Elmerin päiväkirja, osa 3

<Muistiinpanot seikkailusta 19.5.97>

Aamu, 28. päivä Uktaria, Mätänemisen kuuta.

Päivä alkaa kuukauden nimeen sopivasti. Ne Kivinyrkin jäsenet, jotka ovat taistelun jäljiltä kykeneviä tekemään yhtään mitään nostelevat ruumiita ja tutkivat samalla löytyisikö mitään arvokasta. Itse makaan ja katselen kuinka pilvet tekevät taivaalle kiinnostavia kuvioita. Lohikäärme. Mies jolla on hevosen pää.

Minulle kerrotaan että taistelu jätti käsiimme saaliina lyhyitä miekkoja, kahdeksan keihästä (niinkö vähän? pikku riiviöitähän tuntui yöllä kuhisseen joka paikka kuin muurahaisia…), kilpiä ikävännäköisellä veitsisymbolilla sekä reilun pussillisen hopearahoja (likaisia, mutta käypää rahaa). Nowen tutkiskeli aikansa goblin-joukkueen johtajalta löytynyttä amulettia, mutta päätti sitten haudata sen johonkin syrjäiseen paikkaan. Kannatin ajatusta. Amulettiin oli sivelty jotain punaista ja tahmeaa enkä lainkaan pitänyt tunteesta joka siitä säteili.

Tahtoni olisi halunnut pohjoiseen mahdollisimman nopeasti, mutta lihani oli heikkoa. Tuskin pysyin tukematta jaloillani. Celebwenin tila oli vielä heikommin. Häntä oli osunut voimakas isku ohimoon ja vaikka parantajien ponnistukset toivat hänet elävien kirjoihin, oli haltianeito jatkuvasti sekava ja poissaoleva. Ilmeisesti hän tarvitsisi päävammoihin erikoistuneen parantajan apua.

Haaskalinnut saapuivat pilvipoutaiselta taivaalta yllättävän nopeasti. Ne hypähtelivät käheästi rääkyen vain muutaman metrin päässä meistä ja selvittelivät arvojärjestystään: kuka olisi arvollinen käymään ensimmäisenä kattamaamme juhlapöytään? Päätimme ettemme haluaisi viettää paikassa enään hetkeäkään. Samoojamme Johar lähti tiedustelemaan reittiä pohjoiseen pitkin metsänreunaa. Hän palasi pian kertomaan löytäneensä suojaisan painanteen, jossa voisimme hoidella haavojamme. Gerde ja Johar ottivat painavimpia taakkoja harteilleen ja kaikki koittivat tukea vuorollaan minun ja Celebwenin horjahtelevaa askellusta. Olimme totisesti surkea näky.

Talvi oli saapumassa hyvää vauhtia Miekkarannikolle ja tarpoessamme tasankoa tämän (ainakin ihmisten kartoissa) nimettömän metsän varjossa kuulin kuinka ruohonkorret rusahtelivat jäisinä raskaiden askeltemme alla. Lämpötila oli tippunut pakkasen puolelle ja hengitys synnytti selvästi erottuvia huurupilviä.

Pystytimme telttamme Joharin löytämään painanteeseen. Kun samooja oli vielä asetellut katkomiaan havuja teltan ylle ja ympärille, en kyennyt juurikaan erottamaan sitä ympäristöstään. Mietin väsyneessä mielessäni, miksemme useammin yrittäneet kätkeytyä ja välttää taistelua. Kuinka voisi kuvitella, että tämä kaikki teurastaminen voisi poistaa pahuutta maailmasta. Nämä olivat kuitenkin heikotuksen synnyttämiä epäilyjä ja karkotin ne mielestäni nopeasti. Osamme oli kärsimystä ja taistelua, ja se olisi osattava hyväksyä. Ja olihan niitä parempiakin päiviä.

Leirissämme toimitimme päivän mittaan monenmoisia puhdetöitä (tai siis ne jotka jaksoivat). Nowen avasi lopultakin täysin auki kovaonnisen kapteenin hytistä löytämänsä öljykangaspakkauksen. Hämmästys oli suuri kun viimeisen laskoksen avautumisen myötä eteemme ilmestyi kanootti: lujatekoinen, käsinkosketeltava veneentapainen kahdelle hengelle! Nowen kokeili myös pakkauksen sulkemista, ja - hokkuspokkus! - kanootti katosi olemattomiin maagiseen kääreeseensä. Tämä voisi olla todellinen aarre jollekulle samoojalle tai muulle yksinäiselle eränkävijälle. Myös meidän matkaamme uppoavalta "Meritursaalta" rantaan olisi voinut käydä huomattavasti turvallisemmin, jos vain olisimme malttaneet avata pakkauksen täysin jo laivalla.

Ilta saapui, ja yö, tähtikirkas.

Ja seuraava päivä, 29. Uktaria. Kylmän yön jäljiltä jäiseen maahan alkoi taivaalta leijailla lumihiutaleita. Näin eränkävijöinä kokeneiden tovereideni tähyilevän huolestuneena pohjoiseen. Meillä ei näillä ruokavarastoilla olisi mitään mahdollisuuksia, jos jäisimme loukkuun lumimyrskyn keskelle.

Matkasimme päivällä rauhallista tahtia pohjoiseen. Parantavien yrttien ja loitsujen yhteisvaikutuksesta hengenvaaralliset vammani paranivat nopeasti. Celebwenin tilaan päivä ei tuonut mukanaan muutoksia. Illan tullen Johar etsi jälleen kätköpaikan ja naamioi telttamme. Jaoimme vahtivuorot ja puimme laihan iltapalan jälkeen lämpimimmät vaatteemme päälle ettemme jäätyisi yöllä.

Makasin pitkään teltan pimeydessä unettomana ja kuuntelin toverieni hengitystä ja yön rapsahteluja tuulen heiluttaessa havuja telttakangasta vasten. Mistäkähän goblinit näkevät unia? Hellittävätköhän heidän sydämiään ahdistavat demonit, viha, ahneus, verenjano, hetkeksikään otettaan? Edes unessa?

Nukahdin lopulta päätymättä pohdinnoissani mihinkään. Aamulla sain eräänlaisen vastauksen; Gerde kertoi että hänen vahtivuorollaan piilopaikkamme ohitse oli kulkenut kahdeksan goblinin osasto, meitä huomaamatta. Eli ainakaan sinä yönä eivät goblinien sydämet olleet nukkuneet.

30 pv. Uktaria oli lämpimämpi; pureva pohjoistuuli oli ainakin hetkeksi laantunut. Tarvomme loputtomalta tuntuvaa tasankoa, illan lähestyessä väsyneinä kuolleen heinän turppaisiin kompastellen. Keskustelu kääntyi huomiseen, tulevaan Kuunjuhlaan. Tämä on se päivä jolloin kuolleiden muistoa kunnioitetaan. Illalla leiriydymme jo tutuksi käyneeseen tapaan.

Kuunjuhla oli kaunis päivä. Jätimme kävelemisen vähemmälle; Johar lähti aamusella metsälle ja saapui pulskia kanalintuja saaliinaan. Nowen keitteli niistä kelvollisen aterian, joka oli tervetullutta vaihtelua loputtomaan kuivamuonan pureskeluun. Iltapäivällä teimme matkaa huomattavasti pirteämmällä mielellä ja illalla vietimme Kuunjuhlaa mitenkuten näissä olosuhteissa se oli mahdollista. Itse esitin Muistelun Riitin kaatuneiden Kivinyrkkiläisten kunniaksi - Ratokin, Gleintassin, Belphegorin ja Rodrigin nimille lausuttiin kunniaa paljastetut miekat yötaivaalle kohotettuina. Nowen paljastui taitavaksi näyttelijättäreksi, joka esitti yksinään "Beregostin taikurien haamut" lukuisine rooleineen. Kertomus taikavoimin käydystä taistelusta ja haamuista jotka vaeltavat entisillä asuinsijoillaan edelleen loitsutaitoisena sai seurueen mietteliäälle mielelle. Beregostin velhokoulun rauniot eivät kuulostaneet paikalta, jonne haluaisin tehdä lomamatkan.

Seuraava päivä toi mukanaan ensimmäisen talvikuukauden ensimmäisen päivän ja kauan kaivatun muutoksen matkaamme; metsän reuna alkoi kaareutua itään päin ja Belgrainin jättämää karttaa tutkailtuamme päättelimme tämän merkitsevän sitä että olisimme ehkä kahden tai kolmen päivämatkan päässä tutusta, Daggerfordin kautta Waterdeepiin johtavasta karavaanitiestä. Jatkoimme uudistuneella tarmolla talsimista metsän reunaa seuraten.

Iltapäivällä koimme ensimmäisen vihamielisen kohtaamisen pitkiin aikoihin. Olimme jo aikaa sitten sopineet, ettemme ottaisi enään mitään turhia riskejä: seurueemme oli pienentynyt ja Celebwenin sairaus teki meistä entistä haavoittuvaisempia. Kun nyt näimme suurikokoisen mustan pedon saapuvan meitä kohti jättimäisillä siivillään raskaasti lyöden, tiesimme mitä odottaa. Vetäydyimme nopeasti metsän puiden ja kivien suojaan ottamaan lähestyvän manticoren lämpimästi vastaan.

Taistelumme sujui yllättäen juuri kuten olimme suunnitelleet. Saimme jousillamme pari hyvää osumaa ennen kuin nyt sangen raivostunut (ja nälkäinen, luulisin) manticore laskeutui metsän tuntumaan ja lähti syöksymään meitä kohti. Nowen sai varsinaisen väläyksen: hän oli opetellut täksi päiväksi valoloitsun muuten varsin pehmeän naisellisesta loitsuvalikoimastaan. Hän lausui muutaman valitun sanan mustan leijonalepakon suuntaan ja pum! tämän pää syttyi säkenöimään valoa kuin kirkkain keskipäivän aurinko. Voi arvata ettei sen valonloisteen keskeltä erottanut enään meitä vastustajia kovin hyvin. Pääsimme Joharin kanssa lyömään muutaman hyvän iskun ja siinäpä se. Manticore makasi hengettömänä edessämme. Mittasimme otuksen siivenväliksi reilut viisitoista jalkaa; iso pirulainen. Nyhdimme muutaman manticoren häntäpiikin mukaamme ja Gerde täytti leilinsä pedon verellä kerrottuani alkemistien toisinaan maksavan tuon tapaisista asioista.

Seuraavana päivänä saavuimme sellaiseen kohtaan, jossa suuntavaistolla varustetut jäsenemme (minä en kuulu näihin onnellisiin) päättelivät että oli aika jättää metsän tarjoama suoja ja uskaltautua ylittämään tasanko. Otimme parhaan taitomme mukaan suunnan koilliseen ja pistimme jälleen tomuista saapasta saappaan eteen. Repun ja haarniskan hihnat tuntuvat syöpyneen niin syvälle lihaani että en ihmettele vaikka meille olisi kehittynyt yhteistä verenkiertoa. Hiertymät ovat ainakin iltaisin niin syvät ettei paljoa puutu.

Leiriydyimme tuona päivänä (2 pv. Nightalia) pensaikon keskelle. Kylmän yön kylmimpänä hetkenä heräsimme hirmuiseen röhkimiseen: kaksi sikaa oli päättänyt hyökätä leiriimme eikä suostunut kuuntelemaan kelpo samoojamme rauhanröhkimisiä. Nowen turvautui jälleen valoloitsuunsa, mutta valopää sika ei ole läheskään yhtä vaikuttava näky kuin valoa säteilevä manticore. Taistelin ilman haarniskaa ja haavoituin jälleen aika pahasti. Kukistimme kuitenkin hyökkääjät ja totesimme saaneemme seuraavaksi päiväksi melkoisesti possupaistia. Nowen yritti pakkasen keskellä kypsyttää villisian paistit mahdollisimman kypsäksi nuotiossamme.

Kolmas päivä talvikuuta oli pakkasrajalla matkaamista. Jatkoimme edelleenkin koilliseen jäisen ruohotasangon halki. Vesivarantomme alkoivat vähentyä ja papittaremme teki iltapäivällä vesitaian jolla saimme leilimme jälleen täytettyä. Yöllä ei tapahtunut mitään erikoista. Joku inisi unissaan, mutta en halunnut selvittää kuka.

Vielä neljäskin päivä oli kylmä mutta kaunis kuin Auril, pakkasneito. Tallustelimme eteenpäin ja toisin mielessäni loputonta rukousta Ilmaterille kuin mantraa ikään (koitin myös ääneen lausumista, mutta en ehtinyt toistaa sitä kovinkaan pitkään kun minua jo pyydettiin lopettamaan).

Puolenpäivän aikaan saavuimme lopulta karavaanitielle. Horisontista toiseen polveileva epätasainen tientapainen näytti silmissämme uskomattoman kauniilta. Otimme leileistämme ylimääräiset huikat, lepäsimme hetken ja lähdimme sitten tietä luoteeseen reipasta marssitahtia.

Illalla edessämme kohosi tuttu linnake; muurien ja vallihautojen keskellä "Tiekievari" näytti ennemminkin taisteluvalmiilta sotilastukikohdalta kuin majatalolta. Tällainenkin laskusillan takaa kuitenkin löytyi kunhan olimme saaneet vartiomiehet päästämään meidät sisälle. Majatalon isäntä Dayravyn Punaparta tarjosi asiakkailleen pehmeät vuoteet, hyvää ruokaa, kuuman kylvyn ja musiikkia. Silmissämme hän vaikutti jonkin suopean jumalan inkarnaatiolta. Tiekievarin linnoitusmuurien sisältä löytyi kokonainen kylä ja aamulla saatoimme täydentää varastojamme ennen matkan jatkumista.

Hankimme myös uuden hevosen matkaamme jouduttamaan. Celebwen ei vieläkään kykene matkaamaan ilman että häntä joku auttaa koko ajan ja tarvitsisimme muutenkin keinon jolla kuljettaa raskaimpia tarvikkeitamme. Mielessäni kangastelee toinen haarniska, kevyt ketjuhaarniska, jonka voisi yllättävissä tilanteissa tempaista nopeasti ylleen. Alexander, uusi kumppanimme, on lihaksikkaan näköinen työhevonen joka kantaa kevyesti raskaitakin taakkoja. Gerde otti huolehtiakseen Alexanderista ja pian haltia ja hepo hörähtelivät yhteen ääneen. Heillä näytti olevan samantyyppinen huumorintaju.

Viidentenä päivänä pääsimme Gilliam's Hilliin, jossa tietysti vierailimme Torlethin Aarreaitassa. Tämä sekalaisten tavaroiden myymälä on todellakin nimensä veroinen. Minulla herää siellä aina halu jäädä päiväkausiksi tonkimaan mitä kaikkea kiehtovaa loputtomilta hyllyiltä oikein löytyisikään. Meillä ei kuitenkaan taaskaan ollut liiemmin aikaa tuhlattavaksi. Talven pilvet olivat alkaneet kerääntyä taivaalle uhkaavina ja pyrimme Waterdeepiä kohti mahdollisimman ripeästi. Gerde teki jälleen Torlethin kanssa innokkaimmin kauppaa. Itse istuskelin kivellä kaupan pihassa ja katselin taivaanrantaan.

Daggerfordin nostoväki tervehti meitä vahtivuorollaan tutuilta muureilta kuudennen päivän iltana. Olimme tehneet täyden ympyrän ja saapuneet siihen kylään, jonka vartiojoukoista sekalainen joukkomme aikoinaan oli löytänyt toisensa. Monet olivat tuosta joukosta poissa, monia oli saapunut tilalle. Kohtalon sulkakynä oli kulkenut sen jälkeen niin veren kuin ilonkin värjäämiä sivuja. Autoimme Celebwenin Lathanderin temppeliin parannettavaksi ja suunnistimme sitten majataloon. Arpiset ja lommoiset olemuksemme keräsivät ympärille joukon vanhoja tuttuja ja ilta sujui rattoisasti juttuja kertoen. (Todellisuus alkoi kyllä venyä kolmannen tuopin jälkeen - Jumala olkoon ymmärtäväinen…)

Seitsemännen päivän aamuna kokoonnuimme pihalle ihmettelemään. Yöllä oli tullut lunta nilkkoihin asti ja taivaalta ryöppysi koko ajan lisää. Lähdöstä ei tulisi tällaisella kelillä mitään.

Eikä tullut seuraavana päivänäkään. Eikä sitä seuraavana. Lumi saartoi nopeasti Daggerfordin tehokkaammin kuin hurjinkaan valloitusarmeija. Näyttää vahvasti siltä, ettemme lähde täältä minnekään ennenkuin kevätaurinko alkaa sulattaa hankia pois. Ehkä näin on paras; Jumalat ovat varmaan päättäneet säästää meille muita tehtäviä, eikä talvi Waterdeepissä kuulunut Heidän suunnitelmiinsa.

Olkoon, niin kuin on.

Se on minun, Ilmaterin paladiini Elmerin toivomus. Tähän saakka tuo toivomus on aina toteutunut.