Verkko kulttuurikasvattajana – vai kulttuurinen kasvu verkossa?

"IS IT GENUINE?"
– Microsoft Corporation, "Certificate of Authenticity"

Tämä alustus pohjautuu kokemuksiini, joita on kertynyt työssäni kahdenlaisena kulttuurikasvattajana. Päätyössäni, yliopistotutkijana ja -opettajana tietotekniikka ja verkko on ollut arkipäivää vuosien ajan. Toinen työni, sanataiteen opetus Viita-akatemian nuorille, ei pyöri aivan samassa määrin näyttöruudun ympärillä. Molemmissa yhteyksissä on kuitenkin käynyt yhä selvemmäksi, että kulttuuri ja teknologia eivät asetu vastakohdiksi; kulttuurinen luominen on kokonaisvaltaista ja omaehtoista toimintaa myös myöhäisteknisellä aikakaudella.

Pyrin tässä alustuksessani luomaan pikasilmäyksen siihen kulttuuriin, mitä maailmanverkkoon on jo kasvanut, pääosin nuorten harrastajien tuottamana. Esityksen painopiste on voimakkaasti otsikon jälkimmäisellä osalla: verkon kulttuurinen kasvu on pitkälti alakultuurista toimintaa ja siten kyseenalaistaa perinteisiä "kasvattavuuteen" liitettyjä määreitä, siinä missä usein ns. hyvän maun rajoja.

* * *

KULTTUURIN JA TEKNOLOGIAN PERINTEINEN VASTAKKAISUUS

Vielä 1980-luvulla useimmilla oli melko hämärä käsitys siitä, mitä "kulttuuri" voisi tietotekniikan yhteydessä merkitä. Tietokonetaidetta oli olemassa, mutta se vaati suurtietokoneiden laskentatehoja ja kalliita graafisia työasemia. Kulttuurityöläiset – kirjoittajat, opettajat, tutkijat – omaksuivat tuolloin vähitellen käyttöön henkilökohtaisen tietokoneen, ja yhä edelleen monelle riittää tietotekniikan saralta DOS-komentorivi, mistä voi käynnistää WordPerfectin. Voidaan puhua jopa intuitiivisesta inhosta uutta tekniikkaa kohtaan. Perinteisen kirjan tai muun taideteoksen kanssa tapahtuva vuorovaikutus on perusluonteeltaan stabiilia: kirja on selkeärajainen, toimintaperiaatteeltaan yksinkertainen objekti. Tietokoneen ja sen suorittamien ohjelmien väliseen suhteeseen puolestaan kätkeytyy paljon kompleksisuutta, mikä voi uhata käyttäjää yhtä hyvin kuin avata kiehtovia mahdollisuuksia.

Tekniikanvastaiset intuitiot voivat johtaa arvokkaaseen "konetiedon kritiikkiin", varsinkin jos tietokoneiden roolia ajatellaan välineen, työkalun näkökulmasta. Verkottuminen ja koneen kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen luonne ovat kuitenkin jo kehittyneet sille asteelle, ettei välineajattelu ole yksinomaan riittävää. Kirjan rauhoittava selkeärajaisuus liittyy luontevasti aikakauteen, jolloin monet muutkin asiat olivat selkeärajaisia: työ voitiin esimerkiksi erottaa vapaa-ajasta, oikea taide viihteestä tai harrastelusta, korkeakulttuuri matalasta, naisen roolit miehen rooleista, lapsuus aikuisuudesta, ja niin edelleen. 1990-luvun kuluessa kulttuuri on jatkuvasti liudentunut ja pluralisoitunut. Rajoja ja rajauksia on edelleen, mutta yhä selkeämmin nähdään, etteivät ne ole luonnollisia vaan kulttuurisia. Rajaus täytyy tuottaa; tällaisen tuottamisen taustaehdot ovat muuntuvia ja paikallisia. Monet postmodernin ja tekstuaalisuuden teoreetikkojen hahmottamat ideat ovat astuneet alas norsunluutorneistaan, keskelle arkipäiväämme.

"Tietoverkko" on oikeastaan kehno nimitys kokonaisuudelle, joka sisältää kulttuurimme koko kirjon. Kirjailija Leena Krohn onkin puhunut "maailmanverkosta", mikä on osuvampaa (ks. Kynä ja kone, 1996; Koneihminen, 1997; toim. Mikkonen - Mäyrä - Siivonen). Tiedon lisäksi tai sen sijaan verkon kautta voi selata haaveita ja painajaisia, mielikuvituksellisia visioita ja ahdistuneita ennakkoluuloja. Kasvattajana ajattelen verkossa sen avaamia kasvun mahdollisuuksia. Taiteen ja tieteen, siinä missä minkä tahansa toiminnan, soisi olevan merkityksellistä. Merkityksen kokemus on elämää, muutosta, piilevien mahdollisuuksien voimistumista toiminnaksi ja tietoisuudeksi. Kulloisenkin sukupolven on otettava maailmamme omakseen luomalla siitä oma kuvansa, omia maailmoitaan. Vain niin meistä tulee kulttuuriolentoja, näkijöitä ja tekijöitä. Kulttuurin keskeinen ominaispiirre on siis mielestäni vapaa itsetoteutus ja omaehtoisuus: kiinnostavaa kulttuuria ei synny ulkoa ohjaten.

Jos käytössämme on vain jakoavain, on maailman ainoa merkitys meille mutterissa. Tietokone on siitä erikoinen laite, että se voi muuttaa sisäistä toimintaansa. Sen jäljittelykyvyn rajat laajenevat jatkuvasti, reagoiden kärkkäästi mielikuvituksen liikkeisiin. Maailmanverkon todellinen merkitys ei ole, näin väittäisin, siinä, mitä se on, mitä resursseja sieltä todella löytyy, vaan siinä mitä se voisi olla. Loputon rakentamaton tila ja kertomaton tarina – sekä joukko ihmisiä jotka kohtaavat toisensa näiden mahdollisuuksien keskellä, kulttuurisessa runsaudessa, mutta vailla tähän maailmaan sopivaa omaa kulttuuria. Tätä tilannetta pidän hedelmällisenä, en niinkään kasvatukselle, vaan aidolle omaehtoiselle kasvulle kulttuurin tuottajana.

* * *

VERKKO ERILAISUUDEN ESIINTULEMISENA

Maailmanverkko on arkipäivää, mutta ei vielä kaikille eikä kaikkialla. Ehkä niin ei tarvitsekaan olla. Myös tässä fyysisessä todellisuudessa on monia paikkoja, missä käy vain rajattu joukko ihmisiä, ja tätä pidetään luonnollisena asiantilana, ei mitenkään huonona asiana. Verkkoa käyttävillä ihmisillä on selkeänä pyrkimyksenä rakentaa nettiin rajattuja tiloja, heidän omien näkemystensä, estetiikkansa ja persoonallisuutensa mukaisia heijastuksia. Tyylillisesti nämä eroavat toisistaan kuin savuinen rock-klubi hiljaisesta kirkkosalista – tai vieläkin enemmän. Internetiin rakentavalla ei ole murheenaan julkisivulautakuntaa tai materiaalikuluja; koska ainoat reaaliset rajoitukset sivujen sisällölle ovat niiden kirjoittajan halu, osin ohjelmointitaito ja oma näkemys, on nettikulttuuri erityisen kiinnostavaa omaehtoisuudessaan.

Maailmanverkko myös kannustaa luovuuteen ja kokeilevuuteen jo olemuksellaan: se on vaihtoehtoinen, näkymätön todellisuus jonne siirtymiseen (tai kytkeytymiseen) tarvitaan erityisiä välineitä ja toimenpiteitä. Tämäntyyppinen vaihtoehto vetää puoleensa joitakin käyttäjäryhmiä, kun toiset se puolestaan karkottaa. Yleensä edelleenkin käytännöllisin ja nopein tapa saada aikaan muutoksia ja vaikuttaa sosiaaliseen ja fyysiseen ympäristöömme on käydä ihmisten kanssa keskusteluja kasvokkain, soitella puheluja päättäjille ja järjestää tapahtumia. Verkossa kulttuuriaan luovat ryhmät toimivat erilaisista lähtökohdista; heille todellisuuden symbolinen merkitys on keskeisempää kuin sen empiirinen luonne. Sellaisessa nuoressa, joka on kykenevä uppoamaan lukemansa kirjan maailmaan toistuvasti, unohtaen täysin (fyysisen) ympäristönsä, on ainesta nettikansalaiseksi, verkkokulttuurien rakentajaksi. Aikoinaan varoiteltiin liiallisen lukemisen vaaroista, nykyään verkkoaddiktiosta. Vähemmän tuomitsevassa sävyssä voisi sanoa, että on erilaisia itsetoteutuksen ja henkisen kasvun teitä. Perinteinen suora vuorovaikutus vaatii käytännöllisempää mielenlaatua; verkossa viihtyy puolestaan teoreettisemmalla, spekulatiivisemmalla ja epäsuorempaan viestintään soveltuvalla luonteella.

Suosituin verkkosovellutus, sähköposti, sisältää jo hyvin paljon tästä verkolle tyypillisestä potentiaalista. Puhe ja kirjoitus ovat viestintäteknologioiden perustapauksia ja niiden vastakkaisuudesta on taitettu paljon filosofista peistä. Puhe on aikaan sidottua virtaa, vuorovaikutusta jossa toisella on välitön mahdollisuus perätä lisätietoja tai esittää välikommentteja. Ne jotka ihastuvat verkkoon ovat kuitenkin yleensä myös tekstin rakastajia. Tekstiä voi muokata kaikessa rauhassa; siitä voi paljon luontevammin luoda taideteoksen kuin puheesta. Puheen tiettyä käytännöllisyyttä ja tarkoitushakuisuutta vastaan asettuu tekstin itsetarkoituksellisuus, esteettisyys ja filosofisuus. Nuori joka kirjoittaa paljon, oppii nopeasti kuinka erilaisia merkityksiä sanoihin latautuu eri käyttöyhteyksissä, hän oppii sietämään monitulkintaisuutta, lukemaan rivien välistä. Omia kirjeitä kirjoittaessaan hän jäsentelee omasta elämästään ja ajatuksistaan kertomuksia ja tulee entistä tietoisemmaksi omasta itsestään ja toisaalta siitä miten sanoissa, symbolisessa kommunikaatiossa, on potentiaalia tunteiden, tapahtumien ja kokonaisten maailmojen välittämiseen toiselle.

Kirjeenvaihdon kärsittyä nuorten keskuudessa inflaation, on tämä taito nyt tulossa takaisin; omissa kirjoittajaryhmissäni jo 12-vuotiailla on sähköpostitunnuksia ja 15-vuotiaat ovat hyvin aktiivisia sähköisessä ajatustenvaihdossa. Perinteinen "teinikirje" muuttuu kuitenkin prosessissa erilaiseksi: sivujen reunoille piirrellyt kuvat eivät välity sähköpostissa, eivät värikynien sävyt eikä vaaleanpunainen, tuoksuva kirjepaperi. Perinteinen ascii-muotoinen e-mail on sangen karu ilmestys, mutta sillä on muutama merkittävä etu: se saapuu parhaimmillaan perille parissa sekunnissa, joten keskustelu voi edetä vuoropuheluna, useiden viestien päivävauhtia. Samalla kun sähköpostissa voi muokata ja hioa sanottavaansa kirjoituksen tapaan, on se spontaaniudessaan ja epämuodollisuudessaan lähellä puhetta. Eräänlainen hedelmällinen viestinnällinen hybridi, siis.

VERKKOKULTTUURIN JUURET: HAKKERIKULTTUURI

Internetin kulttuuriset juuret ovat USA:ssa, Pohjois-Kalifornian alueen 1960-luvulla syntyneissä vaihtoehtokulttuureissa. Vaikka verkon taloudelliset voimavarat tarjosi Yhdysvaltojen puolustusbudjetti ja kylmän sodan kilpavarustelun henki, olivat verkkoon sisältöä tuottavat yksilöt alun alkaen ajatusmaailmaltaan hyvin liberaalia ja marginaalista väkeä. 60-luvun hippien ajatusmaailman siirtyminen nörttien ylläpitämään ATK-verkkoon on yksi kulttuurihistorian kiehtovia lukuja; siitä voi lukea mm. Steven Levyn kirjasta Hackers (1984) tai Mark Deryn tuoreemmasta opuksesta Escape Velocity (1996). Koneiden parissa puuhasteleminen sopi erinomaisesti "epäsosiaalisiksi" leimatuille, itsensä monessa mielessä poikkeusyksilöiksi kokeneille hakkereille. Varhaiset tietokoneet oli tarkoitettu monimutkaisten tilastollisten toimitusten ratkomiseen, byrokratian, huipputieteen ja liike-elämän tarpeisiin. Hakkerit kehittivät niihin talk ja mail -toiminnot ja muuttivat laskukoneet viestinnän välineiksi ja vähitellen kokonaisten yhteisöjen perustaksi.

Edelleenkin tietokoneharrastajat muodostavat verkon alakulttuureista kaikkein keskeisimmän; heillä on intohimoa taustalla olevan teknologian tutkimiseen, kertyvän tiedon vaihtamiseen ja siitä seuraavaan, asiantuntijuudelle perustuvaan sosiaalisuuteen. Tämä on tyypillisesti poikien alakulttuuria. Itsenäiseksi toimijaksi kasvaminen vaatii jonkinlaista oman identiteetin luomista ja tähän liittyy aina rajaus: "omat jutut" erottuvat sitä kautta että jotain suljetaan ulkopuolelle. Tulee mieleen kuinka poikien metsämajoja ja salaluolia toisinaan koristavat uhkaavat kyltit, jotka määräävät asiaankuulumattomat pysymään poissa (erityisesti tytöt). Monet nuorten poikien hakkeriporukoiden luomat kulttuurimuodot toimivat vastaavaan salaseuratyyliin. On suljettuja "purkkeja", palvelinkoneita, joiden salasanat tietäessään pääsee käsiksi erilaiseen "kiellettyyn" materiaaliin. Laittomia ohjelmakopioita levitetään, pelien suojauksia kräkätään ja eräät harrastajat liittyvät tietokonevirusten kirjoittajien pimeään veljeskuntaan. Tyypillistä tällaiselle toiminnalle on, että sitä tehdään porukalla: usein tiimissä on eri alojen spesialisteja ja tarkkaan jaetut vastuualueet. Demoskene, eli kokeellisten ohjelmanpätkien tekeminen on vastaavankaltaista touhua, mutta vaatii jo enemmän ohjelmointitaitoja ja usein taustalla on kiinnostusta oman identiteettinsä löytämiseen tietokoneohjelmoinnin ammattilaisena.

Verkosta hakkerille löytyy paljon erilaisia resursseja. Usein kyse on laajoista teknisistä dokumenteista tai kokonaisista yhteisöllisistä ponnistuksista kuten Linux-käyttöjärjestelmän yhdessä kehittäneiden vapaaehtoisten harrastajien ja ammattilaisten työstä. Kulttuuria tästä toiminnasta tulee sen laajentuessa keskustelupiireiksi ja konferensseiksi, postilistoiksi, uutisryhmiksi ja lopulta myös komeiksi painetuiksi julkaisuiksi kuten The Linux Journal. 2600 The Hacker Quarterly on tyypillinen hakkerikulttuurin esiintymä: se esittelee Windows NT:n salasanojen murtamismenetelmiä, salakuuntelutekniikoita, puhelinverkkojen ja tietoverkkoprotokollien salaisuuksia jne. Esimerkkinä myös tavallista tietokoneharrastajaa palvelevasta hakkerisivustosta voi esitellä Tom’s Hardware Guiden. Sivujen ylläpitäjällä, Thomas (Tom) Pabstillä on intohimonaan kirjoittaa perinpohjaisia vertailuja ja testiraportteja, jotka dokumentoivat hakkeriyhteisölle sellaisetkin laitteiden tekniset ominaisuudet, joista varsinaisissa käyttöohjeissa ei mainita mitään.

Hakkerit uppoutuvat toimintaansa intohimoisesti ja on vaikea edes kuvitella kuinka paljon työtunteja kaiken verkossa näissä piireissä liikkuvan materiaalin tuottamiseen on tarvittu. Tässä mielessä hakkerismi on aitoa kulttuurista toimintaa: se on omaehtoista ja intohimoista merkitystuotantoa. Koska kyse on alakulttuurista, niin tätä toimintaa eivät rajoita valtakulttuurin käsitykset oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Päinvastoin, voisi sanoa että hakkeriuden sijoittuminen kulttuurisesti epämääräiselle "harmaalle vyöhykkeelle" on keskeinen osa sen viehätysvoimaa: se on vapauden valtakunta, vaihtoehtomaailma jossa voi särkeä normaalimaailman kahleita ja tuottaa itse omia juttujaan, omilla pelisäännöillään.

ROOLIPELAAJIEN VAIHTOEHTOISET IDENTITEETIT

Toinen alakulttuuri jossa tämä impulssi on vahvasti näkyvissä ovat roolipelaajat. Maailmanverkon asukkien kotisivuja selailemalla nopeasti hahmottuu tietynlainen "tyyppikansalainen": nuori, fiksunpuoleinen, yleensä miespuoleinen henkilö jolla on muutama intohimoinen mielenkiinnon ja harrastuksen kohde – usein tietokoneet, roolipelit ja tietokonepelit sekä teknomusiikki. Asetelma on koko ajan kehittymässä monipuolisempaan ja moniarvoisempaan suuntaan, mutta tämä arkkityyppi on edelleen selkeästi esillä.

Roolipelien ja verkkokulttuurin välistä sidosta ei tarvitse kaukaa hakea. Samat hakkerit, jotka loivat uutisryhmät ja sähköpostin kehittelivät myös Adventure -tekstiseikkailun, Nethackin ja lukuisat muut luolaseikkailut. Tietokoneruudussa on mielikuvitusta stimuloivaa arvoituksellisuutta ja arvaamattomia mahdollisuuksia jotka kannustavat kuvittelemaan kokonaisia maailmoja ruudun taakse. Sellaisetkin harrastajat, jotka eivät ikinä uskaltaisi lähteä kirjailijoina J.R.R. Tolkienin kanssa kilpasille, voivat tietokonepelejä pelaamalla tai suunnittelemalla ryhtyä mitä mielikuvituksellisimpiin seikkailuihin. Koska tietokoneen parissa lukijasta tulee toimija, joka valitsee, ratkaisee, kokee voittoja ja tappioita, kannustaa se harrastajaa näkemään itsensä aktiivisessa valossa. Vanhempien, koulun ja yhteiskunnan taholta suuntautuvat odotukset luovat paineita, ja vaikutussuhde voi olla kovin yksipuolinen: nuori on objekti, passiivinen kohde johon nämä odotukset kohdistuvat. Roolipelaaminen on eräs tapa kokeilla aktiivisen toimijan rooleja, sellaisiakin jotka ovat vanhempien ja yhteiskunnan torjumia ja kieltämiä.

Roolipelin eräänlainen arkkityyppi on Dungeons&Dragons, TSR:n klassinen luolastoseikkailuihin keskittyvä roolipelisysteemi. Yhdysvalloissa kuohahti 1980-luvulla eräänlainen kollektiivinen paranoia, missä amerikkalaista yhteiskuntaa riivaavaan väkivaltaan haettiin syyllisiä erilaisia marginaaliryhmiä syyllistämällä. Kehittyi kollektiivinen myytti satanistien salaliitosta, joka on soluttautumassa kaikkialle valtionhallinnosta lastentarhoihin ja kouluihin; roolipelaajat olivat eräs ryhmä joka joutui kärsimään uskonnollisten fanaatikkojen hyökkäyksistä. Osin tästä johtuen TSR "siisti" tuotteitaan siten, että monenlaiset, mahdollisesti näitä konservatiivisia piirejä loukkaavat piirteet poistettiin. Pelioppaat nykyään painottavat tapakasvatusta, seksuaalisuuteen ei juurikaan viitata ja väkivalta on pehmennettyä ja tyyliteltyä. Koska uskonnollisia piirejä ei saa loukata, ei fantasiamaailman "jumalia" saisi nimittää jumaliksi, vaan niistä käytetään esimerkiksi nimitystä "powers", voimat.

Kaikki tämä tietysti johti siihen, että TSR joutui nuorten harrastajien keskuudessa naurunalaiseksi. Heidän pelituotteensa edelleen myyvät paljon, mutta kokeneemmat harrastajat joko siirtyvät "aikuisempiin" pelisysteemeihin tai sitten alkavat "muunnella" TSR:n tuotteita. Tämäntyyppinen, oma aineisto tulee kiinnostavalla tavalla esiin roolipeliharrastajien verkkosivuilla. Alter Ego -yhdistyksen Alterations-verkkolehden jutusta "Saalistaja – Bryant yksikäden tarina" saamme esimerkiksi lukea: "Kaksimetrinen ihmisapina aloitti ottamalla Bryantia kurkusta ja nostamalla tämän ilmaan, samalla se kähisi: ’Life is a bitch and then you finally fuck it. And for it you get the social disease called death. It attracts dump fucks like you!’"

Jyväskyläläinen harrastaja Niilo Paasivirta on omassa luokassaan pistäessään "viralliset" materiaalinsa alakulttuuriseen, herjaavaan ja ironisoivaan käyttöön. Hänen verkkosivuiltaan löytyy mm. "Jeesus-roolipeli" (missä ollaan hurskaita kristittyjä ja pyritään kokemaan sankarillinen marttyyrikuolema), "The Game of Satan" -essee, joka häpeämättömästi pitää hauskaa fundamentalistikristittyjen roolipelipeloilla. Kertoo jotain monien lukijoiden sokeudesta ironialle, että tämä hupiteksti toistuvasti tulkitaan todelliseksi, roolipelien vastaiseksi pamfletiksi. Paasivirran laatimat vaihtoehtoiset sanoitukset moniin suosittuihin sävelmiin puolestaan saavat alan harrastajat hykertelemään; häneltä löytyy mm. Maamme-laulun säveliin sovitettu "Oi loitsu, tulipallomme, tuo taika tulinen", Aleksis Kiven "Oravan laulu" kuuluu "Kas Underdarkissa vuorien alla on luola pienoinen darkelfeillä" – "Putte-possun nimipäivien" uusimman version ensimmäinen säkeistö puolestaan kuuluu nykyään:

Papittaren nimipäivää eilen vietettiin,
kidutukseen ystävät ja tutut kutsuttiin.
Ensin nahkaruoskan iskut heille tarjottiin,
sitten vielä telipyöräss teilattiin,
;:ja siellä kaikilla oli niin kamalaa,
oi jospa oisin saanut olla mukana;:

Toisaalta Paasivirta ironisoi myös monille roolipelaajille "pyhiä" tekstejä kuten Tolkienin hobitteja omassa "Ala-Keskimaa™ Roolipelissään". Keskeisenä periaatteena on hauskanpito, huonon maun hengessä ja kuvia kumartamatta.

Roolipelaajien alakulttuurin parista löytyy odotetusti hyvin itsetietoista oman roolinsa pohdiskelua ja kommentointia. Myös Jyväskylästä löytyvä KERKS-ryhmä kertoo itsestään sivuillaan seuraavaa:

Se, että tällainen salailupyrkimys tiedotetaan avoimesti Internetiin, on tietysti humoristisen ristiriitainen ele sinänsä. Pitkälti roolipelaajien sivut keskustelevatkin keskenään, toisille harrastajille suunnattuina kommentteina. Verkottumista voi seurata katsomalla kenen sivut on linkitetty keneen, ja kuka mainitsee kenet myönteisessä mielessä tai hengenheimolaisekseen. Alakulttuurin parissa tapahtuva toiminta voi olla vapaata ja riippumatonta ehkä vain juuri tämän sisäänpäin kääntymisen avulla: sanottavaa ei tarvitse silotella, selitellä tai kompromettoida minkään toisen ryhmän tai maailmankatsomuksen suuntaan. Samalla maailmanverkko kuitenkin tarjoaa alakulttuurille tavan tuoda itsensä ilmi ja esittämällä itsensä omalla, haluamallaan tavalla, tuottaa itselleen sellaista kulttuurista identiteettiä mistä pitää.

HARRASTAJAKIRJOITTAJIEN OMAT LAJITYYPPIKOKEILUT

Kolmas ryhmä, josta olen työnikin puolesta ollut erityisen kiinnostunut, ovat harrastajakirjoittajat. Varsinaisen kaunokirjallisuuden sivut eivät lopulta edusta maailmanverkon sisällöstä niin suurta osaa kuin voisi aluksi kuvitella. Ammattikirjailijoiden huoli toimeentulostaan näyttäytyy verkkokulttuurissa osin negatiivisessa valossa; kun nettiaktivistit julistavat että "Information wants to be free" ja ajavat tekijänoikeuksien rajoituksia ja vähitellen kaiken kulttuurin vapaata saatavuutta sähköisessä muodossa, taistelevat ammattilaisten etujärjestöt tekijänsuojan puolesta. Sellaiset verkkoon suuntautuneet kirjailijat kuin amerikkalaiset Bruce Sterling ja Orson Scott Card tai Suomessa Leena Krohn ja Markku Eskelinen ovat poikkeuksia siinä, että he ovat vapauttaneet joitakin tekstejään ja tuoneet ne julkiseen levitykseen. Harrastajakirjoittajilla ei ole tällaisia taloudellisia ristiriitaisuuksia ja rasitteita; heidän toimintaansa voisi täten pitää "puhtaammin" kulttuurisena toimintana kuin osin rahan logiikkaan sidottujen ammattilaisten.

Verkosta löytyy paljon kirjoittajille tarkoitettuja resursseja, erilaisia kirjoittamisen tekniikkaan liittyviä artikkeleita ja kaupallisia kurssejakin on tarjolla. Mainitsen tässä kuitenkin vain muutamia esimerkkejä persoonallisista verkkokirjoittajista omasta lähipiiristäni. Tässä on myös syytä korostaa, että kaikki edellä mainitutkin ovat mielestäni harrastajakirjoittajia ja kulttuurin tekijöitä – myös esimerkiksi hakkeri, joka ohjelmoi MUD:ia (Multi-User Dungeon) verkkoon alan harrastajien käyttöön. Peliohjelma kykenee fiktion tavoin projisoimaan lukijan/pelaajan mieleen vaikutelman vaihtoehtoisesta maailmasta henkilöineen, tapahtumineen ja ympäristöineen. Esittämisen tekniikat vain vaihtelevat.

Juska Rantanen on entisiä oppilaitani Viita-akatemian Sanataidekoulusta. Juskan sivuilta löytyy runoja ja lisäksi paljon tietoa hänen harrastuksistaan, musiikkimaustaan, skannattuja valokuvia, linkkejä ystävien sivuille – monipuolinen ja tyylikäs esitys lukiolaisnuoren persoonallisuudesta ja elämästä. Runot sopivat hyvin verkkojulkaisuun: ne ovat lyhyitä, eikä monitorilta lukeminen ala vielä rasittamaan. Runoihin sopii luontevasti myös Web-liittymän graafiset mahdollisuudet, kuvan ja tekstin yhdistely. Romaaninmittaisille jutuille joko kirjapaino tai sitten muu tulostusjärjestely on edelleen järkevin ratkaisu levitykseen. Perinteisen kirjallisuuskäsityksen mukaiset lajityypit – lyriikka, proosakertomus, draama – eivät kuitenkaan ole verkossa tapahtuvan uuden kulttuurin luomisen kaikkein ominta aluetta.

Kanerva Eskola on puolestaan ystävä ja kollega yliopistolta; hän on pitänyt vuosia päiväkirjaa, jota voivat nyt muutkin seurata hänen verkkosivuiltaan. Julkisessa päiväkirjassa käytetään verkon reaaliaikaisuutta ja nopeaa päivitettävyyttä mielenkiintoisella tavalla hyödyksi. Lisäksi se tuo oman elämän ja identiteetin peruskysymykset yksityisen alueelta julkisen rajalle, yhteisen pohdiskelun ja keskustelun kohteeksi. Kulttuuria voi muuttaa ja muovata omilla valinnoillaan ja ajatus siitä, että jotkut "yksityiselämän salaisuudet" voisivatkin olla aiempaa paljon avoimemman keskustelun ja vuorovaikutuksen kohteena (Kanervalle voi lähettää kommentteja sähköpostilla) omalta osaltaan siirtää raja-aitoja salailusta johonkin avoimempaan ja luottamuksellisempaan.

Lopuksi mainitsen vielä Pasi Kiviojan "Legendat", jotka löysin vasta hiljakkoin. Pasi on Tampereen yliopiston opiskelija, joka parhaillaan opiskelee toimittajaksi Aamulehden akatemiassa, ja hänen kertomuksiaan on sangen vaikea luokitella. Lähinnä ne tuntuvat sopivan mainiosti ilmentämään verkossa kukoistavien alakulttuurien taipumusta suosia "outoutta" sen erilaisissa muodoissaan. Arkinen ja proosallinenkin elämä muuttuu tämäntyyppisestä perspektiivistä tarkasteltaessa kovin oudoksi, jotenkin groteskilla tavalla huvittavaksi. "Legendat" sisältävät pieniä tarinoita Pasin oman elämän varrelta. Ensimmäinen on ajalta kun Pasi oli vauvaikäinen; otsikko kertoo jo kaiken, "Kusin omaan korvaani." Seuraavassa legendassa Pasi on alle kaksivuotias: "Karkasin kotoa ämpäri päässä." Muiden legendojen otsikkoina on mm. "Kaaos sirkuksessa – seepra liiteli ylitseni", "Revittiin Kimmon kanssa kukkia", "Kieli jäi kiinni mattotelineeseen", "Lehmä kusi päähän" ja "Navetan ovi kaatui päälle." Kertomukset ovat lyhyitä, toteavasti kerrottuja elämänkatkelmia, joihin kertoja usein liittää "kaukoviisaita" omia peräkaneettejaan kommenteiksi. Kokonaisuus on sellaista "puolikirjallisuutta", joka tällaisena asettuisi hyvin hankalasti minkään perinteisen painotalon julkaisuohjelmaan, mutta löytää verkosta oman, innokkaan lukijakuntansa. Asiaan kuuluu, että sivuilla on lomakkeita, joiden kautta lukijat jättävät omia kommenttejaan tai osallistuvat "lukijatutkimukseen" jossa kysellään muun muassa lukijalle tyypillistä tapaa ääntää sanoja, tai annetaan valmis lista sattuvia luonnehdintoja joista saa muodostaa oman käsityksensä kirjoittajan persoonallisuudesta.