Juttelin sukulaislapsen kanssa. Pieni olento selitti otsa rypyssä, kuinka se tykkäisi muuten sinisestä vaunusta mutta kun se on "poikien väri". Eräs sukulainen ei voi pukea poikaansa uuteen punaiseen talvihattuun. Eräs pieni tyttö ei koskaan saanut haluamaansa Hämähäkkimies-paitaa. Useissa kodeissa lapset näkevät vain äitiään konkreettista taloutta ylläpitämässä. Miehistä yli 90% ei pidä isyyslomaa edelleenkään. Ja sitten sanotaan, että naiseus ja mieheys ovat biologisia juttuja.
Olen vakuuttunut siitä, että ajattelua on kahdenlaista. Toisilla on nk. ratkaisukeskeinen, suppeansyvä ajattelutapa. Toisilla taas laaja, mutta ehkä syvyyssuunnassa rajatumpi tapa. Olen huomannut, että kumpaakin ajattelua esiintyy ihan satunnaisesti kummassakin sukupuolessa. Sen sijaan sosiaalinen puitteisto on sukupuolisidoksista: esimerkiksi naiset haluavat puhua ongelmastaan, miehet käsittävät ongelmasta puhumisen ratkaisuvaatimukseksi. Näiden piirteiden taasen uskon kehittyvän syntymänjälkeisessä elämässä, riippuen kunkin sosiaalisista kuvioista.
Itse olen oppinut poikien ryhmämallin. Poikien kanssa kun kasvoin ja leikin. Tyttöjen sosiaaliset kiemurat jäivät täysin tietoisuuteni sokeisiin pisteisiin. Niinpä en edelleenkään ymmärrä hienovaraisia vihjailuja, kiertoilmaisuja ja manipulatorisia sanankäänteitä. Joita miehet käyttävät naisten kanssa rinta rinnan ja luulevat, että biologinen naiseuteni on selvä tae niiden ymmärtämisestä. Miehethän usein menevät luolaansa mököttämään ja odottavat naisten tajuavan telepaattisen intuitiivisesti, mikä heitä vaivaa ja miten voisi heitä auttaa. Turhautuminen on molemminpuolista ja repivää.
Erityisesti lasten kautta näen liiankin selvästi asenneopin, jota pidetään monessa ympäristössä itsestäänselvyytenä. Sitä ei kyseenalaisteta. Sitä jatketaan traditiona kotona, koulussa, kaveripiireissä ja seuraavaan sukupolveen, usein seitsemänteen asti. Tytöt ovat tällaisia ja tykkäävät näistä asioista, pojat taas sellaisia ja tykkäävät noista asioista. Piste ja aamen. Tärkeintä on olla sukupuolensa jäsen, ei oma itsensä - siihen asenneoppi tuntuu pyrkivän.
Karmaisevinta on kuunnella, miten viisivuotias tyttö itkee koska näyttää rumalta tai lihavalta toppahaalareissa. Miten jo siinä iässä nämä mallinormit vammauttavat itsetuntoa? Jos pienen hyvässä kodissa kasvaneen lapsen itsetunto ja minäkuva on noin murskana, pitää tässä maailmassa olla jotain vikaa. Miten siinä maailmassa voi tarjota lapselle sen tärkeimmän, eheän pohjan ja perustan, kun kaikki tuntuu hiovan pennun päätä muottiin jos toiseen? Ei sitä asenneoppia voi pyyhkäistä maailmankartalta, eikä sukupuolten välisiä massaeroja voi lähteä täysin kiistämään, mutta eikö jotain voisi kyseenalaistaa, epäillä edes mielensä eteisessä?
Itse isän tyttönä suren rajusti niiden lasten puolesta, joille isähahmo on jokin etäinen, utuinen ja kiireinen sunnuntaihauskuuttaja. Joka ei käsiään paskaan sotke, eikä myöskään arjen tomupalloelämään. Joka ei koskaan saa todellista raadollisen rehellistä yhteyttä lapsiinsa ja kadottaa pian yhteyden itseensäkin, koska perheessä ei ole enää tilaa tyhjälle paikalle. Se kakkaava parkuva käärö kun aistii, haistaa ja kuulee. Se oppii tietyt ihmiset. On säälittävää, jos isän suhde lapseen on etäisempi kuin mummon tai naapurin tädin/sedän.
Jos isät olisivat oikeasti olemassa, isinä kotona, arjessa ja aamupesulla, voisi asenneoppiinkin tulla muutoksia. Äitiydeltä lähtisi kaikenjaksavuuden horisonttilinja, isyyteen tulisi syvyyttä ja selkeyttä. Alettaisiin ehkä enemmän puhua vanhemmuudesta ja vastuusta. Ei sukupuolten biologisista ominaisuuksista.
Lopuksi toivotan kaikille niille aikuisille, jotka tuomitsevat lastensa käytöstä sukupuolisyiden perusteella mitä repäisevintä oivallusten sarjaa lähitulevaisuudessa.