Olen kuullut tuon väitteen usein, kyllästymiseen asti törmää katkeriin miehiin, jotka selittävät naiskunnan kamalasta viehtymyksestä renttuihin, akanhakkaajiin ja muihin petollisiin imelöihin. Loppuhuipennoksena löytyy aina tämä 'kunnon mies ei kelpaa', sisältäen itsestäänselvän oletuksen, että puhuja on tämän ryhmän väärinkohdeltu mies. Kunnon miehet ovat tietenkin katkeria rentuille, sillä miksi rentut aina saavat kaikki naiset (varsinkin sen 'oman') kun kerran kohtelevat naisia niin huonosti?
Huomio: toki on olemassa joukko läheisriippuvaisia, taustaltaan sairaita ihmisiä, jotka sotkevat väkivallan ja rakastetuksitulemisen, alkoholismin ja kumppanuuden totaalisesti keskenään. Heitä löytyy niin miehistä kuin naisista, ihmisiä jotka eivät osaa elää ilman rajua kärsimystä, koska eivät tiedä, mitä muuta rakkaus voisi olla kuin turpaanantamisen ja -ottamisen kaunista vuorovaikutusta. Jätettäköön heidät nyt pois tästä pohdinnasta, kiitos.
Rakastuvatko naiset renttuihin? Vai onko kyse tästä yksinkertaisesta ja perin hallitsevasta käytännön totuudesta, että nainen sietää ennemmin huonoa kuin tylsää miestä. Kun taas mies etsii pysyväissuhteeseen naista erittäin sovinnaisin ja konservatiivisin mukavuusperustein (säihkyvät ja karismaattiset persoonallisuudet älkööt vaivautuko - liian riskaabelia, kun pitää kodinhoitajavaimo ja äitee lapsille löytää).
Minä olen tavannut monta 'kunnon miestä', eivät polta ryyppää hypi vieraissa hakkaa. Mikäs sen mukavampaa. Mutta nyt tulee jymyuutinen kunnon miehille: se ei yksin riitä. Jos kyse on mahdollisesti 40 vuoden yhteiselosta, ja jo parin vuoden jälkeen suhde tuntuu kuin eläisi älyllisen ja seksuaalisen vähäeleisen ameeban kanssa, mikä tahansa on Vaihtoehto.
Kunnon miehet tuntuvat ajattelevan, että suhde on sellainen pesä, joka pitää löytää, ja kun se on löydetty, voi asettua lojumaan sohvalla jalat pöydällä, tehdä mitä huvittaa ja keskittyä itseä kiinnostaviin puuhiin. Metsästysvaihehan on ohitse. Kunnon mies kuvittelee olevansa mieskunnan kirkaskruunuisin uros, parisuhteiden virtuoosi, kun ei hakkaa, juo tai petä. Voin uskoa, että kunnon miehelle vastaava nainen riittäisi kaikkiin niihin tarkoituksiin, mitkä hänellä on parisuhteelle. Ilmeisesti naisen visio parisuhteesta on hieman toinen.
Kun jo vuoden (joskus jopa kuukauden) jälkeen mies alkaa käyttäytyä tyttöystävää kohtaan kuin takana olisi 40 vuoden ikävän puiseva avioliitto, alkaa ainakin allekirjoittaneella nousta kapinamieli. Ahaa, enää ei siis kiitetä illallisesta, jonka olen tehnyt. Enää ei siis keskustella illallispöydässä, koska mies tahtoo olla 'rauhassa' (vaikka viikkoon ei olisi nähtykään ja vaikka hän on tullut kylään minun kotiini). Enää ei tehdä mitään, ei jutella mitään, ei naureta millekään, ei nautita mistään. Ainoa, mikä miestä harmittaa on se, ettei hänelle jää tarpeeksi aikaa pelata tietokonepeliään, kun 'akka on koko ajan vaatimassa jotain'. Kun tilanne on tämä ensimmäisen vuoden jälkeen, miten hemmetissä siinä pitäisi vääntyä elämään 39 lisävuotta? Ei mitenkään.
Aina kun 'kunnon mies' inisee naisten renttusuuntautuneisuudesta, tekisi mieleni sanoa, että sopisi herran kiivetä itseensä. Onko tosiaankin ollut niin, että petollinen nainen on jättänyt hyvän ja rakastavan miehen jonkun rentun takia...vai niin, että kurkkuaan myöten tylsäntylsää elotonta äijäänsä täynnä oleva nainen on löytänyt rentusta hyvän syyn häipyä? Kun tekee petollisesta naisesta ja pahasta rentusta syntipukkeja, ei tarvitse ainakaan todeta itsessään mitään vikaa. Sillä sitähän ei ole, eihän?
Ei kunnon mies paha ole, ehkä vain ei ole hyväkään. Tylsyys on tappavaa, spanielimainen joojoo-myöntely kiusaannuttavaa ja mukavuudenhaluinen sohvaperuna velliaivoineen saattaa kumppanin epätoivon alhoon. Kun epätoivo on tarpeeksi suuri, siinä voi viehättävä renttu huonoinekin puolineen alkaa näyttää kovasti kiintoisalta. Vaikka järki sanoisi, ettei semmoinen voi kestää, niin onpahan edes jotain muisteltavaa kiikkastuolissa.
Iloisena vastapainona tähän todettakoon, että kun miehet sitten löytävät itselleen äiteevaimon, turvallisen ja sovinnaisen, 'hallittavan kokonaisuuden', he usein muutaman vuoden päästä anovat myötätuntoa, kun ei heidän suhteessaan olekaan seksiä, säpinää, ylläreitä ja sukkanauhoja. Jos saa maalaismarkkinoilla itse valita, ottaako säyseän hiehon vai tulisen tamman, ei pitäisi valittaa, kun valinta ei sisälläkään siihen luonnostaan kuulumatonta materiaalia.
Sama koskee naisiakin: säyseä sohvaperuna voi osoittautua kovasti vääräksi valinnaksi, jolloin hypätään psykologisena vastaiskuna tulisen orhin selkään.
Täysin subjektiivinen kokemuskantani kertoo (voipi olla väärässä) että kun miehet menevät tulisen tamman karsinaan, he menevät käymään. He eivät missään nimessä heivaa kodinhoitajaansa, sillä siinä menisi aimo pala mukavuutta pesuveden mukana. Siispä he selittävät, että heillä on oikeus (koska ovat hyviä aviomiehiä ja isiä) käydä välillä vähän virkistämässä itseään. Tokitoki. Sen sijaan naiset tuntuvat vähemmän käväisevän oriin karsinassa, mutta kun sinne menevät, entinen äijä saa leppäkeihään lähdön. Vaikka sitten oriista ei kumppaniksi olisikaan, se polkaisee seksielämän lisäksi käyntiin prosessin, jonka seurauksena on rohkeus lähteä omille teille elähtäneestä suhteesta.
Minua korpeaa tämä iänikuinen 'naiset aina rakastuvat renttuihin'-renkutus. Se on ihan yhtä iänikuista kuin 'kaikki miehet pettävät'-virsi. Ei se niin mene, että vain toinen näistä pitäisi paikkansa ja toinen ei. Esimerkkejä löytyy kummastakin, mutta löytyy taatusti myös esimerkkejä päinvastaisesta. Sitäpaitsi, aina kun tekee mieli heittää iso yleistyssyytös, voisi edes huvitella sillä, mitä muita puolia asiasta saattaa löytyä. Joskus voi syyttävän sormen suunta muuttua, tai sormi laskea kokonaan alas.