Muutama vuosi sitten yliopistoa kritikoi raskaasti mm. teollisuus, jonka mielestä yliopisto käpertyy liikaa itseensä eikä ymmärrä tehtäväänsä soveltavan teknologisen tiedon tuottajana. Teknologia voitaisiin tässä hyvällä tahdolla ymmärtää käsitteen laajassa merkityksessä raaka-aineiden jalostukseksi ja sitä koskevaksi tiedoksi. Raaka-aineilla puolestaan voidaan ymmärtää muutakin kuin öljyä, puuta ja malmimineraaleja, so. vaikkapa kasvatusta tai ihmisen toimintaa koskevaa tietoa.

Viime aikoina erityisen painokkaita puheenvuoroja ovat käyttäneet opiskelijoiden edustajat. Etenkin professorien ja assistenttien ammattijärjestöjen ilmeisesti tahallisen provosoiva esitys jättää valitsematta uusia opiskelijoita yliopistoon kuohahdutti. Esimerkiksi tamperelaisessa opiskelijalehdessä Aviisissa haukuttiin professorit ja näitä hännystelevät assistentit suohon.

Kritiikin taustalla näkyy selvänä käsitys yliopistosta hierarkkisena instituutiona. Yliopisto on tietenkin melko hierarkkinen laitos, ja sen käyttövoimasta suuri osa perustuu juuri mahdollisuuteen nousta akateemisessa hierarkiassa. Yksilötasolla voidaan puhua kunnianhimosta; se tosin tavataan pyhittää puhumalla tieteellisestä kunnianhimosta.

Tieteellisen kunnianhimon kääntöpuolet ovat valitettavan tuttuja kaikille yliopistoihmisille: kiristyneitä ihmissuhteita, tietojen salaamista, opetuksen ja muiden virkatehtävien laiminlyöntiä yms. Uraputkessa olevat assistentit voivat toki hännystellä professoreita, mikäli he arvioivat sen olevan toimivin strategia oman aseman edistämisessä, mutta tosiasiassa näiden ammattiryhmien edut menevät työpaikoilla myös usein ristiin. Vastaavasti opiskelijan sarkastinen kriittisyys opettajaa kohtaan vähenee ratkaisevasti siinä vaiheessa, kun hänelle alkaa avautua mahdollisuuksia akateemisen uran käynnistämiseen.

Toinen opiskelijoita rassaava kysymys tuntuu olevan avoimen yliopiston opetuksen saama taloudellinen lisätuki. Onhan tutkinto-opiskelijoilta samaan aikaan nipistetty pois niin tuntiopetusta kuin tenttikirjojakin. Ei ole sattumaa, että tutkinto-opiskelijat puhuvat nimenomaan avoimesta korkeakoulusta ja varovat visusti nykyään yleisesti käyttöön omaksuttua nimitystä avoin yliopisto. Kaiken kaikkiaan tämä on hyvin oireellista potemista. Eikö juuri avoimen yliopiston toimintaa voitaisi nähdä yhtenä osavastauksena kysymykseen yliopiston roolista? Palaan asiaan kirjoitukseni lopussa.
 

Mutta kuka, ketkä, mikä tai mitkä sitten ovat yliopiston varsinaisia asiakkaita? Opiskelijat, teollisuus ja kauppa, yhteiskunta tai valtio, muu tiedeyhteisö, vai kaikki nämä yhdessä?

Jos ensisijaiseksi asiakkaaksi käsitettäisiin kauppa ja teollisuus ja jos yliopiston tehtävä olisi teknologinen yllä sanotussa mielessä, omassa yliopistossani pitäisi nitistää välittömästi kaksi suurinta tiedekuntaa, ainakin suurin osa niiden laitoksista. Jos taas asiakkaaksi ymmärretään valtio, ollaan viehättävässä tilanteessa: työnantaja on samalla asiakas. Toki tiedetään, että yliopiston tehtäväksi on viime vuosisadalta lähtien usein käsitetty juuri virkamiehistön kouluttaminen, ja miksei nykyisessä yliopistossa sinänsä voisi nähdä paljonkin tällaiseen suljettuun kehään viittaavaa.

Edellä sanotusta oikeastaan käy ilmi, että yliopiston asiakkaan tai asiakkaiden määrittely ei ole mitenkään mutkaton tehtävä. Aivan erityisesti kannattaa varoa opiskelijoiden käsittämistä asiakkaiksi. Tämä olisi viime kädessä niemenomaan opiskelijoiden edun vastaista, niin kuin pyrin hetken päästä osoittamaan.

Jotta keskustelu voisi saada uusia aineksia ja jotta voidaan perustella edellä esitettyä näkemystä, on tarkasteltava lähemmin käsitettä 'asiakas'.
 

Sanaa asiakas ei tiettävästi ole esiintynyt missään kansanmurteessa. Lauri Hakulisen (Suomen kielen rakenne ja kehitys, 4. p. 1979, 467-469) mukaan sana sepitettiin tietoisesti 1900- tai 1910-luvulla, samaan aikaan kuin esimerkiksi sanat asukki, hoidokki, hyödyke, kaavake, kannattavuus, kysyntä, lahjonta, laskelma, lomake, luetteloida, säännöstellä, tarjonta, tase, tehostaa, todentaa, toimihenkilö, tuottoisa ja virkailija. Luettelo ei toki ole viattomasti koottu, mutta siinä näkyy selvästi pari tendenssiä: yhtäältä hallinnon lisääntyminen ja hallinnon harjoittama kontrolli, toisaalta taloudellisen toiminnan ja ajattelun voimistuminen.

Nykysuomen sanakirja (6. p. 1978) tuntee asiakkaalle kaksi merkitystä:
 

1. henkilö, liike tms. suhteessa jonkin liikkeeseen tai ammatinharjoittajaan, jolta ostetaan tai jolla teetetään jotakin;
2. jossakin virastossa asioiva, sen puoleen kääntyvä henkilö.

Antti ja Pirkko Leinon Synonyymisanastossa (1990) asiakkaalle annetaan kolme synonyymia: liiketuttava, ostaja ja potilas. Vastineiden järjestys ei ole satunnainen. Liiketuttava on vertainen. Ostaja on ( kaikista fraaseista huolimatta - arvostuksessa alempi, niin kuin jo kansanviisaus tietää: "Voi että minä kärsin, sano heleppoheikki." (Alajärvi) Alinta kastia edustaa potilas.

Sanakirjoista hahmottuva asiakkuus on erottamaton osa nykysuomalaista yhteiskuntaa. Esimerkit osoittavat teollisuusyhteiskunnan vähittäistä muuttumista jälkiteolliseksi ns. palveluyhteiskunnaksi. Kauppa on tuotantoa tärkeämpää, ja palvelu on pitkälti institutionaalistettua. Jos työvoimasta kolmannes toimii palveluammateissa, 'palvelun' käsitteellä ei välttämättä ole paljoa tekemistä auttamisen, avuksi tai hyödyksi olemisen kanssa.
 

Mitä selvemmin asiakas ymmärretään osatekijäksi taloudellisessa toiminnassa, sitä selvemmin kysymys on monin tavoin rajoitetusta ihmisten tms. välisestä suhteesta, ja tätä suhdetta voidaan kutsua kauppasuhteeksi. Viime kädessä asiakkaasta halutaan hyötyä taloudellisesti - mikä johtaa mm. siihen, että huonoista asiakkaista pyritään eroon ja että asiakasta voidaan tarpeen tullen sahata linssiin.

Monissa visioissa opiskelijat on tulkittu yliopiston ensisijaisiksi asiakkaiksi. Kun käydyn keskustelun perusteella näyttää siltä, että asiakkuus ymmärretään jossakin määrin yllä esitetyllä tavalla, opiskelijan suhde yliopistoon tulee kauppasuhteeksi. Opiskelija tai opiskelijajoukko, josta ei näytä olevan hyötyä oppiaineelle, laitokselle tai tiedekunnalle, voitaisiin siten syrjäyttää tavalla tai toisella. Ja varsinkin kireässä taloustilanteessa eri määrän aineellista hyötyä tuottavat opiskelijat tultaisiin asettamaan eriarvoiseen asemaan.

Sosiaalihuollon ja poliisin asiakkaista puhuminen uudessa sanakirjassa viittaa kahteen tärkeän seikkaan. Yhtäältä on kysymys tutusta eufemismi-ilmiöstä: ikäviä, pelottavia tai muuten torjuttavia asioita kutsutaan näennäisen neutraaleilla peitenimillä. Vähintäänkin irvokasta näennäisdemokratiaa on kuitenkin puhua asiakassuhteesta vaikkapa mielenterveystyössä, kun kyse on todellisesta hädästä. Ei ole ihme, että ihmeparantajilla riittää kysyntää.

Toisaalta poliisi ja sosiaalitoimi ovat osa nyky-yhteiskunnan keskeisintä toimintastruktuuria. Ne eivät sinänsä tuota mitään vaan hoitavat, korjaavat ja poistavat (ainakin näkyvistä) yhteiskunnassa ilmeneviä häiriöitä ja poikkeamia. Viime kädessä poliisi- ja sosiaalitoimenkin uskotaan tukevan taloudelliseen hyvinvointiin tähtäävää länsimaista ideologiaa ja miksei jopa tuotannollista toimintaa.

Jos ongelmaa yliopiston asiakkaista lähestyttäisiin sillä tavoin kuin sosiaaliala tuntuu käsittävän asiakkuuden, ei mielestäni oltaisi juuri paremmalla pohjalla. Sanakirjaesimerkkien mukaan sosiaalihuollon ja poliisin asiakkaat ovat ihmisiä (eivät yrityksiä) ja helposti identifioitavissa. Näin olisi myös yliopiston laita: asiakkaita olisivat opiskelijat, jotka käsitettäisiin jollakin tapaa vajaavaltaisiksi ja joita paitsi holhottaisiin myös kontrolloitaisiin entistä tiukemmin. Sinänsäkin ilmeisesti mahdoton ihanne opiskelijoiden ja opettajien yhteisestä ja aidosti demokraattisesta yliopistosta romahtaisi lopullisesti.
 

Tässä kirjoituksessa ei ole löydetty eikä edes oikeastaan etsitty vastausta kysymykseen, kuka tai mikä on yliopiston asiakas. Kysymykseen pitääkin jättää vastaamatta, koska 'asiakkaan' käsite ei sovellu yliopistoon. Se on osa sellaista ideologista kielenkäyttöä, joka tuo vähintäänkin tiedostamatta mukanaan alistamisen, holhouksen, kontrollin ja jopa mahdollisen petoksen idean.

Lopuksi sopii vielä pohtia aiemmin viitattua kunnianhimoa. Yksilön toiminnan motivaationa lähes pelkkä kunnianhimon tyydyttämiseen pyrkiminen on paitsi henkisesti ja ruumiillisesti kuluttavaa myös työyhteisölle raskasta. Koska tavoitteet suuntautuvat nousuun sekä sosiaalisessa hierarkiassa että akateemisessa hierarkiassa, on selvää, että tunnetaan välttämättömäksi tehdä eroa itseään alempiin, siis myös opiskelijoihin.

Opetuksessa on vasta nyt alettu huomata, että tärkeämpää kuin se, mitä opiskelijoihin saadaan pumpattua sisään, voisi olla se, mitä he saavat itsestään ulos. Eikö tätä ideaa voisi vähitellen soveltaa myös akateemisiin opettajiin. Kai sitä voisi jotakin antaakin eikä vain sokeasti tuijottaa siihen, mitä voisi vielä saada lisää. Opettaminen yliopiston ulkopuolella tai vaikka avoimessa yliopistossa on vain yksi vaihtoehto.

Avoimen yliopiston roolista samoin kuin yleensäkin yliopiston asemasta ja tehtävistä tulee käydä jatkuvaa keskustelua. Mutta jos yliopisto-opiskelijat vakavissaan ovat avoimen yliopiston laajennutta opetusta vastaan, on syytä katsoa peiliin. Haluavatko itsekin nousuputkessa olevat tutkinto-opiskelijat tosissaan tehdä hajurakoa avoimen yliopiston opiskelijoihin? Mistäpä niitä assistentteja muualta tulee kuin opiskelijoista.