Suomalainen kulttuuripolitiikka on muuttunut paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Eija Ristimäki listaa Arsis-lehdessä 1/2000 muun muassa ammattikunnan laajenemisen, koulutuksen lisääntymisen, yrittäjyyden, hanke- ja ohjelmaperusteisen työskentelyn, verkostoitumisen ja lobbaamisen. Nyt on muotia puhua sisällöntuotannosta, tuotteistamisesta ja arvoketjuista.

Normeja on purettu ja valtaa siirretty valtiolta kunnille. Myös tulosjohtaminen on astunut kulttuuripolitiikkaan. Euroopan neuvoston mukaan kulttuurin näkökulma olisi otettava mukaan kaikkeen päätöksentekoon ja kulttuuripolitiikka vedettävä hallinnon marginaalista keskustaan.
 

Kunnalliselta kulttuuripolitiikalta ei totisesti puutu haasteita. Yksi apuväline niihin vastaamisen on luotettava tutkimustieto. Sitä ei ole nähdäkseni hyödynnetty ollenkaan niin hyvin kuin voitaisiin.

Taiteiden tutkijat eivät juuri ole olleet kiinnostuneita kulttuuritoiminnan tutkimisesta vaan keskittyneet taideteoksiin - ja niistäkin pääosin sellaisiin, joilla on erityistä kansallista arvoa. Koska arvo paljastuu tavallisesti vasta myöhemmin, on tutkittu pääosin vanhempaa taidetta.

Kunnallista kulttuuritoimintaa ovatkin tutkineet muut kuin taiteentutkijat. Poliitikkojen on verrattain helppoa omaksua tällaisten selvitysten ja raporttien puhetavat ja ajattelun mallit. Sen sijaan ei ehkä huomata, mitä niissä jätetään sanomatta.

Selvityksiin ja raportteihin ei yleensä kuulu kovin syvällistä teoreettista pohdintaa. Tietoja kootaan kyllä luotettavin menetelmin ja analysoidaan pätevin mallein, mutta tiedon taakse on hankalaa mennä.

Kulttuuripolitiikka tarvitseekin tutkijoiden näkökulmia kulttuuriin. Pitäisi kysyä esimerkiksi, miksi ihmiset vastaavat kyselyihin niin kuin vastaavat, ja vasta sitten arvioida vastauksia.
 

Suomessa kulttuuri on historiallisista syistä kytkeytynyt poikkeuksellisen vahvasti kansalliseen identiteettiin, ja kansallinen yhtenäiskulttuuri on murtunut verrattain myöhään. Taidekulttuurikin on eriytynyt omaksi toiminnan lohkokseen varsin hitaasti. Esimerkiksi kirjasodat osoittavat, kuinka taiteen alueelle on usein yritetty tunkeutua käyttämään sille kuuluvaa valtaa.

Suomalaisessa kulttuuripolitiikassa on yhä vahvoja jäänteitä tällaisesta ajattelusta. Muun muassa ajatellaan, että yhteiskunnan tulee järjestää kulttuuripalveluja, koska se lisää kansalaisten tasa-arvoista mahdollisuutta päästä osalliseksi kulttuuritarjonnasta. Kulttuurin tukeminen myös jarruttaa pelkkään markkinavetoisuuteen perustuvan kulttuurin muuttumista silkaksi viihteeksi.

Vaikka taiteet ovat Suomessa olleet raskaassa kansallisessa käytössä, tutkimuksessa niitä ei ole haluttu eritellä sellaisina. Sosiologit ovat toki tehneet ristiretkiä taiteen alueelle. Lähestymistavat eivät kuitenkaan ole aina tehneet oikeutta taiteen perusluonteelle.

Monet poliitikot näkisivät mielellään kulttuurinkin markkoina. Jos kulttuurin toimijat kuitenkin mieltävät jotkin seikat erityisellä tavalla kulttuurisiksi tai taiteeksi eivätkä taloudeksi, näkemystä ei kannattane sivuuttaa. Kulttuuritoiminnallahan pyritään nimenomaan tuomaan ihmisten arkeen sellaista laadullista lisää, mitä ei voida muuten saavuttaa.

Perinteiset sosiologiset asenne-, lukemis- ja osallistumistutkimukset pikemminkin kuvaavat massoja kuin ymmärtävät taiteen tekijää tai vastaanottajaa. Tarkasteluissa saadaan näkyviin vain keskimääristä käyttäytymistä - aivan sosiologian alkuperäisen manipulatiivisen tehtävän mukaan.

Taidetta ei kuitenkaan ohjailla näin suoraviivaisesti. Kaikkein vähimmin tutkimustuloksiin reagoivat taiteilijat. Myöskään kunnallisten päättäjien ei kannata tavoitella lyhytnäköisiä etuja mukauttamalla kulttuuripolitiikkaa esimerkiksi kansan tykkäämisten mukaan.
 

Pitkän päälle menestyvää kulttuuripolitiikkaa ei voida tehdä siten, että luetaan selvityksiä ja tutkimustuloksia ja koetetaan muitta mutkitta toimia niiden mukaan. Tarvitaan arvopohdintaa ja strategista ajattelua. Kaikessa politiikassa on kysymys ennen kaikkea arvoista ja päämääristä ja vasta toissijaisesti keinoista.

Poliitikkojen on syytä olla valmiit muuttamaan käsityksiään kulttuurista ja sen osatekijöistä, jos tutkimus osoittaa ne kestämättömiksi. Olennaista on, että politiikan perustavia arvoja tutkimus ei kuitenkaan voi tuottaa.

Usein tutkimusprosessi on tärkeämpi kuin tutkimustulokset. Voitaisiinkin sanoa, että jos tulokset auttavat selittämään, niin tutkiminen auttaa ymmärtämään. Kulttuuritoiminnan kehittäminen edellyttää syvempää ymmärtämistä kuin yksinkertaisten syysuhteiden havaitseminen. On ymmärrettävä, että vaikka politiikka itse joskus lähenee sirkus- ja tempputaidetta, se ei voi synnyttää taidetta saati taata sen laatua.

Taiteilijat ja taiteen harrastajat ovat usein herkkiä koskemattomuudestaan. Heitä ei kuitenkaan pitäisi sillä verukkeella eristää omiksi saarekkeikseen. Keskustelu ja muu vuorovaikutus kulttuurin toimijoiden kesken lisää kaikkien itseymmärrystä ja sitä kautta myös toimintakykyä ja toiminnan laatua.

Tässä medialla on ratkaiseva merkitys. Jos kulttuurin toimijat tuntevat työskentelevänsä tiedotustyhjiössä, motivaatio kärsii. Mediajulkisuudella näyttäisi olevan vaikutusta myös julkiseen rahoitukseen.
 

Aivan ratkaisevaa kunnallisessa kulttuuripolitiikassa on se, kuinka kuntalaiset saadaan tukemaan sitä. Tutkimus tulee tässäkin avuksi.

Ensiksikin kunta voi teettää päätöksenteon tueksi tutkimuksia ja selvityksiä esimerkiksi kuntalaisten asenteista ja käsityksistä, analysoida niitä ja rakentaa eritellen toiminnan malleja. Toiseksi tutkimus voi osoittaa sellaisia kulttuuritoiminnan merkityksiä, joita ei voida mitata määrällisesti.

Vastuulliseen päätöksentekoon kuuluu hankittuun tietämykseen ja arvoihin perustuva halu ja kyky nähdä kauemmas ja hahmottaa monimutkaisempia yhteyksiä kuin kadunmies. Vain siten kunnallista kulttuuritointa uskalletaan kehittää vastustuksestakin huolimatta.
 

Keille kulttuuria sitten tehdään ja keiden ehdoilla? Hallintorakenteet edellyttävät välttämättömästi parlamentaarista päätöksentekoa so. valintoja toisten puolesta. Päättäjien tulisi kuitenkin ymmärtää, että he eivät edusta iältään, koulutukseltaan, varallisuudeltaan, yhteiskunnalliselta asemaltaan eivätkä sukupuoleltaan keskimääristä otosta kunnan väestöstä.

Yksi suuri kysymys on suhtautuminen taiteen ja viihteen erotteluihin. Vaikka näitä rajoja kumotaan tutkimuksessa, ne ovat vahvasti olemassa asenteina ja käytäntöinäkin. Elitistisen taidekulttuurin ulkopuolelle jäävät myös harrastaja- ja kansankulttuuri, joita kunnan tulee ilman muuta tukea. Tämä on siksikin tärkeää, että toisin kuin usein eliittikulttuurissa, harrastajakulttuurissa ihmisille tarjoutuu yleensä muitakin kuin vastaanottajan rooli.

Populistinen reagointi ei ole kulttuuripolitiikkaa. Kirjastoon ei tarvitse hankkia väkivaltalukemistoja ja seksivideoita siinä suhteessa kuin kuntalaiset haluaisivat.