Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa en voi kertoa asioita. Osaa en jaksa kertoa, koska niiden väsyttävyys ei ole kertaamisen arvoista. Osaa en voi, koska on suojeltava ihmisten intimiteettiä ja identiteettiä. Enkä tiedä, olisiko kertomisesta edes kellekään hyötyä. Maailmassa on tapahtunut kummempiakin.
On olemassa erilaisia ihmislajeja. Niiden erilaisuutta ei väsy hämmästelemään. Olen miettinyt, voiko lapsuus tai genetiikka vastata siihen, miksi ihmisistä on tullut sitä mitä on tullut.
On olemassa niitä, joille mikään ei riitä. Niitä, joita rakastetaan ja joille annetaan lämpö ja hellyys. Silti ne tahtovat ottaa kaikki lelut kädestä, riistää viimeisetkin ripppeet, ja kun kaikki on viety, kaikki riistetyt ja vastaanotetut heitetty ylimielisesti takavasemmalle, ne istuvat hiekkaan ja alkavat parkua, miten kaikilla muilla on enemmän ja miten heitä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti ja heille annettu vähemmän kuin kellekään. He eivät välitä, että heidän vieressään värjöttää ihminen, jolta he ovat ottaneet kaiken ja juosseet yli nähdessään jotain uutta otettavaa. He sanovat ihmiselle, ettet antanut tarpeeksi, että olet kurja ja köyhä, että oikeastaan se kaikki on merkityksetöntä ja arvotonta. He tönäisevät ihmisen pois ja heittävät hiekkaa perään. Huutaen solvauksia siitä, kuinka itsekäs ja ahne ja muiltaottava tämä onkaan.
He huutavat, kuinka kaikki olisi voinut olla mukavampaa, jos toinen olisi antanut edes vähän enemmän, jos toinen olisi ollut edes pikkuisen vähemmän itsekäs ja epäoikeudenmukainen omassa ahnaudessaan. Toinen kääntyy hetkeksi, ennen kuin murtuu itkuun, ja sanoo, että silti silti vaikka sinä teet tämän minulle, silti ja silti olin täynnä rakkautta, ja siksi kannan tämänkin syyllisyyden, otan omat virheesi ja tekosi omalle vastuulleni, jos se sinua auttaa. Vien taakan mukanani, ja rukoilen että sinulla on sitten hyvä olla.
On olemassa niitä, joilla on pakko olla vihollinen. He valitsevat jonkun, ja aloittavat salakavalan hivutussodan. Valittu vastapuoli ei ensin tajua, mutta havahtuu kun ensimmäiset pommit alkavat putoilla. Hän ei ymmärrä miksi ja kuka, mutta joku ja kovalla voimalla. Vastapuoli yrittää neuvotteluja ja rauhaa, niihin suostutaan. Parin yön päästä herätään jälleen valtavien ohjusten kohinaan. Maankamara alkaa olla raunioina, pelko on osa jokapäiväistä leipää. Ei ole syitä, ei selityksiä. Mutta kun vihollistaan jahtaavat vihdoin virittävät painavimmat ohjuksensa ratkaisemaan lopullisesti tilanteen ja tuhoamaan vihollisen, ne putoavatkin omalle maaperälle. Omat koirat purevat, sota tuhosi sotijansa.
Silloin he ovat ihmetystä täynnä, kuinka tässä näin kävi, emme tehneet mitään väärää, me vain käsitimme että oli pakko sotia, me vain luulimme että he toivoivat ohjuksia ja pommeja taivaalleen. Heidän mielestään suurin vääryys tapahtui siinä, että heihin sattui, että he jäivät kiinni sotatoimistaan. He istuvat tänäkin päivänä kiroamassa kiinnijäämisensä inhottavuutta ja suunnittelevat uutta sotaa, uusi vihollinen on valittu. On vain me tai he. Toisen on kuoltava. Entinen vihollinen istuu pimeässä yössä, ja yhä pelkää kuulevansa pommien putoamisen äänen. Nukkumisesta on tullut vaikeaa, on vaikea unohtaa niiden silmiä, joilla ei ole sydäntä.
On olemassa ihmisiä, jotka haluavat olla kuninkaan kavereita. He menevät kuin mehiläinen hunajan perässä sinne, missä valta asuu. He kätyröivät ja liehittelevät, he pieksevät kuninkaan vihollisia ja hymyilevät kuninkaan ystäville. He tekevät uskollisesti kaikkensa kuninkaan eteen. Myös uuden kuninkaan, eivätkä he enää edes muista vanhaa. Valta on vaihtanut paikkaa, he sen mukana ajatuksensa ja muistonsa. Nämä ihmiset kokevat olevansa uskollisia ja lojaaleja.
On olemassa ihmisiä, jotka valitsevat ihmisensä. He menevät ihmistensä mukana niin auringonpaisteeseen kuin helvetin pimeyteen. Kun laiva uppoaa, he uppoavat ihmistensä rinnalla, koska eivät muuta osaa. Nämä ihmiset usein surullisina toteavat olevansa hieman tyhmiä, koska elävät valintansa mukana noususta tuhoon.
On olemassa ihmisiä, jotka eivät näe vihollisia. Kun joku sinkoaa pommin heidän puolelleen, he tyynesti korjaavat vahingot ja istuttavat uudet kukkaset. He osoittavat myötätuntoa niille, joiden pitää olla niin peloissaan että sota on välttämätön. He pudistavat päätään, kun tarjoutuu houkuttava tilaisuus liittyä joukkoon toisia vastaan. Edut olisivat kiistattomat, mutta he eivät voi tehdä tekoja, joilla uhataan elämää tai toisten olemassaolon oikeutta. He näkevät hyvyyden ja pahuuden, eivätkä halua osallistua pahuuden töihin, edes välillisesti. He seisovat urheasti hyvyyden puolella, kun luodit viuhuvat korvissa, eivätkä väistä senttiäkään, koska heidän mielestään vain rakastamalla voi voittaa. He itse ajattelevat olevansa outoja, voittajien maailman häviäjiä, maan hiljaisia ja vaatimattomia eläjiä.
On olemassa ihmisiä, jotka antavat apuaan ja tukeaan niin paljon kuin voivat. Toisinaan jopa yli voimavarojensa, koska he eivät voi jättää taaksensa kärsivää tai maailmaan jälkiä, joissa ei ole rakkautta. He itkevät vierellä, kun heidän läheisensä itkee. He ovat sanattomia surusta, kun läheiseen sattuu. He pitävät sylissä ja nauravat maailman kumoon, kun läheisellä on iloa ja hyvää. He rakastavat, mutta pelkäävät niin kovin näyttää sitä, koska tietävät etteivät useatkaan ymmärrä rakkautta. He taistelevat pelkojaan vastaan rakkaudella, vaikka ovat toisinaan pelosta murtuneita. He antavat aikaansa ja vankkumattoman läsnäolonsa, kun maailma muuttuu tai todellisuus aaltoilee. He pitävät itseään epäempaattisina ja tunteettomina. He ajattelevat, etteivät he ole oikeasti ansainneet rakkautta.
On olemassa ihmisiä, jotka eivät erota totuutta ja sitä, mitä he haluaisivat ajatella. Tässä maailmassa on tärkeämpää osata valehdella ja teeskennellä kuin nähdä totuus. Valehtelu ja teeskentely vie eteenpäin, tekee suosituksi ja luo vakuuttavuutta. Totuus ja suoruus tekee ihmisestä riidanhaluisen, epäsuositun ja epäluuloa herättävän. Pelottavan. Totuus on pelottavaa, jos on tottunut valheeseen ja illuusioihin. Muille valehtelu on ikävää vain jos siitä jää kiinni. Mutta kalliimman laskun maksaa se, joka valehtelee itselleen. Hän saattaa vasta kuollessaan tajuta, että mikään, mitä hän kuvitteli itsellään olevan, ei ole olemassa. Että hän on elänyt ja ollut pelkkää harhaa.
On olemassa ihmisiä, jotka katsovat totuutta päin vaikka halvaantuisivat kivusta. Jotka kaivavat verissäkynsin totuuden kaiken kuorrutteen alta, tietäen, että kaivavat itselleen kipua ja surua pitkäksi aikaa. Jotka eivät suostu illuusioiden viekottelemiksi vaan kyseenalaistavat omat motiivinsa. Jotka tarkkailevat tekojaan ja sanojaan, olivatko ne totta, olivatko ne rakastavia. Jotka eivät selitä tekoaan muiden syyksi, vaikean lapsuuden seuraukseksi, kaverin paskamaisuuden aiheuttamaksi vaan sanovat tehneensä sen silkkaa omaa pelkoaan ja vihaansa. Jotka sanovat ystävälle asioita, joita tämä ei halua kuulla: kuka muu sanoisi vaikean asian ellei rakastava ystävä? Jotka ottavat ystäviltään vastaan vaikeita asioita samalla perusteella.
Minun ei ole ollut sittenkään vaikea valita, mihin ihmislajeihin luotan ja mitä niistä arvostan. Kaikkia katsellessa tekisi mieli itkeä katketakseni, toisten kohdalla surusta ja myötätunnosta, toisten kohdalla silkasta ihailusta heidän urheuttaan kohtaan. En voi väittää ymmärtäväni kaikkia lajeja, saati sitten voivani pitää lähelläni. Mutta uskon, että jokainen heistä toimii joko pelosta tai rakkaudesta. Kun jättää rakkauden tietoisesti valitsematta, tulee valinneeksi pelon. Ei siihen liity pahuutta, pelko vain saa ihmisen toimimaan tavalla, jota joskus pahuudeksi luulee.
Ennen kuin pääsen kesään, lepäämään sotien ja ilotulitusten jälkeen, toivon kaikille lajeille rohkeutta, urheutta ja voimaa rakastaa.