Elmerin päiväkirja, osa 1

Elmer Eleasin journaali.

Kiitos Herra, Ilmater,
Kanssamme Ikuisesti Kärsivä!

Sattuuko häneen?

Mitä kuolleen silmät näkevät?

Parasta aloittaa, mennä hieman ajassa taaksepäin (jos tämä kynä lipsuu, tai muste tahriintuu, on siihen syynsä, eikä kömpölö.. kömpelö käteni ja hidas mieleni ole ainoa syy).

Ostin tämän paperin ja tukevan sulan musteineen Baldur's Gatesta. Siunattu kaupunki. Muisto siitä tuntuu jo kaukaiselta, kuin unelta.

Näkevätkö kuolleet unta? Vai onko elämä se painajainen, jonka kuolema päättää, heräämiseen?

Niin, siis Baldur's Gate; rakas Bardimme, läheinen Henkilökohtainen Ystäväni Belgrain neuvoi meidät hyvään majataloon ennen lähtöään. "Kolme vanhaa lekkeriä" oli oikein miellyttävä paikka. Erityisesti pidin ruuasta ja juomasta. Vesi ja leipä ovat aina olleet mielestäni kaikki mitä Jumala on meidän osaksemme tarkoittanut. Leipä olisi kyllä voinut olla vielä hieman kovempaa. Kirjoja oli talossa paljon. Katselin paria sellaista joissa oli paljon kuvia. En tiennyt että ihmiset voivat tehdä sellaisiakin asioita. Totisesti Ihmeellinen on Herra!

Majatalossa ei sallittu aseita ja väkijuomia, noita turmeluksen välineitä. Celebwen pelasi jälleen uhkapeliä. Jälkeenpäin haltianeito itki. Toivottavasti hän oppi jotain menetyksen tuskastaan.

AAMULLA oli Uhtar-kuun 25. Päivä, räntäsade oli väistynyt ja sää vaikutti lupaavalta. Kävimme Baldur's Gaten suurella torilla, jota kutsuttiin "Aavaksi". Torilla oli paljon ihmisiä ja muutakin väkeä. Seurueemme vieraili aseseppien ja haarniskantekijöiden pakeilla: vanhoja taisteluissa repeytyneitä varusteita vaihdettiin uusiin hyvään hintaan. Pohdin hetken oman levyhaarniskani korjauttamista; jos olisin nähnyt tulevaan, olisin lahjoittanut pois koko painavan hökötyksen!

Baldur's Gate vaikuttaa rauhalliselta ja kansainväliseltä kaupungilta, jossa aseistautunut ja kirjava joukkomme ei nostattanut kenenkään kulmakarvoja. Joka puolella käytiin kauppaa: tupakka, silkki, vaatteet ja mausteet vaihtoivat omistajaa. Tatuoija tarjosi palveluksiaan. Suuren kärsimyksen kohdattuamme me Ilmaterin seuraajat toisinaan tatuoimme Pyhän Kyyneleen silmäkulmaamme. Jos koskaan enään selviän hengissä takaisin, luulen että tartun tarjoukseen.

Haltiasoturimme Gerde kaipasi edelleen koukkukäteensä (siihen jonka hän oli menettänyt Scornubelissa) sepän palveluksia. Silloinkaan en ollut paikalla kun minua olisi tarvittu; en ole rangaissut itseäni läheskään tarpeeksi. Tarve yksinäisyyteen ja rukoukseen ja toisaalta halu taistella kärsivien puolesta repivät minua kahtaalle. Rukoilen johdatusta. Gerde halusi lisälaitteen jonka avulla hän voisi käytellä jousta, ja seppä lupasi tehdä sen.

Aamupäivällä kävimme Gondin temppelissä, "Ihmeiden salissa", joka oli täynnä erilaisia hienoja keksintöjä. Erilaiset lukot, kassalippaat ja valolaitteet herättivät eniten seurueen mielenkiintoa. Gerde osti itselleen kassalippaan. Pohdin, milloin pääsen taasen käymään omassa temppelissämme. Haluaisin antaa osuuteni tukeakseni köyhyydessä elävien veljiemme tekemää hyvää työtä.

Söimme lounaamme tavallisen rahvaan tapaan katukeittiöstä. Tarpeeksi hienoja juomia ja raskaita ruokia vähäksi aikaa. Kaipasin takaisin merille, suolan tuoksuun, merilintujen matkahuutoihin.

Iltapäivällä ehdimme satamaan, mistä tarkoituksemme oli etsiä laiva joka veisi meidät Waterdeepin mahtavaan kaupunkiin. Koska muut eivät juurikaan ole seikkailleet merillä, yritin nyt johdattaa joukkoa ja löytää mahdollisimman merikelpoisen ja luotettavan tuntoisen laivan - ja kapteenin! Jokimatka Horkin kanssa "Kauniilla Luannilla" ei hevillä häipyisi mielestä.

Tervantuoksu ja lankkujen narahtelu laivojen keinahdellessa laituria vasten nostivat mielialaani nopeasti. Uskoinkin löytäneeni meille pian kelpo aluksen: "Meritursas", kaksimastoinen goggi oli kapteeninsa Almirin ja 12 hengen miehistön kera lähdössä seuraavana aamuna kohti Waterdeepiä. Lastina olisi lamppuöljyä ja värjäysaineita. Sovimme tulevamme matkustajiksi 20 gp:n reiluun hintaan; Almir arvioi matkaan menevän 15 päivää. Parannuksen papittaremme Nowen saisi matkan puoleen hintaan, jos hän toimisi laivakokkina. Vaikka pidänkin Nowenin yrityksiä kärsimyksen poistamiseksi maailmasta jotenkin hupsuina, niin ruokaa hän kyllä osaa laittaa. Uskoimme matkasta tulevan varsinaisen lomaristeilyn. Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin.

Meillä oli yksi vapaailta käytettävissämme Baldur's Gatessa ja ajattelimme selvittää löytyisikö takaa-ajamastamme salamurhaajasta, Hardrim-petturista mitään jälkiä.

Sataman lähellä oli suosittu kapakka, "Punastuva merenneito" nimeltään ja sisään astuttuamme tunsimme heti ikäänkuin kuuluvamme joukkoon. En voi sille mitään, mutta näin aikani Kivinyrkissä seikkailtuani eivät "Kolme vanhaa lekkeriä" -majatalon upottavat nojatuolit ja kirjahyllyjen väliin uppoutuneet vanhat sedät oikein tuntuneet kotoisilta. Olin melko varma, että osa "Punastuvan merenneidon" asiakaskunnasta elätti itseään merirosvoudella; katselinkin ympärilleni näkisinkö vanhaa työnantajaani, merirosvokapteeni Rudolfusta. Haluaisin kiihkeästi opettaa hänelle Ilmaterin oppia käytännössä.

Rudolfusta ei näkynyt, mutta kun juttelimme merimiesten kanssa niin kuulimme mm. pohjoisessa käydyistä sodista. "Maerkla" -nimisestä naisesta oli luvattu valtava palkkio: kaksi laivaa ja oman painonsa edestä platinaa. Ilmeisesti kyse oli valtiopetoksesta. Pahaksi onneksi en kirjoittanut ylös kuka palkkion oli luvannut maksaa; minulla ei ole paras mahdollinen muisti.

Äijä nimeltään Garkum vaikutti olevan paikan tärkein tietolähde. Hänellä oli varmaan suhteita alamaailmaan (ties minkä varkaiden killan paikallispäällikkö lieneekään). Maksettuani hänelle huomattavan määrän kultaa hän suostui kertomaan että etsimämme mies oli todellakin nähty Baldur's Gatessa ja että hän oli noussut "Musta Joutsen" -nimiseen alukseen ja lähtenyt Waterdeepiä kohti kolme päivää sitten. Tuolla äijällä ei varmaankaan ollut mitään ongelmia muistinsa suhteen!

Yövyimme (makuuni hieman liian mukavasti) "Lekkereissä" ja ilmaannuimme aamun sarastaessa satamaan. Köydet irroitettiin, purjeet nostettiin ja niin olimme jälleen matkalla. "Olore!" huikkasin viereiseen laivaan. "Amarast!" sieltä vastattiin. Tuolloin oli 16. päivä Uhtaria. Sää oli jälleen kääntynyt kohti huonompaa ja pilvet alkoivat kerääntyä jälleen uhkaavina Kivinyrkin hetkeksi kirkastuneelle taivaalle. Jos Kohtalo on nainen, on hän Kivinyrkin kohdalla ilmeisesti myös taistelulajien harrastaja - ja seurueemme on hänen potkusäkkinsä. Olkoon niin. Kiitos Ilmaterille..

Chionthar virtasi vuolaasti ja teimme navakassa tuulessa ripeästi matkaa loput 50 mailia merelle ja jatkoimme sitten pohjoiseen. Nautin merenkäynnistä ja koitin kalastaa milloin se oli mahdollista. Oli ilo olla merellä vailla pakottamista, vailla orjan kurjaa raatamista - vapaana, lopultakin täysin vapaana!

Ilmater varmaan kuuli ajatukseni. Toverini kärsivät merisairauden hirvittävistä väänteistä (varsinkin naisina muutenkin heikkötekoisemmat Nowen ja Celebwen olivat pitkään täysin sairautensa armoilla). Tiesin kyllä sydämessäni, missä Ilmaterin kosketus elää, että oikea paikkani olisi ollut kärsivien vierellä, mutta kun he eivät halunneet kuulla sanaakaan Ilmaterista, luovutin. Nojasin kokassa käsivarsiani reelinkiin, annoin suolaisten pärskeiden kirvellä silmäkulmissani ja olin ajattelematta yhtään mitään. Miehistö oli vähäpuheista ja toverinikin antoivat minun olla omissa oloissani. Olin onnellinen.

Jos Ilmaterin paladiini on onnellinen ja unohtaa maailmankaikkeuden loputtoman kärsimyksen hetkeksikään, niin jotain kamalaa tapahtuu kyllä pian. Jumalamme pitää siitä huolen. Niin kävi nytkin. Voin vain kiittää Ilmaterin viisautta: Hän opastaa lapsiaan ja tarvittaessa myös kurittaa heitä raskaalla kädellä.

Merimatkamme seitsemäntenä yönä heräsimme kolahduksiin ja taistelun ääniin. Todellinen virheeni oli siinä, että en toiminut sydämelläni kuten todellinen paladiini, vaan jäin miettimään. Vuorten Vanhus Earthfastista aikoinaan sanoi: "Elmer, sinulla on suuri sydän, siksi Jumala sinua siunaa. Kuuntele sitä, älä järkeäsi, sillä älyä - herra paratkoon! - ei sinulle ole paljoa annettu." Nyt kuitenkin tuumailin, että koska ilman haarniskaa olin ollut toisinaan hätää kärsimässä, olisi se syytä pukea ensin päälle. Autoimme Nowenin kanssa toisiamme pukeutumaan. Muutkin varustautuivat perusteellisesti; odotimme kovaa vastusta. Kannelta kantautui hirveitä ääniä, kärsivien ja kuolevien huutoja, ja sydämeni vaati minua syöksymään heti heidän avukseen. Sitkeästi vain kuitenkin jatkoimme varustautumista.

Kun lopulta olimme valmiit, olivat hyökkääjätkin jo tunkeutumassa ruumaan. Nuolesta (ampuiko sen Celebwen? en ole varma) tipahtanut ensimmäinen tulija oli näyttänyt - ja kuulostanut - eläimeltä hyökätessään, mutta kun myöhemmin ehdin sen luokse, näin että kuollut vaikutti tavalliseltä, kuolleelta ihmismieheltä. Muodonmuutokset ovat kuitenkin tulleet jo tutuksi vaarojen ansoittamilla vaelluksillamme.

Hyvin suojautunut ja aseistautunut joukkomme taisteli kokeneesti ja saavutti pian selvän ylivoima-aseman hyökkääjiin verrattuna. Susimaisten olentojen terävät kynnet ja hampaat purivat kipeästi Nowenia ja Gerdeä (en taaskaan ole varma, keskityin taisteluun), mutta vahvan haarniskani ansioista itse taistelin haavoittumattomana. Kauhea, epämääräinen tunne kuitenkin alkoi vallata mieleni.

Astuessani surmaamani susimiehen ruumiin yli kannelle tajusin mistä tunne kumpusi. Myrskylyhdyn heilahtelevassa valossa näin näyn joka kaivertui mieleeni ikiajoiksi: kapteeni ja koko miehistö makasi raadeltuina, tuskan irvokkaisiin asentoihin jäykistyvinä ruumiina pitkin mustaa, veristä kantta. Kävimme raivokkaaseen taisteluun loppuja hyökkääjiä vastaan ja varsin pian nämä pakenivat takaisin mereen, jossa ne näyttivät muuttavan jälleen muotoaan, jonkinlaisiksi hylkeiksi. Tuijotimme niiden pakoa puhumattomina, edes kirouksia emme saaneet huuliltamme.

Laiva oli tuuliajolla aamuyön pimeydessä. Ryntäsin ruoriin - ja perämiehen revitty ruumis jaloissani ryhdyin kääntämään alusta kurssiin. Vaan mikä se on? Perämiehellä on ollut yössä apunaan "pohjanneula": suuri messingillä vahvistettu astia jossa kelluva neula maagisesti aina osoittaa samaan suuntaan. Vaan kaikkein tärkeimmän perämies oli vienyt tuonpuoleiseen mukanaan: vuosien tiedon ja kokemuksen purjehtimisesta Miekkarannikon karikkoisilla vesillä. Voin vain kääntää laivan niin että uskon meidän olevan matkalla kohti pohjoista ja rukoilla armoa Ilmaterilta.

Kirjoitan tätä sidottuna ruoriin, aamunkoittoon on vielä pari tuntia enkä ole nukkunut hetkeäkään. Enkä aiokaan, elleivät ystäväni kisko minua irti ruorista. Kenties aamun valo paljastaa idästä rantaviivan, kenties ei. Kaikki on nyt jumalten ja kohtalon päätettävissä. Syyllisyys on kuin palava tikari suoraan sydämessäni. Katselen kuinka toverini nostelevat hiljaisina miehistön ruumiita purjekankaan alle keskelle kantta; joku nostaa vettä köyteen sidotulla ämpärillä ja valelee maksoittunutta verta mereen. Meri ja veri sekoittuvat. Kuin rakkaus ja kärsimys tässä ihmeellisessä ja ahdistavassa maailmassa. Äänetön rukous purkautuu sisimmästäni: Ilmater, sääli meitä! Salli meidän pelastua, niin en koskaan enään unohda Tehtävää, hetkeksikään!