Halusin kertoa eräästä tavallisesta lauantaista, jolloin oli ystävättäreni syntymäpäivä ja josta tuli taikapäivä. Sellaista voi tapahtua, jos uskoo taikoihin ja enkeleihin.
Ihmeellinen päivä oli alunperin suunniteltu tavallisille tapahtumille. Pienelle ajelulle maaseudulle, museokäynnille ja kaivoksen jätekivikasan etsimiselle. Vuosien täyttämiselle.
Pieni ajelu maaseudulle toteutui auringon paistaessa, löysimme pienen kylän, ja suljetun museon. Hangoittelit hetken vastaan, kun ehdotin lasillista kylän keskustan baarissa - ei se mikään raikas luomupaikka ollutkaan - mutta perusteluni oli se, että pienissä paikoissa kaikki tapahtuu baarissa. Kyläbaari on sydän ja tukikohta, jossa liikkuu kaikki tieto, mikä on olennaista.
Baariin tullessamme esitin varovaisesti kysymyksiä baariemännälle. Hän komensi luoksemme kivimiehen, joka pyysi meitä odottamaan. Museon avaimenhaltija tulisi hetkenä minä hyvänsä. Me odotimme. Avaimenhaltija saapui, mutta maksu museon avauksesta oli sen verran reteä, että jouduimme kieltäytymään. Istuimme hiljaa, museota emme siis näkisi. Mutta sitten alkoi tapahtua.
Pöytäämme istahti kivimiehen muodossa enkeli, joka kertoi louhoksista ja kivistä. Hän kertoi mihin pitää mennä. Hän lainasi toiselta kivimieheltä puhelimen ja soitti pari puhelua. Enkeli varasi meille ajan louhoksenhaltijalta ja kertoi, että autokorjaamolta löytyisi haltija meitä odotellen. Ehdimme hädin tuskin kiittää kun enkeli katosi. Mietimme, olisiko enkelikivimiestä oikeasti olemassa.
Pääsimme louhoksenhaltijoiden puheille, saimme luvat ja kehotuksen vierailla varsinaisen kiviveteraanin luona. Menimme sinne ja tapasimme kiviveteraanin. Kiviveteraanilla oli pihalla pöydät kukkurallaan kiviä, topaaseja, turmaliineja, savukvartsia, väyryniittiä, kolumbiittia, intialaista akaattia...ja riemu jatkui sisätiloissa, missä oli vuorikiteestä alkaen ihmeellisiä paloja mineraalien taivaasta. Me näimme ne kaikki ja kuulimme tarinoita siitä, mistä kiviä löytyy. Kiviveteraani lahjoitti meille topaasit, turmaliinit ja kolumbiitit, jotta muistaisimme käyneemme. Ne kivet taitavat yhä olla ainoat todistuskappaleet siitä, että se oikeasti tapahtui?
Matka jatkui louhoksille pitkin tietä, joka kimmalsi auringonvalossa kuin se olisi tehty kullasta...ja tavallaan olikin. Kvartsia ja maasälpää, koko tie, kauttaaltaan. On outoa nostella parkkipaikalla auton vierestä toinen toistaan upeampia savukvartsipaloja käteensä. Sinä totesit, että tämän kertominen on samaa kuin selittäisi ostaneensa avaruusbensaa ja lentäneensä kuuhun. Yhtä uskottavaa, koska ei tällaisia paikkoja olekaan. Ei sellaisia paikkoja olekaan, mutta mepä vain kävimme siellä.
Louhoslammikoissa asui lintuja ja hiljaisuutta. Jyhkeät kallioseinämät ja railot piti katsoa vaiti. Juoksentelimme tieltä sivuun kivikasoille, vuorottelimme hakkuja ja nakuttelimme irti turmaliineja, joskin ne tahtoivat aina mennä poikki. Väliäkö sillä, kun kiipeää pitkin kivikasoja ja kenkien alla on silkkaa turmaliinilohkaretta?
Tunteja pelkkää aarteiden löytämistä ja näännyttävän hiljaista luontoa. Kiviä, kiviä.
Kun palasimme todellisuuteen, tuo toden ja satumaan välinen matkailu otti veronsa. Väsytti. Mutta päivä oli täynnä enkeleitä ja taikaa, ei sellaista unohda muutenkaan, saati kun sen on kokenut rakkaan ystävän seurassa. Jos olisimme jättäneet kirkon huomiotta, emme olisi nähneet museota. Jos emme olisi halunneet museoon, emme olisi menneet baariin. Jos emme olisi menneet baariin, emme olisi tavanneet sitä kivienkelilaumaa, joka päättäväisesti ohjasi meidät kivien luo.
Kaksi naista ja Hakku -päivästä kiitän maailmankaikkeutta ja valtavasieluista ystävätärtäni.