Elyah I

Velho heräsi naisen vierestä, kääntyi nopeasti ympäri ja oksensi lattialle.

Hiki kohosi otsalle hetkeä myöhemmin, ja Elyah peitti silmänsä vapisevilla, pistävästi haisevilla käsillään. Missä hän oikein oli?

Nainen kohottautui puolittain istumaan ja katseli häntä hymyillen. Kullanväriset hiukset, kullanruskeat silmät, kuopat poskissa ja … niin, hän todellakin oli nainen. Elyah ei vieläkään tajunnut tilannetta.

«Älä välitä, siivotaan se sitten myöhemmin. Koita nyt vielä nukkua hieman.»

Ääni matala ja pehmeä, hieman käheä. Elyah ei saanut silmiään irti naisen rinnoista. Kuuliaisesti hän painoi päänsä takaisin pielukselle, ja yritti parhaansa mukaan ajatella jotain. Yhtään ajatusta ei ilmaantunut mistään. Hän aukaisi suunsa ja pani sen sitten taas kiinni.

Nainen heilautti itsensä istumaan hänen päälleen yhdellä, sulavalla liikkeellä ja lakana valahti lattialle. Elyah nielaisi kuuluvasti tyhjää. Hitaalla, nautinnollisella rytmillä nainen alkoi hieroa hänen rintaansa, hartioitaan, käsivarsiaan ja tarttui sitten vasemmalla kädellä häntä niskasta, voimakkain ja varmoin sormin, ja samalla oikea käsi löysi jonkin hermoradan Elyahin ohimolta, jonka olemassaolosta hänellä ei hetkeä aiemmin ollut aavistustakaan.

«Tämä voi hieman sattua, mutta hetken kuluttua sinua alkaa kuumottaa ja sitten sinulla on parempi olo. Koita kestää.» Nainen naurahti ja suuteli häntä nopeasti suulle.

Elyahia todellakin alkoi kuumottaa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko tämä sellaista kuumotusta kuin nainen oli tarkoittanut. Hän ei ollut nähnyt alastonta naisvartaloa iäisyyksiin ja jo tottunut siihen, että tässä maailmassa vain kaksimetrinen barbaari ovenkarmit pirstovine hartioineen sai naisten päät kääntymään. Hän oli laihanhuiskea ja kuoppaposkinen mies, loputtomien opintojen ja loitsukirjojen ennen aikojaan kumaraan painama, hänen silmänsä olivat liian pistävät ja hänen kielensä liian tottumaton korupuheisiin. Hänellä oli hirvittävä krapula ja hän haisi. Hän oli juuri oksentanut. Ja nyt tämä nainen – joka oli ehdottomasti uhkeimpia kaunottaria mitä Elyah oli konsanaan nähnyt – hieroi häntä synnyinasussaan ja jopa suuteli suoraan suulle.

Hän oli selvästi tehnyt jotakin todella muistamisen arvoista.

Ainoa ongelma oli, ettei Elyahilla ollut aavistustakaan mitä se voisi olla.

Nainen otti pienen, läpikuultavan pullon, valutti siitä vihreää öljyistä liuosta hänen vatsalleen ja alkoi sitten rytmikkäästi levittää sitä omalla vartalollaan. Elyah unohti samassa mikä hänen ongelmansa oli. Hän sulki silmänsä ja näki valonvälähdyksiä, värikkäitä palloja jotka räjähtelivät hänen mielensä avaruudessa. Hän kohotti kätensä hyväilläkseen – ja muisti sitten.

«Minä … minä en voi.»

«Mitä?» Nainen katsoi läheltä hänen auenneisiin silmiinsä. Auringon valo tunkeutui huoneeseen jostain taaempaa ja hänen hiuksensa olivat upottava, punaisten liekkipyörteiden kehä. Hän tuoksui mausteilta, hänen ihonsa oli samettinen kuin naryatidin pinta, hän maistui kuin hunaja ja kerma kevättalven aamuna. Elyah inhosi itseään ja sitä mitä hänen olisi sanottava.

«Minun käteni… katso.» Elyah nosti suljetut nyrkit heidän väliinsä, ja avasi hitaasti kämmenensä. Aluksi mitään ei erottunut. Sitten, auringonsäteet alkoivat tanssia kämmenten uurteissa, muodostaa kultaisia linjoja, kuvioita. Toisessa kädessä hopeaisia. Riimuja.

«Tulen ja jään riimut. Annoin Kartushin tornissa tatuoida ne käsiini. Ajattelin… minä… minä en koskaan uskonut…» Hänen äänensä tukahtui. Tällä hetkellä Kartushin epäolevien hallitsijoiden palveluksessa vietetty puoli vuotta kaikkine nöyryytyksineen ja kärsimyksineen oli kuin kaukaista unta. Jos hän vain olisi tuolla hetkellä tiennyt keinon, jolla mahtavan loitsun olisi saanut peruutettua, hän olisi tehnyt sen, silmää räpäyttämättä. Elyah tajusi etäisesti kadottaneensa jokaisen hivenen sitä järkeä joka oli itsevaltiaana hallinnut hänen elämäänsä viimeiset kaksikymmentä vuotta, yöt ja päivät. Asia tuntui teoreettisesti kiinnostavalta, mutta ei juuri nyt ajankohtaiselta.

«Onko se taikuutta?» Nainen katseli silmiään siristellen riimuja, jotka nyt näkyivät selvinä, omaa valoaan sykkivinä kuvioina.

«On. Ne… ne ovat vaaralliset. Riimuissa on suuri voima ja jotain… kuin oma mielensä. Välillä oikea käteni ei tiedä mitä vasen käteni on tekemässä. Näin niiden takia paljon… vaivaa… Halusin sellaista voimaa, johon ei tarvita kirjoja, ei kääröjä, ei aineksia jotka voivat kadota tai loppua hädän hetkellä.» Elyah tunsi äkillistä tarvetta uskoutua naiselle. «Lohikäärmeillä on sellaisia kykyjä; ne käyttävät magian mahtia vain mielensä voimilla! Meidän taitomme on niin vajavaista, ulkokohtaista ja keinotekoista – raahata aineksia ja ohjekirjoja mukanaan, hah! Minä haluan hengittää taikuutta, tuntea sen virtaavan suonissani! Minä haluan ojentaa käteni ja tuntea kuinka mahti virtaa ulos sormistani kuin tulipyörre tai iskee nyrkistäni kuin jäinen myrsky! Ja nyt minulla on se, minulla on se mahti!»

Elyahin silmät olivat alkaneet palaa ja hän ojensi käsiään ylöspäin; valoa vasten näkyi kuinka oikean käden ympärillä ilma alkoi pyörteillä levottomasti ja virtailla kiemurrellen ylöspäin kuin soihdusta. Vasen käsi puristui nyrkkiin ja suljettujen sormien lomasta alkoi hiljaa valua alaspäin harmaata huurua, pakkasusvaa.

«Mitä tämä on? Etkö sinä halua minua? Vai ovatko mahtisi kieltäneet sinulta elämisen yksinkertaiset ilot?» Nainen katseli häntä pää huvittuneesti kallellaan ja laski sitten sormensa hänen huulilleen. «Ei, hyss. Minä voin kyllä kuvitella: synkkiä valoja ja vannomisia, kaapuja ja tikareita, mystisiä maljoja sydänyön hetkellä. Sellaisena se aina alkaa, intona ja leikkinä jokin aineettoman idean lumoamana, sitten se vie mukanaan. Sitten alkaa taistelu ja –» nainen taivutti päänsä alas, hipaisi sormellaan arpea Elyahin poskella «– taistelu.» Hän naurahti, ilottomasti. «Eikä se vie minnekään, eikä synnytä mitään. Taistelu vie vain toiseen taisteluun, yhä uusien ja mahtavampien vastustajien eteen. Sellaisenko elämän sinä halusit – kädet, jotka levittävät vain kuolemaa, kädet joilla ei voi koskettaa naisen rintaa tai lapsen poskea pelkäämättä samalla, että vahingossa polttaa heidät tuhkaksi!»

«Minä… minä en…» Kaikki Elyahin perustelut, aiemmin niin timantinkirkkaat hänen mielessään, olivat äkkiä lehahtaneet jonnekin, paenneet naisen hirmuisen kauneuden edessä.

Nainen tarttui kiinni hänen ranteistaan ja tuijottaen kiihkeästi hänen silmiinsä painoi Elyahin oikean käden kämmenen hitaasti hänen vasemman kätensä nyrkkiä vasten. Kun kädet kohtasivat toisensa, mies hätkähti ja parahti ääneen: viiltävä salama tuntui iskevän hänen lävitseen. Kuului ääni, kuin hehkuva hevosenkenkä olisi karaistu jäisessä vedessä ja höyrypilvi tuprahti Elyahin kouristuneiden sormien välistä.

Elyahin haukkoessa henkeään nainen kurkottautui lattialle ja nosti sieltä nyörin, joka ilmeisesti toimi hänen pukunsa vyönä. Hän suuteli Elyahia jälleen, pitkään, nautinnollisesti, taivutti sitten miehen kädet ylös ja taaksepäin ja sitoi ne kiinni seinästä törröttävään tukevaan, takorautaiseen kynttilänjalkaan. Koukku oli korkealla, solmun sitominen vei kauan ja naisen öljytyt pyöreät rinnat painautuivat Elyahin kasvoja vasten pehmeinä, upottavina. Minä kuolen, Elyah ajatteli. Olen varmaan ensimmäinen velho joka kuolee tukehtumalla naisen rintojen väliin. Ihanaa!

Sitten hän pystyi hengittämään jälleen. Nainen nousi vuoteesta, käveli valoa kohti ja tempaisi verhon syrjään. Aurinko paistoi esteettömästi sisään leveästä oviaukosta ja Elyah näki sinisen taivaan ja puiden latvoja. Kukkivia hedelmäpuita. Hänen ensimmäinen kysymyksensä palasi jälleen hämmentyneeseen mieleen: missä ihmeessä hän oikein oli? Kuka oli tämä nainen, jonka rinnalla – Elyah oli nyt valmis vannomaan – itse jumalattaretkin kalpenisivat.

«Minä olen ruusutarhojen Shalya, rakas velhoni, ja sinulla on sija talossani tekojesi tähden, vuoteessani siksi että olen menettänyt mieheni ja siksi että sinun tuskaiset silmäsi ja oudot kätesi sytyttävät kupeissani palon jota en itse ymmärrä.» Shalya pyörähti ympäri oviaukossa ja katsellessaan naisen jumalaista kauneutta Elyahista tuntui kuin hän olisi hetken nähnyt valoa vasten ilman väreilevän, liikkuvan suurten siipien tapaan, hyväilevän vartalon kaaria oudoin varjoin. «Ja lopuksi, rakas Elyah,» nainen sanoi ja käveli takaisin vuoteeseen, «sinulla on sija sydämessäni ei tekojesi, vaan sen takia mitä me tulemme yhdessä elämään.» Oudot siipimäiset varjot tuntuivat väistyvän, ja Elyah näki vain tuulessa lentäviä terälehtiä.

Sitten hän ei nähnyt, tai jos näki, ei tajunnut näkevänsä.

Joku soitti luuttua ja huilua, tai sitten Shalyan sormet kykenivät loihtimaan melodioita miehen ihosta pelkällä kosketuksellaan. Shalya rakasti kuin vain voi taiteilija joka on syntyjään yhtä kankaan ja värin kanssa, joka liikkuu pienimmästä hipaisusta rajuimpaan syleilyyn samalla hurmioituneella helppoudella ja ajan ulkopuolisella rytmillä kuin myrsky, kuin meren aalto, aaltoa seuraten, upoten rannan hiekkaan. Uudelleen. Ja yhä uudelleen.

Minä kuolen! Elyah uskoi huutavansa. Tai sittenkin: Minä palan, minä jäädyn – minä elän, ja synnyn uudelleen! Sanat katosivat lauluun jota hän ei tiennyt laulavansa, sitä lauloi mies joka hän ei tiennyt olevansa, yhdessä naisen kanssa temppelissä jota hän ei tiennyt koskaan tekevänsä.

Jossakin vaiheessa siteet olivat pettäneet, nyöri oli palanut tai jäätynyt poikki, tai molempia. Shalya painoi velhon hehkuvan käden vasemmalle rinnalleen ja Elyah taisteli riimujen tahtoa vastaan, tunsi naisen vartalon värähtävän, vapisevan halusta. «Dormath! Tuli!» Ja Elyah tunsi kuinka riimun tahto taipui heidän yhteisen voimansa edessä. Vasen, jäinen käsi oli täynnä kylmää raivoa joka säteili luihin, ammensi menneisyyden loukkauksista ja kouristui vihan ympärille ahneesti kuin korppikotkan kynnet. Silmät suljettuna Shalya kääntyi suutelemaan suljettua kättä, painoi kosteat huulensa valkoisille rystysille kuin pakkasraudalle ja pakotti kuuman kielensä sormien teräksiseen lukkoon. «Argoth! Jää!» Kämmen ritisi vaimeasti avautuessaan ja levitti hallavia huuruja Shalyan kiihkoa hehkuville kasvoille, jotka näyttivät äkkiä niin nuorilta, niin riemukkailta. Jääriimun voima väistyi ja painui Elyahin sydämeen, hänen tahtonsa alaisuuteen.

Elyahin oikea käsi Shalyan sydämellä, Shalyan käsi Elyahin rinnalla; miehen kädet naisen lanteilla, naisen hengitys miehen kaulalla, nopeana, yhä kiihkeämpänä; yksi huuto, kahdesta suusta, yksi tuska ja nautinto, hampaat pureutuneena olkapäähän, haparoivat kädet, repeävä seinävaate, lattialle nykäisty pöytäliina ja särkyvä ruukku, ikivanha laulu joka on kuin valitus, kuin ylistys julmalle jumalalle joka on säätänyt taivaan ja helvetin tiet niin lähelle toisiaan, ai ai ai aiii, tuo aneleva kieltosana joka vain ruoskii jään yhä hurjemmin liekehtivään roihuun, kunnes valo hukuttaa kaiken yhteen suunnattomaan auringonnousuun.

Jälkeenpäin Elyah uskoi kertoneensa rakkaudestaan, pelostaan ja kaipauksestaan. Hän uskoi pidelleensä Shalyaa, joka itki, lämmin ja kostea vartalo hänen sylissään kouristellen, outoa naurunsekaista itkua, ja luuli suudelleensa yhä uudelleen hänen kyynelten turvottamia kasvojaan, nyt vähemmän jumalallisia mutta jotka ehkä juuri siksi olivat niin tavattoman tutut, äkkiä tutummat kuin hänen omat kasvonsa.

Kun pienempi, sininen kuu kiipesi taivaalle jostain kaukaa hedelmätarhan takaa, Elyah muisti jälleen jotain.

«Shalya? Mitä eilen oikein tapahtui? Miten minä päädyin tänne?»