallintorakennksiin, monijäsenisiin kaukaisiin maihin suuntautuviin ja kalliisiin edustusmatkoihin, luksusluokan ajopeleihin, johtavien luottamus- ja virkahenkilöstöjen roimiin palkankorotuksiin yms.
Johtavat poliitikot, ylimmän tason virkamiehet, elinkeinoelämän ylin johto ja osakkeiden suuromistajat haluavat jatkuvasti opettaa nuukuutta sekä eri alojen alipalkatuille työntekijöille että erilaisten tukien ja avustusten varassa eläville, jotka elävät, ellei nuukuudessa, niin ainakin niukkuudessa jo muutoinkin. Kaikilla nuukuusopin kannattajilla on perusteena kilpailukyky. Tästä opista varmaan useimmat saavat sen käsityksen, kuten minäkin ensin ajattelin, että palkansaajien nuukuusvaje estää palkkojen laskemista sellaiselle tasolle, että tuotteet saataisiin halpamyyntinä kaupaksi maailman markkinoilla. Tämä on kuitenkin virheelliseti päätelty. Nuukuusopissa kilpailukyvyllä tarkoitetaan maamme eri alojen johtajien huippupalkkojen kilpailukykyisyttä muiden maiden johtajien huippupalkkoihin verrattuna, sekä sitä, saavatko osakkeenomistajat meillä sijoituksistaan yhtä runsaat osingot ja osakevaihdoistaan yhtä suuret voitot kuin muissa maissa. Tähän voidaan päästä vain, kun alempituloisen väestön nuukuusvaje saadaan karsituksi minimiin, eli heidät on saatu opetetuksi elämään vielä entistäkin niukemmin.
Se, että nuukuusvajeen eli tuhlauksen karsinta tuloja minimoimalla kohdistuu ennestään pienituloisiin selitetään sillä, että heitä on lukumääräisesti niin paljon enemmän kuin suurituloisia. Toinen syy on se, että tuhlauksen karsinnan kohdistaminen suurituloisiin heikentäisi suoraan asianomaisen maan suurituloisten sijoittumista kilpailtaessa siitä minkä maan suurituloiset ovat kaikkein suurituloisimpia ja siitäkin missä maassa heitä on eniten.
Tämä kovin epäeettinen kilpailu ei kuitenkaan ole eri maiden hallitusten, vaan ylikansallisten pörssiyhtiöiden järjestämä ja ylläpitämä. Eikä se ole edes näiden pörssiyhtiöiden palkkajohtajien järjestämä ja ylläpitämä, vaan näiden yhtiöiden suuromistajien aikaansaannosta. Hallitusten ja ammattiyhdistysten heikkoudeksi on kuitenkin sanottava se, etteivät ne ole onnistuneet globalisaatiokehityksessään ylikansallisten yhtiöitten tasolle eivätkä näin ollen myöskään kyenneet saamaan maailmantaloutta hallittuun demokraattiseen ohjantaansa.
"Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki", julisti kuuluisa talonpoikaiskapinan ja nuijasodan johtaja Jaakko Ilkka runoilija Kaarlo Kramsun Ilkka-runossa. Jaakko Ilkka (Ilkan talon isäntä, Ilmajoen nimismies 1586 - 1588, k. 1597) ja Kaarlo Kramsu (1855 - 1895) runoilijana ovat tässä ilmaisseet oikeusvajeen yleisenä ja vallitsevana olotilana. Oikeusvajeen korjaaminen oman käden oikeudella, kuten tässä, voi johtaa hallitsemattomiin seurauksiin, eikä sen vuoksi ole sallittu eikä missään olosuhteissa oikea keino.
Sana oikeus on sinänsä erittäin monimerkityksellinen. Aivan ensimmäinen oikeus jokaisella elävällä olennolla on tietysti oikeus olla olemassa. Muutoin oikeus voi olla subjektiivista oikeutta johonkin, oikeus tehdä tai olla tekemättä jotakin. Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa jolistuksessa on lueteltu 30 maailman kaikille ihmisille erotuksetta ja tasapuolisesti kuuluvaa oikeutta. Objektiivisessa merkityksessä oikeudella tarkoitetaan oikeusjärjestystä eri asteisine tuomioistumineen sekä vallitsevia oikeusohjeita ja -normeja. Virallisista ja julkisista laeista, asetuksista ja muista oikeusnormeista riippumatta tekomme ovat eettiseltä kannalta katsottuna joko oikeudenmukaisia tai epäoikeudenmukaisia. Kovin harvinaista ei ole, että lainmukaisuutta noudattaenkin päädytään ratkaisuihin, joita ei kuitenkaan koeta oikeudenmukaisiksi. Ehkä tämän aavistaen ja tietäen Olaus Petri (1493 - 1552) on tuomarinohjeissaan muistuttanut, että mikä ei ole oikein ja kohtuullista, ei se saa olla lakikaan.
Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg on oikeuskulttuurimme tulevaisuutta käsitelleessä esitelmässään ikääntyvien yliopistossa Jyväskylässä 25. 2. 1998 todennut mm, että kansainvälinen integraatio on tuonut lainsäädäntöön uuden näkökulman, jonka mukaan käsitys laista on samalla muuttumassa. Laki ymmärretään entistä enemmän asioiden hallitsemisen välineeksi, ja oikeusajattelu on siten asiakeskeistä. Hallberg sanoo lisäksi, että avoin keskustelu ja kritiikki on välttämätöntä tuomioistuinlaitoksen kehityksen turvaamiseksi, koska oikeudenkäyttö on suomalaisten yhteinen asia. Hän toteaa, ettei tuomioistuinlaitos saa eristäytyä riippumattomuuteensa, vaan sen on avattava ovensa avoimeen keskusteluun ja kestettävä kritiikki, koska oikeuskehityskin on yhteinen asia. Suomi tunnetaan maailmalla oikeusvaltiona. Hallberg ehdottaakin, että oikeus voitaisiin ottaa kulttuurin ja kaupan ohella kansainvälisen vaikuttamisen keinoksi.
Hallinto-oikeuden presidentin, Pekka Hallbergin käsityksiin oikeuslaitoksemme korkeasta tasosta on helppo yhtyä. Meillä ei siis yleisesti ottaen ole suuria oikeusvajeita. Hyvässäkin järjestelmässä on kuitenkin aina myös puutteellisuuksia. Hallberg tuo puutteina esiin mm. aluehallinnon hämmentymisen ja kiistelyt valtion piirihallinnon tulevaisuudesta reviirikiistoineen.
Kautta aikojen on tunnettu, ettei oikeus kuitenkaan kohtele kansalaisia täysin yhdenmukaisesti ja tasapuolisesti. Tämä on ilmaistu mm. tunnetulla sanonnalla, että laki on kaikille sama, mutta tuomiot vaihtelevat. Oikeudenkäynnin kustannukset sinänsä jo estävät monien rikkomusten ja rikosten selvittämisen oikeusteitse. Rikoksesta aiheutuneiden taloudellisten menetysten pitää olla huomattavan suuret, ennen kuin asia kannattaa viedä oikeuteen, koska on vaara, että oikeudenkäyntikulut vain lisäävät uhrin kustannuksia. Uhria ei paljon auta, vaikka syyllinen tuomittaisiinkin täysimääräisiin korvauksiin, kun syyllinen yleensä on varaton tai jättää muutoin hänelle tuomitut maksut maksamatta. Tämä asia korjaantuisi sillä, että tuomitut korvaukset aina suorittaisi ensisijaisesti julkinen valta, jonka asiaksi sitten jäsi perintä syylliseltä. Toinen oikeusvajetta aiheuttava tekijä on oikeudenkäyntien hitaus. Kun oikeutta hakeva joutuu odottamaan päätöstä asiastaan pahimmassa tapauksessa useita vuosia, on monessa tapauksessa yhdentekevää tuleeko päätöstä lainkaan. Vuosien kuluessa asianomainen on voinut jopa kuolla tai olosuhteet ovat sillä tavoin muuttuneet, ettei oikeuden päätöksellä enää ole samaa vaikutusta kuin asiaa vireille pantaessa. Tässä kansalaisten oikeusturvasuoja monine oikeusasteinneen ja moninkertaisine lausunto- ja varmistusvaiheineen on kääntynyt vastakohdakseen. Suojaksi tarkoitettu moniportaisuus on oikeusprosessin pitkittymisen takia murtanut oikeusturvan.
Suomalaisten oikeuksien perusta on perustuslaki, jonka toinen pykälä tekee selväksi, että valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. Tässä on tietysti hyvä huomata sanamuoto. Sanotaan, että valtiovalta kuuluu, mutta ei sanota, että se on, Suomen kansalla. Voimme kysyä onko se?
Jo edellä on todettu, että Suomi tunnetaan maailmalla oikeusvaltiona, jonka vastakohtana olisi poliisivaltio. Oikeusvaltiossa niin tuomioistuinten kuin muidenkin viranomaisten toiminta perustuu lakiin. Poliisivaltiossa poliisi ja muut viranomaiset toimivat enemmän oman harkintansa mukaan.
Perustuslain kansalaisille takaamat perusoikeudet ainakin sanan-, julkisuus-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauksien osalta ovat melko selkeät ja kiistattomat. Mutta kuten edellä on todettu, yhdenvertaisuus lain edessä on usein kyseenalaistettu. Tulkintoja voivat aiheuttaa myös oikeus henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, liikkumisvapaus sekä yksityiselämän suoja.
Perustuslakiin on kirjattu jokaisen kansalaisen perusoikeudet, mutta ei peruspalveluja, joiden avulla ja kautta julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien toteutuminen. Laissa luvataan, että jokaisen omaisuus on turvattu. Tiedämme, että käytännössä omaisuutta varastetaan, rikotaan tai muutoin turmellaan sekä poltetaan ilman vahinkojen täysimääräistä korvausta uhrille. Jokaisella on lain mukaan oikeus maksuttomaan perusopetukseen, ja julkisen vallan on turvattava jokaiselle yhtäläinen mahdollisuus saada kykyjensä ja erityisten tarpeittensa mukaisesti myös muuta kuin perusopetusta sekä annettava mahdollisuus kehittää itseään varattomuuden sitä estämättä. Oikeus toteutuu maksuttoman perusopetuksen osalta lähes parhaalla mahdollisella tavalla, mutta muun opetuksen ja itsensä kehittämisen yhteydessä havaitaan jo sekä asuinpaikasta että varattomuudesta johtuvaa oikeusvajetta. Oikeudesta työhön perustuslakimme lupaa varmasti jo tekstissä liikaa, kun sanotaan,että jokaisella on oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla, tai elinkeinolla. Riittäisi varmaan, että jokaisella olisi oikeus hankkia toimeentulonsa omalla työllään. Tuo valitsemallaan viittaa kai ns. ammattisuojaan, jonka mukaan työtön voi kieltäytyä työstä, jota hän ei ole itselleen valinnut. Tosin lain seuraava virke jo vesittääkin koko oikeuden, tai vapauttaa ainakin julkisen vallan ehdottomalta työn turvaamiselta, riittää, kun julkinen valta pyrkii järjestämään jokaiselle oikeuden työhön. Sadat tuhannet työikäiset työttömämme riittänevät osoittamaan vallitsevan oikeusvajeen.
Perustuslaissa luvataan sosiaaliturvaan suorastaan laillinen takuu niin, että jokainen saa riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja että lasten huolenpidosta vastaavat voivat turvata lasten hyvinvoinnin ja kasvun. Laki ei tarkemmin määrittele mitä se tarkoittaa riittävillä palveluilla, mutta jos suuri joukko ihmisiä joutuu hakemaan nälkäänsä ruokapaketteja Pelastusarmeijan ja muiden hyväntekeväisyys- ja vapaaehtoispalvelujen ruoanjakelujonoissa, on oikeudessa sosiaaliturvaan mitä ilmeisemmin joltistakin vajetta.
Perustuslakimme käyttää ilmaisua perusoikeudet, mutta perusoikeuksien turvaaminen tarkoittaa käytännössä lähes aina peruspalveluja. Samoin perustuslaki käyttää ilmaisua julkinen valta, jonka tehtäväksi on säädetty sekä perusoikeuksien että ihmisoikeuksien toteutumisen turvaaminen. Julkista valtaa toteuttaa käytännössä julkishallinto, joka koostuu valtion hallinnosta ja kuntien itsehallinnosta. Vajeet kansalaisten perusoikeuksien turvaamisessa johtuvat ainakin osittain siitä, ettei ole riittävän selvästi määritelty mitkä peruspalvelut on ehdottomasti järjestettävä, jotta perusoikeudet tulisivat turvatuiksi. Vajeet johtuvat myös siitä, että sanottaessa, että julkisen vallan on turvattava, ei riittävän selvästi määritellä kuinka tämä turvaamistehtävä hallinnossa jaetaan julkishallinnon kahden osapuolen, valtion ja kuntien kesken. Tapauksissa, jossa turvaamistehtävä on jäänyt hoitamatta, tai on hoidettu huonosti, mainitut osapuolet usein löytävät laiminlyöjän toisistaan.
Tehtäväjakoa vaikeuttaa luonnollisesti se, että tehtävä on säädetty valtakunnallisesti kaikkia kansalaisia koskevaksi, mutta toimeenpano ja niistä aiheutuvat kustannukset on jaettu valtion ja kuntien kesken. Tämä tulee sitäkin vaikeammaksi, kun millään kunnalla ei ole omilta kuntalaisiltaan keräämiä veroja riittävästi rahoittaakseen osuutensa kansalaisoikeuksien turvaamisessa. Kaikki kunnat saavat verotulojensa täydennykseksi ns. valtionosuuksia ja yhteisövero-osuuksia. Mainittujen osuuksien jakaminen maamme kuntien kesken on jokavuotinen ja jatkuva kunnissa epävarmuutta aiheuttava kiistelyn ja erimielisyyksien aihe. Epätasapaino ja eriarvoisuus valtionosuusjaossa aiheuttaa suuria eroja eri kunnissa asuvien kansalaistemme tuloistaan maksamiin kunnallisveroprosentteihin. Köyhimmät kuntamme eivät ankarallakaan verotuksellaan yllä siltikään perusoikeuksien turvaamisessa kuntalaisilleen samalle tasolle kuin rikkaimmat kuntamme kuntalaisiaan hemmottelevalla verotuksellaan. Tässä onkin yksi oikeusvajeittemme räikeimmistä ilmentymistä, kun kansalaiset, joille tarjoillaan niukimmat ja heikkolaatusimmat peruspalvelut, maksavat niistä korkeimmat kunnallisveroprosentit. Tilanteen tekee vieläkin valitettavammaksi se, että hyvien palvelujen ja alhaisten verojen kunnissa asuvien tulotaso on maan keskitasoa ylempi, kun taas puutteellisten palvelujen ja korkeiden verojen kunnissa asuvien tulotaso on maan keskitasoa alempi.
Eikö voida syystä kysyä, onko erillinen verotusoikeus kunnille todella jokin luovuttamaton kunnallisen itsehallinnon tae? Jos vastaus on kyllä, voidaan kysyä maksetaanko silloin itsehallinnosta liian korkea hinta, kun samalla menetetään kuntalaisten tasavertainen kohtelu Suomen kansalaisina? Eikö kuntalaisten itsehallinto, ja samalla vaikutusmahdollisuudet yhteiseen valtionhallintoon, voitaisi järjestää paremmin ja oikeudenmukaisemmin turvaamalla kuntalaisten edustusmahdollisuudet paikallisten päiväkotien, koulujen, terveyskeskusten ja vanhainkotien johtokunnista lähtien maakuntatason ja edelleen valtakunnan tason ja sitäkin ylemmän tason hallintoelimiin saakka?
Perustuslain 27. §:n mukaan vaalikelpoinen eduskuntavaaleissa on jokainen äänioikeutettu, joka ei ole vajaavaltainen. Perustuslaki ei määrittele äänioikeutta, mutta kunnallislain 16. §:n mukaan äänioikeus kunnallisvaaleissa on Suomen kansalaisella, joka vaalivuoden alussa oli 18 vuotta täyttänyt. Edelliset yhdistämällä voidaan sanoa, että vaalikelpoisia kaikkiin julkishallinnollisiin edustajan toimiin ovat kaikki 18 vuotta täyttäneet Somen kansalaiset, jotka eivät ole vajaavaltaisia. Käytännössä jo perustuslaki jättää vaalikelpoisuusoikeuden erittäin vajaaksi, kun sen 25. § rajaa oikeuden asettaa eduskuntaehdokkaita rekisteröidyille puolueille. Tosin samassa pykälässä lisätään, että myös laissa säädetyllä määrällä äänioikeutettuja on oikeus asettaa ehdokkaita. Mainitulla lailla tarkoitetaan lakia kansanedustajan vaaleista, jonka 31. §:ssä säädetään 100 saman vaalipiirin äänioikeutettua määräksi, joka voi perustaa valitsijayhdistyksen, joka sitten voi saada oman ehdokkaansa julkaistuksi vaalipiirin ehdokaslistojen yhdistelmässä.
Eipä tällaisilta valitsiajyhdistysten listoilta kuitenkaan yleensä edustajan toimia saada. Puoluejärjestelmä niin meillä kuin ns. länsimaisissa demokratioissa yleensäkin, on kehittynyt kovin muusta yhteiskunnasta eriytyneeksi ja etääntyneeksi edustusvallan käyttäjäksi, joka nuorisojärjestöissään kouluttaa tulevia ammattimaisia vallankäyttäjiä ja eläkeläisjärjestöissään ylläpitää uskollisia äänestäjiä näille ammattimaisille vallankäyttäjille.
Mikä on olennaista? Kas, siinäpä kysymys. Nykysuomen sanakirjan mukaan olennainen on jonkun olemukseen luonnostaan tai erottamattomasti kuuluva, luonteenomainen, elimellinen, tärkeä, oleellinen, keskeinen, pääasiallinen, huomattava, tähdellinen, tärkeä, asian ydin. Tämä on olennaista ja oleellista. Toinen kysymys on sitten, voisiko olennaisestakin olla vajetta, ja miten sen voisi mitata? Johdatukseksi asiaan kelvannee kertomus yksin eläneestä vanhasta naisesta, jota vaimoni kävi tapaamassa ns:n ystäväpalvelun puitteissa kuuntelijana ja kävelykumppanina. Tälle vanhalle naiselle soitti, kuten usein meille kaikille, joku puhelinmyyjä. Nainen nosti luurin, kuunteli hetken ja sanoi sitten: no, sanokaa nyt asianne ja visertäkää sitten. Siinäpä se, itsessämme ja asioillamme on olennaisuutensa ja ytimensä, mutta tämä ei aina tahdo aueta kuulijoillemme eikä edes lähimmille kanssakulkijoillemme. Jää usein tunne, että paljon puhuttiin, mutta ei tiedetä mitä oikein sanottiin. Suuri pulma asiassa on sekin, että olennaisuus ei ole yhteismitallinen, toiselle olennainen on toiselle mitätöntä. Luin sanomalehdestä erään kansanedustajan kirjoituksen, jossa hän mm. kehotti, en muista ketä tai keitä, keskittymään olennaiseen. Jäin miettimään mitä hän itse tarkoitti olennaisella, se ei kirjoituksesta ilmennyt.
Ehkä asia valkenee parhaiten, kun miettii eri asioita ja tilanteita, ja asettaa itselleen kysymyksen, mikä juuri tässä tilanteessa ja juuri tästä asiasta päätettäessä olisi oleellista, mikä pelkkää ajanhukkaa. Onko esimerkiksi lapsille oleellista se, että heillä on vähintäänkin kaikki sellaiset lelut mitä ovat muilla on nähneet ja mieluummin vähän enemmänkin ja kalliimpia, vaiko se, että heillä on lähellään aikuinen tai aikuisia, jotka ovat heistä kiinnostuneita ja antavat heille aikaansa? Onko koulussa oleellista se, että oppilaat keräävät muistiinsa paljon tietoja mahdollisimman monilta eri aloilta, vaiko se, että he perehtyvät hyvin erilaisiin välineisiin ja tietolähteisiin, joista voi tarvittaessa nopeasti löytää kulloinkin ajankohtaiset ja tarpelliset tiedot? Onko sairaalle, heikolle, ja väsyneelle ihmiselle oleellista se, että hänelle vastaanotolla kerotaan seikkaperäisesti, mistä kaikesta hänen sairautensa voi johtua ja mitä erilaisia hoitomuotoja siihen voisi löytyä, vaiko se, että hän nopeasti saa juuri silloin tarvitsemaansa apua? Onko yhteisistä asoistamme päätettäessä oleellista se, ketkä ja mihin puolueisiin kuuluvat henkilöt asioista päättävät, vaiko se, mistä asioista ja miten he niistä päättävät? Onko kuntien asukkaille oleellista se maksavatko veronsa erikseen valtiolle ja kunnalle, vaiko se, että heitä kokonaisverotuksessa kohdellaan kansalaisina tasapuolisesti asuinkunnasta riippumatta? Onko luottamushenkilöille, ja keille tahansa julkisia puheenvuoroja käyttäville, oleellista se, että saavat esiintyä puhujina, vaiko se, että saavat tilaisuuden sanoa jotain siinä tilanteessa oleellista ja sellaista, jota ei edellisisssä puheenvuoroissa ole jo useita kertoja toistettu. Onko työntekijälle, viranhaltijalle ja luottamushenkilölle oleellista se, että saa tehdä jotain, josta olisi apua ja hyötyä mahdollisimman monelle, vaiko se, että siitä mitä tekee saisi itselleen mahdollisimman hyvät tulot ja muitakin mahdollisia etuja? Onko oleellista se, että yritys maksimoi osakemarkkinoitaan ja osakeantejaan keinolla millä hyvänsä, vaiko se, että yritys pyrkii herättämään luottamusta korkealaatuisilla tuotteillaan, kestävillä ja hyvän liiketavan mukaisilla asiakassuhteillaan sekä hyvällä ja työntekijöittensä hyvinvointiin tähtäävällä henkilöstöpolitiikallaan? Onko nälkäiselle oleellista se, että hänelle tarjottava ruoka täyttää kaikki ravinto-opilliset vaatimukset ja että se katetaan oikeaoppisesti tarjolle, vaiko se, että hän mahdollisimman pian saisi missä tahansa ja miten tahansa tarjoiltuna vatsansa täyteen ihmisravinnoksi tarkoitettua pilaantumatonta ruokaa?
Tuollaista luetteloa voisi varmaan jatkaa vielä ties kuinka pitkään, mutta jo näiden esimerkkien perusteella voimme hetken viivähtää kokemuksissamme ja päätellä, onko olennaisuusvajeita olemassa. Ehkä mieleen tulee silloin sekin, kuinka eri ihmisille olennaisuus voi merkitä niin kovin erilaisia ja täysin vastakkaisiakin asioita.
Jokin on sen omaisuutta, jonka oma se on, jolle se oikeudellisesti kuuluu, jolla on siihen omistusoikeus. Esimerkiksi löytöesine ei ole ilman muuta löytäjän omaisuutta, vaan sen omaisuutta, joka sen on kadottanut. Suomalainen sananlasku sanookin: "oma löydetty, vieras varastettu". Jos siis löytää oman hukkaamansa tavaran, on se edelleen löytäjän oma, muttaa jos löytää toiselle kuuluvan tavaran ja pitää sen ilmoittamatta löydöstään, syyllistyy varkauteen.
Omaisuuden suoja on kirjattu maamme perustuslaissa sen 15. §:ään. Erilaisten rikosten tuomioista kertovia uutisia kuunnellessa ja lukiessa saa joskus sen käsityksen, että omaisuus on suojattu jopa paremmin kuin henki ja että tuomiot omaisuuden riistosta olisivat ankarammat kuin hengen riistosta. Edelleen saa usein sen käsityksen, että pienet omaisuusrikokset tuomitaan ankarammin kuin kirjanpidon keinoin tehdyt suuret omaisuusrikokset.
Elämässä on kuitenkin kaksi vaihetta, joissa henkilökohtaisen omaisuuden määrä on jokaisella täysin tasapuolisesti aivan sama niin, ettei sitä ole lainkaan. Nämä vaiheet ovat syntyminen elämään tuomatta tullessaan mitään ja kuoleminen elämästä viemättä mennessään mitään. Omaisuus siis hankitaan tai saadaan perintönä, ja se voidaan omistaa vain asianomaisen eläessä. Ihminen ei siis voi viedä saamaansa tai itse hankkimaansa omaisuutta kuoleman valtakuntaan, mutta hän voi jättää suuren tai pienen perinnön jaettavaksi sen mukaan kuin hän ennen kuolemaansa mahdollisesti tekemässään testamentissa on tahtonut ja kuinka laissa säädetään.
Omaisuudesta puhuttaessa ajattelemme ainakin ensisijaisesti materiaalista omaisuutta, kuten kiinteistöjä, erilaista tavaraa, rahaa ja pörssiosakkeita. Nykysuomen sanakirjan luettelemia synonyymeja omaisuudelle ovat pääoma, varallisuus, varat, kapitaali, rikkaus ja mammona. Viimeksi mainittu nimitys on nimenomaan Raamatusta tuttu nimitys kaikelle rahalla mitattavalle omaisuudelle.
Vastasyntynyt ei tunne mitään omaisuusvajetta, eikä vainajakaan, vaikka kumpikaan ei omista mitään. Mitä ylipäätään voi tarkoittaa omaisuusvaje? Omaisuusvaje voi konkretisoitua, jos ihminen jossain elämänsä vaiheessa joutuu asunnottomaksi, alastomaksi, ravinnottomaksi tai sairaaksi ilman minkäänlaista hoitoa. Tällaisessa tapauksessa hän on jäänyt vaille ihmisoikeuksia, jotka kuitenkin on kirjattu yleismaailmalliseen ihmisoikeuksien julistukseen. Valitettavasti tämä julistus on jäänyt toteutumatta suuressa osassa maailmaa ja monien ihmisten osalta maailman rikkaimmissakin maissa. Omaisuusvajeen voi käsittää myös epäoikeudenmukaisena jakona, sillä ihmiskunnan yhteisomaisuus oikeudenmukaisesti jaettuna riittäisi toteuttamaan ihmisoikeudet kaikkialla maailmassa ihmiskunnan jokaiselle jäsenelle.
Omaisuus ei kuitenkaan ole vain materiaalista pääomaa, se voi olla myös opillista, henkistä ja hengellistäkin. Viime aikoina on alettu puhua sellaisestakin kuin sosiaalisesta pääomasta. Tässä materiaalisessa maailmassamme on kuitenkin niin, että myös kaikki em. aineeton pääoma on paremmin niiden ulottuvilla, joilla on runsaasti materiaalista varallisuutta. Olen elämässäni nähnyt, kuinka lapsena Karjalan evakkomieheltä kuulemani lausahdus: "Raha männöö rahan luo" pitää paikkansa. Rahan ohessa aineetonkin pääoma näyttää kasautuvan mieluummin sinne, missä on rahaa, kuin sinne missä sitä ei ole. Paikkansa näyttää pitävän myös tunnettu sanonta, jonka mukaan rahan avulla yleensä avautuvat kaikki ovet, kunnes tullaan sille viimeiselle ovelle, jossa raha on yhtä arvotonta kuin mikä tahansa rihkama tai jäte. Mutta tuon viimeisen oven tällä puolen "rahalla saa ja hevosella pääsee", kuten entisaikojen hevosmies on asian ilmaissut. Rikkaan ei sairastuessaan tarvitse jäädä jonoon hoitoon pääsyä odottamaan. Hän saa hoidon niin pian kuin hänet vain pystytään hoitoon kiidättämään, ja se taas tapahtuu tarvittaessa vaikka helikopterilla. Hänen ei myöskään tarvitse tyytyä kehen tahansa lääkäriin eikä vain yhteen, vaan häntä hoitavat useat parhaat alansa spesialistit.
Rahalla saa opillista pääomaa maailman kuuluisista ja kalliista opinahjoista. Opilliseen pääomaan kuuluva monipuolinen kielitaito tulee ikäänkuin kaupantekijäisinä, kun jo lapsesta alkaen kuulee monia eri kieliä monissa eri maissa yhdessä eri kielisten lasten yhteisissä leikeissä. Maailmassa on kuitenkin vielä toistaiseksi Pohjoismaiden tapaisia ns. hyvinvointiyhteiskuntia, joissa peruskoulu on perheiden varallisuudesta riippumatta avoin ja maksuton kaikille lapsille. Varattomuus ei mainituissa yhteiskunnissa muodostu ylittämättömäksi esteeksi jatko-opiskelussakaan. Kaikenlainen opiskelu kasvattaa yksilön opillista ja henkistä pääomaa, joka poikkeuksetta helpottaa korjaamaan vajeita aineellisen omaisuuden puolella. Opinnoilla hankitut arvosanat ja tutkinnot osoittautuvat lähes poikkeuksetta paremmiksi sijoituksiksi kuin pörssivaihteluiden riivaamat osakkeet. Henkistä pääomaa voi kartuttaa kyllä ilman koulujakin ja ilman mitään oppiarvotavoittelua. Voisi melkein sanoa, että kun aineellista pääomaa säilytetään ja vaihdetaan maailman pörsseissä, niin ihmiskunnan henkistä pääomaa säilytetään ja vaihdetaan maailman monissa suurissa, ja vielä useammissa pienissä, kirjastoissa. Kirjastoissa ihmiskunnan henkinen pääoma säilyy ja lisääntyy sekä siirtyy yhä uudestaan sukupolvelta toiselle. Viimeistään kirjastossa jokainen joutuu havaitsemaan vajeita omassa henkisessä pääomassaan. Mutta siellä hän myös kohtaa paikan, joka on vapaasti avoinna jokaiselle henkisen pääomansa kasvattajalle.
Ilman, että minulla olisi mitään tieteellisiä määritelmiä siitä mitä tarkoitetaan sosiaalisella pääomalla, arvelen sen tarkoittavan ihmisen vuorovaikutustaitoja ja näiden taitojen avulla hankittuja ja ylläpidettyjä ihmissuhteita. Voisi ajatella, että ihmisen sosiaalisen pääoma on sitä suurempi mitä useampi ja mitä vaikutusvaltaisempi ihminen on hänen kanssaan pysyväisluontoisessa hyvähenkisessä ja rakentavassa vuorovaikutussuhteessa. Luontevia kanavia mainittujen vuorovaikutussuhteiden luomiseksi ovat paitsi oma perhe ja oma työyhteisö, myös lukuisat eri seurat, yhdistykset ja järjestöt, joista kyllä löytyy jokaiselle jotakin. Tässäkin rikkailla on köyhempiinsä verrattuna ainakin se etu, että heidän on helpompi luoda pysyväisluotoisia vuorovaikutussuhteita nimenomaan vaikutusvaltaisiin ihmisiin. Hädän hetkellä voivat parhaiten auttaa ne, joilla on eniten vaikurusvaltaa. Luulisin, ja tiedän vähän kokemuksestakin, että esimerkiksi laulukuorot, soitinyhtyeet, urheiluseurat jne, luovat jäsenistöönsä tiivistä yhteenkuuluvuuden henkeä. Se on sosiaalista pääomaa. Yleensä syntynyt yhteistunne on pitkään säilyvää, vaikkakin iän myötä seurat ja yhdistykset voivat vaihtua toiminnoiltaan ja nimiltään erilaisiksi. Eläkkeelle siirtyminen voi merkitä liittymistä eläkeläisten kerhoon tai paikallisosastoon, ja vakava sairastuminen saa hakeutumaan johonkin monista eri sairauksien mukaan nimetyistä liitoista, sen mukaan mihin tautiin itse on sairastunut. Näin sosiaalinen pääoma muodostuu, ja näin se tukee ihmistä hänen erilaisissa elämäntilanteissaan. Vajetta sosiaaliseen pääomaan syntyy, jos vuorovaikutussuhteita on kovin niukalti ja pahin tilanne on silloin, jos ne tyystin puuttuvat.
Edellä on korostettu aineellisen omaisuuden, rahalla mitattavan pääoman, mahdollisuuksia kaiken maallisen hyvinvoinnin mahdollistajana, mukaan lukien henkisen ja sosiaalisen pääoman kartuttamisen. Yhtälö toimii kyllä toisinkin päin. Runsaalla henkisellä ja sosiaalisella pääomalla on suhteellisen helppo saada myös aineellista pääomaa, mutta runsaan henkisen ja sosiaalisen pääoman haltijaksi tuleminen ilman aineellista pääomaa onkin paljon vaikeampaa. Voi olla niinkin, etteivät suuria aineellisia omaisuuksia itselleen koonneet ole mahdollisuuksistaan huolimatta edes kovin kiinnostuneita henkistä pääomaansa kartuttamisesta. Toisaalta henkiset ja sosiaaliset pääomansa suuriksi kartuttaneet henkilöt, eivät mahdollisuuksistaan huolimatta tunne erityistä kiinnostusta aineellisen omaisuutensa maksimointiin.
Joidenkin sosiaalinen pääoma löytyy ja karttuu uskontojen ja eri nimisten seurakuntien piiristä. Seurakunnissa voidaan sosiaalisen pääoman lisäksi kartuttaa myös hengellistä pääomaa, jos se, kuten monet tekevät, halutaan nähdä muusta henkisestä pääomasta erillisenä ja selvästi erottuvana. Kaikki aineeton pääoma on syvemmin ajatellen paremmin arvonsa säilyttävää kuin mikään aineellinen omaisuus, jota kuten Jeesus on asian ilmaissut "koit syövät, ruoste raiskaa ja varkaat varastavat". Kuten tiedämme, suuri osa ihmisistä haluaisi tulla mahdollisimman rikkaaksi ja koota mahdollisimman suuria omaisuuksia. Jeesus kuitenkin kysyy: "Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman?" (Luuk.9:23 - 25) Hyvä kysymys.
Kansakoulussa lauloimme näin: "Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa." Veikko Lavi näki myös, että "Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä." Emme kuitenkaan aina oikein ymmärrä omaa emmekä toistemmekaan elämän arvoa. Omanarvontunnon synonyymina käytetään sanaa itsetunto, mutta eivät ne kuitenkaan ole aivan sama asia, jos puhumme tämän tunnon vajeesta. Voisi ainakin ajatella, ettei ihmisellä voi olla itsetunnon vajetta, koska jokaisella on jonkinlainen itsetunto. Toisilla on vahva ja voimakas itsetunto, toisilla taas epävarma ja heikko itsetunto. Kun puhutaan terveestä itsetunnosta, täytyy sen vastakohtana olla epäterve tai sairas itsetunto. Terveeseen itsetuntoon tähtää selvästi sanonta: "Arvaa oma tilasi, anna arvo toisellekin". Tämä voi epäonnistua ainakin kahdesta vastakkaisesta syystä, eli itsetunto voi olla epäterve ainakin kahdella tavalla. Toisella tapaa epäterve itsetunto on ylemmydentuntoinen, ja toisella tapaa epäterve on alemmuudentuntoinen. Ylemmyydentuntoinen pitää itseään muita parempana, kun taas alemmuudentuntoinen pitää itseään muita huonompana. Vain viimeksi mainitussa on kysymys vajeesta, nimenomaan omanarvontunnon vajeesta. Jos ajattelemme alemmuuden- ja ylemmyydentuntoisuuden vaikutuksia itseen ja muihin ihmisiin, on helppo kuvitella, että ylemmyydentuntoinen on muiden kannalta vähintäänkin hieman kiusallinen. Alemmuudentunnosta sensijaan kärsii ainakin ensisijaisesti asianomainen itse, vaikka voi se pahimmillaan aiheuttaa ongelmia muillekin.
Syvästi alemmuudentuntoinen ihminen voi siirtää alemmuuskompleksinsa koskemaan myös lähipiiriään. Tämä voi ilmetä esimerkiksi sellaisena ajatteluna, että näin paljon muita huonommalla ihmisellä on tietysti myös huonommat vanhemmat kuin muilla, huonompi puoliso kuin muilla, huonommat lapset kuin muilla jne. Tämän vuoksi hän ei voi uskoa lähimpiensä tietävän mitään tai osaavan mitään eivätkä he näin ollen myöskään voi auttaa häntä missään eikä mitenkään. Hän uskoo, että kaikki muut ihmiset tietävät ja osaavat enemmän ja myös tekevät kaiken paremmin kuin hän tai hänen läheisensä, jotka hän kokee itsensä kaltaisiki. Selvää on, ettei syvästi alemmudetuntoinen ihminen tästä syystä myöskään kykene kiittämään läheisiään mistään eikä kannustamaan heitä heidän pyrkimyksissään, esim. lapsiaan heidän opinnoissaan. Vastaavasti voimakkaasti ylemmyydentuntoinen oskoo tietävänsä ja osaavansa kaikkia muita enemmän ja tekevänsä kaiken paremmin kuin kukaan muu. Tämän seurauksena hän ajattelee, että hänellä on paremmat vanhemmat kuin kellään muulla, virheettömämpi puoliso kuin kellään muulla ja kyvykkäämmät lapset kuin kellään muulla.
Hyvänä esimerkkinä ylemmyydentuntoisesta ihmisestä on fariseus, joka Jeesuksen vertauksessa rukoilee ja kiittää Jumalaa siitä, ettei hän ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät, tai kuten publikaani, joka rukoili samassa temppelissä. (Luuk.18:10-12) Esimerkin alemmuudentunnosta löydämme Väinö Linan romaanista Täällä Pohjantähden alla, jossa Leppäsen Preeti käyttää itsestään ja kaltaisistaan sanontaa "tämmösten miesten" tai "meitin tämmösten ihmisten". Lauri Viidan runossa Jätkät kuvataan, kuinka kaksi kaverusta kulkee kohti kaupunkia pitkin "syyssontaista" maantietä. Toinen kavereista kertoo, että "me rynttäät pystyyn nostettiin, ja niin me niille kostettiin, me huonommat ihmiset". Tässä kuitenkin, samalla kun ollaan myöntävinään, että huonompia ihmisiä ollaan, paistaa läpi myös uho ja selvä tieto omasta arvosta. Voi olla, että heillä oli omanarvontunnossa vajetta, mutta ei se ollut ainakaan kokonaan hukassa. Edellä mainitun publikaaninkaan tieto omasta arvostaan ei varmaan ollut hukassa, vaikka hän päänsä alas painaneena pyysikin, että Jumala olisi hänelle syntiselle armollinen. Hän tiesi, ettei hän yltänyt ihanneihmisyytensä tasolle, mutta hänellä oli myös luonnetta ja rohkeutta tunnustaa se.
Dosentti Mirja Kalliopuska on tehnyt kokonaisen kirjan, jonka nimi on Itsetunto (Kirjayhtymä 5. p. 1997). Kirja kuuluu Helsingin kaupungin nuorisotyöryhmän kampanjaan Pintaa syvemmälle. Mirja Kalliopuska sanoo kirjansa esipuheessa, että yksilö itse pitkälti säätää, miltä hänen elämänsä tuntuu. Tähän yhteyteen voisi sopia pohdinta siitä, kuinka ainakin jotkut meistä todella itse asettavat itselleen liian vaativia tavoitteita ja liiaksi velvollisuuksia. Kun jo alun alkaen liian kunnianhimoinen tavoite jää saavuttamatta, kokee asianomainen itsensä kyvyttömäksi ja terve itsetunto muuttuu alemmudentunnoksi. Samoin käy, jos asianomainen katsoo velvollisuudekseen suostua tekemään mitä ikinä muut häneltä vaativat, ja vielä enemmänkin, jos hän kuvittelee velvollisuudekseen toisten miellyttämisen kaikessa mahdollisessa. Eikä alemmuudentunto suinkaan parane sillä, että hän kokee vielä syyllisyyttäkin sekä siitä, ettei saavuttanut itselleen asettamia ylivoimaisia tavoitteita että siitä, että kokee laiminlyönneensä tehtäviä, jotka oli kokenut velvollisuudekseen. Kuitenkin myös kanssaihmiset voivat kohentaa itsetuntoa. Kirjassa annetaankin vanhemmille, opettajille, nuorten ohjaajille sekä nuorille itselleen vinkkejä itsetunnon kohentamiseksi. Kirja ei unohda sitäkään, että kanssaihmiset voivat paitsi kohentaa, myös lannistaa toisten itsetuntoa. Tästähän on kysymys esimerkiksi koulu- ja työpaikkakiusaamisessa.
Mirja Kalliopuskan kirjassa on oikein luetteloitu asioita, joilla toisen omanarvontuntoa voidaan loukata vihjailemalla toisen koosta, ulkonäöstä, pukeutumisesta, suorituskyvystä, kaveriseurasta, vanhemmista, poliittisista tai uskonnollisista vakaumuksista jne. Toisen omanarvontunnon lannistaminen voi olla huomaamatonta ja tahatontakin, mutta valitettavan usein se on tahallista ja tarkoituksellista, ja valitettavasti siihen voivat syyllistyä niin lapset, nuoret, kuin aikuisetkin eikä, sen pahempi, se ole tuntematonta vanhempien, ammattikasvattajien eikä esimiestenkään keskuudessa.
Mirja Kalliopuskan kirjassa on ote Helena Anhavan tekstistä, jossa sanotaan mm: "Itsensä kanssa on opittava elämään kuin vaikean taudin." Tässä yhteydessä todetaan, että elämän vaikein tauti on itserakkaus. Edelleen mainitaan, että joidenkin teoreetikkojen mukaan itsensä arvostus on samaa kuin todellisen itsen ja ihanne-itsen välinen ero. Kirjassa on mainittu myös William Jamesin ajatus itsen jakamisesta materiaaliseksi, sosiaaliseksi ja henkiseksi komponentiksi. Kirjassa päätellään, ettei itse ole synnynnäinen, vaan sosiaalinen, asteittain kehittyvä rakenne. Sosiaalinen kehitys voi tapahtua vain elämällä, mutta miten se voi tapahtua, jos käy, tai on jo käynyt, kuten kuvataan kirjaan lainatussa Samuli Parosen tekstissä: "Ihmisten ei enää tarvitse elää, vain olla tehokkaita, latautua ja purkautua. Ei siinä olekaan sijaa elämälle."
Terveestä itsetunnosta Kalliopuska kirjoittaa, että siihen kuuluu empatia, kyky asettua toisen osaan, käyttää toisen näkökulmaa ja tarkastella asioita toisen elämäntilanteesta. Samaa tarkoitetaan tunnetuilla ohjeilla lähimmäisen rakastamisesta kuten itseään ja toisten kohtelemisesta kuten haluaisi itseään kohdeltavan. Vajeet omanarvontunnon terveydessä, olipa vaje sitten ylemmyttä tai alemmutta, olisivat varmaan vähissä, jos näitä ohjeita yleisenä käytäntönä noudatettaisiin.
Suomalainen sananlasku sanoo, ettei onni tule etsien, vaan eläen. Kumpikohan onnen etsijöillä oikeastaan on hukassa, onni vaiko elämä?
Olen kuullut tarinan taulusta, jonka nimeksi taiteilija oli antanut Onnen takaa-ajo. Siinä onnea tavoitteleva henkilö on aluksi vuoren juurella kuvitellen näkemäänsä pilveä onneksi. Pilvi näyttää olevan tavoitettavissa, minkä vuoksi hän kurottaa kätensä kohti onneaan. Ei ihan yltänyt. Taiteilija siirtää onnen tavoittelijaa vähitellen ylös vuoren rinnettä, lähemmäs pilveä. Uusi kurotus, mutta ei ihan yltänyt vieläkään. Pilvi nousee samaa tahtia kuin sen tavoittelija kiipeää yhä ylemmäs. Lopulta onnen tavoittelija on tavoittanut vuoren laen, mutta ei tavoita onnenpilveään vaikka kuinka kurkottaa. Onnen tavoittelija tunsi varmaan onnen vajetta, sillä tuskin hän muutoin olisi pilviä tavoitellut. Hänen tavoittelussaan toteutui ainakin toinen puoli sanonnasta, ettei onni tule etsien, vaan eläen. Hän ei kyllä ollut löytänyt onnea eläenkään, sillä tuskin hän silloin olisi lähtenyt sitä etsimään.
Toinenkin tarina kertoo onnen etsijästä. Tämä pyytää neuvoa onnen löytämiseen viisaaksi tunnetulta tietäjältä. Tietäjä sanoo tehtävää helpoksi. Ei tarvitse muuta kuin pyytää onnelliselta ihmiseltä, että hän antaisi jonkun paidoistaan onnen etsijälle, silloin hänkin tulisi onnelliseksi. Kysyjäkin uskoi tehtävän olevan helpon, sillä tottahan nyt onnellisen ihmisen pian löytäisi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oli paljon hyvin pukeutuneita ja varakkaan oloisia ihmisiä, mutta ei heidän ilmeensä ja olemuksensa kuitenkaan osoittanut mitään merkkiä onnellisuudesta. Paljon kulkeneena ja jo etsimiseensä väsyneenä onnen tavoittelija vihdoin kohtasi säteilevän onnellisen ihmisen. Ilahtuneena hän pyysi voisiko tämä luovuttaa hänelle yhden paidoistaan. Osoittautui kuitenkin, ettei tällä onnellisuutta säteilevällä ihmisellä ollut ainoatakaan paitaa.
Olisi mielenkiintoista tietää, mitä onnea etsimään lähteet ihmiset ihan oikeasti etsivät? Mikä on se puute tai vaje, jonka tyydyttämisellä tai hankkimisella he uskovat löytävänsä puuttuvan onnen?
Nykysuomen sanakirja selvittää, että onnellisuus ilmenee mm. onnellisen ihmisen katseessa, hymyssä, mielialassa, tyytyväisyydessä ja koko olemuksessa. Näin varmaan onkin. Sama kirja selvittää, että onnen katsotaan liittyvän esim. johonkin määrättyyn paikkaan, määrättyyn aikaan tai elämänvaiheeseen, määrättyihin elämän olosuhteisiin tai sosiaaliseen asemaan, johonkin ratkaisuun tai valintaan, johonkin erityistapahtumaan jne. Kirjassa mainitaan myös, että voidaan olla onnesta tyytyväisiä. Tällä kohtaa heräsi halu vaihtaa sanojen paikkaa. Entä jos sanoisimme, että voidaan olla tyytyväisyydestä onnellisia?
Kerrataanpa äskeistä luetteloa onnen etsinnän kohteista. Kuvitellaan, että "aavan meren tuolla puolen jossakin on maa", jossa onni kohdataan, jossa kaikki on onnellista ja kaikki ovat onnellisia. Joku on saattanutkin löytää kaukomailta seudun, jossa on sitten elänyt, kuten saduissa sanotaan, onnellisena elämänsä loppuun saakka. Paljon useammat ovat kuitenkin matkustelleet yhä uusiin paikkoihin, kun mikään aikaisemmista ei osoittautunutkaan onnen tyyssijaksi. Sitten on niitä, jotka ovat täysin, tai ainakin lähes täysin, tyytyväisiä nykyiseen asuin- ja kotipaikkaansa. Kun heillä ei ole vajetta tyytyväisyydessä, ei sitä silloin yleensä ole onnellisuudessakaan.
Asuinseutuunsa tyytyväinen ei ehkä kuitenkaan ole onnellien, sillä hän saattaa sijoittaa onnensa muuhun aikaan kuin juuri nyt elettävään. Hän ei haluaisi elää tässä ja nyt, kuten Yrjö Kallinen on neuvonut jo erään kirjansa nimessä. Tällaisiakin onnen etsijöita ja kaipailijoita löytyy. Joillekin onnellsta aikaa oli nuoruuden aika, ja yleensäkin mennyt aika, jonne onnenkaipuussa muistoissa yhä uudelleen palaillaan. Toiset ovat ns. sitkun-ihmisiä. Ei tässä ja nyt voi tulla onnelliseksi, mutta sitten kun saan opiskeluni päätökseen, tai sitten kun löydän itseäni tyydyttävän ammatin tai uran, tai sitten kun pääsen eläkkeelle. Näidenkin ihmisten onnellisuuden vaje on tyytyväisyyden vajetta. Jos he tyytyisivät kulloisessakin elämänsä vaiheessa niihin "onnen pieniin pipanoihin", joista Veikko Lavi lauloi, eivät he olisikaan sitkun-ihmisiä.
Joidenkin onnellisuus on nyisestä poikkeavissa olosuhteissa tai uudenlaisessa yhteiskunnallisessa asemassa. He eivät voi olla onnellisia, kun asunto on muutamaa neliötä liian pieni, kun se ei ole omakotitalo, vaan asunto-osakkeilla hankittu asumisoikeus asunto oy:n talossa. Muutto omakotitaloon ei tuonutkaan onnellisuutta, kun se ei sijainnut rantatontilla ja oli liian kaukana kaupungin keskustasta. Jotkut pitävät työstään ja tuntevat olevansa omalla alallaan, mutta siinä on onnetonta se, että työmiljöö ärsyttää. Sen vielä kestäisi, mutta kuinka työkaverit voikin olla niin rasittavia. Joillakin toisilla taas työpaikalla kaikki muu on hyvin, mutta heistä tuntuu, ettei millään voi olla onnellinen, jos ei kohta ala asema firmassa kohota. Työnjohtajana voisi olla jo jokseenkin onnellinen, jotain siitä jää puuttumaan, jos se siihen pysähtyy.
Vielä on joukko, jolla kaikki on työpaikalla kohdallaan ja onnellistakin, mutta piste iin päältä puuttuu. Olisi todellinen onnen potku, jos kerrankin palkkaus korjattaisiin tasolle, jonka arvoinen katsoo työpaikallaan olevansa. Pahinta asiassa on se, ettei palkkaa monienkaan korotusten eikä työuran kehityksenkään myötä millään näytetä saatavan todella riittävän suureksi. Onhan toki mahdollisuus muihinkin onnellisiksi mainittuihin tapahtumiin kuin riittävä palkankorotus. Voihan sitä voittaa lotossa tai muissa arpajaisissa, rahapeleissä tai vaikkapa osakekaupoissa. Olen kuullut laulettavan, että "raha ratkaisee´ ee" oikein pitkään venyttäen. Ehkä suuria palkkoja ja mahtavia voittoja tavoittelevat uskovat rahan ratkaisevan heidän onnellisuusvajeensa.
Käsittipä onnen etsijä onnellisuusvajeensa syyksi minkä tahansa edellä mainituista tai siinä mainitsemattomista, vaikkapa oman puolisonsa, yhteistä kaikille onnen etsijöille on tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen. Varsin luultavaa on lisäksi, että vaikka he löytäisivätkin sen, jonka puuttumisesta he ajattelivat onnensa vajeiden johtuvan, etteivät he sittenkään olisi tyytyväisiä. Todennäköisesti he kokisivat muutoksen elämässään oikeansuuntaiseksi, mutta ei riittäväksi, kuten ns. julkisessa keskustelussa usein kirjoitetaan ja sanotaan. Tyytymättömyydellä on nimittäin taipumus muuttua ahneudeksi, jota ei tyydytä mikään. Apostoli Paavali kirjoittaa toverilleen Timoteukselle näin: "Emme me ole tuoneet mitään mukanamme maailmaan emmekä voi voi viedä mitään täältä pois. Kun meillä on ruoka ja vaatteet, saamme olla tyytyväisiä. Ne, jotka tahtovat rikastua, joutuvat kiusaukseen ja lankeavat ansaan, monenlaisten järjettömien ja vahingollisten halujen valtaan, jotka syöksevät ihmiset tuhoon ja perikatoon."
Tyytymättömyys osoittautuu edellä sanotun valossa onnellisuuden pahimmaksi esteeksi. Mutta ei niin pahaa, ettei siinä jotain hyvääkin olisi. On olemassa myöskin tervettä ja täysin hyväksyttävää tyytymattömyyttä, joka ei ole uhka kenenkään onnellisuudelle. Onnellinenkin ihminen voi olla terveesti tyytymätön esim. työtilojensa huonoon ergonomiaan, asunnossaan piileviin terveveys- tai tapaturmariskeihin, ravinto-opillisesti puutteellisiin aterioihin, työtehtäviin tai sääolosuhteisiin soveltumattomaan pukeutumiseen jne. Onnellinen ihminen korjaa tai korjauttaa havaitsemansa puutteellisuudet ja jatkaa onnellista elämäänsä. Terve tyytymättömyys on myös kaiken myönteisen kehityksen välttämätön edellytys. Miksi tyytyä entiseen, jos tarjolla on entistä parempi vaihtoehto?
Aloitimme onnellisuusvajeen pohdiskelumme kysymyksellä kumpi oikeastaan onnnen etsijöillä on kadoksissa, onni vaiko elämä. Aikaisemmin mainittiin Yrjö Kallisen kirja elämisestä tässä ja nyt. Kallisen ohje on varteenotettava, sillä jos käytämme aikamme jatkuvaan onnellisen elämän etsintään, voi käydä niin, että aikamme loppuu ja elämä jää elämättä. Jeesus opetti, että se, joka kaikin keinoin yrittää varjella elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä hänen tähtensä kadottaa, on sen löytävä. Jeesuksen ohjetta voi tarkastella myös ilman uskonnollista kontekstia, jos niin halutaan. Silloin sen voisi käsittää vaikkapa niin, että se, joka kaikin keinoin yrittää varjella elämäänsä, tai etsiä siitä puuttuvaa onnellisuutta, on ihminen, joka kiinnittää kaiken aikaa kaiken huomionsa vain itseensä ja kadottaa näin elämänsä. Jos hän sen sijaan heittäytyy täysin mihin tahansa itsensä ulkopuoliseen toimintaan, harrastukseen, aatteeseen, omaan perheeseen, omaan maahan ja kansaan, ihmiskunnan ja luonnon tulevaisuuteen tai, miksipä ei, Jeesuksen opetuksiin niin, että hän suorastaan unohtaa isensä, silloin hän löytää elämänsä, hän elää täyttä elämää kaiken aikaa, ja aina tässä ja nyt.(Matt.10:39)
Onko kukaan koskaan vielä tavannut henkilöä, joka valittaisi, että hänelle maksetaan liikaa palkkaa? Kansanedustaja Esko-Juhani Tennilän taisin kuulla kerran TV:ssä mainitsevan jotain tähän suuntaan. Se on kaikessa tapauksessa perin harvinaista. Tunnetumpaa on, että lähes jokainen pitää omaa palkkaansa liian vähäisenä. Oman palkan vähäisyyttä perustellaan tavallisimmin vertaamalla sitä muiden saamiin palkkoihin. Vertailukohteina ovat tällöin poikkeuksetta ne, joiden palkka on omaa palkkaa korkeampi. Ehkä Tennilä teki tässä suhteessa poikkeuksen. Oma palkka alkoi näyttää melkein hävettävän korkealta, kun sitä vertasi ns. matalapalkkaisten palkkoihin. Lainaan taas arkkipiispa Jukka Paarman saarnassaan käyttämää esimerkkiä miehestä, joka kysyttäessä miten menee, vastasi, että hyvin menee kun ei vertaa.
Saarnassa ei selitetty tätä vertaamista sen enempää, mutta kuulija tuli tahtomattaan täydentäneeksi miehen vastausta niin, että hyvin menee, kun ei vertaa niihin, jotka elävät rikkaammin. Sitten voisi ajatella, että mies olisi jatkanut vastaustaan lisäämällä, että vielä paremmin menee, kun vertaa niihin, jotka elävät köyhemmin. Se että vertaamme tulojamme mieluummin meitä enemmän ansaitseviin kuin vähemmän ansaitseviin voi tiedostamattamme johtua siitäkin, että se on eettisesti helpompaa. Vähemmän ansaitsevina vapaudumme helpommin yhteisvastuusta kuin enemmän ansaitsevina. Huonompiosaisista huolehtiminenhan kuuluu parempiosaisille, ei niille, jotka itse kuuluvat huonompiosaisiin. Suurin syy siihen, että palkansaajien enemmistö katsoo elävänsä palkkavajeessa lienee kuitenkin siinä, että lähes kaikki vertaavat palkkatulojaan itseään paremmin ansaitseviin.
Palkkaerot ovat lähes pankkisalaisuuteen verrattava asia. Viranomaisilla ja tutkijoilla nämä tiedot tietysti ovat, mutta julkisuudessa ei niistä juuri kerrota. Kun tämä kirjoitteluni ei ole täsmällisiin lukuihin perustuva tutkimus, johon eivät riittäisi sen paremmin asiantuntemukseni kuin voimanikaan, jatkan aiheen käsittelyä ns. yleisellä tasolla. Aikaisempaan vertailuun viitaten se olisi helpompaa, jos koko valtakunnassa olisi vain yksi yhteinen työ- ja virkaehtosopimus ja samoin yksi ainoa selkeä palkkataulukko, jossa olisivat näkyvissä kaikki palkkaluokat alimmasta ylimpään tai päinvastoin. Näin ei kuitenkaan ole. Ainakin valtiolla, kunnilla, seurakunnilla ja yksityissektorilla on kaikilla omat sopimuksnsa, joissa vielä erikseen eri kirjaimin nimettyjä taulukoita. Tämä ainakin vaikeuttaa keskinäisiä palkkavertailuja, rauhoittaneeko samalla palkoista käytäviä keskusteluja. Kuten sanoin, en tiedä numerollisista palkkaeroista, mutta mielenkiintoista olisi kuitenkin tietää kuinka moninkertainen Suomessa maksettava korkein palkka on täällä maksettavaan matalimpaan palkkaan verrattuna. Ei kai kukaan tosissaan usko aukottomaan, kelpoisuusehdoista, toimialoista ja vastuurajoista riippumattomaan samapalkkaisuuteen, mutta jokin kohtuus ainakin samassa työyhteisössä maksettavien alimpien ja ylimpien palkkojen erossa voisi olla. Ainoa ehdotus, jonka tästä olen kuullut, on lehdestä lukemani tieto, väite, tai luulo, että itse Aristoteles olisi ehdottanut saman työpaikan alimman ja ylimmän palkan suurimmaksi, vielä kohtuullisena pidettäväksi eroksi, seitsenkertaisuutta.
Tähän sopii hyvin professori Urpo Kivikarin Kotimaa-lehdessä 12.9.2003 julkituoma ajatus siitä, miksi palkkaa yleensä maksetaan. Palkkaa ei makseta siksi, että tulisimme toimeen, vaan siksi, että tuotamme työllämme muille ihmisille jotain sellaista, jota he tarvitsevat ja josta he ovat valmiit maksamaan. Työnantajan kannalta asia voitaisiin ilmaista niin, ettei hän palkkaa ihmisiä vain antaakseen heille töitä, vaan saadakseen tuotetuksi jotain, jota hänen asiakkaansa tarvitsevat ja kyselevät. Tätä kyselyä sanotaan yleensä kysynnäksi. Tuotetta kannattaa tehdä niin kauan kuin sillä on kysyntää, ja siitä maksetaan enmmän kuin sen tottaminen tulee maksamaan. Palkkaa ei siis makseta sen mukaan, kuinka paljon työntekijän ja hänen perheensä toimeentulo vaatii. Palkkaeroja puolustellaan usein myös työntekijöiden erilaisella koulutus- ja pätevyystasolla. Tämäkään perustelu ei sinänsä ole pätevä, koska palkkaa ei makseta työntekijän aikaisemmista suorituksista vaan, kuten edellä todettiin, siitä, että työntekijä koulutuksestaan ja pätevyydestään riippumatta kykenee tuottamaan tuotetta, jolla on kysyntää ja josta voidaan periä tarpeeksi korkea hinta. Niin sanottujen matalapalkka-alojen ongelma on juuri se, ettei tuotteiden kysyntä ole riittävä, jotta niille voitaisiin määrätä niin korkea hinta, että palkkaus voitaisiin nostaa muiden alojen tasolle. Ammattiliittojen vaatimus samapalkkaisuudesta merkitsee matalapalkka-alojen toiminnan loppumista joko kokonaan tai niiden siirtymistä maan rajojen ulkopuolelle. Sama ongelma on naisvaltaisilla aloilla. Työnantaja palkaa naisetkin em. perustein, ei sen takia, että ottaisi huolehtiakseen naisten äitiyslomista ja lastenhoidosta. Olisi sekä sukupuolten tasa-arvon että samapalkkaisuuden kannalta suotavaa, että äitiydestä ja lastenhoidosta aiheutuvista kustannuksista vastaisi aina työnantajan sijasta valtio, joka perisi ne sitten kaikilta veronmaksajilta tasapuolisesti, kuten se perii muutkin kustannuksensa.
Olen ajatellut kysymystä mikä on se tekijä, joka koko maailmassa saa palkansaajat yleensä vaatimaan yhä korkeampia ja korkeampia palkkoja ja usein runsaasti yli sen, millä jo voisi elää hyväksi toimeentuloksi kutsuttavaa elämää. Voisiko kehityskulku olla seuraavanlainen? Maailmassa on aina maksettu suhteellisen harvalukuiselle joukolle sellaisia palkkoja, jotka useimmista ovat tähtitieteellisiä ja käsittämättömiä. Useimmiten kysymyksessä ovat paremminkin palkkiot kuin palkat ja niiden saajina maailmanlaajuista kuuluisuutta saavuttaneet eri alojen huiput, joita kutsutaan tähdiksi. Näitä "tähtiä" löytyy kaikkista taiteen lajeista, monista urheilun lajeista, monilta tieteen aloilta ja kaikilta elinkeinoaloilta. Jonkinlaisen käsityksen tämän tason palkkioista, voi saada, kun kuulee kotimaan artisteille ja huippu-urheilijoille maksettavista esiintymispalkkioista. Vielä selvemmäksi asia tulee, jos saa tietoonsa esimerkiksi ulkomaisille laulutähdille vierailusta Suomen Kansallisoopperassa maksettavista yhden esiintymisen palkkioista. Niitä ei yleensä kerrota julkisesti, mutta eräässä TV- haastattelussa toimittaja, vaikka ei saanutkaan varsinaisessa haastattelussa selville palkkioiden tasoa, kertoi tietävänsä, että ne ovat haarukassa 10 000 - 20 000 euroa yhden illan esiintymisestä.
Sitten tullaan säännöllistä palkkaa tavallisista ja samantapaisina jatkuvista töistä saaviin palkansaajiin. Ensin suurimpien ja parhaiten menestyvien yritysten ylimmät johtajat vertaavat palkkojaan mainittujen tähtien palkkioihin ja tuumivat, että he sentään tekevät jotain, jota ihmiset todella tarvitsevat ja heillä on sentään koulutustakin enemmän kuin näillä maailman huippupalkatuilla tähdillä. Niinpä heidän palkkansa on helppo saada tähtiluokkaan. Tämän jälkeen valtioiden ylimmät viranhaltijat ja johtavat poliitikot alkavat vertailla omia palkkojaan vuorineuvosten palkkoihin ja päättelevät, että he sentään johtavat kokonaisia valtioita, kyllä heidän pitää palkkauksessa päästä entistä lähemmäksi vuorineuvostasoa. Tähän suuntaan sitten nopeasti kuljetaankin. Valtioiden jälkeen aletaan kunnissa vertailla kuntatason johtajiston palkkoja valtion palkkoihin. Eikä aikaakaan, niin kuntienkin johtotaso pääsee, jos ei nyt aivan kirkkaimpaan tähtiluokkaan, niin tähtiluokkaan kuitenkin. Suomalaisen sananlaskun mukaan on niin, että mitä isot edellä, sitä pienet kiljuen perässä. Näin on sitten näissä kehittyneissä maissa päästy sellaiseen kustannustasoon, että kaikki toiminta, josta ennen saatiin kohtuullinen toimeentulo, siirretään kehittymättömämpiin maihin. Meitä kehittymättömämmissä maissa oltaisiin ikionnelisia kohtuullisista palkoista ja sen mukaisesta kohtuullisesta toimeentulosta, mutta eri asia on, ovatko palkat kohtuullisia. Kuvatun, nopeasti korkeuksiin kipuavan palkkakilpailun virhe on siinä, että kaukana arkitodellisuudesta oleva show-maailma tähtineen ja uskomattomine tuloineen on ollut vaikuttamassa säännöllistä aikapalkkaa normaalitöistä saavien palkkoihin. Siinä on jäänyt huomaamatta, että show-maailman tähtien sokaisevia palkkioita eivät, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, maksa työnantajat eivätkä veronmaksajat, vaan eri alojen fanit.
Tunnemme suuret ihailijajoukot, jotka matkustelevat jopa maasta toiseen seuraten oman idolinsa kiertuetta. Idolina voi olla henkilötähti tai joukkue, kuten esimerkiksi jääkiekossa ja jalkapallossa. Katsomot täyttyvät faneista, jotka maksavat lipuista miltei mitä tahansa. Siis tähdet voivat myös pyytää palkkionaan miltei mitä tahansa. Tällainen sopii huonosti normittamaan normaaleista töistä maksettavia palkkoja. Jos niin tehdään, ei ole toiveita, että palkkavajeista joskus päästäisiin. Edellä kuvattu epäoikeudenmukaisuus tuloerojen kohtuuttomuuksissa ja palkkavajeissa ei enää ole korjattavissa minkään valtion sisäisenä asiana ja omin voimin. Ainoa keino tilanteen korjaamiseksi on kaikkien maiden palkansaajajärjestöjen globalisoituminen nopeasti ja yhtä täydellisen tehokkaasti kuin sen ovat jo tehneet suuryhtiöiden työnantajat eli niiden osake-enemmistöjen omistajat ja haltijat.
Nykyajan ihmisille on rakennettu kadotettua Edeniä korvaamaan uudenlaisia paratiiseja. Näitä korvaavia kutsutaan ostosparatiiseiksi. Ostosparatiisiin tulevat ihmiset osallistuvat aktiivisesti modernin yhteiskunnan käynnissä pitämiseen. Mitä ahkerammin he uusissa paratiiseissa käyvät ja mitä runsaammin ostavat, sitä arvostetumpia jäseniä he modernille yhteiskunnalleen ovat. Sinä aikana, jonka he malttavat olla poissa paratiisista, he kuluttavat, ja se onkin nykyihmisen varsinainen tehtävä. Sitä enemmän voi taas ostaa, mitä tarkemmin on onnistunut edelliset ostoksensa kuluttamaan, joko käyttämällä tai hylkäämällä vähän käytettynä pihalla odottaviin suuriin roskasäiliöihin. Nykyajan ihminen ei ole niinkään kansalainen, hän on tehtävänsä ja kutsumuksensa mukaan nimenomaan kuluttaja. Ostosparatiisi olisi täydellinen, jos siellä olisi vielä enkelitkin. Raamatun mukaan enkelit ovat palvelevia henkiä. Entisajan kaupoissa oli runsaasti näitä palvelevia olentoja, vaikka ei heitä kutsuttu palveleviksi hengiksi, vaan palveleviksi henkilöiksi, kauppiaiksi, myyjiksi ja myymäläapulaisiksi. Nämä palvelevat henkilöt auttoivat auliisti jokaista asiakasta, joka ei joko löytänyt etsimäänsä tarviketta tai halusi jotain ohjetta tuotteen ominaisuuksista ja käyttötarkoituksista. Mutta silloin ostajat olivatkin asiakkaita ja useimmiten kaupan henkilöstölle tuttuja aitoja asukkaita ja kansalaisia eikä nimettömiä kuluttajia.
Aito kuluttaja ei varmaan mitään palvelua odotakaan, sillä hänet on opetettu, ja hän on oppinut, palvelemaan itse itseään, eikä hän tietenkään koe mitään palveluvajeita.
Muistan, kuinka tohtori Jukka Tarkka Hämeen Sanomien vierailijapalstalla kerran päivitteli tietokonehankintaansa. Hän sanoi tottuneensa siihen, että tuodessaan kotiin jonkin laitteen, hänen tarvitsee vain ottaa laite pakkauksestaan ja käynnistää se sitten suorittamaan sitä tehtävää, jota varten se on valmistettu ja hankittu. Ehkä vanha tietokone oli tullut lopullisesti kyvyttömäksi selviytymään tehtävistään kesken meneillään olevaa prosessia. Niinpä Tarkka sai kotiinsa uuden tietokoneen, jolla aikoi jatkaa kesken jäänyttä työtään, kunhan riisuisi sen pakkauksistaan. Hänen oli kuitenkin todettava, ettei hän ollutkaan saanut käyttövalmista tietokonetta, vaan monissa eri pakkauksissa olevia tietokoneeseen kuuluvia osia ja liitäntäjohtoja, joista hänen tulisi ensin koota toimiva kone ja sitten palata kesken jääneeseen työhönsä. Hän päätti kirjoituksensa johonkin sen tapaiseen toteamukseen, että onneksi sentään auton saa vielä liikkeestä valmiiksi ajokuntoon koottuna. Auton saa, mutta ei esimerkiksi huonekaluja. Menneinä vuosina huonekalut tuotiin kokonaisena kotiin, liikeen edustajat kysyivät kohteliaasti mihin uusi kaluste oli tarkoitus sijoittaa ja kantoivat sen sievästi sille osoitettuun paikkaan. Nykyään huonekalumyyjät uskovat, että jokaisesta kodista löytyy joku innokas palapeleistä kiinnostunut askartelija, joka taas saa uuden mielenkiintoisen kasaamistehtävän. Useimmissa kodeissa ostettaisiin kuitenkin edelleen mieluummin valmis huonekalu kuin rakennuspalikat ja ohjeet, miten niistä saadaan kootuksi haluttu esine.
Pankit puolestaan ovat niin kyllästyneitä asiakaspalveluun, että häätävät asiakkaansa mieluusti ulos lämpimistä saleistaan kadulle palvelemaan itse itseänsä. Eikä heitä tietysti ihan heitteille jätetä, palveleehan siellä kadulla kasvoton ja ilmeetön seteliautomaatti, joka ei kuule, ei näe, eikä keskustele. Yleensä tämä kylmäkiskoinen kaveri sentään "palvelee" tarkoitetulla tavalla. On kuitenkin käynyt niinkin, että automaatti on nielaissut kitaansa pankkikortin antamatta seteleitä tai edes palauttamatta nielaisemaansa korttia. Pahinta on ollut, että rikolliset ovat onnistuneet liittämään automaattiin huomaamattoman tunnistimen, joka on kopioinut asiakkaiden kortin ja tunnusluvun. Seuraavan kerran tilillään käydessään asiakas onkin havainnut saldonsa tyhjiin imuroiduksi. Edellä on kuvattu toimintoja sellaisilta aloilta joiden jostain syystä sanotaan kuuluvan ns. palvelualoihin. Palveluvaje mainituilla ja muilla ns. palvelualoilla on kuitenkin jo sitä luokkaa, että vajeet peittävät näkemästä senkin vähäisen palvelun, jota kuiten ehkä vielä ripaus löytyy.
Julkinen sairaanhoito, joka niin ikään on mielletty palvelualoihin kuuluvaksi, on innokkaasti seurannut yrityssektorin palvelujen karsimismallia. Hoitoalalla asia hoidetaan niin, että aikaisemmin sairaanhoidon ammattilaisilta hoidon saanut potilas ohjataan kotiin, ja hoitaminen jätetään niin sanotun omaishoitajan tehtäväksi. Useimmiten tällä "hoitajalla" ei ole mitään sairaanhoidollista pätevyyttä, ja useimmissa tapaukisissa hänkään ei ole terve, vaan pikemminkin itsekin hoidon tarpeessa. Julkisen puolen palveluja kuvaa erään paikkakunnan mainoslehdessä nimimerkki "Tervetuloa todellisuuteen" niin osuvasti, että lainaan sen tähän muutoin autenttisena, paitsi että korvaan sekä henkilö- että paikkanimet x:llä, koska tällainen juttu varmaan voisi löytyä minkä tahansa paikkakunan lehdestä. "Ehdotan kunnan johdolle suraavanlaista elämysmatkailua: Herra x voisi viettää päivän x:n hammashoitolan vastaanottovirkailijana, joka ilmoittaa sadoille, jotka ovat koko päivän soittaneet itselleen hammaslääkäriaikaa, että seuraavat ajat jaetaan vasta seuraavan vuoden helmikuussa. Rouva x saisi kokeilla x:n koulun opettajana, joka opettaa oppilaitaan kokonaan ilman omaa luokkahuonetta, tunti siellä, toinen täällä. Herra x voisi viettää päivän pesemässä ja syöttämässä huonokuntoisia vanhuksia, katetroimassa ja siivoamassa ulosteita x:n vanhainkodissa, jossa välineitä puuttuu eikä työkaverit ehdi apuun. Herra x voisi viettää päivän siivoojana koulussa, jossa luokat siivotaan vain joka toinen päivä ja yhden luokan siivousajaksi on varattu vartti. Herra x voisi viettää päivän x:n päiväkodin sädesienityömaalla tai x:n homekoulun räjäytyspuuhissa. Herra x voisi kokeilla x:n koulun opettajana, jonka työnkuvaan kuuluu valvoa täpötäydessä bussissa murkkuikäisiä nuoria matkalla muualla pidettäville kielten tunneille." Näin nimimerkki "Tervetuloa todellisuuteen".
Julkisella puolella kaikille palveluvajeille on pätevät perustelut ja hyvin yksinkertaiset korjaamiskeinot. Valtion kannalta kansalaisten peruspalveluissa ei olisi mitään vajeita, jos kunnat vain täyttäisivät lakisääteiset velvoitteensa. Eikä kuntien kannaltakaan peruspalveluissa mitään vajeita olisi, jos valtio vaan täyttäisi lakisääteiset maksuvelvoitteensa. Simppeli juttu!
Miksi palvelu kaikilla aloilla näyttää olevan niin vaikeaa, että siinä on vajeita lähes aina ja kaikkialla? Palvelulla on rasitteensa jo sekä sanana, että sillä tarkoitetun toiminnan määritelmänä. Muistan julkisen keskustelun, kun työllisyyttä alettiin hoitaa ns. kotiavulla, jonka kustannuksista avun käyttäjä saa vähentää osan omasta verotuksestaan. Kompensoidun kotiavun vastustajat näkivät järjestelmässä paluuta aikaan, jolloin vastaavaa työtä tekeviä kutsuttiin joko palvelijoiksi tai, varsinkin maalaistaloissa, piioiksi ja rengeiksi. Kielteinen leima näille nimityksille tulee, jos ajatellaan, että palvelua voidaan tarvita vain siinä tapauksessa, että on toinen ihmisryhmä, jota on palveltava. Menneen ajan sääty-yhteiskunnassa oli ainekset tallaisen ajattelun syntymiseen ja sen juurtumiseen syvälle kansakunnan muistiin. Palvelutehtävissä toimivia ihmisiä kohdeltiin liian usein kuin orjia, josta sitten seurasi esimerkiksi sanonta, "eihän piika ole ihminenkään".
Mennyt on kuitenkin mennyttä. Emme enää elä säätyyhteiskunnassa. Nykyinen palvelu tarkoittaa asiakkaiden tai yleisön palvelua kohtuuhintaan. Roolit vaihtuvat niin, että samat ihmiset eri aikoina ja eri paikoissa voivat olla joko palveluja tarjoamassa tai niitä ostamassa. Ostamme palvelun mieluummin sieltä, josta sen myy kohtelias, palvelualtis ja palvelumielinen myyjä. Muistammeko tämän silloin, kun emme ole ostamassa toisten palveluja, vaan myymassä omia palvelujamme?
Yhdyssanoilla voidaan täsmentää, onko palvelujen vaihdossa kysymys huolto-, matka-, puhelin-, tiedotus- tai jostain muusta palvelusta. Ketään meistä ei missään tapauksessa ole tarkoitettu vain palveltavaksi tai vain muita palvelemaan. Kaikkien tehtävä on vastavuoroisesti kykyjemme ja tarpeittemme mukaan palvella toinen toistamme. Meillä on oikeus saada palveluistamme kohtuullinen korvaus, ja meillä on samoin velvollisuus maksaa saamistamme palveluista kohtuullinen korvaus. Edellä todetut räikeät palveluvajeet eivät kyllä johdukaan eri alojen henkilöstön palveluhaluttomuudesta tai palvelumielen puutteesta, vaan siitä, ettei hyväntahtoisille ja palvelualttiille ihmisille anneta tilaisuutta palvella, vaan heidät saneerataan työttömiksi.
Kun kansalaiset rientävät vaaliuurnille, eivät he mene valitsemaan itselleen esimiehiä palveltavakseen, vaan edustajia, jotka heidän puolestaan hoitavat edustajille laissa säädettyä palvelutehtävää. Hallitusta muodostettaessa monet kansanedustajista nimetään ministereiksi, eikä sekään suinkaan tarkoita palveltavaksi siirtymistä, päinvastoin. Sana ministeri, tulee englanninkielisestä sanasta minister, jolla sanakirjan mukaan on montakin suomenkielistä merkitystä, mutta myös mm. palvelija, työkalu, välikappale. Verbinä se tarkoittaa mm. huolehtimista, edistämistä, auttamista ja palvelua.
Palvelu ei suinkaan ole häpeällinen, vaan kunniallinen tehtävä. Ihmiskunnan tunnetuin opettaja, Jeesus, sanoi ettei hänkään tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. (Matt.20:28) Apostoli Paavali kirjoittaa galatalaisille, etteivät he vapauteen kutsuttuina tämän vapauden varjolla päästäisi itsekästä luontoaan valloilleen, vaan rakastaisivat ja palvelisivat toisiaan. (Gal.5:13)
Keneltäkään ei ole voinut jäädä huomaamatta, että maamme poliisilaitos kärsii henkilöstövajeesta aivan kuten lähes kaikki julkisen sektorin palvelualat. Lehtitietojen mukaan virkoja tosin vielä on, mutta suuri osa niistä on täyttämättä. Virka ilman viranhaltijaa ei tietysti hyödytä sen paremmin poliisilaitosta kuin poliisin palveluja tarvitsevia kansalaisiakaan. Joillakin voi olla sellainenkin mielikuva, että poliisikunnan lisääminen olisi ns. poliisivaltion ihannoimista tai kulkemista kohti poliisivaltiota. Poliisivaltion ja demokrattisen valtion ero ei kuitenkaan ole poliisien lukumäärässä vaan poliisin ja muiden viranomaisten toimivallassa. Niin sanotuissa poliisivaltioissa poliiseilla ja muilla viranomaisilla ei ole täsmällisiä ja tiukkoja toimivaltarajoja tai normistoja, joita hedät olisi rangaistuksen uhalla velvoitettu noudattamaan. Demokraatisissa valtioissa poliisit noudattavat muiden viranomaisten tapaan virkavastuulla täsmällisiä ja tiukkoja toimintaohjeita, joiden noudattamatta jättäminen on virkavirhe tai pahimmassa tapauksessa virkarikos, josta seuraa viran menettäminen ja mahdollisesti muukin rangaistus.
Demokraattisessa valtiossa turvallisuus perustuu demokraattisesti säädettyihin lakeihin ja asetuksiin, ei poliisivoimiin. Lakien ja asetusten tarkoittama turva toteutuu kuitenkin vain, jos niitä myös tarkasti noudatetaan. Tiedämme, ettei mainittujen turvasäädösten noudattamatta jättäminen ole niinkään harvinaista. Useimmin ja selvimmin näitä laiminlyöntejä tapaa liikenteessä. Harvinaisia eivät ole myöskään erehdykset siinä, mikä on omaa ja mikä toisen omaa. Autojen ja muiden liikennevälineiden omistajat huomaavat liian usein, että heidän ajopeliään onkin tarvinnut joku toinen. Kaikissa mainituissa tapahtumissa on syyllistytty lain noudattamatta jättämiseen.
Kansalaisten olisi tunnettava lakeja kohtaan määrätynlaista kunnioitusta, mutta tämä kunnioitus laimenee sitä enemmän, mitä useammin lain rikkomuksia tapahtuu ja mitä harvemmin niihin syyllistyneet saadaan vastuuseen rikkeistään. Poliisikunnan tehtävä on nimenomaan valvoa lainkuuliaisuutta ja varjella lakeja noudattavia kansalaisia lakeja rikkovien terrorismilta. Tämä tehtävä ei onnistu ilman riittävää poliisikuntaa. Myös lainsäätäjien tulisi jo lakia säätäessään arvioida, tuleeko tästä laki, jota myös noudatetaan. Jos lain noudattamisen valvontaa ei saada lähes aukottomaksi, voisi olla parempi jättää laki säätämättä. Kansalaisten turvallisuuden takaavat paremmin muutamat harkitusti säädetyt sekä hyvin valvotut ja noudatetut lait kuin suuri määrä lakeja, joita rittämättömän valvonnan puuttuessa ei noudateta eikä myöskään kunnioiteta.
Järjestynyt yhteiskunta tarvitsee selkeät pelisääntönsä, mutta se tarvitsee myös pelituomarinsa, jotka valvovat, että peli sujuu sääntöjen mukaan ja että sääntöjen rikkomisesta on sanktionsa. Tätä varten meillä on poliisikunta, ammattikunta, joka voi pelottaa lainrikkojia, mutta jonka edustajien läsnäolo vain lisää lakia kunnioittavan kansalaisen turvallisuuden tunnetta. Noudatettaviksi säädettyjen lakien runsauteen verrattuna lain valvojia on liian vähän. Poliisikunnassa on vajetta. Vajetta perustellaan, kuten yleensä, määrärahojen puutteella, mutta tällaiset perustelut ovat lähes aina korkeintaan osatotuuksia. Useimmilla määrärahasäästöillä on kääntöpuolensa talousarvion muilla menokohdilla. Tässä tapauksessa tuo kääntöpuoli löytyy siitä, mitä kustannuksia lisääntyvä rikollisuus ja alentunut rikosten selvitysprosentti yhteiskunnalle aiheuttavat. Seurauksena on sekä suoranaisia menolisäyksiä esimerkiksi sosiaalimenoissa että toisaalta tulomenetyksiä verotuspuolella. Näennäinen säästö ilman kokonaisvaikutusten arviota voi paljastua taitamattomaksi taloudenhoidoksi. Taloustappiota suurempi vahinko tapahtuisi kuitenkin siinä, ettei lakien noudattamatta jättämistä enää pidettäisi rikkeenä tai rikoksena.
Tietosanakirja määrittelee politiikan valtioon liittyväksi toiminnaksi. Tämän lisäksi politiikka liitetään usein vallan käsitteeseen, jolloin se on vallan saavuttamiseen pyrkivää toimintaa. Politiikka ulottuu ja sitä esiintyy kaikilla elämän aloilla. Jokainen kansalainen voi esiintyä politiikan harjoittajana, useimmiten ryhmässä tai puolueessa. Laajassa mielessä kaikki kehityksen suuntaan vaikuttamispyrkimykset ovat politiikaa. Siinä tietosanakirjan näkemyksiä politiikasta.
Kansalaisten, ns:n suuren yleisön, käsitteistössä politiikka tuo mieleen lähinnä eri nimiset puolueet ja niiden keskinäisen politikoinnin. Poliitikot taas mielellään määrittelevät politiikan pehmeästi yhteisten asioiden hoitamiseksi. Mutta voisiko politiikassakin olla vajetta? Jos tiedotusvälineitä on uskomista, niin ei politiikasta mitään pulaa ole, päinvastoin, sitä ovat tiedotusvälineet pullollaan, niin sisä- kuin ulkopolitiikkaakin.
Hämmen Sanomien uutispäällikkö, Veli-Matti Virtanen, toi lehtensä alanurkassa 4.12.2003 esiin mielenkiintoisen näkökulman poliittisen ja uskonnollisen keskustelun vertailuun. Tämä näköulma on yleensä jäänyt liian vähäiselle huomiolle ja ansaitsisi kyllä perusteellisempaakin tarkastelua.
Näin Veli-Matti Virtanen: "Poliittinen ja uskonnollinen keskustelu ovat lähellä toisiaan. Vastapuolen ajatuksissa on vain harvoin yhtään mitään hyväksyttävää ja kannatettavaa. Koska pienenkin myönnytyksen tekemistä toiselle pelätään kuin mustaa surmaa, tyrmätään mieluummin tyystin." Virtanen kertoo Paavo Lipposen Hämeen Sanomille antamassaan haastattelussa kysyneen mitä liittoutumattomuus tänä päivänä oikein merkitsee ja todenneen, että keskustelu tästä on mennyt aika teologiseksi. Virtanen kysyy vihjasiko Lipponen, ettei Totuus ole teologien löydettävissä? Virtanen jatkaa kysymyksellä, onko sitten poliitikkojen ja jatkaa, että politiikka, jos mikä on vain kilpailevien totuuksien taistelua.
Satuin sattumalta näkemään TV:n ruudussa kirjailija Mark Twainin ihmettelyn siitä, kuinka monet ahkerat totuuden etsijät ovat pitkään ja intensiivisesti täydentäneet käsitystään tosiolevaisesta, mutta sitten lopettaneet sen kuin veitsellä leikaten. Vastauksena kysymykseen mikä sai heidät näin äkisti lopettamaan totuuden etsimisen oli, että he olivat löytäneet totuuden. Kukin heistä omansa, ja niin maailma on pullollaan erilaisia poliittis-ideologisia, tieteellisiä ja uskonnollisia totuuksia, joita vaalimassa on palvottuja johtajia ja johtajille alamaisen uskollisia fanijoukkoja. Näkemäni ohjelmaosa oli niin lyhyt, etten saanut selville mistä Twainin teoksesta lainaus oli.
Politiikan yhteydessä puhutaan usein kansalaisyhteiskunnasta ikäänkuin politiikan vastapelurina. Näin todella onkin, ja tästä päästään siihen politiikan vajeeseen. Se, että politiikka toimii niin erillään ns. kansalaisyhteiskunnasta, on räikeä esimerkki politiikan vajeesta. Se myös todistaa, että politiikka on, kuten suuri yleisö sen arvioikin, enemmän puoluepoliittista politikointia ja valtataistelua kuin yhteiseen hyvään pyrkivää yhteisten asioiden hoitoa. Että politiikka todella olisi yhteiseen hyvään pyrkivää yhteisten asioiden hoitoa, tulisi raja puolueiden ja ns. kansalaisyhteiskunnan väliltä häivyttää ja siirtää politiikka puolueilta koko kansan hoidettavaksi.
Luulen, ettei kukaan haluaisi lukuisille erilaisille uskontokunnillemme omaa edustustaan eduskuntaan. Eikö tämän mukaan olisi johdonmukaista, ettei tällaista omaa edustusta annettaisi muillekaan oman totuutensa löytäneille ryhmäkunnille. Näin varsinkin koska, kuten uutispäällikkö Virtanenkin totesi, poliittiset ja uskonnolliset ryhmät toimivat ja keskustelevat toistensa kaltaisesti.
Kansalaisyhteiskunta toimii kylissä, kunnissa, maakunnissa ja valtakunnassa. Politiikan vaje väistyy, kun puolue-edustus korvataan kunnissa kunnan osa-alueiden edustuksella, maakunnissa kuntien edustuksella ja eduskunnassa maakuntien edustuksella. Mallia voi ottaa järjestöjen hallinnosta. Siellä alue-edustus on ollut alusta alkaen itsestäänselvyys, ja se on toiminut hyvin. Poikkeuksena ovat ammattiliitot, ja kuntien yhteiselimet, joissa edustus on annettu puolueille. Kuitenkin näissäkin puolue-edustus on ollut hajoittava tekijä ja varmaan enemmän haitaksi kuin kenenkään hyödyksi (ellei hyödyksi katsota edustajien omaa ns. puoluemeriitin lisääntymistä).
Pyhyysvaje
Raittiusvaje
Rakkausvaje
Rauhavaje
Rehellisyysvaje
Ruokavaje
Seuravaje
Siisteysvaje
Sivistysvaje
Säilyttämisvaje
Sääntelyvaje
Säästövaje
Tahtovaje
Tarmovaje
Tasa-arvovaje
Tasapuolisuusvaje
Terveysvaje
Tietovaje
Tiestövaje
Totuusvaje
Turvallisuusvaje
Työvaje
Univaje
Uskon vaje
Uudistumisvaje
Velvollisuusvaje
Viisausvaje
Yhteistyövaje
Yhteisymmärrysvaje
Älyvaje
Isäni Heikki Reunanen kirjoitti Aakkostetut vajeet vakaan, puutteet puntariin -tekstejä kesällä ja syksyllä 2003. Ne ovat tavallaan jatkoa hänen keväällä julkaisemalleen Skeptikon Credo -kirjalle (Kesuura 2003). Skeptikon Credoon hän kokosi aakkostettujen "hakusanojen" alle niihin liittyviä katkelmia Raamatusta. Aakkostetut vajeet vaakaan, puutteet puntariin toistaa tätä samaa rakennetta, mutta nyt ajatukset ovat selvemmin kirjoittajan omia, ja myös aiheet kattavat laajemmin ja konkreettisemmin hänen omia kiinnostuksen kohteitaaan.
Näitä tekstejä kirjoittaesaan isäni sairastui vakavasti, mikä luultavasti sai hänet kiirehtimään kirjan valmistumista. Suuri osa käsillä olevasta tekstistä on kirjoitettu kotona sairaalajaksojen välillä. Loppusyksystä 2003 sairaus todettiin syöväksi, ja tauti alkoi viedä enenevästi voimia. Väsymyksestä huolimatta järki kuitenkin kulki ja kirjoitusprojekti edistyi. Aakkosjärjesteyksessä edennyt työ katkesi joulukuussa 2003 "politiikkavajeeseen". Olen jättänyt tekstiin loputkin otsikot, mutta niiden kohdalla lukija voi vain arvailla, millaisia näkökulmia niihin oli suunniteltu.
Olen korjannut käsikirjoituksesta muutamia huomaamiani kirjoitusvirheitä ja tehnyt pieniä muutoksia kappalejakohin. Tämän lisäksi olen tehnyt tekstiin yhden pienen täydennyksen, josta ehdin sopia isäni kanssa. Hän kuoli 1. tammikuuta 2004, vain muutamia viikkoja viimeisiksi jääneiden rivien kirjoittamisen jälkeen.
Tampereella 26. helmikuuta 2004
Esa Reunanen
Laskuri asennettu 26. 2. 2004
Sivua päivitetty viimeksi 26. 2. 2004