Elmerin päiväkirja, osa 4

<Muistiinpanot seikkailusta 10.11.97>

Viherruohon juhla on jo kaukana takana ja moni muukin asia tuntuu haipuneen aineettomammaksi kuin unet, jotka sitä vastoin ovat entistä todellisempia. Kuolleet vierailevat vuoteeni äärellä joka yö, mistä saan outoa lohtua ja rauhaa piinatulle sielulleni. Syväveden kaupungissa Kivinyrkki sortui kapakkatappeluihin, tahri aseensa arvottomasti vereen ja lähes epäonnistui tehtävässään nuoren aatelispojan, Filipin opastajina -- niin hengellisinä kuin ruumiillisinakin vartijoina. Jumalani paljasti tuolloin minulle jälleen kuumeisessa unessa Pyhän Haavansa kauhean syvyyden ja ymmärsin mikä hirvittävä vaara meitä uhkasi. Kivinyrkkiä ei todellisuudessa ohjannut mikään periaate, vaan olimme alentuneet henkiseen joutilaisuuteen; tartuimme toimeen toistaitoisesti, vailla todellista sydämen paloa. Ilman vakaumusta ja selkeää käsitystä Oikeasta emme pystyisi menestymään kamppailussa Vääryyttä vastaan. Kun Amphailissa löysin "vartijan" ja nuoren Filipin bordellista ja myöhemmin erään Kivinyrkin jäsenen varastamasta kauppiaan rahapussia, näin Jumalan varoituksen käyneen toteen. Kivinyrkki oli vajonnut syvälle moraaliseen mädännäisyyteen. Kumarsin pääni ja alistuin odottamaan oikeamielisen rangaistuksen laskeutumista päällemme; se voisi viipyä, mutta se tulisi olemaan hirvittävä, kuin tulinen miekka joka polttaa pahuuden pois rinnastamme kunnes jäljellä ei ole kuin savuava aukko.

Kun tuho saapuu, ei se tule torvet soiden ja rummut pauhaten, vaan kuin tumma pilvimuuri, huomaamattomana varjona joka valtaa äänettömästi taivaanrannan.

Bardi Belgrainin päiväkirja päättyy yöhön, jonka vietimme iljanteisessa syvänteessä, uuden päivän koittamiseen joka oli vielä toivoa täynnä. Olimme enään päivämatkan päässä Proomunrakentajan majataloon ja tuttu reitti tuntui lupaavan huoletonta paluumatkaa.

Vaelsimme hyvää vauhtia lätäköiden koristamaa tietä ratsuinemme, kun havaitsimme aukealla edessä leirin. Kun tulimme lähemmäksi, näimme vartiomiesten keihäineen valvovan neljän teltan ryhmää, vähän matkan päässä kulkemaltamme tieltä. Meillä ei ollut erikoista halua udella tuntemattomilta heidän asioitaan, ja olimme ratsastamassa ohitse kun muistaakseni Efimir väitti kuulleensa jotakin, kuin heikkoja huutoja. Pysähdyimme, keskustelimme hetken ja päätimme sitten mennä selvittämään mistä on kysymys. Äkillinen ilo läikähti sydämessäni; näin, ettei Kivinyrkin rappio ollut täydellinen, vaan edelleenkin viatonten kärsimys sai meidät poikkeamaan oman edun polulta. Kenties sielumme olisivat vielä pelastettavissa.

Outoja tunnuksia kantavat sotilaat sulkivat tiemme ja vastailivat kyselyihimme epämääräisesti. Jokin häiritsi mieltäni; kuin pimeä verho olisi välähtänyt silmieni editse. Päätin turvautua Jumalani minulle suomaan herkkyyteen ja keskityin paljastamaan kätketyn Pahuuden läsnäolon. Vartijat ilmeisesti tunsivat keskittyneen ilmeeni liiankin hyvin, sillä miehistä lähin karjaisi hälytyksen ja survaisi keihäänsä yllättäen minua kohti. Äkisti, kuin sinitaivas olisi muuttunut vereksi, olimme taistelussa ja teräs iski kipinää terästä vasten.

Aluksi koitimme vain selviytyä lähimmistä miekkamiehistä ja miekkojemme tavatessa maalinsa, uskoimme helppoon voittoon. Sitten taustalle ilmaantui tumma hahmo ja äkkiä lämpö alkoi tunkeutua vaatteideni lävitse. Pian haarniskani paljaan metallin kosketus oli polttava ja tuskan vääristäessä myös Gerden kasvoja tajusin että meihin oli heitetty inha loitsu. Haarniskamme kuumenisivat päällämme polttaviksi pätseiksi! Raivosta karjaisten koitin kannustaa sotahevostani eteenpäin ja onneksi koulutettu eläin tajusi mitä eleeni tarkoittivat. Tunkeuduin kohti loitsun lähettäjää heihäänkärkien turhaan raapiessa levyhaarniskani kylkiä. Edessäni seisoi mustaan levyhaarniskaan verhoutunut mies, joka nauroi uhmakkaille sanoilleni ja kohotti kätensä uuteen loitsuun. Äkkiä jostain takaani kuitenkin vihelsi lingon ammus, joka tapasi Pahuuden pappissoturia vasempaan ohimoon. Hänen päänsä heilahti sivulle, loitsu rikkoutui ja veri alkoi juosta ohuena norona soturin kaulalle. Kiitin tilaisuudesta ja kannustin ratsuani hyökkäykseen, lumottu miekkani iskuun kohotettuna.

Taistelu tätä mustahaarniskaista vastustajaa vastaan on jäänyt mieleen yhtenä punahehkuisena helvettinä. Haarniskani saavutti nopeasti nuotion kuumuuden ja ihooni alkoi nousta rakkuloita. Sitten metalli alkoi muuttua punahehkuiseksi, tunsin oman palavan lihani hiiltyvän hajun. Tuska saavutti niin mielipuoliset mittasuhteet, että vain pitkä, kipuun keskittynyt koulutukseni esti minua menettämästä tajuntaani. Luin mielessäni yhtä taukoamatonta rukousta ja löin vastustajaani yhä uudeleen ja uudelleen, toivoen haaniskan jonkin kiinnityksen pettävän ja päästävän heikentyvät iskuni perille. En ehtinyt juurikaan katsomaan mitä tovereilleni tapahtui. Kuulin tuskanhuutoja. Jossakin vaiheessa näin bardin suistuvan maahan, veri kavioiden sotkemaan mutaan sekoittuen. Sitten kaatui Johar, vähäpuheinen metsien jättiläinen. Efimirin kohtaloa en nähnyt. Kaikkialla tuntui olevan vastustajia. Soturipapin miehet kuolivat myös, yksi kerrallaan, mutta heitä oli paljon ja he taistelivat fanaattisesti, viimeiseen veripisaraan.

Kuumuudesta värisevän ilman ja verihuurujen lävitse näin, kuinka haltia pakeni taistelusta ketjuhaarniska hehkuen. Hän ratsasti vastustajien lävitse suoraan kauempana virtaavaan jokeen. Höyrypilvi ja kuuman metallin sähähdys erottuivat taistelukentälle saakka. Hetken mietin itsekin vetäytymistä, mutta nähdessäni tovereideni ruumiiden kertyvän taistelukentälle ja tuntiessani voimieni vähenevän, tajusin, että Kivinyrkin hetki oli koittanut. Suuri ilo ja rauha täytti mieleni, enkä tuntenut tuskaa enään. Jumala suuressa armoviisaudessaan oli opastanut meidät jälleen oikealle tielleen; uhratessamme itsemme viattomien kärsimyksen puolesta polttaisimme synnin lihastamme ja puhdistaisimme sielumme valmiiksi ikuiseen autuuteen. Aloin laulaa Ilmaterin Lähtölaulua ja syöksin miekkani haarniskoitua, ihmishahmoista pahuutta vastaan yhä uudelleen. Ja uudelleen.

Jossakin vaiheessa Gerde palasi takaisin. Hän valui vettä, hän oli ilman haarniskaansa ja hänen palaneiden vaatteidensa alta näkyi laihaa ruumista jota veripunaiset palovammat laajoilta aloilta kirjoivat. Hoikasta varrestaan huolimatta tämä haltia on pelottavan voimakas, nopea ja osumatarkka taistelija. Musta pappi oli saanut useita osumia ja vaikka hän oli parantanut itseään pahuuden loitsuvoimin, alkoi hän epäröidä. Äkkiä hän hyppäsi täydessä haarniskassaan läheisen hevosen selkään ja karautti pakoon. Käsittämätön voimannäyttö. Yritin itse vastaavaa, mutta vertani oli enemmän taistelukentän mudassa kuin suonissani. Silmissäni pimeni hetkeksi. Kun taas tajusin jotain, näin Gerden ajavan takaa pakenevaa soturipappia, ratsuaan villisti kannustaen, miekka ilmaa viuhtoen. Sitten maa kallistui oudosti ja huomasin olevani selälläni maassa. Haarniska oli enään haalea, mutta korventunut ihoni ei tuntenut mitään. Olin käyttänyt kaikki parannusvoimani, olin käyttänyt kaikki muutkin voimani. Olin täysin lopussa. Mutta elossa. Miksi?

Taivaalla vaelsi oudonnäköinen pilvi. Siellä istui tuttuja ihmisiä. Belgrain istui siellä. Hänellä oli uusi soitin. Miksi bardi on vaihtanut luutun harppuun? Saako hän siitä minkäänlaisia sävelmiä irti? Mutta ehkä hänellä on nyt aikaa harjoitella. Mehän olemme paluumatkalla, tehtävä on suoritettu. Enään ei ole minnekään kiire.

Kas, Johar ja Efimirkin ovat siellä. Ja tuolla, jossain kauempana, näyttää olevan muitakin, tuttua väkeä. Johar viittelöi: hän selvästi haluaa että tulisin mukaan. Odottakaa hieman, minä…

Siinä samassa kavioiden jyminä palauttaa tajuntani. Kohottaudun vaivalloisesti kyljelleni ja näen kuinka ratsastajat palaavat. Nyt Gerde on edellä ja musta pappi ajaa häntä takaa. Minua suututtaa. Mikseivät ne voi päättää? Kunhan vain pääsen jaloilleni, niin kyllä minä vielä annan teille opetuksen.

Minulla ei ole mitään muistikuvaa, miten taistelu päättyi. Pappi oli pudonnut hevosen selästä ja kiskoin häntä parrasta ja huusin hänelle jotain sekavaa. Hän yritti sylkäistä minua viimeisillä voimillaan kasvoille, mutta hänen suustaan tuli pulpahdus paksua verta ja sitten hän oli kuollut. Gerde oli kai tappanut hänet. Istuin alas ruumiin viereen.

Gerde tunki jotain huuliani vasten. Pistelevän kirpeä neste valui kurkkuuni ja join ahnaasti. Karrelle palanut ruumiini alkoi uusiutua, ammottavat haavat umpeutua. Nousin ylös ja loin silmäyksen ympärilleni. Irtihakattuja käsiä ja päitä. Ruumiita korkeissa röykkiöissä. Tuossa Johar tuijottamassa taivaalle mitään näkemättömin silmin. Bardin hoikka käsivarsi näyttää oudon hennolta hänen päälleen kaatuneen kookkaan soturin alta. Onnettaren pappi, Tymoran suosikki Efimir näyttää nukkuvan. Onko hänen kalpeilla huulillaan heikko hymy? Onko hänelle viimeisillä hetkillään paljastettu jokin kaunis salaisuus?

Telttojen keskeltä, huopien alta löydämme kidutetun miehen. Gerde sitoo hänen haavansa ja myöhemmin, hieman toivuttuaan hän pystyy kertomaan itsestään. Hänen nimensä oli Taun, ja hän oli tiedustellessaan jäänyt mustan papin, Belariuksen ansaan. Surmaamamme Belarius oli pyhittänyt elämänsä Banen, vihan, sorron ja tyrannian jumalan palvelukseen. Oman Jumalani arkkivihollinen, siis. Taunia oltiin kärvennetty polttoraudoin, kun saavuimme paikalle sotkemaan pahan suunnitelmia. Belarius kuului Mustaan Verkostoon, Zhentarimin nimellä tunnettuun mahtavaan salaseuraan, missä voimakkaat rikolliset ja pahat papit yhdistävät voimansa saavuttaakseen rikkauksia ja poliittista valtaa.

Yövyimme leirissä haavojamme parannellen, kunnes Taun oli myös pystyvä jatkamaan matkaa kanssamme Proomunrakentajan majataloon. Sitä ennen meillä oli velvollisuus hoidettavana. Kannoimme toveriemme ruumiit taistelukentältä. Hautoja emme saaneet yrityksistämme huolimatta kaivettua, mutta valmistelimme sen sijaan suuren rovion. Jokaisen kumppanimme mukaan viimeiselle matkalle annoimme jotain hänelle läheistä: Belgrainille luuttunsa, Efimirille Tymoran pyhän symbolin, Joharilla hänen samoojan tunnuksensa. Kuiva puu kulutti nopeasti pois ystäviemme lihalliset hahmot. Katsoimme kipinöiden kierteistä tanssia tummuvalle iltataivaalle. Heidän muistojensa katoaminen vie kauemmin.

Taun opasti meidät majatalon linnoitusmuurien suojaan. Otimme tovereidemme ja vastustajiemme aarteet, sekä kaikki hevoset mukaamme ja tulimmekin linnakkeeseen kahtena eri joukkona välttääksemme Zhentarimin silmää. Taun kuului pahuutta vastaan taistelevaan järjestöön, jonka nimeä en saanut selville. Hän kuitenkin lupasi meille apuaan tarvittaessa ja jokin hänen katseessaan ja sanoissaan toi minulle lohtua. Rohkea mieli ja hyvä sydän eivät kenties sittenkään ole täysin kadonneet maailmasta.

Gerde hoiti paluumatkalla suurimman osan käytännön järjestelyistämme. Hän möi kahdeksan rosvoilta saatua ratsuhevosta, varasi meille paikat yöksi syrjäisistä majataloista ja piti huolta ettei meitä huiputettu enempää kuin oli kohtuullista. Itse en jaksannut piitata paljoakaan. Kannoin enemmän kultaa ja muita jalometalleja kuin koskaan elämäni aikana, ja ainut mitä tunsin oli paino: kullan paino, haaniskan paino, miekkani paino kun hämärässä huoneessa kääntelin sitä käsissäni ja tuijotin sen hohtavien riimujen kirjailemaa terää. Sydämeni oli tyhjä. En tuntenut tuskaa; arvet selästäni ja olkapäiltäni eivät katoaisi varmaan koskaan, mutta tiesin jumalallisen suunnitelman toteutuneen. Kumppanini olivat päässeet autuuteen, olin siitä varma. He olivat verellään lunastaneet tien sinne, mistä heidän välinpitämätön ja syntinen elämänsä olisi muuten ollut johtamassa harhaan. Olisin silti niin mielelläni vielä kuullut jonkun bardimme oudoista, yleensä väärinymmärretyistä ja vielä vähemmän arvostetuista viisuista. Jopa metsittyneen samoojamme karu naamataulukin olisi saanut minut iloiseksi. Tuntui, kuin osa minusta olisi kuollut.

Nyt istumme tutussa Tikarikahlaamon majatalossa ja jätämme viimeiset jäähyväiset tovereillemme jakamalla aarteet ja maagiset esineet. Emme tiedä missä varasteleva haltianeito, Celebwen on. Emme ole nähneet häntä paronin tiluksilta lähdettyämme. Kenties hänkin on menehtynyt matkalla. Ajatuksissani kierrän auki Belgrainin norsunluisen kotelon. Se sisältää hänen päiväkirjansa; sanoja, jotka viimeiseen asti ovat uskollisia hänen ironiselle ja tarkkanäköiselle hengelleen. Toivottavasti hänkin on löytänyt rauhan tämän loputtomien koittelemuksien maailman tuolla puolen. Päätän lähettää päiväkirjan hänen isälleen, varustettuna omalla selostuksellani hänen viimeisestä päivästään. Hänen poikansa valitsi itse tiensä, eikä se ollut tie turvalliseen vanhuuteen avioliiton onnelassa, vaan lyhyt ja kiihkeä elämä ja kuolo taistelussa.

Kivinyrkkiä ei enään ole. Eräs seikkailijajoukko on kohdannut matkansa pään, mutta me, joiden taival jatkuu, teemme parhaiten kun koitamme teoillamme tuoda kunniaa kuolleille ja suojella viatonten elämää. Tänä iltana ripustamme Joharin miekan majatalon muistojen joukkoon. Sen leveään terään on kaiverrettu kolme nimeä: Belgrain, Efemir, Johar. Me nostamme maljan teidän muistollenne.