Varoitus: näkökulma on omani, naisena ja ihmisenä. En yritäkään katsella asiaa joka vinkkelistä.
Luin jostain ruman vitsin. Se kuului näin: "Mitä yhteistä on siittiöillä ja miehillä? No vähemmän kuin yksi miljoonasta kehittyy aikuiseksi." En voinut sille mitään, että minulta pääsi vähintään surulliseksi luokiteltava nauru. Kun ei tuota vitsiä voi oman tai muiden kokemusten perusteella puppupuheeksikaan täysin tuomita.
Sitä on ihmetelty tyttöaikojen alusta, miksi miehet aina vain tuntuvat pysyvän poikina. Sisäisen lapsen ylläpitäminenhän on vain kaunis asia, mutta jos sisäinen lapsi alkaa olla se kaikkea terrorisoiva ulkoinenkin kauhukakara, alkaa ongelmia olla enemmän kuin tarpeeksi. Tuntuu, että naisten on pakko kasvaa aikuiseksi - miksi ei sitten miesten? Ja miksi usein naisten on oltava aikuisempia kuin ovatkaan vain siksi, että miehestä ei tule edes varhaisaikuista?
Eräs viisas vanhempi nainen jutteli, kuinka miehiltä usein tahtoo olla nk. "äiti hukassa" ja siksi he etsivät äidillisiä naisia. Totesin tähän pohtineeni, etsivätkö he äitiä lapsilleen vai itselleen. Nainen tokaisi: "Itselleen tietysti, ei sitä tarvitse pohtia." Ja oli vaikea olla eri mieltäkään.
Maa on täynnä pariskuntia, ja jopa perheitä, joissa isoin ja vaikein lapsi on perheen miespuolinen vanhempi. Nainen yrittää viestiä, että yhteisessä taloudessa olisi molempien kannettava vastuu kodinhoidosta ja lasten kasvatuksesta. Mies vastaa murrosikäisellä myrskyllä. Toimiessaan kuin murkkupoika mies pakottaa naisen äitimuorin rooliin. Siinä ei seksi säihky - kuka nyt poikaansa/äitiään seksuaalisesti haluaisi?
Eräs nainen totesi, että haluaa miestään kiihkoisasti aina, kun mies ottaa oma-aloitteisesti asiakseen hoitaa lapsia tai kotitöitä. Koska silloin tuntuu kuin vierellä olisi ihka oikea, Aikuinen Kumppani. Himo katoaa, jos toinen käyttäytyy pikkupojan tavoin. Ja kun taloudessa ei ole aikuista miestä, ei perheen lapsikaan saa miehen roolimallia. Tai saa mallikseen juuri sen, mistä tässä on ollut kysymys: pentusieluisten ketju jatkuu aina seitsemänteen sukupolveen asti.
Tässä on kyse siitä, että mies ei ota vastuuta omasta kasvustaan aikuiseksi, että mies ei ota aikuisen rooliaan vakavasti ja omiin käsiinsä. On kyse siitäkin, että näiden poikapentujen äidit eivät ehkä anna miehen kasvaa ja isät eivät tarjoa miehen mallia. Harvoin kukaan yksin on syyllinen sukupolvien mittaiseen kehittymättömyyskulkuun. En väitä, ettei pentunaisiakin olisi olemassa - suren vain sitä pentumiesten määrää, erityisesti kun he elävät aikuisten naisten kanssa. Ehkä aikuisen naisenkin päässä on se vika, että hän ei osaa sanoa äitiroolille tiukasti ei?
Itse olen jo tullut varovaiseksi, jätän monesti hellivän ja kokkaavan puolen itsestäni narikkaan, sillä siihen tartutaan näemmä liian helposti. Hetken päästä minulla onkin jo sylissäni aikuisikäinen lapsi, joka odottaa minun holhoavan, hoitavan ja antavan anteeksi kaiken äidillisyyden pyhän hengen nimeen amen. Pitäisi ymmärtää teinioikut, vastuuttomuus, holtittomuus ja muut lastentaudit. Mutta kun en ymmärrä. Tahdon löytää Kumppanin, Vierelläkulkijan, josta olisi joskus itsellekin tukea. Itse olen jo teini-iässä katsonut olevani liian vanha aikuisikäisen miehen äidiksi.
Parisuhde on kahden aikuisen elämän jakamista. Se muuttuu rankaksi, jos toinen päättää olla kantamatta vastuutaan - sillä toisen on se silloin kannettava oman osuutensa lisäksi. Joskus rakkaus on sitä, että pesee vessan vain siksi ettei toisen tarvitsisi. Jokapäiväisesti se on sitä, että tekee oman osansa siksi, että toinen selviäisi oman taakkansa kanssa. En tunne yhtäkään naista, jolla olisi synnynnäinen hoiva- ja kotityögeeni. Tunnen naisia, jotka ovat vain joutuneet ne hommat opettelemaan ja tekemään osana arkea. Ja tunnen naisia, jotka joutuvat tekemään niitä ylenpalttisesti, koska toinen "aikuinen" ei niitä tee.
Näiden "käytännön yksinhuoltajien" tilanne on mielestäni karmaisevin: heillä on lapsia, koti, työ ja huollettava mies. Sillä työ- ja vastuumäärällä minä olisin ollut Pitkäniemessä alta viikossa. Jotenkin he vain sinnittelevät, en ymmärrä miten. Enkä ymmärrä, miten mies kehtaa tulla kotiin tennistuntinsa jälkeen kiukuttelemaan imurointivuoroista. Kun siinä vaiheessa nainen on oman työpäivänsä lisäksi hakenut muksut, ruokkinut ja laittanut heidät nukkumaan, tiskannut ja valmistanut ruokaa pyykkikoneen jylistäessä.
Toivoisin vain, että jokainen mies katsastaisi oman aikuisuutensa tarkasti, vastuunkantamisensa ja osallistumisensa. Voisi jäädä vaimonpihtaus-ruikutuksetkin vähemmälle, kun ottaisi itselleen haltuun Miehen paikan. Omat lapsetkin saavat terveemmän mittasuhteen pään, kun kotona on se aikuisen miehenkin malli. Tyttäret eivät nai (Sarasvuon sanoin) kusipäätä, pojista ei tule kusipäätä jonka joku raukka joskus nai.
Toivoisin lisäksi, että naiset voisivat kasvattaa pojistaan miehiä, joilla ei sielu ole kiinni äidin essunhelmassa. Että äiti opettaisi pojan huolehtimaan itsestään, huoneustostaan, vaatteistaan ja elämästään. Että äiti olisi se roolimalli, jonka tehtäviin kuuluisi niin rakastaminenkin kuin pesästäpoispotkiminen.
Ei se aikuisuus ole yhtään helpompaa kummallekaan sukupuolelle. Se vaatii vain omille jaloilleen nousemisen. Vastuun ottamisen omasta elämästään. Mutta eikö se ole kunkin ihmisen velvollisuus, kasvaa aikuiseksi, jos ei muuten niin omien jälkeläisten ja läheisten takia?