Uskonnollisen kaunokirjallisuuden
mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia

Asiaa mutkistaa se, että ihmisten tapa lukea on muuttunut. Nykyään hyväksytään yleisesti, ettei kirjallisuudessa anneta vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, että siinä ei tuomita ja että siinä voidaan kuvata periaatteessa mitä tahansa. Onko tällaisessa kulttuurisessa tilanteessa enää mitään paikkaa aidosti uskonnolliselle kaunokirjallisuudelle? Onko uskonnollinen kaunokirjallisuus mahdoton laji? Olen edellä esittänyt uskonnon ja kaunokirjallisuuden eräitä ristiriitoja. Myöhemmin tulen osoittamaan niitä lisää konkreettisin esimerkein. Lopuksi koetan katsahtaa – samoihin esimerkkeihin viittaamalla –, millaiset olisivat uskonnollisen kaunokirjallisuuden mahdollisuudet tätä nykyä.

Uskonto on tietenkin suosittu aihe kaikessa kaunokirjallisuudessa, mutta tässä tarkoitan "uskonnollisella kaunokirjallisuudella" uskonnollisten liikkeiden julkaisemaa kaunokirjallisuutta, jolla kustantajan näkemyksen mukaan on myös uskonnollisia tehtäviä, kuten osoittaa uskonnollisen kääntymyksen luonnetta, opettaa hyvää ja oikeaa elämää ja auttaa tulkitsemaan omaa suhdettaan Jumalaan, toisiin ihmisiin ja jumalattomaan maailmaan.
 
 

Koetan havainnollistaa uskonnon ja taiteen suhteen kehityksen yhtä ulottuvuutta käyttämällä hyväkseni monilla tieteenaloilla suosituksi tullutta "modernisaation" käsitettä. Käsitteellä tarkoitetaan yleisesti kaikkia niitä kehityskulkuja, jotka ovat vähitellen muokanneet nykyiset länsimaiset yhteiskunnat nykyisen kaltaisiksi. Modernisaatiokehitykseen nähdään tällaisessa tarkastelussa kuuluvan ainakin seuraavat seikat:

 
• suuret yhteiskunnalliset prosessit kaupungistuminen ja teollistuminen,
• yleiset maailmankatsomukselliset muutokset maallistuminen ja moniarvoistuminen,
• toiminnan, tapahtumien ja ajattelun nopeutuminen ja osin siitä johtuen eräänlainen pinnallistuminen,
• viestintävälineiden kehittyminen ja viestinnän lisääntyminen.

Yksi tapa hahmottaa tällaista kehityskulkua on tarkastella yhteiskunnallisten toimintojen eriytymistä. Esimodernille yhteiskunnalle oli nimittäin ominaista kaikkien toiminnanalojen eriytymättömyys ja vahva ykseys. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että jokin toiminnanpiiri ikään kuin sulki sisäänsä muut. On helppoa nähdä, että nimenomaan uskonto on ollut tällainen hallitseva toiminnanpiiri. Vielä 1800-luvun alkupuolella Suomessa katseltiin yleisesti kaikkia muita toimintoja, niin taloutta kuin taidettakin, sen näkökulmasta. Uskonto sääteli voimakkaasti paitsi moraalia myös tiedettä, taidetta, kasvatusta, kansalaistoimintaa, yrittämistä ja politiikkaa. Tällaisessa tilanteessa ymmärrettävästi myös kirjallisuuteen suhtauduttiin viime kädessä sen mukaan, miten hyvin sen katsottiin olevan linjassa vallitsevan uskonnollisen ajattelun kanssa.

Tilanne alkoi rakoilla Suomessa merkittävästi suunnilleen 1860-luvulla, jolloin yhteiskunnan toiminnanalojen eriytymiskehitys varsinaisesti käynnistyi. (Tietenkin jo 1700-luvun loppupuolella Suomessa oli yksittäisiä keskieurooppalaisesta ja englantilaisesta valistusfilosofiasta vaikutteita saaneita ajattelijoita Antti Chydeniuksesta Henrik Gabriel Porthaniin, jotka näkivät eriytymiskehityksen välttämättömäksi.)

Modernisaatiokehitys on sittemmin edennyt siihen, että uskonto mielletään yleisesti ikään kuin yhdeksi yhteiskunnan toiminnanalaksi tai erilliseksi lohkoksi, jolla ei enää ole muita alueita jäsentävää ja kontrolloivaa voimaa. Esimerkiksi tiede, taide ja talous nähdään yhtä lailla omiksi alueikseen, joiden toimintaa ei voida säädellä uskonnosta käsin.

Kirjallisuuden kohdalla edellä luonnehdittua modernisaatiokehitystä voidaan seurata kirjasotia tarkkailemalla. Vielä 1930-luvulla hyvin monet kaunokirjalliset teokset herättivät voimakasta paheksuntaa paitsi lukijoissa myös joissakuissa kirjallisuudentutkijoissa. Tuomiolle haluttiin jopa Uuno Kailaan eroottissävyistä lyriikkaa. Sodan jälkeen mittavimmat – ja viimeiset – taistelut käytiin Paavo Rintalan Sissiluutnantista (1963) ja Hannu Salaman Juhannustansseista (1964). Nykyään kirjasodat eivät ole kovin todennäköisiä juuri siitä syystä, että kirjallisuus mielletään omaksi alueekseen, jossa on vallalla omat, tavallisesta sosiaalisesta elämästä poikkeavat sääntönsä ja lainalaisuutensa.
 
 

Asia muuttuu ongelmallisemmaksi, kun uskonnollinen liike ryhtyy kustantamaan kaunokirjallisuutta. Jari Hiltunen on selvittänyt seikkaperäisesti yhden uskonnollisen yhteisön, helluntailiikkeen, kustannustoimintaa ja siinä ilmeneviä kirjallisuuskäsityksiä Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielmassaan Miksi juuri nämä kirjat? (Tampereen yliopisto, 1998). Tässä ei ole tarpeen viitata aiheeseen sen enempää, vaan käsittelen seuraavassa lyhyesti toisen uskonnollisen liikkeen, vanhoillislestadiolaisuuden, uutta kaunokirjallisuutta. Tulokset eivät ole suoraan yleistettävissä muihin uskonnollisiin liikkeisiin. Tunnen kuitenkin jonkin verran uskonnollista kustannustoimintaa Suomessa, ja käsitykseni mukaan seuraavassa sanottu antaa uudesta uskonnollisesta kaunokirjallisuudesta kohtuullisen yleiskuvan.
 
 

Lestadiolainen kirja- ja lehtikustannustoiminta käynnistyi jo 1800-luvulla. Kaunokirjallisuutta on kuitenkin julkaistu sanottavasti vasta 1980-luvun puolivälistä lähtien, jolloin liikkeen sisälle suunnatusta kertomakirjallisuudesta tuli olennainen osa SRK:n toimintaa. Tiettyä maallisen kaunokirjallisuuden vieroksuntaa osoittaa, että liikkeessä puhutaan nimenomaan "kertomuskirjoista" eikä romaaneista tai novelleista.

Kustannustoiminta on hyvin järjestynyttä. Käsikirjoituksia rekrytoidaan oman väen parista, ja niitä luetetaan monilla liikkeen sisältä löytyvillä asiantuntijoilla, myös kirjailijoilla. Kirjat toimittaa arvovaltainen julkaisujen toimitusneuvosto, joka viime kädessä vastaa kirjojen soveltuvuudesta liikkeen kustannustoiminnassa omaksuttuun linjaan. Nykyisestä linjasta saa verrattain luotettavan kuvan Samuli Pentikäisen artikkelista "Kertomuskirja viestin välittäjänä" (SRK:n vuosikirjassa 1993). Pentikäisen mielestä hyvät kirjoitukset nousevat aidosta ja kokonaisesta uskovaisena olemisen kokemuksesta. Lukijalle tulee jättää kerrontaan oivallettavaa. Viitaten erääseen aihetta käsittelvään artikkeliini teoksessa Hevosen sulkia (1991) Pentikäinen suosittaa välttämään uskovaisen kertojan kaikkitietävää ja liian opettavaista roolia ("uskovaisen kertojan" käsitteeseen palataan hetken päästä). Hyvä kieli on itsestään selvyys. Myös huumoria ja jännitystä sopii viljellä. Vaikka kirjat markkinoidaan lähinnä liikkeen sisälle, Pentikäinen toivoo otettavan huomioon myös ulkopuolisia lukijoita "lähetysnäköalan kannalta".

Vanhoillislestadiolaisen kaunokirjallisuuden pakollisia piirteitä ovat koko ajan olleet erottautuminen jumalattomasta maailmasta, reagoiminen pilkkaan ja häpeään, vastuun ottaminen suurperheestä, kääntymis- ja luopumiskokemusten käsittely sekä syntien anteeksi todistaminen Jeesuksen nimessä ja veressä. Jokaisessa lukemassani kirjassa on viitattu ainakin kertaalleen suviseuroihin, liikkeen vuotuiseen pääjuhlaan. Niin ikään kaikissa teoksissa esitetään katkelmia seurapuheista (saarnoista).

Olen ollut keskusteluissa vanhoillislestadiolaisesta kustannustoiminnasta vastaavien henkilöiden, liikkeen johdon sekä eräiden liikkeeseen kuuluvien kirjailijoiden kanssa. Liikkeessä tiedostetaan hyvin se, mitä olen alussa kutsunut uskonnollisen kaunokirjallisuuden mahdottomuudeksi, mutta toimintaa pidetään niin tärkeänä, ettei siitä hevin luovuta. Erityisesti korostetaan lukijan asemaa ja oikeuksia. Lukijan korostaminen näkyy kuitenkin käytännössä lukijan holhoamisena: kun pelätään, että joku lukija voi saada kerrotusta tarinasta virheellisiä tai haitallisia vaikutteita, kerrontaa muokataan sellaiseksi, että tulkinnalle ei jää paljoa tilaa. Seikka näkyy hyvin esimerkiksi Mikko Kinnusen nuorille aikuisille suunnatussa varusmiesromaanissa Käännös oikeaan päin (1996), Niilo Keräsen nuorisoromaanissa Mopolla ehtii (1993) ja avioliittoromaanissa Satama vai karikko (1997) sekä Pauli Matikaisen muistoissa viipyilevässä eräkirjassa Erätulissa eilisen tuoksu (1998).

Käännös oikeaan päin kuvaa vastikään historian opettajaksi valmistuneen kahden lapsen isän armeijavuotta. Teos rakentuu suorastaan uskovaisen nuoren aikuisen selviytymisoppaaksi: kun menettelet näin, perhe-elämäsi voi tulla onnelliseksi. Kinnusen romaanin kerronnassa on piirteitä, joista olen käyttänyt nimitystä "uskovainen kertoja". Uskovainen kertoja todistaa uskostaan monella tapaa ja voi olla niin kaikkitietävä, että on selvillä myös siitä, mitä tapahtuu taivaassa. Uskovainen kertoja ei näytä juopuneiden toilauksia, raakaa väkivaltaa eikä yhdyntöjä. Uskovainen kertoja ei myöskään kiroile. Kinnusen romaanissa vain "mies kiroaa ronskisti mennessään" Sukupuolisuus on melkein kokonaan piilossa, vaikka kyseessä on naimisissa olevan miehen varusmiesajan kuvaus. Puolisoiden välisen hellyyden huippukohdat kuitataan lauseilla: "He vetävät peiton tiukemmin ympärilleen" ja "hän silittää Kaisan kättä". Banaalimpaakin esitetään: kertoja ei sano, että tupakaverit katsovat pornofilmiä, vaan videota, jonka "kannessa on naisen kuva".

Niin kuin edellä selostetusta Pentikäisen artikkelista käy ilmi, uskovaisen kertojan liiallinen viljely on kuitenkin viime vuosina otettu vanhoillislestadiolaisessa kustannustoiminnassa suurennuslasin alle. Liikkeessä on alettu ymmärtää seikan pikemminkin vaikeuttavan kuin edistävän halutun viestin perille menoa. 1990-luvun teosten ero 1980-luvulla julkaistuihin on selvä. Kinnusenkin romaanissa nuori mies tunnustaa masturboineensa, ja päähenkilön vaimolla on kuin onkin kuukautiset.

Lastenkirjailijana kaupallisella kustantajalla uraa luonut Niilo Keränen kirjoittaa notkeasti, mutta hänenkin molempia romaanejaan hallitsee vahva lestadiolainen eetos: kaikki asiat punnitaan viime kädessä suhteessa siihen, miten ne edistävät uskonelämää ja pelastumista. Molemmat romaanit kertovat Kinnusen teoksen tapaan mallitarinan: menettele tähän tapaan, jos haluat elämäsi ja läheistesi elämän onnelliseksi.

Etenkin Satama vai karikko -romaanista tulee tuntu, ettei kirjoittaja luota lukijaan. Tämä on kuitenkin puolitotuus. Otan havainnollisen esimerkin. Romaanin päähenkilöpariskunta pääsee liikkeen järjestämälle parisuhdeleirille ja vapautuu siellä muistelemaan varsin viatonta leikinlaskua perhesuunnittelusta. Jakso katkeaa kertojan lauseeseen: "Se oli ollut leikkiä, tietysti." Syksyllä 1997 SRK:n julkaisujen toimitusneuvosto ja kirjailija Keränen myönsivät hiukan noloina epäilyni oikeaksi: toimittajat eivät olleet luottaneet lukijoiden kykyyn ymmärtää puhetta leikiksi ja olivat siksi lisänneet tekstiin edellä lainatun, pahasti silmään tökkäävän lauseen.

Verrattain tapahtumaköyhänä ja lestadiolaiskirjallisuuden pakolliset kuviot sisältävänäkin – esimerkiksi syntejä siunataan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä" peräti yksitoista kertaa – Mopolla ehtii on loppujen lopuksi kohtuullinen nuorisoromaani. Keränen ei ole tyytynyt pieneen haasteeseen: kirja on kirjoitettu viisitoistavuotiaille pojille, siis lähestulkoon haluttomimmille mahdollisille lukijoille. Dialogi kuitenkin elää, ja romaanissa on jopa hiukan huumoria. Lyhyet luvut ovat toisaalta paikoin aika painostaviakin, koska ne päättyvät usein johonkin vakavaan pohdintaan. Romaania rasittaa eniten liiallinen osoittelevuus. Myös taajaan toistuva seurapuheiden lainailu uuvuttaa. Mopolla ehtii voisi tehdä hyvää kenelle tahansa mopopojalle – jos heidät vain saisi lukemaan teoksen.
 
 

Kun miesten kirjoittamissa romaaneissa ja novelleissa kuvataan itsestään selvästi suurperheitä, Liisa Lilvasen romaanissa Sano kiitos J.O. (1997) päähenkilö Johanna on perheen ainoa lapsi. Romaanin peruseetos on käsitellä epätyypillistä lestadiolaisnuorta, joka on erittäin musikaalinen, joka työntyy muitta mutkitta miesten alueelle tekniikkaa edellyttävissä toimissa ja joka ei ole ollenkaan varma, mihin ammattiin hän haluaisi valmistua ja haluaisiko hän lopultakaan tulla suurperheen äidiksi. Romaanissa on toki lestadiolaisten romaanien vakiokamaa, mutta poikkeamat ovat sitä merkittävimpiä. Silmään pistää jo pelkästään se, että suviseuroja tohditaan kutsua kahdesti "suviksiksi" ja että kertoja pidättäytyy joskus erikseen sanomasta, että synnit siunataan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä".

Romaani on taiteellisesti viljellympi kuin edellä mainitut teokset. Lilvanen käyttää ensimmäisen persoonan kerrontaa ja jättää tietoisesti paljon selittämättä. Kieli on herkullisesti elävää puhekieltä, ja Johannan vapaasti assosioivaa ajattelua kuvataan uskottavasti. Romaanin kerrontarakennekin on monimutkaisempi: luvusta toiseen siirryttään selittelemättä, vaikka aikaa olisi kulunut kauankin ja miljöö kokonaan muuttunut. Pitkä tarinajakso – yli viisi vuotta – sekä tasainen juonenkuljettelu ilman nuorisokirjoille tyypillisintä dramatiikkaa vähentää luultavasti jonkin verran kirjan imua nuorten keskuudessa.

Romaani ei pääty happy endiin. Johanna on pitkään kiinnostunut eräästä lestadiolaispojasta, mutta hän ei saa aikaiseksi ryhtyä kunnolliseen keskusteluun tämän kanssa; tilanne jää avoimeksi romaanin lopussa. Myös moraaliset ja uskonnolliset pohdiskelut ja painiskelut jätetään osin avoimiksi. Vaikka teosta voi luonnehtia kehitysromaaniksi, romaanille nimen antanutta Johannan vähitellen kehittyvää oivallusta kiitollisuudesta ei voi pitää banaalina.

Lilvasenkin romaanin kertoja on uskovainen: teoksessa ei kiroilla eikä juuri puhuta seksistä. Seikka johtuu kuitenkin luontevasti siitä, että kaikki nähdään ja kerrotaan uskovaisen nuoren kautta.

Sama pätee erityisopettaja Marjatta Säkkisen romaaneihin, vaikka niissä käytetäänkin kolmannen persoonan kertojaa. Kolme uskonnollista romaania SRK:lla julkaissut Säkkinen on täysinoppinut kirjailija. Jo esikoisteos Tähdet ovat lähellä (1987) osoitti huomattavaa lahjakkuutta. Romaanissa kuvataan vanhoillislestadiolaiseen perheeseen vähän ennen talvisotaa syntyvän Annan lapsuutta oppikouluun pääsyyn asti. Teos siirtää vaivihkaisesti paitsi lestadiolaista myös muuta katoavaa perinnettä. Aluksi esittelijänä on henkilöiden tajunnasta riippumaton kertoja, sittemmin kertoja alkaa kertoa Annan näkökulmasta. Anna tekee vanhetessaan yhä eritellympiä havaintoja, ja miljöö ikään kuin muuttuu lapsen tajunnan kehittyessä. Myös Annan uskonnolliset ja eksistentiaaliset pohdinnat sekä mielikuvitus muuttuvat hänen vanhetessaan.

Toinen romaani Rajan takana vieras maa (1993) jatkaa Annan tarinaa. Hän menee Ouluun oppikouluun, aikuistuu vähitellen ja käy läpi ihmissuhdeongelmia ja suhdettaan elämään ja Jumalaan.

Kolmannessa romaanissa Sylissä syksyn ja kevään (1997) ulkoisia tapahtumia on entistä vähemmän; enemmän liikutaan syvyyssuunnassa. Romaanin kehys on yksinkertainen: kolmosia odottava opettaja Anna makaa vuonna 1969 sairaalassa ja käy läpi lähimenneisyyttään.

Säkkinen luottaa lukijoihinsa entistä vankemmin. Annalla on aitoja eksistentiaalisia pohdintoja, ja vaikka hän tunnustaa liikkeensä opetusta, hän ei ole sokea elämän sovittamattomille ristiriidoille. Myös romaaniteknisesti Sylissä syksyn ja kevään astuu askelen eteenpäin: toistuvat siirtymät nykyhetkestä muistoihin ja uniin toteutetaan rohkeasti häivytetyin rajoin. Kuvaavaa kokonaisuudelle on, että romaanin takakannen tekstikin poikkeaa aiemmista: kustantaja ei selosta romaanin sisältöä, vaan ääni annetaan Annalle itselleen. Vastaavaa ratkaisua SRK on käyttänyt ainoastaan Lilvasen romaanissa.

Tottavie Säkkisenkin romaaneissa esiintyy paljon vanhoillislestadiolaiselle kaunokirjallisuudelle pakollista, mutta aiempaa avoimemmin vanhoillislestadiolainen uskonnollisuus uskaltaa näyttää kaikkiin uskontoihin kuuluvia ongelmia. Erityisen ansiokkaana pidän paria pysähdystä uskonnon ja mielenterveyden aiheeseen.

Romaanin vankin jakso on kuitenkin peräti nelisenkymmentä sivua pitkä synnytyksen kuvaus. Melkein ällistyttävällä taidolla Säkkinen onnistuu luomaan vaikuttavan kuvauksen äidin mielen ailahteluista ja epävarmuudesta, lopulta pakokauhusta ja hetkellisestä luhistumisesta. Anna synnyttää puolittain sokkitilassa yhden elävän ja kaksi kuollutta tyttöä. Menetyksiin kuuluvat myös huonetoverin keskenmeno ja tutun kätilön itsemurha.

Kun olen vuosikausia seurannut uskonnollisen kaunokirjallisuuden mahdottomuuksia ja kasvukipuja, tekee mieli onnitella paitsi Säkkistä myös kustantajaa. Vanhoillislestadiolaiset ovat ostaneet Säkkisen romaaneja hyvin, mikä ehkä osaltaan on vähentänyt julkaisujen toimitusneuvoston otsaryppyjä. Sinänsä on aivan luonnollista, että uskonnollisessa liikkeessä kirjailijan ja kustantajan välille syntyy hiukan jännitteitä, olipa kirjailija kuinka tunnustuksellinen tahansa. Useimmissa tapauksissa kaikille osapuolille on eduksi, jos kirjailijaan voidaan luottaa enemmän kuin vielä muuta vuosi sitten oli tapana.
 
 

Uskonnollisten kustantajien kaunokirjallisuus ei loppujen lopuksi käsittele juurikaan eri aiheita kuin kaupallisten kustantajien julkaisema ns. maallistunut kaunokirjallisuus. Selvimpiä eroja ovat ratkaisumallit moraalisiin ja eksistentiaalisiin ongelmiin sekä suhde karkeaan kieleen ja seksuaalisuuden kuvauksiin. Kun etenkin mieskirjailijat tarjoavat äärimmäisen vaikeisiin kysymyksiin etukäteen rajattuja vastauksia, niin romaaniin kirjallisuudenlajina olennaisesti kuuluva ajatuksia rikastuttava dialogi uhkaa muuttua autoritaariseksi monologiksi – ja lopulta itse ongelmakin saattaa alkaa näyttää varsin yksinkertaiselta.

Sinänsä kirjallisuudella luulisi olevan hyvin tilaa uskonnollisessa elämässä. Kirjallisuudelle ja sen lukemiselle ovat luonteenomaisia muun muassa voimakas henkilökohtaisuus ja yksilöllisyys, yksinäisyyteen vetäytyminen ja hiljeneminen, monimutkaisten ja tärkeiden asioiden pohtiminen, tunteiden käsittely ja monenlaiset persoonallisuuden rakentumis- ja heijasteluprosessit. Nämä kaikki liittyvät mitä kiinteimmin myös uskontoon. Ongelmana on usein se, että uskonnolliset kustantajat eivät vieläkään tunnu ottavan aivan todesta viime vuosikymmeninä tapahtunutta lukutavan muutosta. Lukijoita holhotaan yhä paitsi valmiilla vastauksilla myös turhan normaalistetulla kielellä, yksinkertaisella juonella, kertojan kaikkitietävyydellä ja asioiden aukottomilla syysuhteilla – ja kuitenkin uskovaiset ovat itsekin tottuneet lukemaan myös maallista kaunokirjallisuutta. Jos näistä elementeistä koostetaan salaperäinen suojeltava "lukija", sen ruumiillistumaa saa etsiä kiven kolosta.

Nähtäväksi jää, ennakoivatko vanhoillislestadiolaisten naiskirjailijoiden erinomaiset teokset uusia tuulia koko liikkeen kaunokirjallisessa kustannuspolitiikassa.