Kirja, joka vahvisti karmaisevimmat painajaiseni tosiksi, on sekä selvittänyt elämäni tapahtumia että masentanut lopullisesti. Dietrich Schwanitzin kirja "Miehet - erään lajin tarkastelu" on saksalaisen miehen kirjoittama teos miehistä. Asiaa hauskassa muodossa, verbaliikka naurattaa mutta asia itse nostaa vedet silmiin.
Referoiden voisi sanoa, että kirjassa vain todetaan miesten olevan oma lajinsa. Ei miehiä ja naisia ole alunperinkään tarkoitettu elämään yhdessä, sillä mies elää mieslaumassa ja poistuu sieltä vain rakastumisen ensihuumassa. Huuman aikana mies tulee naisen maaperälle ja osaa sen kieltä. Kun huuma on ohi, nainen ihmettelee, mihin elämän mies katosi (jopa fyysisesti, mutta usein ainakin henkisesti). Takaisin mieslaumaan. Miestä ei naisyhteyteen voi houkutella muulla kuin sillä, että hän saa naisesta ja perheestä korvikkeen mieslaumalle - hinta on kuitenkin se, että miehen on saatava kontrolloida ja hallita tätä nais/perhelaumaa. Sillä mieslajin ytimessä on aina kilpailu vallasta. Mies kilpailee aina. Se, mikä naiselle on läheisyyttä ja yhteisyyttä, on miehelle kontrollointiyritys, jota hän yrittää väistää.
Jo tuossa referoivassa kuvauksessa oli kaikki se, mikä on ainakin allekirjoittaneelta murskannut sydämen monesti ja vienyt uskon siihen, että parisuhteissa voisi olla järkeä. Aikoinaan kokemuksen myötä aloin pelätä, että asiat ovat niin. Sitten epäilin pahan kerran asioiden olevan niin. Nyt jo tiedän asioiden olevan niin. Ja se ajatus on painanut pään kumaraan, itkettänyt. Sitä, mitä olen toivonut parisuhteissa olevan olemassa, ei ole. Sitä mistä olen haaveillut, ei ole olemassa enkä sitä voi saada. Se, mistä olen lähtenyt pois ymmällä ja suruissani, on normaalia ja sitä, mitä parisuhde on.
Tikka päässä
Jos miehellä on tikka päässä, siitä ei sovi sanoa. Suorasanaisuus lukeutuu yhdeksi parisuhdevammaisuuteni piirteiksi: kun sanoo, että kultu sulla on tikka päässä, syntyy viha. Mies kun on tahtonut nähdä itsensä tikattomana, ja siitä pitäisi yhdessä pitää kiinni viimeiseen asti. Ei illuusiopipoa saa tuolla lailla tulla kiskomaan päästä, sillä Schwanitzin mukaan miehelle juuri sisimmän (erityisesti tunteiden) tarkastelu on pelottavin maaperä, eikä miestä saa sinne raahata pakonkaan edessä. Mies sen sijaan saa esittää halventaviakin kommentteja naisen tunteista ja naisesta itsestään, sehän on vain rakentavaa palautetta ja siitä sopisi kiittää. Onkohan Schwanitzkaan koskaan ajatellut, mikä ero on sillä, että sanoo rakkaudella kipeän totuuden ääneen tai sillä, että pieksee toisen itsetuntoa saadakseen toisen epävarmaksi ja näin helpommin kontrollin alle?
Mies -naisen paras *ystävä*
Schwanitzin sanoin, mies on mieslauman jäsen. Usein on joutunut pistämään merkille, että miehille on mahdotonta ajatella parisuhdekumppanin olevan ystävä. Mies on kavereilleen reilu, lojaali ja läsnäoleva. Mies pitää kaverille annetun lupauksen vaikka kuolemansa kautta. Samaista kunniaa ei sisällykään naissuhteeseen: naiselle valehdellaan, nauretaan selän takana ja häntä haukutaan kavereille. Miehet kertovat jopa intiimejä ja arkoja seksuaalisuuden yksityiskohtia naisestaan kaveriporukassa.
Kun seuraan miesten toimintaa parisuhteessa, mietin, miten mahtaisi naama kääntyä, jos heidän kumppaninsa tekisi samoin. Usein mies odottaa, että hänen tekonsa ja olemisensa on normi ja se tulee hyväksyä. Jos nainen tekee samat temput perässä, hän 'kostaa' ja parisuhdekriisille on peruste.
Olen alkanut uskoa, että miehet ovat aidosti ihania ja upeita, kun heidät pidetään vain kavereina ja ystävinä. Seksi tuntuu tuovan lavalle samantien sellaisen oidipaaliorkesterin lapsuustraumakuoroineen, ettei siltä kakofonialta enää rakkautta kuule eikä näe. Yhtäkkiä nainen ei olekaan yksilö vaan muistuma äidistä, isästä ja existä. Naisesta tulee naaras, omistettava kapine ja jotain, jolle voi roiskuttaa ikävimmät tauhkansa suoraan luurankokaapista. Ei edes elämän nainen kaikkea kestä.
Tutustua vai markkinoida?
Parisuhteissa olen huomannut, ettei miestä useinkaan edes kiinnosta, kuka ja mikä hänen naisensa on persoonana. Ei miestä kiinnosta, mitä nainen ajattelee, mitä hän tuntee ja toivoo. Miehen mielestä kaikki on hyvin niin kauan kun ei ole riitaa. Olen monesti sanonut miehelle nätisti, ja vähemmän nätisti mutta asiallisesti jostakin, mikä on mielestäni fataalia tai olennaista. Ei mies ota kuuleviin korviinsa. Sitten kun laukut on jo pakattu, mies on täynnä hätää ja ihmetystä, mistä nyt yhtäkkiä moinen lähtö. Niin, miehellehän on yritetty sanoa (joskus vuosia ja joskus vain kymmeniä kertoja) että asia on tärkeä, eikä hän ole vaivautunut ottamaan sitä vakavasti. Viimeksi kun yritin esittää tärkeää toivetta miehelle, että voisiko hän huomioida erään pienen asian, joka olisi minulle kovasti merkityksellinen, vastauksena oli 'Yritätkö sä kontrolloida mua, vai?'.
Treffeillä käyneet naiset tietävät hyvin sen ilmiön, että mies pitää monologia ja esitelmiä itsestään, ja voi hyvinkin kulua koko ilta niin, ettei hän ole esittänyt yhtä ainutta kysymystä naiselle. Nainen kyselee ja ottaa selvää, tutustuu. Mies markkinoi itseään naiselle.
Haaveesta todellisuuteen
Naiivi haaveeni on ollut se, että parisuhde olisi kahden tasaveroisen, toistensa kanssa kilpailemattoman aikuisen molemminpuolinen ja vastavuoroinen viritelmä, jotta kasvu ihmisenä ja kumppanina olisi mahdollista. Jotta siinä saataisiin molemminpuolinen synergia ja agape syntymään ja ylläpidettyä. Oppimista itsestä ja toisesta. Hiomista ja hioutumista. Hyväksymistä, arvostamista ja kunnioittamista.
Käytännössä alku on lupaava, alun jälkeen miestä ei enää huvita keskustella tai työstää. Hän vetää illuusiopipon päähänsä, palaa olemaan lojaali mieslaumalleen ja kontrolloi. Jos kontrolli ei onnistu, hän olettaa että häntä kontrolloidaan (kuten äiti poikaansa). Jos sekään ei onnistu, suhde on lopussa.
Jos vihaa kilpailua parisuhteessa, kuten minä, ei suhteista tule mitään. Niistä tulee näännyttäviä selkkauksia, joissa yritetään väistää viimeiseen asti kaulapannan ottamista ja laittamista. Ei olekaan rakkautta vaan pelejä vallasta. Jos nainen on hyvä, siitä täytyy tuntea syyllisyyttä, muuten mies kokee alemmuutta. Jos nainen on huono, siitä täytyy tuntea syyllisyyttä, muuten nainen on omahyväinen ja hävyttömän itsekeskeinen. Jos naisella on vuosia vanha ystävyys miespuolisen ihmisen kanssa, on miehellä oltava oikeus lähteä treffeille naisten kanssa, jotta tilanne olisi 'tasapuolinen'. Jatkuvaa oikeuksien vaatimista, sotaa ja rajataistelua.
Schwanitz sanoo, että miehet eivät sopeudu, he vain ovat mitä ovat. Naisen tulee sopeutua, mikäli mielii saada parisuhteen toimimaan. Naisilla on kuulemma siihen luontainen kyky. Eipä ole näkynyt tässä naisessa moista geneettistä talenttia. Olen siis yhtä sopeutumaton kuin miehet, ja kun kumpikaan ei sopeudu, homma katkeaa alkuunsa. Uskon kuitenkin, että voin ajan kanssa oppia 'sopeutumista'. Se vain vaatisi aikaa, kärsivällisyyttä ja luottamusta toiselta osapuolelta...ja sellaistahan ei voi tietenkään odottaa tai edellyttää (sellaista voi edellyttää vain naisilta?).
Omat odotukseni ovat osoittautuneet utopistisiksi. Niiden toteutuminen ei ole tämän maailman tapahtumakalenterissa. Odotin suhteelta henkistä läheisyyttä ja yhteenkuuluvuutta (sellaiset asiat ovat Schwanitzin mukaan miehelle kontrollointia, jota mies ei voi sietää), samalla puolella olemista ja lojaaliutta (mies on lojaali mieslaumalleen homososiaalisena olentona) ja molemminpuolista tahtoa rakastaa (suhde on miehelle kilpakenttä kuten kaikki muukin). Shakki ja matti. Jäljelläolevat noin 40 vuottani tulevat olemaan varsin yksinäiset näiltä osin.
Suurin harhaluulo, ja murhetta tuottanut erhe on ollut juuri se, että on kuvitellut miesten ja naisten olevan samankaltaisia, saman lajin edustajia. Sitä on vain ihmetellyt, miksi tuo toimii noin ja miksi se yrittää nujertaa ja miksei se tee näin. Miksei se enää juttele kuten alussa tai ole kiinnostunut kuten ennen. Siksi, koska mies on oma lajinsa, ja toimii oman lajinsa mukaan. Jos sen kanssa mielii elää, ero täytyy hyväksyä ja koittaa sopeutua siihen. Pieni ääni kysyy, että miksei mies hyväksy naisen eroa itsestään ja koita sopeutua siihen. Schwanitz vastaa, että koska mies ei pysty ja nainen luonnostaan pystyy. Tässä kohtaa tämä nainen hautaa päänsä tyynyyn ja sanoo, että heikun keikun paha maailma.
Dietrich Schwanitz valaisi, selvitti ja lisäsi tietoa. Sen lisäksi hän murskasi unelmani, ja sydämeni siinä sivussa. Minulla on siis ikävä jotain, mitä ei ole ollutkaan, eikä tule olemaan. Se sukupuolien ero, jonka useat naiset pystyvät paikkaamaan luontaisella sopeutumiskyvyllä, muuttuu omalla kohdalla kuiluksi, jonka pohjalle ei edes uskalla katsoa. Eikä se ole yksistään miesten syy. Se on myös oma syy, sillä kuka käski syntyä tällä tavalla rakennetuksi persoonaksi. Oli syy missä hyvänsä, tietyt oivallukset tekevät kipeää, ja pitkään.