Yritin hahmottaa tätä läheisyys-etäisyys (tai jatkuva keskustelu - vaanoleminen) -aspektia niin, että kuvittelin eteeni viivottimen. Olkoon naiset nollassa ja miehet sadassa. Asteikko kuvaa ennenkaikkea rauhassaolemisen tarvetta. Suurin osa ihmisistä on varmastikin siinä 10-30:n (naiset) ja 70-90:n (miehet) välissä. Mutta miksi suhteessa tuntuu usein olevan asia niin, että naisten tulisi hilautua asteikolla ylöspäin? Vaikka naisen luontainen tarve olisi 10, miehen 90 tarve hallitsee suhdetta. Vaikka naisen luontainen tarve olisi 60, se miehen 90 hallitsee. Kummalla on enemmän, se haluaa olla etäämpänä, ja toisen on elettävä siinä suhteessa toisen ehdoilla.
Pystyn ja moni pystyy kasvattamaan tuota lukua kovastikin, mutta miksi miehiltä ei tunnu irtoavan minkäänlaista joustoa alaspäin? Se johtaa väkisinkin siihen, että suhde toimii miehen aikataulujen ja tuntemusten mukaan: keskustelua ja olemista on vain silloin, kun mies sen kestää. Pari analysoi vain kun miehelläkin on siihen tarve. Entä naisen tarve? Eihän siihen kukaan kaadu, ettei aina saa kaikkea mitä haluaa, mutta siihen se alkaa kaatua, että mies saa aina analyysinsa kun haluaa ja nainen ei juuri koskaan silloin kun haluaa _ellei_ mies halua samaan aikaan. Syntyy erittäin kitkeröittävä epäbalanssi.
Jos nainen kieltäytyy silloin lähelläolosta, kun mies sitä haluaisi, syntyy riita tai mökötys, yleensä näin. Se saatetaan jopa kostaa sillä, että vielä nihkeämmin mies tulee lähelle keskusteluitse (kun ei kerran silloin rouvalle sopinut, niin olkoon ilman kele). Mies ei ymmärrä, että hän ehkä antaa sitä lajia naiselle muutenkin niin vähän, että nainen on nääntyä sen puutteeseen. Vähästä vähentäminen menee jo sen luokan julmuudeksi (vaikka tietoista julmuutta se ei miehen taholta olisikaan) että moni kaunis tunne kuolee.
Miksi siis mies ei halua yhtään tuumaa tulla siinä vastaan, että pyrkisi välillä olemaan läsnä silloinkin, kun oma luola tuntuisi mukavammalta? Eihän nainenkaan aina halua olla etäällä, mutta pysyy siellä koska välittää miehestään ja haluaa kunnioittaa tämän olotilaa. Miksei mies tee samaa naiselle, kunnioita tämän halua olla lähellä ja pyri sitä parhaansa mukaan antamaan? Ei aina, mutta aina kun voi?
Olen tismalleen sitä mieltä, että parisuhteiden nalkutusdraamoissa tai pihtausongelmissa on pohjimmiltaan kyse tästä. Jos akka ei anna, miksei mies herran tähden ala pyrkiä keskusteluitse, henkisesti akkaa lähelle? Ja pyri pysymään siellä? Siinäkö kohtaa mies ajattelee, että jos minä tämän kerran nyt juttelen sen kanssa vaikka tylsää on ja ennemmin olisin räpläämässä autoa, niin jos en nyt sitten palkaksi saa pimppaa, niin en enää ikinä yritä? Eikö suhteessa pitäisi aina vain, yhä uudestaan ja jatkuvasti juuri *yrittää*, periksi antamatta?
Miksi minusta, ja monista naisista, tuntuu että miestä pitää huomioida ja pyrkiä toimimaan hänen tilojensa mukaan, mutta huomion suhteen miehet itse pihtaavat vähintään yhtä räväkästi kuin legendojen naiset seksissä? Jos mies pihtaa läsnäoloaan ja läheisyyttään, ei hänen pitäisi ihmetellä toisen pihtaamista seksissä. Ja toisaalta toisinpäin. Varsinainen dilemma.
Tämä aihe on kovasti pinnalla ja syvällä ajatuksissa. Pelkään sen olevan niin muuttumatonta, jonkinlainen traaginen ero, joka estää monien kohdalla kauniiden asioiden pysymisen kahden ihmisen välillä. Toivon olevani väärässä.