Elmerin päiväkirja, osa 2

<Muistiinpanot seikkailusta 12.5.97>

Kirjoittelen tätä jälleen ruumiskasan ympäröimänä. Päässäni jyskyttää ja kuulen ääniä: pulputtavan korinan aukileikatusta kurkusta, kimeän irvokasta kiljunaa ja kaikuja teräksen kirskahtelevista iskuista toista terästä vasten. Sydämessäni palaa kuitenkin värähtämätön liekki.

Heräsin äsken tajuihini veren tahrimalla ja pelloksi potkitulla turpeella ja huomasin että joku oli sitonut haavani. Jos yritän nousta jaloilleni niin silmissäni pimenee jälleen. On siis hyvä hetki yrittää merkitä muistiin mitä on tapahtunut. Pahoitteluni, jos nämä sivut tuoksuvat kummalliselle.

Aamumme (26. Uhtaria) kuolleiden laivaksi muuttuneella "Meritursaalla" alkoi lupaavasti. Sää oli kaunis ja tyyni ja nouseva aurinko paljasti meidän seilaavan rannikon tuntumassa. Päätin pysytellä poissa rannikon riutoilta ja koitin ohjata laivaa pohjoiseen. Kenties reitti Waterdeepin satamaan olisi navigoitavissa jopa yhden hengen miehistöllä? Koitin epätoivoisesti muistella niitä härskejä loitsuja ja palvontamenoja, joilla Rudolfuksen miehet tapasivat huvittaa ja lepytellä Umberlee-jumalatarta. Tyydyin lausumaan jonkinlaisen rukouksen tapaisen.

Kivinyrkin urhoolliset soturit aloittivat laivaan tutustumisen ryöstämällä ruumiit, penkomalla ruuman ja kapteenin hytin. Almirin ruumiilta näkyi löytyvän pari avainta, jotka naisväkemme (Nowen ja Celebwen) näppärästi sovittelivat kapteenin lukkoihin. Jotakin arvokasta he ilmeisesti löysivät; Nowen ainakin näytti kanniskelevan jonkinlaista öljykangaspakkausta kun he tulivat takaisin kannelle. Haltiasoturimme Gerden edettyä tutkimaan miehistön tiloja huomasin kuitenkin kauhistuttavan asian: tuuli oli yltynyt läntiseksi puhuriksi joka puhalsi meitä kohti rantaa! En pystynyt laskemaan tai nostamaan purjeita ja niinpä vain väänsin ruoria hampaat irvessä. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Kohta huomasin pahaenteisen vaahtopärskeen aaltojen keskellä ja karjaisin varoituksen.

Sitten jyristelimmekin karille.

Isku ravisteli laivaa ja paiskasi miehistön päin partaita ja seiniä. Oli onni onnettomuudessa ettei kukaan huuhtoutunut yli laidan; kuhmuja ja ruhjeita sen sijaan tuli riittämiin. Mikä huolestuttavinta, laiva alkoi havaittavasti kallistua. Katkoin itseäni ruoriin kiinnittävät köydet ja laskeutuminen ruumaan vahvisti pelkoni todeksi: runko oli puhjennut ja vettä virtasi sisään. Tässä vaiheessa muistin että Umberleen liikanimenä oli "Narttu-Kuningatar", eikä häneen ole pätkääkään luottamista.

"Meritursaalla" ei tietenkään ollut minkäänlaista apuvenettä tai jollaa. Johar ja Gerde kantoivat ruumasta tyhjentämiään öljytynnyreitä, jotka Celebwen taitavana köydenkäsittelijänä sitoi kapteenin pöytään, joka nurin käännettynä muodosti lauttamme rungon. Koitimme myös käyttää laivan ballistaa singotaksemme köyden laivasta rantaan, joka oli houkuttelevan lähellä, ehkä vain 200 jaardin matka aaltoilevaa merta. Tiesimme kuitenkin talvisen meren tarjoavan hyytävän kylvyn. Ballistan keihäs ei kuitenkaan tarttunut kallioihin.

Laiva alkoi lopullisen liukunsa syvyyksiin ja heilautimme lauttamme aalloille. Portaikosta revityt laudat meloina toimien aloimme kauhoa lauttaa kauemmaksi uppoavan aluksen aiheuttamasta kurimuksesta. Vielä viime hetkellä laivan kannelta teki hurjan loikan haltianeito Celebwen, joka oli yrittänyt saada heittohakaansa ammuttua ballistan avulla maihin. Hän muodosti mieliinpainuvan näyn lentäessään hame korvissaan ilman halki, paljaat sääret pelkkää tuulta polkien.

Aallokko oli veden pinnassa paljon hurjempi kuin miltä se oli laivan kannelta vaikuttanut. Painomme oli jakaantunut epätasaisesti, vaikka olimmekin kiinnittäneet kaikki painavat varusteemme yhteen purjekankaalla suojattuun nippuun lautan keskelle. Ainoa uimataitoinen jäsenemme, papitar Nowen joutui kauhomaan hyisessä vedessä laitan sivulla köydensilmukasta roikkuen - lautalla ei ollut tilaa.

Matkamme edistyi kuitenkin ripeästi kohti rantaa. Itse asiassa turhankin ripeästi: kolmimetriset aallot kiidättivät meitä kohti rantakivikkoa kiihtyvällä vauhdilla ja pian käännyimme ympäri ja aloimme meloa jarrua niin paljon kuin jaksoimme. Jossain vaiheessa muistan Nowenin painuneen kurluttaen pinnan alle, mistä samoojamme Joharin vahva käsivarsi hänet kalasti takaisin pinnalle kuin kissanpennun - tai kenties pienen kissakalan?

Ja taas jysähti. Paiskauduimme voimalla päin rantakiviä, ja vaikka miehistö suurimmaksi osaksi tömähti kivien takana odottavalle hiekkakaistaleelle, tuli iskuja jälleen yllin kyllin. Lisäksi lauttamme heitti voltin ja laskeutui tavaroidemme päälle. Säkeistä kuului ilkeitä rusahduksia. Kun kömmimme jaloillemme näimme että papitar Nowen oli menettänyt iskussa tajuntansa. Tajusin totuuden hetken koittaneen. Polvistuin läpimärän naisen viereen, ristin käteni hänen yläpuolellaan ja suljin silmäni. Ilmater, kuule minua!

Kammottava, epäröivä hiljaisuus. Sitten: tuttu, syvä ja surumielinen voima otti minut jälleen valtaansa, täytti sydämeni halkeamispisteeseen ja kulki sitten käsiini. Tunsin niiden säteilevän lämpöä ja korjaavan murtuneita kylkiluita, tukahduttavan sisäisiä verenvuotoja, juottavan yhteen hiusten alla kulkevan särön kallon luissa. Jumalani ei ollut hylännyt minua! Kyyneleet virtasivat silmistäni ja vajosin syvälle rukoukseen ajaksi jonka kestosta minulla ei ole mitään tietoa.

Kun jälleen avasin silmäni olin rauhoittunut ja tie oli selvänä edessäni. Se olisi täynnä kärsimyksiä, mutta ne eivät olisi turhia, sillä Jumalani jakaisi ne kanssani, ne olisivat kieli joka yhdistäisi minua maailmaan.

Rukoukseni aikana toverini olivat koonneet tavaramme lautan pirstaleiden keskeltä. Kaikki lasiesineemme olivat sirpaleina; omat tavarani olivat öljyssä ja mustetahroissa peikkojen varalta säästämäni polttoruukun sekä mustepullon rikkouduttua. Kirjoitankin tätä päiväkirjaa nyt leilini tummalla ja vahvalla, sembialaisella viinillä. Tuoksu tuo mieleen rauhalliset illat majatalossa, mutta jälki on hieman hailakkaa. Saa siitä kuitenkin selvän.

Olimme joutuneet luoteen aikaan paljastuneelle hietikolle, jota reunusti meri toiselta puolelta ja toisella puolella kohosivat noin 60 jalan korkuiset kalliot. Gerde punnitsi koukkua hetken terveessä kädessään, heilautteli sitä pari kertaa ja linkosi sen sitten ylös kallioille. Kun haka tuntui olevan tukevasti kiinni, kapusi Celebwen, joka on tällaisissa puuhissa meistä paras, ylös ruohotasangolle. Ylhäällä olevien avustamina muutkin pääsivät vähitellen jättämään rantahietikon, vaikka esimerkiksi kookkaan Joharin kohdalla saimmekin kiskoa ja hikoilla aivan riittämiin.

Puimme lopulta haarniskamme takaisin yllemme, kiinnitimme aseemme taas tutuille paikoilleen remmien avulla ja olimme valmiit matkaan. Aikaa oli vierähtänyt: tässä vaiheessa oli ehkä puolipäivä. Nostimme reput ja säkit harteillemme ja lähdimme marssimaan suuntaan, jossa haltiat vakuuttivat näkevänsä kaukaisen metsän. Tarvitsimme kuivaa puuta: varusteemme ja vaatteemme olivat litimärät ja haisivat merilevältä ja kaipasimme kiihkeästi nuotiota, jonka ääressä kuivatella.

Iltahämärissä saavuimme metsänrajaan. Merimatkan jäljiltä marssi täydessä haarniskassa oli jälleen tuntunut täydeltä työltä. Irrottelin ilomielin yltäni painavat metallikappaleet ja hieroin hieman voita hiertymiini. Voi osoittautui suolaiseksi ja purin hampaitani hyväksyvästi yhteen. Olin päättänyt todellakin olla välttelemättä kärsimystä tästä lähtien. Se kun on osani.

Pystytimme leirin ja Celebwen lainasi Gerdeltä tikkoja ansoittaakseen ympäristön. (Kun kävi pusikossa tarpeillaan sai olla todella tarkkana; hän oli tehnyt perusteellista työtä.) Yö oli kolea mutta rauhallinen.

27. päivän aamu koitti lämpimänä, mutta pilvisenä. Alkoi sataa. Olimme edelleen toipumassa laivalla ja rantautuessamme saamistamme haavereista ja päätimme levätä leirissämme kokonaisen päivän. Nowen esitteli tässä vaiheessa kapteenin hytistä tekemänsä löydöt: kultarahoja (52 keltaista kiekkoa kilahti jokaisen kukkaroon), 10 kaunista punertavaa simpukkaa (käyvät maksuvälineinä), kultaketju kaulakoruineen sekä tämä öljykangaspaketti. Se olikin varsin mielenkiintoinen ilmiö: kun Nowen availi sitä, suureni kangas suurenemistaan, mutta ei tuntunut loppuvan millään. Lopulta hämmentynyt papitar päätti taitella sen takaisin siistiin pakettiin, mikä onnistuikin. Ilmeisesti merimiehelle hyvin hyödyllinen taikakalu.

Päivällä samooja, haltia ja papitar koittivat metsästää, mutta tulos ei ollut kehuttava. Outoa, riistaa sinänsä metsässä vaikuttaisi riittävän. Illalla Celebwen viritteli jälleen ansojaan. Itse vietin päivän lepäillen ja rukoillen.

Yöllä Gerde saapui yllättäen telttaan ja ravisteli meidät hereille - jopa minut, pahamaineisen sitkeäunisen. Joku oli astunut Celebwenin tikka-ansaan ja paljastunut siten haltian tarkoille korville. Tartuimme aseisiimme ja syöksyimme ulos teltasta. Ulkona kimppuumme kävikin oikea kiilusilmäisten riiviöiden tulva-aalto; kuulin pimeässä kimeitä huudahduksia ja kuulin jalkojen töminää. Goblineita! Ja niitä oli paljon…

Taistelusta tuli painajaismainen. Se oli pitkä, uuvuttava ja verinen. Alkupuolen heilutin sinistä valoa hehkuvaa miekkaani pimeydessä piileskelevää laumaa vastaan, jonka pystyin paikallistamaan vain äänten ja punaisena kiiluvien silmien perusteella. Nowen iski teltassa kipinää taulaan, puhalteli ja viritteli valoa lyhtyymme vauhdilla, joka tuntui kiduttavan hitaalta, vaikka hän epäilemättä toimi niin nopeasti kuin vain saattoi.

Samoojamme Johar menestyi taistelussa hyvin, hän niitti inhaa pikkuväkeä ympäriltään pelottavaa vauhtia kunnes kuulimme loitsun mutinaa pimeydestä. Taistelun äänet lakkasivat ja luulimme jo menettäneemme toverimme, kunnes hän asteli syttyvän lyhdyn valopiiriin - seuraten suurella kirveellä ja jonkinlaisella amuletilla varustautunutta suurgoblinia! Olin saanut taistelussa muutaman kelvollisen osumankin aikaan (yksi iskuni lennätti irvistelevän pään hyvän matkaa omistajansa harteilta), mutta kun tuo kirvespeikko liittyi taisteluun lumotun toverini seuratessa, tunsin epätoivon kouraisevan vatsaani. Sitten minut täytti synkkä ilo: ainakin kuolisin Ilmaterin nimi huulillani, aatteeni ja kunniani säilyttäen.

Lyhdyn valossa näin lopulta ruumispinojen ympäröivän myös Gerdeä, sitten saarroksiin jäänyt Celebwen lyötiin maahan ja hänen vastustajansa liittyivät Gerdeä piirittäviin. Itse olin ilman haarniskaani ja minua piirittävien otuksien lukuisat viillot valuttivat vähitellen vereni maahan. Kun olin menettämässä tajuntani, vetosin jälleen Ilmaterin voimaan. Ilkeästi sihahtelevien goblinien silmien edessä haavani umpeutuivat ja voimani alkoivat palata. Otukset eivät kuitenkaan hellittäneet hyökkäystään; vuorollaan minua huitaisivat myös tuo suurikokoisempi peikko taistelukirveellään ja verkkaisesti, kuin vastoin tahtoaan, myös toverini, Johar! Väistelin parhaani mukaan, mutta jalkani alkoivat lipsua veriseksi massaksi poljetussa maassa.

Tuskan verho tanssi silmieni edessä ja sanat nousivat sydämestäni: puhuin Joharille, muistutin häntä yhteisistä seikkailuistamme, hänen iljettävistä ruokailutavoistaan ja kuinka paljon me häntä siitä huolimatta rakastimme. Joharin silmiin syttyi jonkinlainen tahdon kipinä - saattoi miltei nähdä miten hänen mielensä kamppaili loitsun voimaa vastaan. Muutkin huutelivat taistelun keskeltä kannustavia sanojaan. Silloin lumous äkkiä särkyi ja samooja tajusi tilanteen todellisen luonteen. Minun kannaltani tämä tuli vihoviimeisellä hetkellä; määrällisesti ylivoimaisten vastustajien iskut satelivat joka puolelta ja katosin, putosin kuiluun.

Suuri pimeys.

Kasvot pimeydessä. Lentävä lintu, joka kantaa aaltojen yli nokassaan jotain, laskee sen ojennetulle kämmenelleni. Kyynel, puhdasta valoa.

Sitten kuulen kohisevan äänen joka voimistuu voimistumistaan kunnes tajuan ettei se ole ääni, vaan kyseessä on tuntoaistimus - lukemattomat haavat huutavat kaikkialla ruumiissani ja olen elossa jälleen.