MARKKU IHONEN
Kaunokirjallisuus tienä lestadiolaisuuden ytimeen?
Artikkeli on julkaistu Perusta-lehdessä 1/2000 (s. 32–33).
Maalisessa kaunokirjallisuudessa tuntuu nykyään olevan tavoitteena pikemmin pahuuden kuin pyhyyden kuvaaminen. Vaikeisiin kysymyksiin ei vastata, ja usein osoitetaan pikemminkin asioiden toivottomuutta kuin aitoa toivoa. Nykykirjallisuus on myös varsin maanpäällistä: kaikki ratkaistaan täällä, ja ratkaisujen seuraamukset niin ikään nautitaan ja kärsitään jo tässä elämässä.
Kun edellä sanottuun lisätään kulttuurin moniarvoistuminen, voidaan kysyä, mitä onnistumisen edellytyksiä on kristillisellä kaunokirjallisuudella. Tarkastelen kysymystä lestadiolaisuuden pääsuunnan, vanhoillislestadiolaisuuden, 1980- ja 1990-lukujen kirjatuotannon taustaa vasten.Liikkeen keskusorganisaatio Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) on julkaissut kaunokirjallisuutta sanottavasti vasta 1980-luvun puolivälistä lähtien. Kirjoittajat rekrytoidaan omasta väestä, ja kirjat niin ikään suunnataan pääosin liikkeen sisälle.
Käsikirjoituksia kerätään kilpailuilla, ja teksti käy tarkan seulan läpi. Kirjoituskilpailuun osallistujia kehotetaan kirjoittamaan aidosti ja rakentavasti siten, että "perusnäköala on turvallinen luottamus Jumalan johdatukseen". Siionin Kevät -lehden päätoimittaja Marja-Liisa Sivulan sanoin: "Kristillisen kaunokirjallisuuden tuottamisessa on sekä lähtökohtana että tavoitteena keskeisen sanoman ja peruslinjojen säilyttäminen. SRK:n julkaisujen tavoite on kahtalainen: toisaalta virvoittaa ja tukea kristittyjä heidän uskossaan ja elämässään ja toisaalta olla uskosta osattomalle kutsuna omakohtaiseen uskonelämään."
Edellisen tavoitteen teokset näyttävät täyttävän kohtalaisen hyvin, jälkimmäisen huonosti. Kirjoja on vaikeaa myydä liikkeen ulkopuolelle, eivätkä lehtien kulttuuritoimitukset halua arvostella niitä.Näkyvimpiä piirteitä vanhoillislestadiolaisessa kaunokirjallisuudessa on kipeän maailma-suhteen pohdinta: yhtäältä maailma houkuttelee etenkin lapsia ja nuoria ("maailmanrakkaus"), toisaalta se pilkkaa armottomasti. Lestadiolaisuuteen liittyy Suomessa paljon häpeää, ja kirjoissakin esiin nousevat toistuvasti jumalattomien huomautukset perheiden koosta, televisiottomuudesta ja ahtaasta seurakuntaopista.
Varhemmissa teoksissa käytettiin paljon ns. uskovaista kertojaa, jolle on luonteenomaista karkean kielen välttäminen, tabuaiheiden väistely ja ylimaalliset tiedot. Äärimmillään kertoja pystyy näkemään jopa Jumalan toiminnan, kuten Pentti Vinnurvan teoksessa Päivän sarastaessa (1988): "Taivaan isä kuuli Tertun rukoukset."
Ilmiö näkyy uudemmissakin teoksissa. Mikko Kinnusen nuoren perheenisän avio- ja armeijaelämää käsittelevässä romaanissa Käännös oikeaan päin (1996) ei toisteta kirosanoja, vaan "mies kiroaa ronskisti mennessään". Avioparin rakastelu kuvataan näin: "He vetävät peiton tiukemmin ympärilleen." Varusmiesten pornovideon "kannessa on naisen kuva", ei vahingossakaan alastoman. Toisaalta perheenäiti huomaa yllätyksekseen kuukautisten alkaneen ja käy miehensä kanssa ostamassa siteitä.Vielä 1980-luvulla vanhoillislestadiolaisen romaanin tai novellin varmin tunnusmerkki oli toistuva syntien anteeksi todistaminen ("siunaaminen") Jeesuksen nimessä ja veressä. Piirre on vähentynyt. Esimerkiksi Liisa Lilvasen minä-kerrontaa käyttävässä nuorisoromaanissa Sano kiitos J.O. (1997) muotoilu esiintyy kyllä viidesti, mutta ihan aina sitä ei toisteta.
Lilvasen romaani on muutoinkin poikkeuksellinen: päähenkilö ei halua tulla äidiksi eikä onnistu löytämään puolisoakaan, teoksessa on huumoria, ja se on kauttaaltaan kirjoitettu puhekielellä. Teoksen uskottavuus on aivan toista luokkaa kuin eräiden 1980-luvun päänavausten. Etenkin Vinnurvan Päivän sarastaessa on kaavamainen ja seurailee klassikoksi jääneen Väinö Havaksen Joulusta jouluun -teoksen (1953) moraliteetteja. Perusrakenne on seuraava: maaseudun lestadiolaisperheen lapsi tai nuori joutuu maailman houkutuksiin ja lankeaa syntiin. Joku yhteisön jäsen puhuttelee syntiin joutunutta, ja kun syyllisyys kasvaa sietämättömäksi, syntinen rukoilee anteeksi. Idylli palautuu.
Uudemmissakin teoksissa on jonkin verran jäänteitä tällaisesta idylliajattelusta sekä keski-ikäisten arvomaailman mutkattomasta nostamisesta lasten ja nuorten esikuvaksi. Teokset ovat kuitenkin lähenneet arkea todellisine haasteineen.
Useimmissa teoksissa häivytetään tarkat paikalliset ja ajalliset määreet, millä ehkä tavoitellaan jonkinlaista yleispätevyyttä ja samalla rajoitetaan mahdollisuutta etsiä todellisuusvastineita. Kirsi Jokitalon adoptio-aiheinen romaanin Pitäisin pientä sylissäni (1999) sijoittuminen pohjoiseen Suomeen on havaittavissa oikeastaan vain kerran vilahtavasta porosta.
Muuten Jokitalo jatkaa SRK:n johtavan romaanikirjailijan, Marjatta Säkkisen, avaamaa uraa: maailma kohdataan sellaisena kuin se on, eikä maailman antamaa kielteistä palautettakaan selitetä pois. "Me emme voineet käpertyä kotimme seinien sisäpuolelle kuin kilpikonnat ja huutaa maailmaa pysymään kaukana. Maailma on kaukana ja lähellä ja se tulee sisälle ja sen on tultava."
Kovimman haasteen kustantajalle lienee tarjonnut Säkkinen kolmannella romaanillaan Sylissä syksyn ja kevään (1997), jossa kuvataan erittäin traaginen synnytys. Perhesuunnitteluun hyvin varauksellisesti suhtautuvalta liikkeeltä kirjan sensuroimaton julkaiseminen on melkoinen saavutus, joka uskoakseni tulee kasvamaan myönteistä korkoa. Säkkinen uskaltaa luottaa lukijaan enemmän kuin useimmat SRK:n kirjailijat kustannustoiminnasta vastaavat.Kaikkea vanhoillislestadiolaista kaunokirjallisuutta yhdistää muukalaisuuden kokemus. Teokset korostavat arvojen pysyvyyttä, kasvatuskristillisyyttä, kuuliaisuutta seurakunnalle ja yhä aika paljon eristäytymistä maailmasta. Oma seurakunta ja etenkin sen opetus nähdään virheettömäksi, ja kaikki ongelmat ovat viime kädessä yksilön ongelmia.
Uudemmissa romaaneissa elämän arkisuus ja konkreettisuus kaikkine ongelmineen on kuitenkin selvästi voimakkaampaa kuin 1980-luvun teoksissa. Nykyään kustantaja toivoo, että teoksissa vältettäisiin kaavamaisia ratkaisuja. Yleensäkin SRK:n kaunokirjallinen kustannustoiminta on reagoinut palautteeseen rakentavasti ja oppia ottaen. Jotkin uusimmista romaaneista kilpailevat tasoltaan kaupallisten kustantajien teosten kanssa.
Muita Markun juttuja lestadiolaisuudesta
Muita Markun juttuja uskonnon ja kirjallisuuden suhteista
Markun etusivulle