Vietin lauantain viikkaamalla kasaan kolmeakymmentä vuotta elämästäni. Kävin läpi mummin vaatteita, pussitin niitä UFF:lle ja osan otin itselleni. Otin talteen essun, johon olin lukuisia kertoja pienenä painanut pääni. Otin löysiä kotihousuja, joissa mummi liikkui, koska ei työihmisenä ymmärtänyt hepenien päälle. Otin mummin kumisaappaat, joissa hän käveli pihallaan milloin hakemassa risuja sytykkeiksi, milloin vihtaa vääntämässä, milloin ruoputtamassa kukkamaata.
Pahimmalta tuntui koskea pinoon, jossa oli sairaalan paperipussiin pakkaamat tavarat: takki, paita, housut, alusvaatteet, käsilaukku ja silmälasit. Sen siirtäminen pois mummin sängyn päältä oli kuin olisi omin käsin siirtänyt kaiken mummista halpaan muovipussiin.
Koko pakkaamisen ajan minulla oli tunne, etten voi hyväksyä sitä. Sitä, ettei mummi köpötä ovesta tai hössötä keittiössä. Ettei se tule viereen istumaan, sängylleen luennoimaan lukemistaan aiheista. Ettei se hihittele minun kanssani enää kahvikupin takaa, ei rapistele Hesariaan eikä hymise vanhoja iskelmiä. Mummi on aina ollut minun kakkosäitini, minun mummini, minun olemassaoleva läheiseni. Mummi oli 85-vuotias nainen, joka kertoi minulle paljon vanhenemisesta ja elämisestä.
Mummi kertoi, kuinka kauheata oli katsoa peiliin ja tajuta, että naama on vanha vaikka sisällä on edelleen se sama tytönhupakko. Mummi myös kertoi, miten iän myötä elämä alkaa kulkea ikäänkuin lävitse - ei kaikki sen metkut juutu omiin sisuksiin. Mummissa oli puolia, joista näki vain lyhyitä välähdyksiä, jos malttoi katsoa tarkasti, eikä silloin enää katsonut silmiin vanhaa ihmistä vaan vakavaotsaista naista, joka seisoo elämänsä keskellä tietoisena ja valppaana.
Mummit ovat joillekin vanhoja ja höperöjä sukulaisia, joiden luona juodaan väkinäisesti kuppi kahvia. Joille ei kerrota mitään, koska eivät he ymmärtäisi. Minunkaan mummilleni ei kerrottu minun kommelluksistani, koska hän "sairaana ihmisenä ei kestäisi". Minä kerroin mummille itse, yksityiskohtia myöten. Miksi mummi järkyttyisi tyttärentyttärensä kohelluksista, jos kerran itse oli selvittänyt tiensä parista evakosta (joista toisella kuoli ensimmäinen vauva syliin, kaivettiin routamaahan kuoppa ja jätettiin sinne sillä muuhun ei ollut aikaa), työntäyteisestä elämästä, vähemmän romanttisesta avioliitosta ja jurottavasta aviomiehestä, neljästä lapsesta ja muutamasta muustakin elämän asettamasta haasteesta?
Minulla on nyt mummin vaatteita ja essu. Niissä on vielä mummin tuoksua jäljellä, pelkään sen katoamista. Se on viimeinen, mitä minulla mummista on. Painoin siihen kasvoni kuten lapsenakin, itku tuli yhtä helposti kuin silloinkin.
Jotkut kauhistelevat kuolleen vaatteiden pitämistä, minulle on nyt maailman tärkeintä pitää sitä paitaa, missä mummin hauras iho on viimeksi ollut. Se on melkein kuin mummi olisi läsnä. Vain melkein sitä, mitä tulen ikävöimään lopun elämääni.