Vastikään 25-vuotistaiteilijajuhlaansa viettänyt Laila Ellen Kaarina Hietamies on kai Suomen rakastetuin kirjailija. Hänen jokaista teostaan painetaan lähes satatuhatta kappaletta, ja kahden miljoonan kirjan raja on rikottu jo aikoja sitten.
Mikä hänen romaaneissaan ihmisiä riivaa? Entä miksi kriitikot eivät ota syttyäkseen?
Kirjailijan ystävän Salme Sauren kirjoittama Laila Hietamies läheltä ei vastaa suoraan näihin kysymyksiin. Pohdinnan aiheita ja näkökulmia se tarjoaa.
Kirjan nimi on osuva. Saure samoin kuin muut Hietamiehen ystävät ja sukulaiset kuvailevat Laila Hietamiestä läheltä – mutta eivät sisältä.
Hietamies on harvinaisen perusmyönteinen ihminen. Pahassa maailmassa hän kieltäytyy ajattelemasta liikaa masentavia asioita. Vaikeimpia tuntojaan hän ei kirjaa päiväkirjoihinsakaan.
Syvissä vesissä on kuitenkin käyty.
Eniten on haavoittanut tunnustuksen puute ja ymmärtämätön kritiikki. Ensimmäisen syvän haavan löi jo Lehmusten kaupungin (1972) arvostelu lappeenrantalaisessa paikallislehdessä. Pahimmalta tuntui väite, että kirjan olisi kirjoittanut jo nimeä saanut puoliso Heikki Hietamies.
Teosta myytiin lopulta syksyn aikana 17 000 kappaletta. Arvostelu julkaistiin kuitenkin jo viikkoa ennen kirjan ilmestymistä kauppoihin!
Epäoikeudenmukaiseksi koettu kritiikki tuppasi sotkemaan koko perhe-elämän. Lapset järkyttyivät, kun äiti putosi masennukseen. Sieltä hän nousi lopulta ryhtymällä uudelleen kirjoittamaan. Sama kuvio on toistunut myöhemminkin.
Saure ei liioittele arvioidessaan, että "Lailan suhde kritiikkiin neurotisoitui ehkä hänen loppuelämäkseen".
Hietamies on koko ajan koettanut kehittyä kirjailijana ja jopa ottaa opikseen kritiikeistä. Hän tunsi viisastuvansa pelkästä Vilho Suomen tapaamisesta.
Olen vuosien varrella nähnyt, kuinka avoin hän on palautteelle ja kuinka mielellään hän keskustelee romaaniteknisistä ja temaattisista seikoista. Hän on myös tietoinen rajoituksistaan. Onko pakko vaatia häntä jatkuvasti ylittämään niitä, olemaan muuta kuin hän on?
Kritiikki voi satuttaa myös lukijoita. Tottavie kriitikot ovat laidastaan oppineempia kuin suurin osa Hietamiehen lukijoista. Mutta romaanien suosion syitä ei kannata etsiä pelkästään lukijakunnasta ja kirjailijan kyvystä manipuloida sitä.
Ensiksikin hän osaa käsitellä tunteita. Toiseksi jotkin kuvaukset ovat visuaalisesti ällistyttävän vaikuttavia.
Kolmanneksi pidän Hietamiestä taitavana lapsen mielen luotsaajana. Ansiotonta ei ole sekään, että hän saa lukijansa kiinnostumaan varsin tavallisista ihmisistä näiden arkisessa pienuudessa ja suuruudessa. Historiallisten aikakausien ilmapiiriin hän niin ikään johdattelee mainiosti.
Uransa alussa kirjailija oli avoin joka suuntaan. Hänellä on yhä taipumus "lievään naiiviuteen, joka antaa oikeuden ajatella että jos on itse luotettava, niin myös toiset ovat luotettavia ja haluavat hänelle pelkkää hyvää".
Tällainen kirjailija on helppo maalitaulu irvistelijöille ja mediajulkisuudelle.
Naiiviutta ei tarvitse nähdä vain kielteisesti. Se on nimittäin Hietamiehen parhaita työvälineitä. Tavallaan kirjailijan on kyettävä sammuttamaan tietoisuuden puoliaan voidakseen eläytyä kuvaamiinsa ihmisiin ja aikakausiin.
On myös hyväksyttävä, että suurin osa lukijoista yksinkertaisesti kaipaa suoraviivaistettua, yksinkertaistettua elämän kuvausta. Hietamiehen romaaneja hallitsevat optimismi, lämpö ja usko ihmisessä olevaan hyvään.
Yleensä on ajateltu viihdekirjallisuuden lukemisen tarjoavan päiväunelmia karun todellisuuden turruttamille. Lisäksi toistuvat juonikaavat palkitsevat harjaantunutta lukijaa.
Viihteen lukeminen on helppoa. Juonen käänteitä on mutkatonta seurata, ja tarina rakentuu vaivattomasti. Selkeille ja suurille tunteille jää tilaa.
Toisaalta viihde palkitsee lukijansa tarjoamalla tälle eräänlaista mestarin asemaa. Lukija oppii ennustamaan tulevia tapahtumia, etenkin sen, ketkä saavat toisensa.
Viihteessä myös henkilöt tyyppiytyvät ja alkavat lähinnä täyttää juonen rooleja. Paha edustaa pahaa ja hyvä hyvää, joku saa kehittyä, mutta toisen on jäätävä paikoilleen.
Näillä mittareilla Hietamiehen tuotanto ei ole tyypillisintä viihdekirjallisuutta. Valamon yksinäisestä (1988) tai viimeistään Vienan punaisesta kuusta (1992) lähtien romaanien henkilögalleria on näkyvästi rikkonut viihderomaaneille luonteenomaisia rajoja.
Vielä merkittävämpää on ollut juonen kehittelyn muuttuminen. Vaikka Sonja-sarjassa (1993-1997) hyödynnetään eroottisen viihteen aineksia, kirjailija ei anna rakastavaisten onnen toteutua kliseisellä tavalla. Sarjassa kuljetaan melkein kohtalonomaisesti kohti sekasortoa, kaiken murenemista, epätoivoa ja lopullista tuhoa.
Hietamiehen tuotannon ystäville ei kuitenkaan ole yllätys, että kirjailija on ihmisenä melkoinen haaveilija, jolla on aikoinaan ollut suoranaisia vaikeuksia erottaa totta unelmista. Kun kyseessä on vieraisiin ympäristöihin pureutuva kirjailija, tämä ei kuitenkaan ole pelkkä rasite.
Saurelle Hietamies on "elämäntavoiltaan, ulkoiselta olemukseltaan ja ympäristöltään porvarillisista porvarillisin". Suomalaiskirjailijoille tyypillisesti Hietamies on janonnut kiihkeästi sosiaalista nousua kirjailijantyön avulla.
Kohoaminen apurahoineen ja palkintoineen kirjataan tarkasti ylös paitsi tekstiin myös teoksen alussa olevaan luetteloon "Laila Hietamiehen elämää vuosilukuina". Valokuvat kertovat samaa tarinaa: kirjailija esiintyy toinen toistaan tärkeämpien ihmisten seurassa. Sattuvasti yhdelle luvulle on annettu nimeksi "Julkista tunnustusta".
Itse olisin kiinnostuneempi romaanien painoksista. Nyt tiedot ovat aukkoisia ja hajallaan.
Laila Hietamies läheltä ei ole tyypillinen kirjailijaelämäkerta. Teoksista puhutaan itse asiassa varsin vähän, ja kirjoitustyökin on sivuroolissa. Kaiken lisäksi kirjailijantyön historiallisen esittelyn katkaisee vähän väliä hyppy johonkin muuhun aiheeseen.
On tietenkin makuasia, mitä pidetään kertomisen arvoisena. Ilman muuta Laila Hietamiehen uskolliset lukijat ovat kiinnostuneita kuulemaan, millaista on kirjailijan arki, millainen hän oli lapsena, miten omakohtaisia hänen teoksensa ovat, miten avioero oikeastaan tapahtui, millainen äiti hän on, osaako hän laittaa ruokaa ja käyttääkö hän aina korkeakorkoisia kenkiä (käyttää).
Saure tekee silti turhia koukkauksia hömppäsarjaan. Esimerkiksi Hietamiehen ottamissa valokuvissa "on mahtava kompositio, vaikka kuvakulmia ei ole otettaessa liikoja mietitty". Lukija voi onneksi muodostaa asiasta oman käsityksensä.
Toinen esimerkki sivulta 172: Kirjailijan tytär Tiina "puhuu kauniin suomen lisäksi sujuvasti englantia, ruotsia ja espanjaa", Eve "puhuu kauniin suomen lisäksi myös englantia", kun taas Anu "on tytöistä kaikkein kielitaitoisin".
Pelastukseksi eivät riitä esipuheen varaukset. Kirjassa on kuulemma koetettu noudattaa kriittisyyttä, mutta "melodraamaa, elämän suolaa, ei ole missään tapauksessa kaihdettu". Jälkimmäiseen väitteeseen on helppo yhtyä.
Esipuheen mukaan kirjassa yhtäältä puhutaan totta, mutta toisaalta "liioittelua on yritetty harjoittaa, mutta harvoin siihen pystytty". Miten lienee.
Kirjan luonteen vuoksi on vaikea arvioida mahdollisten asiavirheiden määrää. Silmään tökkää Valkeiden öiden (1990) nimittäminen Sonja-sarjan kolmanneksi osaksi.
Kirja ei tietenkään tee suuria paljastuksia. Laila Hietamies osoittautuu ihmisen kokoiseksi kaikkine lahjoineen ja puutteineen. Kieltämättä hän on paitsi seurallinen myös suorastaan hauska ja osaa järjestää vauhdikkaita tilanteita.
Itsensä likoon laittamista ja itseironiaakaan ei puutu. Milloin mukaan tulee kaksi saman jalan kenkää, milloin kirjakauppaesiintyminen menee penkin alle, kun paikalle ilmaantuu vain yksi asiakas – ostamaan postimerkkiä. Delhissä kirjailija haluaa esiintyä kaikesta kiinnostuneena, mutta kieli tekee tepposet: "I am very interesting..." No, miksipäs ei näinkin päin!
Saure osaa kirjoittaa. Kumarrus journalismin suuntaan kuitenkin oudoksuttaa. Kirja vilisee vaillinaisia lauseita ja yhden virkkeen kappaleita. Rytmi on siten hiukan hakkaava. Hauskoja anekdootteja ei sentään ole raskittu pilkkoa yhtä pieniksi. Niiden varassa kirja elää.
Myös muiden puhujien kielessä on imua. Lukijalta vaaditaan kuitenkin tarkkaavaisuutta. Kun lainataan pitkiä jaksoja sijoittamalla lainausmerkit vain jakson alkuun ja loppuun, tekstistä ei heti näe, kuka puhuu.
Hietamiehen lukijat epäilemättä kiittävät kustantajaa kirjasta. Siitä puheen ollen: viittaako iso kirjainkoko siihen, että kustantaja uskoo lukijoiden näkökyvyn alkavan jo heiketä? Hietamiestä lukevat myös nuoret naiset ja jotkut miehetkin.
Katso myös Markun laajempaa artikkelia Laila Hietamiehestä .
Muita Markun juttuja historiallisista romaaneista.
Takaisin Markun julkaisuluettelon alkuun