Piru merrassa
– modernin kirjallisuuden seikkailut
demonologian alueelle

Tämä hyvin lyhyt alustus on eräänlainen läpijuoksu oman tutkijanurani ydinalueista. Käytettävissä olevat 15 minuuttia riittävät mainiosti: aikomuksenahan on vain esitellä 6000 vuotta kulttuurihistoriaa, kirjallisuuden ja kulttuurien tutkimuksen nykyteoriat ja heittää kaupan päälle syväanalyysi koko 1900-luvun kirjallisuuden kehityssuunnasta.

Ensinnäkin aivan lyhyesti demonologian määritelmä; demonologialla yleensä tarkoitetaan jonkun yksilön tai ryhmän esiintuomia, demoneihin liittyviä käsityksiä ja uskomuksia. Tämä määritelmä johtaa lisäkysymykseen: "Mikä on demoni?" Tieteellisen demonologian voisi sanoa pyrkivän vastaamaan juuri tähän kysymykseen; demonologia on demoneja koskevaa tutkimusta.

Kaikki jotka ovat nähneet muutaman olennaisen kauhuelokuvan pystyvät helposti muodostamaan oman käsityksensä demonista: kyseessä on äärimmäisen epämiellyttävillä tavoilla käyttäytyvä hornanhenki, useimmissa tilanteissa kutsumaton vieras, josta elokuvan pääjuonen ajan pyritään hankkiutumaan eroon. Oma, länsimainen käsityksemme demoneista onkin hyvin pitkälle dualistinen; demoni on vastustajahahmo, hyvän ja pahan välisessä ikuisessa kamppailussa alakerran ilkeää asiaa ajava myyttihahmo.

Jos demoni olisi tällä selitetty, ei siinä juurikaan olisi tutkimista. On kuitenkin niin, että jos ryhtyy tarkastelemaan eurooppalaisen kirjallisuuden klassikoita, niin törmää yhä uudelleen paholaiseen apureineen, ja omassa jälkimodernissa viihteessämme ne ovat tehneet mitä voimallisimman comebackin. 1300-luvulla Danten Infernosta löytyivät niin perinteiset sarvipirut kuin jättiläismäinen Dis, Lucifer itse ikuiseen kadotukseensa kahlittuna. Renessanssissa paholainen katkoi keskiaikaiset kahleensa ja lähti seikkailemaan oppineiden kammioihin ja houkuttelemaan mm. tohtori Faustia kielletyn tiedon ja mahdin alueelle. 1600-luvulla John Miltonilla Saatanasta tuli synnillisen individualismin ja ylpeyden kuva, johon myöhemmät romantikot puolestaan rakastuivat. Realismin 1800-luku oli myös myöhäisromantiikan, symbolismin ja dekadenttien kokeilujen kulta-aikaa. Saatana sai moderneista runoilijoista vimmaisia puolestapuhujia itselleen. Pahuuden estetiikalla eli "pahan kukilla" on ollut innoittava roolinsa lukemattomille taiteilijoille Charles Baudelairesta tai Edgar Allan Poesta aina oman aikamme sarjamurhaajia ja muita ihmishirviöitä käsittelevään kirjallisuuteen ja elokuviin.

Demonin ja demonisuuden viehätysvoiman taustalla on oman tulkintani mukaan ihmismielen ambivalenssi oman itsensä suhteen. Se mitä ei voida suoraan nähdä on aina arvaamatonta ja ehkä myös uhkaavaa: ihmismieli ei voi havainnoida itseään, sillä mielen rakenteet ovat aineettomia, katseelta kätkössä. Tunnemme itseämme tietoisten ajatuksiemme ja tekojemme perusteella, mutta tällainen tieto ei ole koskaan täydellistä. Sopivissa tilanteissa, erilaisissa poikkeuksellisissa olosuhteissa voimmekin alkaa toimia täysin "sopimattomilla," jopa itseämme pelottavilla tavoilla. Tyypillinen esimerkki on alkoholin vaikutus ihmiseen; lamauttaessaan kortikaalisia eli aivokuoreen liittyviä tietoisia toimintoja se alentaa kynnystä toimia erilaisten emotionaalisten impulssien ja tarpeiden ohjaamana.

Demonologiasta opimme että demonin etymologia johtaa antiikin kreikan "daimoniin". Antiikin tragedioissa kuvattiin daimonin possessoimia ihmisiä, siis järjettömän rakkauden, raivon tai himon kaltaisen emotionaalisen impulssin valtaamia henkilöitä. Muuten nämä olivat kuin kuka tahansa meistä, täysin järkeviä ja yllättävän modernilta kuulostavia henkilöitä, jotka vain selittivät osan käyttäytymistään daimonin aiheuttamaksi hulluudeksi. Antiikin demonologian (tai daimonologian) mukaan daimon oli ihmisen ja jumalan väliin sijoittuva henki, toisinaan myös suojelushenki tai omatunto, joka toimi välittäjänä ihmismielen ja tuntemattomien voimien välillä. Pelottavien daimonien eli demonien viehätys perustuu osin tähän: ne ovat muinaisia myyttikuvia joilla oman olemuksemme pimeät alueet koittavat viestiä itsestään.

Tämä on vain osatotuus, mutta hyödyllinen hypoteesi. Jo vanhimmassa säilyneessä sanataiteellisessa luomuksessa, Gilgameš-eepoksessa (4000-6000 vuoden takaa muinaisesta Sumerista) kuningas Gilgameš joutui kamppailemaan demonisen vastustajan (nimeltään Huwawa tai Humbaba) kanssa; demoninen käärme luikerteli myös Eedenin puutarhassa hyvän ja pahan tiedon puun tienoilla. Demonit liikkuvat pelottavilla ja houkuttelevilla rajaseuduilla: erämaan autiudessa pyhimykseksi kilvoitteleva kristitty erakko oli vapaa näkemään omat synnilliset halunsa piinaavien demonien hahmossa, kohtaamaan ne, taistelemaan niitä vastaan ja palaamaan koettelemuksesta muuntuneena miehenä. Monet alkuperäiskulttuurit liittivät demonien kohtaamisen initiaatioon, eli aikuistumisriittiin. Myös shamaanit kohtaavat niin hyviä kuin pahoja henkiä matkatessaan transsitilassa selvittämään yksilöä tai yhteisöä kohdanneen ongelman juuria.

Kirjallisuuden ja kulttuurien tutkimuksen näköpiiristä koko tämä aihepiiri oli kadota kun 60- ja 70-luvuilla ihastuttiin tilastollisessa ja kaavioiden muodossa esitettävään, täsmälliseen formaaliseen tietoon. Strukturalismin ja jälkistrukturalismin jälkeenkin tiede kuitenkin vain jatkaa eteenpäin, ja itse ennakoisin eettisen ja emotionaalisen alueen nousevan uudelleen keskiöön. Tämä vuosisata on tuottanut paljon lisätietoa siitä miten tunteet ja voimakkaasti latautuneet kokemukset ohjaavat merkityksen muodostumista; tietoinen ulottuvuus ajattelusta tulee osin ikään kuin jälkijunassa, selittäen meille omia tiedostamattomia reaktioitamme. Merkityksen ja arvon kokemukset puolestaan liittyvät tiiviisti siihen miten identiteettimme tai minuutemme on rakentunut. Ihminen ja maailma, siinä missä rakkaus, viha tai kaipaus siis lopultakin palaisivat takaisin tieteen käsittelemien asioiden piiriin. Runollisten impressioiden ohella niistä voidaan kuitenkin nyt puhua myös rakennelmina ja analysoida kuinka esimerkiksi raivo tai himo toimivat jossakin tilanteessa, suhteessa tietyn minuuden rakenteisiin.

Omassa väitöskirjassani olen analysoinut esimerkkeinä sekä teoreettisia että fiktiivisiä tekstejä ja molemmissa mielestäni aina tuotetaan tietynlainen minuus, ja tämän minuuden kätketyt puolet voivat sitten oireilla demonisesti.

Kauhukirjallisuudesta löytyy helposti hyviä esimerkkejä, koska kauhukulttuuri on se alue, missä demoniset ristiriidat ovat saaneet perinteisesti rehottaa omassa ghetossaan. Ira Levinin Rosemaryn painajainen, W.P. Blattyn Manaaja, Clive Barkerin demonit ja kenobiitit, sekä Anne Ricen vampyyrit ovat olleet tutkimuskohteinani. Myös tieteiskirjallisuudesta löytyy omien monstereidensa vahva traditio; olen ollut erityisen kiinnostunut Frankensteinin hirviöstä ja siitä miten teknologia on syrjäyttänyt perinteiset vampyyrin tai ihmissuden kaltaiset, usein eläimellisiä piirteitä hyödyntävät oliot. Varsinaiseen demonologiaan päästään takaisin kun tullaan kyberpunkkiin ja sen digitaalisiin demoneihin – kyberavaruudessa kulttuurisen alitajunnan on helppo omaksua mitä tahansa muotoja ja yllättävän usein esiin kumpuaa demonologista myyttikuvastoa. Kulttuuriset ristiriidat ja vastustajan demonisoimisen traditio puolestaan nousevat esiin Salman Rushdien Saatanallisissa säkeissä – jonka analyysi tai edes esittely vaatisi oman luentonsa. Yleinen kirjallisuuden kehityssuunta vaikuttaisi olevan kohti moniäänisyyttä: niin ihmismielestä kuin maailmastakin ollaan valmiita hyväksymään useita totuuksia samanaikaisesti.

Oma intohimoni kirjallisuuteen syveni parantumattomaksi taudiksi kun tutustuin Tolkieniin herkässä iässä. On siis vain sopivaa että mainitsen tässä smial Morelin järjestämässä tilaisuudessa lopuksi John Ronald Reuelin kytkennöistä demonologiaan. Tolkien ei koskaan sortunut suoranaiseen Sword&Sorcery-formulaan, missä inhat tietäjät manaavat säännöllisesti esiin seitsemännen infernaalisen ulottuvuuden asukkeja huonoin seurauksin. Hänen demonologiansa on olennainen juonne Silmarillionissa esiteltyä teogoniaa ja kosmologiaa; luojajumalten emanaatio Ilúvatarin aivoituksista sisältää potentiaalia alkuperäiseen ristiriitaan. Melkorin kapinallinen individualismi ja myöhemmin Sauronin avoin saatanallisuus pohjautuvat toisaalta uusplatoniseen filosofiaan ja toisaalta romantiikan filosofien pohdintoihin pahuuden synnystä ja olemuksesta. Nämä filosofit ajattelivat että luominen itsessään sisältää aina pahuuden siemenen; Jumala joka ei tyydy olemaan passiivinen ja staattinen käynnistää kehityskulun joka edetessään ykseydestä kohti moneutta tuottaa vääjäämättä konflikteja ja ristiriitoja. Tästä seuraa että joko Jumala on jo näin toimiessaan itsessään epätäydellinen, sisäisesti ristiriitainen ja siksi paha, tai sitten pahuus vain rajoittuu johtuvaksi omasta puutteellisesta näkökulmastamme maailmankaikkeuteen. Tolkienin syvän surun läpitunkemaa visiota maailmasta, jonka Sormuksen sodan ja Sauronin tuhon jälkeen myös haltiat ja "hyvä magiakin" jättävät, voi pitää sangen manikealaisena – tämä maailma on ristiriitojen peruuttamattomasti repimä, vikaan mennyt ja syvemmässä mielessä jo menetetty.