MARKKU IHONENRomaani sykkii
suomalaista elämää
Kirjoitus on ilmestynyt Aamulehdessä 21.11.1998.
Kirjoittaja kuului Finlandia-palkinnon lautakuntaan 1998. Ehdokkaat julkistettiin 19.11.1998.
Artikkelissa viitatut kirjailijat (klikkaa nimeä):Monika Fagerholm, Pirjo Hassinen (Hassinen uudelleen), Heikki Hietamies, Laila Hietamies, Sakari Issakainen, Seppo Jokinen, Jari Järvelä (Järvelä uudelleen), Sirpa Kähkönen, Sakari Kännö, Anna Lassila, Reino Lehväslaiho, Tero Liukkonen, Roy Michelson, Hannu Mäkelä, Mari Mörö, Juha Numminen, Arto Paasilinna (Paasilinna uudelleen), Hannu Raittila, Mauno Saari, Heikki Turunen, Markku Turunen, Sirpa Tabet, Harri Tapper, Maarit Verronen, Hannu Vuorio, Anna-Maija YlimaulaLeikkimielinen kainalojuttu "Hyvät ja pahat syksyn 1998 romaanien mukaan"
Kirjallisuus on dialogia. Se hakeutuu keskusteluun kaikkien kanssa, jotka tulevat kyllin lähelle.Kirjallisuus on keskustelua myös muussa mielessä. Romaani kehkeytyi syntyvän teollisuus- ja kaupunkiporvariston keskustelufoorumiksi. Se siis hoiti tehtävää, mikä nyt kuuluu joukkoviestimille. Porvarillisen julkisuuden piti puolustaa kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisten vapautta päättää omista asioistaan.
Vaikka viihteellisyys on kuulunut romaaniin alusta asti, laji on ollut myös hyvin kriittistä kirjallisuutta. Kiintoisasti kritiikki kohdistuu nyt usein mediaan. Iltapäivä- ja sensaatiolehdet saavat kovinta kyytiä Sirpa Tabetin Äidin tytössä ja Juha Nummisen romaanissa Osta elämä myy kuolema. Television valtaa ja syyllisyyttä käsittelevät taas esimerkiksi Pirjo Hassinen Viimeisessä sylissä ja Seppo Jokinen teoksessaan Koskinen ja pudotuspeli. Hesarin valta näkyy Mauno Saaren Presidentin Miehessä.
Kirjat keskustelevat tietysti myös aikaisemman kirjallisuuden kanssa. Kun romaani sen sijaan ryhtyy oppineeseen keskusteluun kirjallisuudentutkijoiden kanssa, liikutaan riskirajoilla. Tänä vuonna liukastelee Tero Liukkosen Dark lady.
Miten muuten makaa romaani Suomen tasavallassa armon vuonna 1998? Ja miltä Suomi näyttää uuden romaanin näkövinkkelistä?
Kuva ei ole kovin yhtenäinen. Monilla naiskirjailijoilla on taipumusta pureutua lapsuuteensa ja erityisesti äiti- ja isäsuhteeseensa. Takavuosien keski-ikäisten kaljoittuvien miesten örvellys ja vaikerrus ovat vaihtuneet kolme-nelikymppisten naisten lapsuuden ja nuoruuden traumojen vatvomiseen.
Kun sitten toisaalta saa luettavakseen romaani romaanilta toistuvia tuoreiden parisuhteiden ja yksinhuoltajien ankeita arkisivuja, ei voi välttyä kysymykseltä, millaisia kuvauksia nämä lapset kirjoittavatkaan aikoinaan lapsuutensa idylleistä.
Ehjiä, onnellisia perheitä on yhtä vähän kuin Aku Ankassa.
Entä Suomen positiivisimmat kirjailijat Heikki Hietamies, Laila Hietamies ja Arto Paasilinna? Lailan romaanissa Kylä järvien sylissä idyllit ovat menneisyydessä, ja Heikin Tyynen kylässä seikkailevat sinkut. Onko tosiaan niin, että seikkailu on ylipäätään mahdollista vain perheen ulkopuolella? Näinhän tuntuu ajattelevan myös Paasilinna Hirttämättömien lurjusten yrttitarhassaan.
Monet romaanit pyrkivät vimmattuun ajankohtaisuuteen kettutyttöineen, naistietoisuusryhmineen, somaleineen ja skineineen, jopa pesäpallon sopupeleineen. Hyvä kirjallisuus puuttuu kyllä tuoreisiinkin ongelmiin, mutta uutisvälineenä romaani on auttamattoman hidas.
Aktiivisimmin kettutyttöjä ja -poikia hyödyntää Roy Michelson romaanissaan Rebeller. Päähenkilön isän käpykaartilaisuus ja pako Ruotsiin kesällä 1944 rinnastuu temaattisesti päähenkilön tyttären toimintaan EVR:n iskussa pohjalaiseen turkistarhaan.
Uuden romaanin Suomi-kuva ei ole ainakaan liian myönteinen. Tavalla tai toisella ihmiset tuppaavat olemaan osattomia, onnettomia ja isompien voimien heiteltäviä.
Rakkautta ei löydy, aikuiseksi tuleminen kauhistaa, politiikka on pelkkää juonittelua, läheisyys muuttuu etäisyydeksi tai väkivallaksi, miehillä ei ole tunteita, arki on arkista, äiti antoi huonoja malleja, eikö sitä Jukka Tammea saada aisoihin, opinnot eivät etene, työ maistuu työltä, ihmiset murhaavat toisiaan ja itseään, ajatukset puuroutuvat, oikeus muuttuu irvikuvakseen, työpaikalla kiusataan, pedofiilit uhkaavat lapsiamme, valtion virkamiehet ovat juoppoja. Työttömien määrä on kuitenkin vähennyt viime vuosista, lieneekö vallan puolittunut.
No eipä ulkomailla ole sen hääppöisempää, jos Paasilinnaa on uskominen. Suomalaisten kasinopelurien ja pankkiherrojen lisäksi hän löylyttää "venäläisiä mafiosoja, jos jonkinlaisia ammattitappajia, kiristäjäpankkiireja, stalinistiaikojen bulgarialaisia kiduttajia, ukrainalaisia siskonmyyjiä, serbisolttuja, hollantilaisia ja belgialaisia insestiukkoja, meksikolaisia ruumiinelinten kauppamiehiä . . . "
Vaikka iloa ei moni tohdi näyttää, onnen saarekkeita on tietenkin olemassa. Esimerkiksi Hannu Raittilan romaanissa Ei minulta mitään puutu perinteinen herätysliike muodostaa tällaisen, oikeastaan hyvin itseriittoisen linnakkeen. Harri Tapperin muistelmaromaanissa Missä kurkien aura on kotini on linnani.
Jäsentynein yhteiskunta esiintyy kuitenkin sotaromaaneissa. Sota ei ole kaaosta vaan tolkullista vanhaa hyvää aikaa, jossa on selkeät säännöt, vastuu esimiehillä ja miesten välinen solidaarisuus omaa luokkaansa.
Järjestystä etsitään vimmatusti myös rikosromaaneissa. Tappoon tai murhaan kietoutuu kyllä kaikenlaisia muutakin pahaa, eikä sankari itsekään nuku hyvin. Etenkin puolisonsa kanssa dekkarit ovat helisemässä, ja alkoholinkäyttö on aikamoista. Joka tapauksessa pahin paha saa aina palkkansa: eivät tässä maassa sentään jää henkirikokset selvittämättä.
Ja ainahan voi toivo pilkahtaa kurjuuden keskelläkin. Jari Järvelän romaanissa 66 luuta jalkansa menettänyt vastaa vointia kyselevälle pojalleen: "Jalat puuttuvat. Muuten okei." Lieneekö kyseessä jo kadonneeksi luultu suomalainen sisu.
Suomalaisen romaanin valtavirrassa huumoria on käytetty yhtä hyvin ihmisten heikkouksien sovitteluun kuin isäntien naurettavaksi tekemiseen. Uudessa romaanissa huumori on kortilla, ja sekin vähä esiintyy usein kerronnan tasolla, ei juuri kuvatussa maailmassa. Ei tämä maa ainakaan nauruun kuole.
Sotakirjat - mistä niitä vieläkin sikiää? - eivät ole häävin humoristisia. Saattaa tietysti olla, että jotakuta huvittaa kovastikin Reino Lehväslaihon Kolttasissien ilmaus "Siperian vinosilmät". On miehellä muutenkin sana hallussaan: "Sotilas pieraisi ja oksensi jälleen ja kuittasi senkin pitkällä vinkuvalla pierulla." Näin EU:ssa 1998.
Pitää taas palata rikospaikalle. Vakavan kirjallisuuden katvealueena rötösromaani näyttää sallivan enemmän hauskuutta. Seuraava monimielinen keskustelunpätkä on Hannu Vuorion Hagmanista.
Antikvariaattiin saapuu kaksi venäläisen mafian tappajalta näyttävää miekkosta: "Me ollaan ehdotus", toinen sanoo. "Te kaipaa suojelus." Mitäpä siihen hra Hagman: "Te tarvii raitis ilma." Sitä kundit saavatkin.
Mari Mörö taas tekee Kiltin yön lahjoissaan huumoria siitä mistä moni ei yrittäisikään. Hän kuvaa tunteilematta hunningolle jätettyä esikouluikäistä tyttöä, jonka tajunnanvirtaan sukeltaminen jo sinänsä käy raikkaasta kielikylvystä. Lapsen virhetulkinnat ja yritykset ymmärtää aikuisten maailmaa ovat traagisia, mutta romaanin kokonaisuudessa myös humoristisia - ilman, että piirteet syövät toistaan.
Nykyaikaan sijoittuvat nuorten naisten parisuhde- ja kehityskertomukset ovat kielellisine revittelyineenkin totisia. Muutoin humoristisia tyyppejä esiintyy siellä täällä. Kummasti nekin tuppaavat silti jäämään menneisyyteen.
Romaanissaan Kuikka Koponen Markku Turunen on nostanut romaaninsa minä-kertojaksi kuuluisan 1800-luvun veijarin. Entä mille vanha kivenpyörittäjä Heikki Turunen nykyään hirnuu? Seitsemän kurvin suorassa osansa saavat uskonto, tyhmyys ja puheviat - ja tietenkin pieru, ripuli ja paska sekä naisvartalon kohoumat ja onkalot. Vaan viinaa hauskuuden aiheena ei voita mikään, eikä sitä, kun naiset piilottavat pulloja.
Turusista ja ajankohtaisuudesta puheen ollen: tapetille noussut savolaisuus esiintyy monissa romaaneissa outona kielenä ja jonkinlaisena henkisenä alamittaisuutena, johon helsinkiläisten on hyvä teroittaa ajatuksen kynsiään. Ettäkö maakunnat ja murteet olisivat kuolemassa!
Muuten Suomi on lähinnä Helsinki. Jopa muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvat kirjailijat voivat sijoittaa tarinansa pääkaupunkiseudulle. Ruotsinkielisillä on sentään Österbotten, ehtaa maaseutua.
Lisäksi käydään ulkomailla. Matkan ei tarvitse kestää kuin kaksi sivua. Tärkeintä on, että kirjailija on kansainvälisesti sivistynyt henkilö.
Kukaan tuskin kuvittelee nykyään, että kirjallisuus muitta mutkitta heijastaisi todellisuutta. Onhan tämän suuntaista toki väitetty, ihan vakavissaankin. Suomessa viimeistään modernistit alkoivat kammeta kirjallisuutta tältä tolalta.
Kirjallisuus kertoo kyllä ajastaan, mutta suhde on hyvin välillinen ja vastavuoroinen: kirjat myös muokkaavat aikaansa, muuttavat käsityksiä ja arvoja. Ilmiöitä aletaan nähdä toisin kuin on totuttu. Mitään aihetta ei ole siinä mielessä kaluttu loppuun.
Tätä nykyä muodon uudistaminen taitaakin olla kovempi haaste kuin sisällön. Jo 1600-luvun ja 1700-luvun romaanikirjailijat olivat uskomattomia kerronnan virtuooseja, joille mikään ei tuntunut olevan pyhää.
Etenkin nuoret, akateemisesti koulitut nykykirjailijat ovat melkoisia sana-akrobaatteja. Vertaansa hakevat tänä vuonna Anna Lassilan Popcornprinsessa ja Nonparellit. Hyvä niin, mutta kyllä kirjailijoilla saisi olla sanottavaakin. Ilman sitä romaanista ei ole vakavasti otettavaksi keskustelijaksi.
Ja oikeastaanhan kirjojen tehtävänä olisi käynnistää keskustelua eikä vain heitellä herjoja väliin. Vuoden 1998 romaanit eivät sytytä kirjasotia.
Ilmestyikö tänä vuonna sitten lainkaan todella hyviä romaaneja? Ilman muuta!
Liittäisin heti kuuden Finlandia-ehdokkaan perään Monika Fagerholmin Divan, Pirjo Hassisen Viimeisen sylin, Sakari Issakaisen Sitkeän rakastajan, Jari Järvelän 66 luuta, Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, Sakari Kännön Olkajoen, Hannu Mäkelän Pelin hengen, Maarit Verrosen Luolavuodet ja Anna-Maija Ylimaulan Viiriäisen sarkofagilla - ja kaikki eri syistä.
Hyvät ja pahat
syksyn 1998 romaanien mukaan_
Kapitalismi riistää.
Vääryys saa rehottaa rangaistuksetta.
Ulkomaalaisia mukiloidaan.
Rakkaudella käydään kauppaa.
Työnantaja ei suojele alaisiaan.
Lapsia kuolee.
Mies pahoinpitelee, hylkää tai torjuu.
Halvalla menee demokratia.
Sen oikean löytäminen on vaikeaa.
Mielenterveys horjuu.
Sossu ei halua auttaa.
Viina virtaa, nuoriso sekoilee.
Lehdistö ja televisio heittäytyvät moraalittomiksi.
Lapsia lyödään, myös laimin.
+
Murhaajat saadaan kiinni.
Ulkomaanmatka ei ole ylellisyyttä.
Kesä tulee joka vuosi.
Rakkaus voi löytyä.
Kirjojen lukeminen avartaa.
Raha ei ratkaise kaikkea.
Lapsessa on mahdollisuus.
Ystävyyttä on olemassa.
Saa tulla kaapista ulos.
Yritetään jotakin.
Rötöstelijät voidaan parantaa.
Työttömyys on laskussa.
Olkkaria ei ole pakko siivota viikoittain.