Teos on itsenäinen jatko kolme vuotta sitten ilmestyneelle romaanille Kettu ja leijona. Johannes eli Jan on selvinnyt inkvisition kynsistä hollantilaisen maalari- ja humanistiystävänsä Hubertuksen avulla. Nyt hänestä itsestään tulee ruotsalaisen kyläpahasen lainlukija.

Onnettomuudekseen hän saa heti eteensä liian vaikean tapauksen. Kyseessä on ilmiselvä murha, ja todistajia riittää. Murhalle löytyy jopa kohtalainen motiivi, ja todistajilla ei tiedetä olevan mitään erityistä syytä koettaa ajaa syytettyä naista rangaistavaksi.

Mutta todistuksissa on aukko tärkeimmällä kohtaa. Kukaan ei ole nähnyt surmatyötä. Häpäisty ja yhteisönsä jo tuomitsema syytetty ei lopulta kiellä jos ei myönnäkään syyllisyyttään.

Oikeutta istutaan rahvaan hienhajussa ja kynttilän valossa. Ärtynyt Jan taipuu tuomitsemaan syytetyn, vaikka vapauttavakin tuomio olisi mahdollinen. Lautamiesten äänetkin menevät ristiin.

Muualta muuttaneena Jan on yhtäältä puolueeton mutta toisaalta auttamattoman ulkopuolinen. Siksi hän ei kykene purkamaan kylän ihmissuhteiden ja vallan vyyhteä. Ainoa todellinen ystävä pappi Berend kieltäytyy paljastamasta olennaisia tietoja rippisalaisuuteen vedoten.

Teloitetun julmasti raadellun ruumiin näkeminen teilipyörässä käynnistää uudelleen Janin pohdinnat. Vaikka häntä uhkaillaan ja pelotellaan, hän ei enää anna periksi vaan päätyy viimein salaisuuden ovelle. Murhaaja ei selviä, mutta murhan syy ja todelliset syylliset alkavat selvitä.

Syyllisyys on kuitenkin pakenevaa laatua. Murhan taustalla on lukuisia muiden kärsimiä vääryyksiä.

Lisäksi lainkäytössä on kysymys yhtä paljon vallasta kuin oikeudesta. Romaanin mukaan valtaa ei voida paikallistaa. Ja kun vallan haltijaa etsitään nuotan silmistä, etsijä itsekin sotkeutuu verkkoon pahanpäiväisesti.
 
 

Tuomarinohjeet puntarissa

Vaikka juoni on punottu huolellisesti, kyseessä ei ole mikään dekkari. Teesit naulataan kahdella ensimmäisellä sivulla.

Ensimmäinen koskee Ruotsin uskonpuhdistajan Olaus Petrin humaaneja Tuomarinohjeita, joita pohdiskellaan läpi romaanin. Puolittain vielä katolisuudessa kiinni riippuva Berend jopa valitsee Tuomarinohjeet käräjiä edeltävän saarnansa aiheeksi.

Tuomarin tärkein tehtävä on oikeuden ja oikeudettoman suojaaminen, ja rangaistuksen tulee koitua ihmisten parannukseksi eikä sen esteeksi. Lain kirjaimen noudattaminen ei ole kaksista lain käyttöä.

Toinen teesi on tuomarin toimiminen itsensä varassa, riippumattomana ihmisten painostuksesta, toiveista ja muista motiiveista. Johannes Richterin erehdystä leimaakin Aarnion aiemmista romaaneista tuttu yksilön vastuuta korostava näkemys. Kaikki yhteiskunnallinen parannus, myös oikeudenkäytön koheneminen, on palautettavissa valtaa saaneiden yksilöiden valintoihin.

Jan luistaa kummastakin periaatteesta.

Syyttömän rankaiseminen kuolemalla on peruuttamatonta. Tällaisen kokoluokan rikos sovitetaan romaanissa kuitenkin viime kädessä tuomarin unessa, jossa teilattu julistaa tuomarilleen: "En kanna teille kaunaa, vaikka ette uskonut minua. Nyt näette, että minä en tehnyt sitä." Halvalla menee.
 
 

Ajankohtaisia rinnastuksia

Historiallisen romaanin kirjoittajat ovat yleensä paitsi perehtyneet hyvin kuvaamaansa aikaan myös pohtineet lajinsa muita kysymyksiä. Näin on Aarnionkin laita. Hän nojaa vahvasti virolaisen Jaan Krossin perintöön ja tunnustautuu krossilaisen historiallisen romaanin linjalle.

Tätä käsitystä vasten ei ole väärin lukea romaania kannanottona myös nykyiseen lainkäyttöön, miksei myös lakien laadintaan. Janin epäitsenäisyys nostaa etsimättä mieleen esimerkiksi Turun kihlakunnansyyttäjä Tommi Teurin tapauksen.

Tämä ei tarkoita, että kirjailija olisi kirjoittaessaan tietoisesti ajatellut tällaisia viime aikojen sattumuksia. Eikä seikka heikennä romaania. Päinvastoin tässä juuri on teoksen ajankohtaisuus: se antaa uusia aineksia pohtia oman ajan oikeuden- ja vallankäyttöä.
 
 

Draamallisia tilanteita

Aarnio on yhtäältä draaman ja toisaalta ajatusten ja etiikan kirjailija. Johannes Richteriin erehdyksessä on kiintoisa juoni, ja ihmiset asettuvat sopivasti paljastaviin draamallisiin tilanteisiin.

Tunteiden käsittely on kömpelömpää. Samoin naisten ajatusmaailmaan ei meinaa löytyä kelvollista reittiä.

Kaukaa viisaasti naiset eivät nousekaan romaanissa etualalle eikä heidän kokemusmaailmaansa juuri paneuduta. Janin puolisolle Margeritelle tosin omistetaan viisi sivua romaanin puolivälissä.

Mitä Margeritesta sitten käy ilmi? Hän on tympääntynyt avioliittoonsa ja miehen jatkuvaan poissaoloon. Hän ikävöi kotimaansa lämpöön ja haaveilee "hienostuneesta ja hieman salaperäisestäkin elämästä" iloisine yllätyksineen: fasaanipaistia, haudutettua kaalia, yrttivoita ja seudun parhaita viinejä.
 
 

Kömmähdykset harmittavat

Romaania rasittavat harmittavasti eräät kliseet ja kerronnan kömmähdykset.

Ei odottaisi kenenkään enää vuonna 1998 pelastavan romaanihenkilöään tikarin iskulta laittamalla tälle rukouskirjan taskuun. Yhtä hämmentävää on lukea symbolisista viljan kypsymisistä ja viikatteen hiomisista Ajan eteishuoneessa.

Henkilöiden taustoitus ja näiden toiminnan motiivien selittäminen ei ota luonnistuakseen. Henkilöiden kautta tarinaan orientoituva romaani ikään kuin ajoittain katkeaa kertojan hypähtäessä esiin selittämään, kuinka "pöydän eri puolilla oli kaksi pelokasta", kuinka vouti Rundeel "jätti kertomatta, että Clemens Knutsson oli hänen serkkunsa", kuinka "totuus oli Niklaksen tapaisille miehille yhtä arvoton kuin heitteille jätetty koira" tai kuinka "Igor oli mielestään ahkera".

Sama romaanikerronnan perusongelma heijastuu myös näkökulman häilymiseen. Oikeudenkäyntikuvauksessa saatetaan siirtyä lainlukijan tajunnasta syytetyn tajuntaan jopa saman virkkeen sisällä. Hukkumiskuvauksessa taas seurataan intensiivisesti hukkuvan tuntoja, kunnes yhtäkkiä "viimeisenä näkyi hitaasti pinnan alle painuva käsi".

En osaa hevin pitää tällaista tietoisena osoituksena jälkimodernista havaitsevan subjektin pirstoutumisesta. Kun kyseessä on sisällöltään korkeatasoinen romaani, suuntaan ihmettelyni röyhkeästi myös kustantajalle. Ammattitaitoiselle toimittajalle kyse on pienestä työstä.
 
 

Lukijalle tuomarin näkökulma

Vaikka Johannes Richterin erehdyksessä ei suoraan niin sanota, ideana on asettaa Ketun ja leijonan päähenkilö - ja samalla lukija - katsomaan oikeusprosesseja sekä syytetyn että tuomarin näkökulmasta. Oikeudenkäytön ongelmallisuus näkyy näin paremmin.

Kunnollista syyttäjän näkökulmaa jälkimmäisestäkään romaanista ei löydy. En silti osaa toivoa romaanisarjalle puutetta täydentävää kolmatta osaa. Ilmassa leijuu nimittäin hienon hieno vaara, että Aarniosta tulee yhden asian kirjailija.

Toisaalta hän on intohimoinen oikeusajattelija. Keskittymällä siihen mitä osaa parhaiten hän on antanut kiintoisan panoksen paitsi historialliseen romaaniin myös yleisemmin suomalaiseen kirjallisuuteen.
 
 
 
 

Esikoisteos liikkui kotoisassa miljöössä, 1700-luvun alun Hämeessä. Kettu ja leijona ja Johannes Richterin erehdys sijoittuvat 1600-luvun alkupuolelle Saksaan ja Ruotsiin.

Siirtyminen kansainvälisiin aiheisiin ei sinänsä ole laventanut skaalaa. Kirjailijana Aarnio on yhä puhdasverinen aatehistorioja, jota kiinnostavat lainkäytön ja oikeudenmukaisuuden kysymykset.

Historiallisen romaanin lajissa tunnetaan erityinen professoriromaanin tyyppi. Lajia ovat Suomessakin viljelleet paljolti historian tutkijat. Jälki ei ole aina ollut kaksista, kun asiantuntemus ja nippelitieto ovat puskeneet esiin tekstin saumoista.

Professori Aarnio ei ole historiantutkija vaan Tampereen yliopiston siviilioikeuden professori ja kansainvälisestikin arvostettu oikeusoppinut. Kirjailijana hän ei pyri pedanttisesti jäljentämään kuvaamansa miljöön jokaista piirrettä. Romaanien idea on toisaalla. Aarnio siirtää pohdintojaan oikeuden käytöstä ja toteutumisesta historialliseen materiaaliin.

Aarnion käsittelyssä ajankohtaiset ongelmat tavallaan yksinkertaistuvat siinä mielessä, että ne voidaan nähdä ilman oman ajan perspektiivin mataluutta ja muuta sälää. Toisaalta romaanien kertomusluonne mahdollistaa myös ongelmien tavattoman monimutkaisuuden esiin tuomisen.
 
 

Suomalaisessa historiallisessa romaanissa on kaksi perinnettä suhteessa kysymykseen, muuttuuko ihminen historiansa aikana. Aarnio edustaa vallitsevaa kantaa, jonka mukaan mieltämis- ja kokemistavat ovat koko historiallisena aikana olleet suunnilleen samanlaiset. Tämä paitsi mahdollistaa samastumisen romaanihenkilöihin myös helpottaa historiallisten analogioiden käyttöä.

Johannes Richterin erehdyksessä korostamalla korostetaan, että erityisesti ihmissuvun sivistyminen on varsin pinnallista muuttumista: uskotteluista huolimatta "sen alta tuijottavat pyyteitten, pelkojen ja halujen täyttämät silmät".

Toinen historiallisen romaanin jako kulkee ajattelua korostavan, aatehistoriallisen ja tietoisesti historiallisia analogioita käyttävän linjan ja toisaalta viihteellisemmän, seikkailuihin, ihmissuhteisiin ja tunteisiin keskittyvän linjan välillä. Jälkimmäistä perinnettä kutsutaan monissa maissa historialliseksi romanssiksi, mikä nimitys ei sinänsä viittaa rakkausaiheen välttämättömyyteen teoksissa.

Edellisen linjan vetovastuu tuntuu siirtyneen Tuure Vierrokselta Aulis Aarniolle. Harmittaa, jos Irja Ranen vierailu lajityypissä jäi tilapäiseksi.

Historiallisen romanssin kärjessä kulkevat Laila Hietamies, Kaari Utrio, Birgitta Hurme ja Pirjo Tuominen. Kasvualustaa tällä linjalla on runsaasti historiallisessa nuorisoromaanissa Maijaliisa Dieckmannista Kaisa Ikolaan.

Linjajako seuraa osin sukupuolten jakoa. Voi olla hätiköityä tehdä havainnosta kauas kantavia päätelmiä. Lajia seuranneesta tuntuu kuitenkin alustavasti siltä, kuin edellisen linjan kirjoittajiksi ja lukijoiksi kehityttäisiin myöhemmin.

Linjajaon selkiytyminen on osa yleistä kirjallisuuden lajien ja lukijayleisöjen hienojakoistumista. Samalla se saattaa helpottaa historiallisen romaanin lajin säilymistä ja kehittymistä. Vaikka kirjasyksy 1998 on moneen vuoteen köyhin historiallisista romaaneista, lajin tulevaisuus ei ole uhattuna.