Täytin äskettäin 31 vuotta. Mietin viime vuotta, sitä mitä jäi koriin ja korin ulkopuolelle. Koriin kertyi hurjasti raskaita kantamuksia, sillä sukupolvien naisketjusta katosi kaksi: mummi ja äiti.
Kesä meni surressa mummia, ikävöidessä syksy. Ikävästä syntyi gradu ja valmistuminen, maisterius, josta äiti oli ylpeä. Joulukuussa juhlimme tutkintoani, akateemista oppiarvoani. Olin aloittanut ensimmäisessä Oikeassa vakituisessa työpaikassa, ja äitini oli kertonut ystävilleen, että nyt hänen ei enää tarvitse olla minusta huolissaan.
Tammikuussa olin alkanut tulla toimeen mummi-ikäväni kanssa.
Helmikuussa menetin äidin. Lakkasin olemasta vanhempieni lapsi, ja minusta tuli äiditön aikuinen nainen. Hetkessä voi vanheta, jos se tarkoittaa puolta tuntia katsomassa läheisensä sydämen viimeisiä lyöntejä. Kun läheisen käsi lakkaa puristamasta takaisin, ei mikään ole enää samaa. On avattava uudet silmät, katsottava niillä muuttunutta maailmaa.
Kuolema on asia, joka on joillekin kestämätön, ja siksi jotkut ystävistä ja kavereista pakenivat paikalta. Menetin siis heidätkin, sillä voiko kukaan luottaa ihmiseen ystävänä, jos tämä kerran on jättänyt pahassa paikassa sinut selviytymään omin nokkinesi miten parhaiten taidat? Lojaalius ja uskollisuus ovat asioita, joista ystävyys alunperin syntyi. Nykyään monikaan ei enää edes tiedä, mitä ne sanat tarkoittavat. Minä tiedän, ja tiedän myös niiden arvon.
Vaikken hyötylaskelmoija ole koskaan ollutkaan, nyt olen joutunut tajuamaan, että ihminen ei voi tuhlata turhan päiten aikaansa ihmisiin, jotka eivät ole oikeita ystäviä. Aika on rajallista, se on kallisarvoista: jos vastassa on ihminen, joka oli paikalla kun maailmani romahti ja toinen ihminen, joka silloin juoksi pois, tiedän selkeästi kumpaan heistä haluan rajallista aikaani panostaa. Julmaako? Julmempaa oli seisoa surusta sairaana ja kyvyttömänä, kun lähimpänä ollut ihminen kääntää selkänsä. Toteaa ettei paljoa kiinnosta. En halua joutua siihen tilanteeseen enää toiste.
Olen tuntenut oman voimani nousevan silloin, kun suru on ollut raskain ja taivas musta. Olen huomannut, että minä selviän ja jään henkiin, vaikka olisin hylätty, yksin jätetty ja asioiden raastama. Minulta on viety paljon ja enemmän, ja sitä sitkeämmin taistelen sen puolesta, mitä voi jonain päivänä olla. Uskon, että tästä lähtien elämä jo muistaa katsoa minua hellästi, se on jo nähnyt lapsensa hakattuna, sen ei tarvitse koetella enää.
Eihän?
Maaliskuussa pelkäsin aikani, että minulla on äitini perimä. Kävin tutkimuksissa, ja tuloksia odotellessa pidin kauhua sylissä, sillä mitä sitten, jos aikaa ei enää olekaan, jos joudun luopumaan kaikesta ja elämästä, menetän tämän repaleisenkin otteeni elämisen kyljestä? Että en näe enää rakkaitani, en näe kummilapsieni murkkuvuosia, omaa lastani, itseäni vanhempana, ketään missään? Olenko ehtinyt saada mitään sellaista aikaan, minkä takia voisin jättää tämän kaiken rauhassa? En.
Olen menettänyt monta ihmistä ja unelmaa. Olen nähnyt elämäni kauneuden ja tyhjyyden. Minulla ei ole ketään, ketä rakastaa naisena. Minulla on viehko työni, muutama hyvä ystävä, kauniit kummilapset, veljien ja isän muodostama perhe. Minä en usko, että se riittää. Minä tarvitsen lisää aikaa.
Minä sain sitä. Paras syntymäpäivälahjani taisi olla tutkimustulos, jonka mukaan aivostoni on terve. (Toinen paras syntymäpäivälahja oli korttikasa kummilapsilta ja erityisesti pienen 6-vuotiaan pojan selitys: 'Kun minusta tulee iso ja otan naisen, minä tahdon samanlaisen naisen kuin kummitäti'. Pojan naismakua voi kaikin mokomin väittää kieroutuneeksi:)
Maailma on muuttunut, elämä ei, mutta olen muistanut selvästi, kuka olen ja mistä tulen. Mikä minulle on arvokasta. Moni ei jaa samaa arvomaailmaa, mutta muuta minulla ei ole. Enkä muuta halua. Olen sitten idealisti, tiukkapipo ja haihattelija, mutta uskon ja pyrin Hyvään, Kauniiseen ja Puhtaaseen. Uskon niihin, vaikka sitten vajoaisin yksinäisyyteen niiden mukana.
Parempi niin kuin löytää itsensä aviosta väsäämästä deitti-nettiin ilmoitusta 'halutaan salaista seuraa ja olen luotettava ja uskollinen'-tyyliin. Tai kääntämässä selkäänsä ystävilleen hädän hetkellä. Tai jauhamassa puppaa rehellisyydestä ja totuudesta, kun samaan aikaan virittelee kieroja keitoksia. Tai löytää deitti-netistä rakastettunsa ilmoitus seikkailuseurasta.
Minä löydän vielä ne ihmiset, joiden kanssa elämääni jaan. Minä löydän vielä paikkani. Minä kannan mummia ja äitiä mukanani, sain heidän voimansa ja elän heidän puolestaan. Tästä syntymäpäivästä lähtien valjastan voimani ja energiani sen etsimiseen, mikä on minulle oikeaa ja hyvää. Tästä syntymäpäivästä lähtien uskon, että elämä on minua kohtaan helläkätinen. Kun tiedän päämääräni, lukuisista mahdollisista poluista valitseminen on helpompaa.