MARKKU IHONEN
Kirjasato ei kypsy yhdessä vuodessa

---

Julkaistu Helsingin Sanomissa 10.1.1999. Tässä kirjoitus on alkuperäisasuisena. Normaalin toimituskäytännön mukaan Helsingin Sanomien toimitus teki siihen joitakin vähäisiä muutoksia.

---

Kiitokset Leena Kirstinälle kommentista 9.1.1998 loppiaisnumerossa ilmestyneeseen kirjoitukseeni vuoden 1998 romaaneista. Kommentoin puolestani joitakin vastineen väitteitä, minkä lisäksi haluan käydä keskustelua kirjallisuus- ja kritiikki-instituutiosta yleisemmälläkin tasolla.
   Kirjoitin kokoomajuttuni romaaneista innostuneena, vaikka takana oli kahdeksankymmenen teoksen lukurupeama. Siksi yllätyin kysymyksestä: ”Mistä moinen kirjallisuuden tutkijan vihamielisyys tutkittaviaan kohtaan?”
   Kirstinä perustelee kysymystään ensiksikin viittaamalla ”lukuisiin kielteisiin ilmauksiin, joilla Ihonen luonnehtii teoksia”. Kokonaan niitä ei voi välttää, jos ei halua hymistellä – tai vihjailla ilkeästi. Vuoden kirjasadossa kun on kaikenlaista, ja jokaisessa yksittäisessä kirjassakin näen enemmän ja vähemmän onnistuneita piirteitä. Tällä perusteella olen koettanut moneen otteeseen tehdä oikeutta mm. kriitikoiden usein vähättelemille Laila Hietamiehen romaaneille – ja lukijoille.
   Avausväittämäni, ettei vuoden 1998 romaani oikein profiloidu, ei ole arvottava kannanotto viime vuoden romaaneihin. Ja tietenkin moni yksittäinen romaani erottuu joukosta omalla profiilillaan.
   Juuri niin kuin Kirstinä sanoo, laajemmat profiilit tehdään kriitikon ja tutkijan päässä. En pystynyt sanomaan paljoa enempää enkä syvällisempää tällä aikaperspektiivillä, näin suuresta aineistosta, annetussa mitassa ja tällaisella foorumilla. Kun olen lukenut huolellisesti kaikki Finlandia-kilpaan lähetetyt romaanit, jotkin kahteen kertaan, minulla on tietenkin aineistoa paljon yli sen, mitä juttuuni kokosin. No, Kirstinähän ystävällisesti täyttää sitä, mitä minulta jäi kesken.
   Toinen seikka on sitten se, että kirjallisuudessa tapahtuu harvoin sellaisia murroksia, jotka näkyvät kohtalaisenkaan selvinä yhden vuoden kirjasadossa.
   Mitään vihamielisyyttä suomalaista romaania kohtaan en tunnista itsessäni. Romaanien lukeminen nostatti tietenkin monenlaisia tunteita ja tuntemuksia - mutta että vihaa . . .  Kokeneet tietävät ja muut voivat arvata, että Finlandia-raadissa ei kuitenkaan voi kokonaan välttää jonkinlaista uupumista, ihmisiä kun ollaan. Luulen jo toipuneeni siitä.
   Mutta yleisemmin minusta näyttää siltä, että Suomessa ollaan tänä talvena joutumassa tilanteeseen, jossa kirjallisuudesta puhuminen on arka asia. Tämä koskee jo sitä, kuka ylipäätään saa arvioida kirjallisuutta julkisuudessa. On hupaisaa – mutta kenties hyvinkin oireellista! – että kirjailijoita asettuu puolustamaan toinen kirjallisuuden professori.
   Toinen herkkä asia tuntuu olevan kriittinen arvottaminen.
   Kriitikkoja on joskus jaettu kolmeen päätyyppiin. Välinekriitikoille kirjallisuus ja kritiikki ovat keinoja tuoda ilmi omia aatteitaan, kun taas ilmaisukriitikoille se on lähinnä taidetta ja ilmaisutarpeen tyydyttämistä. Ymmärtävät kriitikot sen sijaan pyrkivät lähtemään itse teoksista.
   Ymmärtävää kritiikkiä on puolestaan jaoteltu analyyttiseen ja empaattiseen. Tällä erää tuntuu olevan kovaa painetta viimeksi mainittuun.
   Entä pitäisikö ottaa erityisellä pieteetillä huomioon alan uusin trendi, Helsingin Sanomien fuusio WSOY:n kanssa ja siihen kytkeytyvä Hesarin kirjallisuuskritiikin pöläyttely? Seikka on suomalaisen kirjallisen elämän kannalta tärkeä, mutta toisarvoinen siltä kannalta, miten minä suhtaudun lukemaani kirjallisuuteen. Vai pitäisikö muka hygieniasyistä pysytellä erossa koko lehdestä?
   En esitä jutussani kielteisessä valossa juurikaan nimeltä mainittuja kirjailijoita, vaan puhun ilmiöistä. Tämä ei johdu halustani ampua puun takaa, vaan siitä, että tahdon keskustelua näistä asioista enkä yksittäisistä kirjailijoista. Lisäksi en näe mitään syytä lyödä kirjailijoita. Ilman elävää ja toimivaa suomalaista kirjallisuutta minulla ei olisi edes työpaikkaa.
   Nyt ei vain tunnu vähä riittävän.
   Kirstinä muuten arvaa ihan oikein: jopa György Lukács on vaikuttanut kirjallisuuskäsitykseeni. Nuorena historiallisen romaanin tutkijana ei ollut helppoa välttyä hänen vaikutukseltaan. Mikään estetiikkani perusta se ei tietenkään ole – eikä ollut väitöskirjassanikaan, niin kuin Kirstinä hyvin tietää.
   Realistinen romaani ei ole ihanteeni eikä mittapuuni. Mutta jos romaani kirjoitetaan realistis-mimeettisessä perinnelinjassa, ei ole kohtuutonta arvioida sitä myös sellaisena.
   Lopuksi oikaisen yhden väärinkäsityksen. En tietenkään edes yritä määritellä huonoa kirjallisuutta, vaan referoin Touko Siltalan viime vuonna mm. Kirjakauppalehdessä esittämiä ajatuksia siitä, millaiset käsikirjoitukset jäävät tavallisesti julkaisematta.